tiistai 27. joulukuuta 2016

Se siitä sitten


Meidän bändi on palannut arkeen vedettyään tiptappia muutaman päivän. Pää ei oikein tiedä, suhtautuako talon tyhjenemiseen haikeudella vaiko helpottuneena. Isäukko hyppäsi junaan ja lähti naisystävänsä luokse uudenvuoden viettoon, pikkuveli pakkasi reissureppunsa ja hävisi omille teilleen ja Antti veti työhousut jalkaan lähti töllille remontin kimppuun. Minä siivosin joulukoristeet varastoon odottamaan parempia aikoja ja nakkasin joulupuun hevosille nakerreltavaksi. Mitäpä sitä enää nurkassa seisottamaan varisemassa ympäriinsä, kun joulu on jo lusittu.


Katselin tänään Venlan nukkuessa kuluneen vuoden aikana ottamiani valokuvia. Kun tajusin, kuinka kertakaikkisen mullistava vuosi tämä onkaan ollut, oli pakko haukata oikein syvään happea. Helmikuussa meistä tuli vanhempia. Syksyllä ostimme töllinrähjän, johon päätimme rakentaa kodin. Pian jo muutamme.

Voin sanoo, että voin kertoo. Aikamoinen vuosi.


Remontin loppurutistus ennen muuttoa on nyt käsillä, joten suonette anteeksi, jos blogi jää vähän hunningolle tässä remppa- ja muuttohässäkässä.
Muuttomme myötä myös blogi saattaa kokea uudistuksia, joko pieniä tai sitten hiukan isompia, mikäli ihan lähtee lapasesta. Osoite tulee olemaan kuitenkin vanha tuttuputtu, joten lukijuuteen nämä muutokset eivät sinällään tule vaikuttamaan.


Meidän koko kööri toivottaa kaikille blogin vakituisille ja satunnaisille lukijoille mitä mahtavinta vuodenvaihdetta!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Alkaa näyttää joululta


 Täällä meillä on lunta hädin tuskin sen verran, että mainita saattaa. Maa juuri ja juuri peittyy. Pikku pakkanen on huurtanut kiteisen, kimaltavan kerroksen kaiken ylle. Kun matalalta paistava aurinko osuu lumiseen maahan ja kuuraisiin oksiin, ei voi kaltaiseni metsittynyt pakana muuta kuin hiljentyä ihailemaan. Maaemo nukkuu, ja kaikenlainen metelin pitäminen tuntuisi nyt häiriköinniltä.





Kesärannan töllillä köökkiremppa alkaa olla loppusuoralla. Joulun vietämme kuitenkin täällä Kalliorinnassa, jotta saamme rauhassa siivoilla töllin nurkkia muuttokuntoon väliviikolla, Antin viettäessä joululomaa. Alun perin suunnitelmissa seisoi, että olisimme heränneet pätkän ensimmäisenä jouluaattoaamuna omassa tuvassa, mutta suunnitelma muuttui matkan varrella. Ja hyvä näin: joulujemme jokavuotinen teema, stressittömyys, olisi mennyt ihan munilleen, mikäli olisimme ryhtyneet rykimään muuttoa vielä joulun alla. Mutta mikäs hätä meillä tässä. Paatse on onnesta soikeana saadessaan puuhata lapsenlapsensa kanssa niin paljon kuin mielii, ja tämä takaa minulle vapaat kädet tehdä joulusiivousta, ja pakkailla siinä samalla pikkuhiljaa tavaroita muuttolaatikoihin.




Espanjassa asuva pikkuveljeni saapuu ensi maanantaina Suomeen kolmeksi viikoksi. Hän on jo vuosia asunut talvet siellä sun täällä, mutta palaa aina jouluksi kotiin maailmalta.
Meidän perheessämme joulu ei ole aseteltu mihinkään tiettyyn uskonnolliseen muottiin. Se on meille kaikille perhejuhla, jolloin meidän hyvin erilaisin maailmankatsomuksin varustettu kööri kokoontuu köllimään sohvanpohjalle, syömään hyvin ja hörppimään punkkuglögiä yömyöhille asti. Kukaan ei pahastu siitä, että yksi vie kulhollisen joulupuuroa pihapihlajan juurelle, toinen tahtoo kuunnella hiljentyen Jeesuksesta kertovan joululaulun ja kolmas syödä aattoaamuna riisipuuron sijasta makkaraperunat ketsupilla.


