sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Ajatuksia rukin ääreltä



Lampaistamme saatujen villojen loppusijoituspaikka on jo pitkään ollut minulle kysymysmerkki. Taidot ja välineistö villan jatkojalostukseen ei ole itsellä riittänyt, ja pienkehräämöiden vaatimat minimivillamäärät ovat näin pienen katraan omistajan näkövinkkelistä tuntuneet hirmu suurilta. Esimerkiksi Pirtin kehräämö, jos heidän kehruuttajan ohjeistustaan oikein olen tulkinnut, vaatii vähintään kahdenkymmenen kilon minimierän kutakin villasävyä. Kun joskus myin eräälle paikalliselle käsityöihmiselle lampaidemme raakavilloja, punnitsin pässistämme kertyneen kehruukelpoista, lajiteltua villaa nelisensataa grammaa (ja villaa oli ihan reilunkokoinen säkillinen). Vielä kun oma katras on väritykseltään varsinainen tilkkutäkki, niin siinä saat jonnii aikaa keräillä, ennen kuin vaadittu 20 kiloa kutakin sävyä tulee täyteen. Sen verran kauan, että ainakin meidän varastointimahdollisuuksillamme ehtisimme hukkua villasäkkeihin, ja villan laatukin kerkiäisi kärsimään odotellessa. Myin jokusia villaeriä käsityöläisille (ihan surkealla hinnalla siihen nähden, kuinka paljon aikaa ja vaivaa villojen pesu ja karstaus ennen myyntiä vaati), mutta pikkuhiljaa aloin innostua ajatuksesta, että opettelisin kehräämään villasta lankaa itse.


Noin vuosi sitten näpyttelin hakusanan ja koordinaatit Tori.fin hakuun ja sovin sen kautta kaupat lähimpänä sijaitsevasta myytävästä rukista. En tajunnut koko kapistuksesta silloin tuon taivaallista; katsoin vain, että pyörä pyörii ja nyörit on tallella, me otetaan tää. Tunteja tuon nitisevän härvelin kimpussa ähkittyäni ja rukkien ominaisuuksia opiskeltuani totesin, että siitä puuttuu jos jonkinnäköistä osaa ja ne osat, mitkä ovat tallessa, eivät toimi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin tutkia uusien rukkien hintoja, into kehräämisen opettelusta laski kuin lehmän häntä.

Tänä talvena kirpparivisiitillä satuin löytämään ikivanhat ja vähän kärsineet villakarstat. Ne olivat selvästi elämää nähneet ja olleet aikoinaan kovassa käytössä, ja epäilin niiden toimintakuntoa. Hinta oli kumminkin niin edullinen, että ostin ne. 
Siihen saakka olin karstannut villoja koiran harjaukseen tarkoitetuilla karstoilla, ja kirppiskarstoilla tuntuma oli melkoisen erilainen. Vanhat karstat saivat siltä seisomalta tuomion, että piikit ovat liian vääntyneet ja ties mitä, rikki ovat. Tässä eräänä iltana päätin kuitenkin antaa syrjään sysätyille, vanhoille karstoille vielä toisen mahdollisuuden. Hirveän ähinän ja puhinan saattelemana sain kuin sainkin karstattua ensimmäisen lepereen. Tovi jos toinenkin lisää ähinää ja puhinaa, ja aloimme päästä sinuiksi vanhojen karstojen kanssa. Kun oikea tekniikka hahmottui, homma alkoi joutua ja karstauksesta tulikin ihan hauskaa.

Kehruuapulaiset

Alkuviikosta lotrasin kylppärissä villanpesupuuhissa, kun Antti ilmestyi viereen ihmettelemään. Olemme jutelleet viime aikoina paljon haaveistani kehittää hiukan tätä meidän farmiamme, ja hän siinä touhujani seuraillessaan tuumasi, että eikös sun tota villahommaa kannattais alkaa taas miettimään, kun siitä sillon joskus olit niin innoissas?

Hetken yritin ämpyillä jotain, että mutku rukkiki on rikki enkä mää osais kumminkaan ja sit menis rahat haaskuun kun ostaisin uuden toimivan rukin ja sitte olisinki ihan huono ja önnönnöö. Ei mennyt läpi. Jätin villat likoomaan ja surffailin itseni jälleen Toriin.

Seuraavana aamuna ihastelin olohuoneemme lattialla kököttävää, pientä ja sievää rukkia. Olin kuin olinkin löytänyt sopivan ja toimivaksi todetun rukin huokeaan hintaan, ja Antilla sattui olemaan treenit illalla sopivasti samassa kaupunginosassa, jossa se oli myynnissä.

Huolsin rukin huolella ja rasvasin sen pyörivät osat. Katsoin pari Youtube-videota kehräämisestä. Sitten ryhdyin hommiin.
Viisituntinen hurahti kuin siivillä, ja hiljakseen paksu ja möykkyinen lanka alkoi muotoutua ohuemmaksi ja tasaisemmaksi. Illalla taapero lähti vaarilaan yökylään, ja minä hurrutin yömyöhään onnesta soikeana rukkini kimpussa. Vihdoin, hitaasti mutta varmasti, sain valmiiksi ensimmäisen täyden rullan itse tehtyä lankaa. Möykkyistä se on edelleen eivätkä käteni vielä tahdo pysyä vauhdissa mukana, mikäli kehrään poljinta käyttäen. Mutta eiköhän ne taidot vielä siitä ota karttuakseen, kun tekee vaan, viisveisaamatta möykyistä.




Kehrääminen, vaikka näin vasta-alkajan taidoillakin, on kertakaikkisen kiehtovaa. Prosessi, jossa lampaan karvapeite muuttuu monen vaiheen kautta langaksi (puhumattakaan sen muutoksesta edelleen vaatteeksi) on kuin eräänlaista alkemiaa.

Vaikka huomaan monen tunnin kehruusession väsyttävän lihaksia yllättävän paljon, mieltä se rauhoittaa kummasti. Kehrätessä tulee myös pohdittua kaikenlaista. Jollain tapaa siinä tuntee olevansa aika alkuvoimaisten asioiden äärellä. Kun miettii, kuinka todella suuren työn vaikkapa villasukkaparin valmistaminen on ennen vanhaan vaatinut, on helppo ymmärtää, miksi nykypäivänä pieneltä tuntuvillekin asioille annettiin ennen niin paljon arvoa. Mitä pidemmälle asiaa päässään pyörittelee, sitä enemmän nykyajan kertakäyttökulttuuri ja kaikenmaailman mikromuovia vesistöihin päästävät pörrösukat alkavat ärsyttää.


Mutta voi ettien että. Kuinka onnellinen voikaan ihminen olla pienestä, möykkyisestä kerästä lankaa. Tästä se lähtee.