torstai 14. joulukuuta 2017

Kuulumisia lammasfarmilta


Lampurihommat ovat ihan varkain vieneet koko käden mennessään, vaikken olisi näin itse vielä jokin aika sitten uskonutkaan käyvän. Monet kerrat olen kironnut noiden omintakeisten villavien otusten järjenjuoksua ja jos nyt en ihan vakavissani, niin ainakin puolitosissani meinannut toimittaa villapyllyt joko myyntiin tai paistiksi. Lampaita ei noin yleisesti ottaen pidetä eläinkunnan järjen riemuvoittoina, ja on helppo ymmärtää, mistä tällainen yleinen käsitys kumpuaa. Siitä en tiedä, kuinka paikkansa pitävä väittämä on, mutta se on selvää, että lampailla on ihan omanlaisensa sielunelämä ja hyvin omanlaisensa tapa toimia, olla ja elää. Välillä se tuppaa turhauttamaan, sillä olemme niin kovin erilaisia eläimiä, lampaat ja me ihmiset. Noina turhautumisen hetkinä lampaiden järjen tiimellys saattaakin ihmissilmään näyttäytyä tyhmyytenä. Vaan mistä sitä tietää, ehkä homma toimii ihan samalla lailla päinvastoinkin.

Ehkäpä seura tekee kaltaisekseen, sillä nyt hiljakkoin minusta on alkanut tuntua, että olen oppinut aika-ajoin jopa ymmärtämään lampaiden sielunelämää. Sen myötä into lammasfarmarina touhuiluun on kasvanut, kuin on tehnyt myös meillä nyt asuvien lampaiden pääluku.
Tässä syksyllä meillä entuudestaan olleiden viiden lampaan seuraksi muuttikin kolme uutta tulokasta: vaaleanruskea ja hauskannäköinen Martta, savunharmaa pikkuotus Mokka ja valkoinen Lambi, joka tosin joutunee vielä muuttamaan nimensä, kunhan keksimme sopivan.

Ansa

Uudet tulokkaat olivat saapuessaan aikamoisen pitkässä villassa, sillä entinen omistaja ei terveydentilansa vuoksi ollut oikein onnistunut lampaita enää keritsemään. Roskaisista ja huopuneista villoista ei jäänyt säästettäväksi, mutta oli hauska löytää kolme veikeän näköistä lammasta kaiken sen villamassan alta. 

Pian lampaiden saapumisen jälkeen sain lääkäriltä napakan kehotuksen välttää fyysisiä ponnistuksia nyt ainakin vuodenvaihteeseen saakka, jolloin tilannetta katsotaan uudemman kerran. Koko katraan kerinnät oli kuitenkin luonnollisesti saatava tehtyä jo mielellään reippaasti ennen vuodenvaihdetta, ja koska kahdeksan vikuripäisen lampaan keriminen yhden naisen ja keittiöfiskarssien voimin laskettiin lääkärin mukaan ilman muuta 'fyysiseksi ponnisteluksi', täytyi minun suorittaa urakka läpi maltilla ja rauhassa, omaa kroppaa ja sen tuntemuksia kuunnellen. 

Keritsin lampaan per päivä silloin, kun vointi antoi myöten, ja kun satuin saamaan jonkun lampaista kiinni. Kaikki kahdeksan pääsivät ennen pitkää villatakeistaan, ja vaikka uuden kolmikon villat olivatkin tämän kerinnän osalta käyttökelvottomassa kunnossa, sain talteen kumminkin säkkikaupalla villaa viidestä muusta määkijästämme.



Villoista osa odottelee nyt pestynä ja kuivattuna jatkokäsittelyä, osa lojuu vielä paperisäkkeihin säilöttynä pesu-urakkaa odotellen. Villan liotus ja pesu on nyt huomattavasti helpottunut, kun sisälle tulee lämmin vesi, eikä liotusvesiä tarvitse lämmitellä vedenkeittimillä ja kattiloilla keittiössä lutraten. Sen kun tuuppaa villaerän saaviin, lorottelee sopivan lämmintä vettä päälle ja jättää likoamaan! Aika luksusta, sanon minä.

Olen myynyt villoja aiemmin täällä samalla kylällä asuvalle käsityöharrastajalle, mutta koska hänellä on nyt lampaanvillaa harrastustarpeisiinsa pitkäksi ajaksi eteenpäin, olen innostunut ajatuksesta opetella kehräämään villat langaksi itse. Olen koittanut kunnostella omaa, aikoinaan nettikirpparilta ostamaani rukkia toimintakuntoon sillä tietotaidolla, jota minulla rukeista on (eli ei mitään). Netistä olen haravoinut tietoa rukin eri osista ja niiden tarkoituksista, ja pyrkinyt vain sitkeästi vempeleen kimpussa nysväämällä selvittämään, miten härpäkkeen tulisi toimia ja mistä kiikastaa, kun se ei toimi.

Kierosilmä-Sulevi
Kerrottakoon vielä loppuun hiukan keväällä meille syntyneen ja alun perin patapässiksi aiotun kullanmurumme, Kierosilmä-Sulevin, kuulumisia. Ehkäpä siitä, että Sulevista on ylipäätään kuulumisia kerrottavaksi, voinee päätellä, että se mihinkään pataan lopulta päätynytkään. Kas kun kävi niin, että syntymästään saakka varsin villin ja kesyttömän luonteen omaava Sulevi varmaan kuuli sivusta puheemme sen paistiksi pistämisestä, ja päätti kesän mittaan kesyttää itse itsensä. Siitä vain tuli eräänä kauniina päivänä täysin yllättäen ja pyytämättä lutuinen sylipässi, ja vaikka kuinka koitimme kylmettää sydämemme, oli Sulevi kieroine silmineen ehtinyt jo hurmata meidät totaalisesti.

Niinpä Sulevi kiikutettiin muutama viikko sitten kastroitavaksi paikalliselle eläinlääkärille. Sukukalleutensa menettäneenä tuore oinas pääsi muuttamaan lammaspihattoon siskonsa, tätiensä ja äitinsä kanssa. Kotiintuomisina Suleville määrättiin neljän päivän penisilliinikuuri ja viikon verran haavan jälkihoitoa huuhtelun ja puhtaanapidon muodossa. Neljän päivän ajan pistin Sulevin lapanahkaan piikillä antibioottia, huljuttelin sen jalkoväliä ja sain todeta, että pojan villi ja vikuri luonto oli kaikesta huolimatta tallessa edelleen. Pari kertaa tulin siinä hötäkässä pistäneeksi Sulevin lisäksi ruiskulla myös itseäni, mutta saimme kuin saimmekin suoritettua jälkihoidon kunnialla loppuun saakka, ja Sulevi toipui leikkauksesta nopeasti ja ilman kommervenkkejä. Nyt se elää uuhilaumassa varsin tyytyväisenä eikä oikein tunnu hoksaavan, ettei tyttöjen pitäisi sitä enää juuri kiinnostella. 

Söppänä Sulevi