Tämä joulu on meille kaikille siitä jännä ja erityinen, että se on meidän Venlan ensimmäinen. Vaikkei Venski varmasti tule tästä ensimmäisestä joulustaan kummia muistamaan, alkavat nyt muodostua ne perinteet, joita pätkä tulevaisuudessa tulee muistamaan lapsuuden jouluina. Enää ei ole kuulemma kovin muodikasta, että joulupukki tulee käymään, mutta me nyt ollaan vähän tämmöisiä trendi-ilmiöiden suhteen sivistymättömiä tolloja, jotka julkeasti omia lapsuuden riemuja peilaten päättivät, että onhan pukki oltava. Tosin siinä missä meidän lapsuutemme joulupukki oli omasta takaa punanenäinen ja möhömahainen, ja saapui aina Ladalla (ja minä kun aina niin niitä poroja odotin, turhaan), on Venlan joulupukki Espanjan auringossa ruskettunut, kitaraa soittava kekkeruusi, joka enon ja kummiuden joulupukin velvotteidensa ulkopuolella elättää itsensä urheilulla (möhömaha täytynee siis topata tyynyillä).

Mutta mitäpä sitä pikkuseikkoihin takertumaan.





sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Talvisen pihan lentävät ilopillerit


Näin talvella tuntuu ajan haaskaukselta käyttää valoisan ajan pienet vapaahetket sohvanpohjalla telkkaria tuijottaen, kun lintujen ruokintapaikalla on paljon enemmän mielenkiintoista ihmeteltävää. Kun saan pätkän päiväunille ja päivätoimet eläintenhoidon osalta pakettiin, keitän kahvit ja parkkeeraan takamukseni keittiön ikkunan eteen.

Ruokintapaikalla käy niin vakituisia asiakkaita (esimerkiksi tiaiset mallia tali-, sini-, hömö- sekä kuusi-) kuin myös vierailevia tähtiä. Punatulkut, viherpeipot ja pikkuvarpuset käyvät, jos eivät nyt ihan päivittäin, niin useasti viikossa. Närhi saapuu apajille aina silloin, kun kamerasta loppuu akku.

Eivätkö vaan ole sieviä pikkuotuksia? Ihan kuin vesiväreillä värjättyjä.


Onkohan tökeröä valita suosikkeja? Olen nimittäin erityisen ihastunut urpiaisiin, jotka pörräävät heinävarastomme kulmalla, napsimassa siemeniä kuivuneista nokkosista. Tapaamme päivittäin ja ajan myötä urpiaiset ovat kai oppineet, etten ole niille vaaraksi, sillä ne päästävät minut kulkemaan ihan vierestä ohitseen säikähtämättä karkuun.


 Näiden punapipaisten tirppojen seurailusta ja veikeästä sirkutuksesta ei voi olla saamatta hymyä suupieleen.

Kävipä muuten hauska sattumus tuossa urpiaisia kuvatessa; jostain takaani pyrähti sinitiainen, joka istahti hetkeksi kamerani päälle. Siinä hetken ihmetelteltyään se meni taas menojaan.
Mietin, saattoiko kyseinen lintu olla joku niistä tiaislapsukaisista, jotka viime kesänä kasvatin ja vapautin luontoon keittiömme ikkunasta? Niin tai näin, näin haluan ainakin uskoa!









lauantai 3. joulukuuta 2016

Ensimmäiset muuttajat


Lampaat ottivat ja muuttivat eilen töllille.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli, että olisin mennyt jo torstaina asentamaan tallin asennuksen jäljiltä roikkuneen aidan, virittelemään veräjänkahvat ja sähköpaimenen, ja mylläämään tallin kuivikkeet paikoilleen. Suunnitelma ei ihan toiminut (eihän ne ikinä), joten päädyimme ratkaisuun, että lastaamme lampaat autoon alkuperäisen suunnitelman mukaan perjantaina, ja annamme niiden odotella autossa sen aikaa, kun saisimme Antin kanssa yhteistuumin tarhan ja tallin viimeisteltyä.

Antti askartelipaskarteli päkättimille lokoisan pienen "karsinan" kuormalavoja ja liinoja apunaan käyttäen pakettiautoon. Lastasimme lampaat kyytiin. Muina nooanarkkilaisina ajoimme Tampereen keskustaan ja parkkeerasimme pakun lampaineen Satakunnankadulle, jossa paatse oli vastaanottamassa Venlaa hoitoon projektimme ajaksi. Auton tavaratilassa määkivät lampaat herättivät hiukan ihmetystä ohi kulkevissa adventtisohjossa kyntävissä kaupunkilaisissa. On varmaan vaan hyväksyttävä, ettei kaltaistemme maalaistollojen ilmestyminen kaupungin vilinään jää koskaan huomaamatta.

Teimme vielä pysähdyksen Linnainmaan kauppakeskuksella, josta Antti kipaisi sylillisen jatkojohtoja ja pussillisen porkkanaa sähköpaimenta ja lampaiden tarhaanhoukuttelua varten. Määkivä auto nökötti jälleen parkkipaikalla jouluostoksia tekevien kansalaisten ihmeteltävänä. Minä virnuilin pöljänä auton vieressä Antin tehdessä ostoksia ja havahduin jossain kohtaa siihen, että olin moikannut jokaista automme ohi kulkevaa tuntematonta. Muistin, että vaikka maalla kuuluukin nostaa lapanen pystyyn niin tuttujen kuin tuntemattomienkin tullessa vastaan, eivät kaupunkilaisihmiset ole välttämättä tällaiseen käytökseen niinkään tottuneet. Laitoin kädet taskuun ja mietin hiljaa itsekseni, mahtoivatko ohikulkijat sittenkään ihmetellä auton perästä kuulunutta määyntää, vai tuijottivatko sittenkin vain sitä outoa morjestelijamuijaa auton vieressä.

Mistäpä näistä tietää.


Töllille päästyämme ryhdyimme toimeen sen enempiä ihmettelemättä: Antti kytki sähköjä, kun minä kiristelin ja putsasin aitalankoja jääkökkäreistä sormet kohmeessa.

Lampaat olivat asettuneet mukavasti köllölleen pahnoille auton perään, ja katsoivat hölmöinä Anttia, joka koitti maanitella niitä ulos autosta. Ämpärillinen pilkottua porkkanaa sai kuitenkin sorkkaväkeen vipinää, ja ne kipittivät kuuliaisesti uuteen tarhaansa.

Hetken ihmettelyn jälkeen lampaat tuntuivat hyväksyneen uuden kotinsa. Ne ryhtyivät tonkimaan vihertäviä ruohonkorsia ohuen lumipeitteen alta ja kömpivät sitten tallin kuivikkeisiin pötköttämään. Saatoin jättää päkättimet uuteen kotiin hyvin mielin, vaikka tänään aamulla olikin outoa viedä hevosille pihattoon heiniä, kun neljä villapalloa eivät olleet kuorossa määkimässä kallion laella. Antti viettää kuitenkin töllillä enemmän aikaa kuin kotona, joten lampaat ovat siellä yhtä lailla valvovan silmän alla, kuin täällä Kalliorinnassa. Mieltä rauhoittaa myös se, että uudessa tarhassa lampaille riittää enemmän tilaa ja virikkeitä kuin täällä. Toivotaan, että voimme siirtää myös hevoset sekä itsemme pian uuteen kotiin.


Remontti etenee kovaa kyytiä: Antti sai eteisen eristykset valmiiksi, ja tölli on nyt ensi kesän yläkertaprojektia lukuunottamatta lämmin. Eteistilan ja kylpyhuoneen seinät odottavat vielä levytystä ja viimeistelyä, sillä puusepältä tilatut, vanhaan taloon sopivat ikkunat saapuvat vasta vuodenvaihteen tienoilla. Levytys kannattaa suorittaa vasta ikkunoiden asennuksen jälkeen. Keittiö saa tämän viikonlopun aikana kattopaneelit, ja ensi viikolla, anopin jäädessä lomalle ja lupauduttua lapsenvahdiksi, pääsee allekirjoittanut tiivistämään köökin seinähirsien tuulentuivertamia rakoja pellavalla.

Olohuoneen lattiarakenteet, jotka ovat pysyneet rossipohjan hyvän tuuletuksen johdosta priimakuntoisena (toisin, kuin keittiön päädyssä), saavat jäädä tältä erää omiin oloihinsa. Kunhan olemme saaneet yläkerran eristettyä, käymme olkkarin lattioiden kimppuun ja eristämme lattiat uudelleen selluvillalla. Tällä hetkellä olohuoneen katto ja seinät ovat 50-luvulla asennetulla halltex-levyllä päällystetyt, ja ikään kuin kirsikkana kakun päällä, on kaikki seinäpinnoista ja listoista lähtien maalattu erilaisin imelän vaaleanpunaisen sävyin.

Olen istunut lukemattomia tunteja jakkaralla keskellä olohuonetta seiniä katsellen, ja koittanut totuttaa silmiäni tuohon hattaraisen vaaleanpunaiseen värimaailmaan. Siinä kuitenkaan onnistumatta päätimme, että vedämme vielä viimeisenä silauksena väliaikaisen maalin olohuoneen seinäpintoihin. Nykyisellään seinät on sudittu lateksimaalilla, jolla ei tölliin ole meidän hallintokautemme aikana mitään asiaa. Väliaikaismaalaus täytynee kuitenkin sutia seinäpintoihin myös jollain tuohon lateksipintaan tarttuvalla maalilla, kunnes pääsemme ensi kesänä purkamaan maalatut pahvilevyt pois seinistä ja laittamaan tilalle jotain  hirsiseinille paremmin sopivaa. Hirttä jätämme (kuten nyt olemme toimineet keittiössä ja ruokailutilassa) mahdollisimman paljon näkyviin, niin kuin talossa on alun perin ollut. Osa seinistä täytyy kuitenkin koolata, levyttää ja tapetoida, sillä alkuperäistä hirttä on tasoiteltu levyjen asennuksen aikaan niin karskilla kädellä, ettei hirsipinta pääse enää millään lailla oikeuksiinsa. Olohuoneen hirsiseinien kunto on vielä arvoitus, mutta toivomme, että niitä olisi uudelleenmuotoiltu mahdollisimman vähän aikoinaan pahvilevyjen asennuksen yhteydessä.

Olohuoneen seinän ja listojen sävyt ovat suorastaan silmää hiveleviä.



torstai 1. joulukuuta 2016

Susia ovista ja ikkunoista



Mitä mainiointa joulukuuta! Eilinen Antin päivä on suomalaisessa perinteessä ollut pyhä, josta alkaa joulun odotus.

Meidän kylällä (täällä, missä nyt vielä toistaiseksi asutaan) joulukuu alkoi melko jännittyneissä tunnelmissa, kun ihan tuossa muutaman kilometrin päässä oli kuulemma tehty susihavainto. Tai no, ensin oli kai jälki lumessa ja kaatunut roskapönttö, kohta jo raportoitiin neljästä sudesta. Tänään karsinaa siivotessani naapuri huuteli ohi kulkiessaan, että peräti viisi sutta oli jolkotellut ympäriinsä ja ovat kuulemma arvaamattomia.
Kohta joku varmasti vannoo nähneensä suden (tai kymmenen sellaisen) pöllimässä pyykkejä naapurin narulta. Tai jotain.

Kuten rakas ystäväni niin osuvasti totesi: "Kummallista tosiaan että metsässä on eläimiä".

No, olen minäkin sen verran varovaisen valveutunut (ja valvonut), että heräsin yöllä tunnin välein tarkastamaan, ettei eläinten päälukuun ole tullut muuttujia. Varmuuden vuoksi vauhditimme myös lampaiden muuttoa, ja ne lähtevät uuteen kotiimme huomenna. Sielläkin päädyssä muuten tapahtuu: lehden mukaan villisikalauma oli kirmaillut lumisella tiellä ihan töllin seutuvilla!

Tässähän alkaa luonto tuppaamaan sisään jo melkein ovista ja ikkunoista.

Kuvien sudet eivät liity tapaukseen
Vaikka monet paikallisen Facebook-ryhmän susikeskusteluun osallistuneista ovatkin muistaneet ottaa terveen järjen mukaan keskusteluun, ja ihailtavan iso osa suhtautuu susiuutisiin suopeasti, osuu sekaan mukaan - tietysti, kuten susikeskustelulta vain odottaa voi - ainakin se yksi mielensä pahoittanut huutelemaan, että ammutaan kaikki. Argumenttipakasta vedetään muun muassa iänikuinen lasten turvallisuus (koska kukaan ei tietenkään taaskaan ajattele lapsia!!), vapaana ulkoilevat lemmikit (koska muutenhan on ihan täysin okei seisottaa rakasta lemmikkiään yön yli talvipakkasessa) ja kaipa nuo kohta jo vievät meidän naiset ja työpaikatkin.

Toivotan susille turvallista reissua takaisin kotikonnuille laumansa luokse! Ja toivotetaan nyt samaan syssyyn myös ihanaa joulunalusaikaa kaikille, olit sitten susi, villisika tai lasten ja lemmikkieläinten hyvinvoinnista huolestunut kyläläinen :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Hyggeilyn sudenkuopat ja miten ne voi välttää


Luin viime viikolla jutun hyggeilystä, tuosta Tanskan lahjasta kaikille kaamosmasiksen kanssa kamppaileville Pohjolan asukkaille. Hyggeilyn idea pähkinänkuoressa on siis se, että kylmyyden ja pimeyden keskellä fiilisteltäisiin kotona puuhastelun ja rentoutumisen parissa; sytytettäisiin kynttilöitä, nautittaisiin hyvästä ruuasta, juomasta ja kodista, hidastettaisiin tahtia ja nautittaisiin arjen pienistä asioista.

Hyggeilystä touhotetaan nyt joka tuutista muka uutena juttuna, mutta ainakin useiden bloggaajien olen havainnut jo pitkään hallitsevan hyggeilyn salat: sohvannurkka, vilttiin kääriytyminen, villasukat, muki teetä ja sitä rataa. Ja hei, muutama vuosi sitten kaikki kotoilivat, eikä siihen tarvittu tanskalaisia. Mutta sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee!

Päätinkin siis tänään testata kotoilua hyggeilyä, kun sitä niin kovasti nyt tuntuvat joka puolella suitsuttavan. Kun kuulosti niin kaikin puolin hyvältä idealta.


Alku lähti käyntiin lupaavasti. Laitoin kattilaan neilikoita, kanelia ja appelsiinin siivuja, ja pistin keitoksen liedelle porisemaan ja tuomaan tupaan kotoista joulun tuoksua. Kaivoin esiin jouluvalot. Kaappasin kainaloon ensimmäisenä vastaantulleen kissan. Sytytin tuikkuja sinne tänne. Niiiiiin hyggeä.

Heti alkuun hyggeilyni koki muutaman kuprun. Tuikut kiinnostivat turhan paljon sohvapöydälle ylttävää taaperouden kynnykselle kasvanutta ipanaa, ja ne piti siirtää korkeammalle takanreunalle. Jouluvalosarjat olivat menneet (itsekseen?) varastossa solmuun. Kissalle tuli koiran kanssa riitaa ja se singahti närkästyneenä takaisin yläkertaan sängynpohjalle pötköttämään.
Muina hyggeilijöinä sivuutin kuitenkin nämä pienet töyssyt, ja ryhdyin selvittämään valosarjoja sykkyröiltään. (Ei ole muuten mikään helppo homma irrottaa noita valopiuhoja niistä ylettömästi kiinnostuneen yhdeksänkuisen yllättävän puristusvoiman omaavista pikku hyppysistä. Toim.huom.)


Pienen ähellyksen jälkeen valot keikkuivat asennettuina verhotangossa. Talokin tuoksui neilikoilta, kanelilta ja yksisarvisen pierulta jouluiselta. Puitteet olivat vihdoin otolliset kietoutua kotoisiin tunnelmiin.

(Paitsi, että ensin piti käydä nytkyttämässä väsykiukkuinen ja jouluvalojen syömisen kieltämisestä suivaantunut hukkapätkä päiväunille, ja käydä talikoimassa sonnat pois pihatosta.)

Tuossa yllä linkkaamassani Ylen hyggeilyjutussa seisoo seuraavaa:

"Kuvittele tilanne, jossa istut mukavasti sohvalla. Olet ehkä kietoutunut ympärillesi lämpimän viltin ja kaatanut lasiin punaviiniä tai hauduttanut pannullisen suosikkiteetäsi. Et napsauta julman kelmeää kattovaloa päälle, vaan poltat kynttilöitä (ihan todella paljon kynttilöitä). Toki olet muistanut valita taustalle musiikkia, joka saa sinut rentoutumaan. Tartut ehkä kirjaan tai aikakausilehteen. Unohdat hetkeksi maailmanpolitiikan ja keittiön tiskivuoren. Olet vaan. Aijaijai."

Kävin sanoista tekoihin. Otin lasillisen olutta (koska viiniä ei ollut), sammuttelin kattovalot ja asettelin kynttilät takaisin sohvapöydälle. Laitoin Katie Meluaa soimaan. Unohdin keittiössä olevat tiskit ja nappasin kirjan kaveriksi sohvannurkkaan (koska aiemmin hyggeilykaveriksi kaavailemani kissa mökötti edelleen jossain sängynpeitteiden suojissa). Aijaijai.


...Kunnes sitten huomasin, etten sitten yhtään nähnyt lukea pelkän kynttilän valossa. Oli pakko kytkeä se "kelmeä kattovalo" päälle, jotteivat silmät menisi ristiin. (Jos siellä linjoilla on joku tanskalainen, niin valaiskaa vähän (no pun intended), miten kynttilänvalossa luetaan??)
Ehdin uppoutua kirjaan noin kolmeksi minuutiksi ja olla ihan tosissaan hyggeilyn aallonharjalla, kunnes ah-niin-ihana liedeltä kantautuva joulun tuoksu peittyi hiljakseen johonkin vähän erityyppiseen hajuun.
 Hajun lähteeksi paljastui löysä koirankakka. Lili-koira oli mitä ilmeisimmin saanut vatsansa vekkulille uudesta ruuasta, ja näyttö siitä komeili nyt keskellä köökkimme lattiaa.

Hyggeilyn maailmaan uppoutuneena hoidin tilanteen tietysti vähääkään häiriintymättä, poimin kirjan syliini (kissaa ei edelleenkään näkynyt) ja käperryin takaisin sohvannurkkaan. Katossa paistava valo ei päästänyt kynttilöiden luomaa tunnelmaa oikeuksiinsa. Olut oli ehtinyt laimentua. Ilmassa tuoksahti neilikoiden ja kanelin sijaan koiranpaska. Puolitoista riviä kirjaa luettuani itkuhälyttimestä kuului ponteva parkaisu, kun hyggeilyn ohjelmavastaava heräili ennen aikojaan päiväuniltaan. Tämän jälkeen olikin turha haaveilla mistään sohvalle käpertymisestä, kun jälkikasvua piti viihdyttää laulamalla ja varjella tippumasta jyrkistä rappusista.


Tähän loppuun ajattelin vielä tehdä listan yleisimmistä sudenkuopista, jotka aloittelevan hyggeilijän tulee ottaa huomioon, joita tulee välttää, jotta hyggeilykokemuksesta tulisi mahdollisimman onnistunut. Nimimerkillä 'Yours truly'.

1. Älä hanki lapsia TAI jos kumminkin hankit, niin hanki ne hyvissä ajoin niin, että hyggeilyyn ryhtyessäsi ne ovat jo siinä iässä, että tajuavat olla tunkematta sormiaan kynttilöihin tai jouluvaloja suuhun.

2. Älä hanki koiraa TAI jos kumminkin hankit, niin älä ainakaan kokeile sille mitään uutta herkkua hyggeilyä edeltävänä iltana.

3. Muista ostaa punkkua TAI jos et kumminkaan muista, niin koita ehtiä edes hauduttamaan teetä

ja 

4. Älä luota kissaan. Ikinä.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Yhdeksänkuinen

On jopa vähän karmivaa, kuinka nokkelasti tuollaisen pienen ihmisen mieli  i h a n  i t s e  hoksailee kaikenmaailman juttuja. Kuten nyt Venlan kohdalla vähän päälle seitsemänkuisena kävi, että yht'äkkiä pätkä vaan nousi tukea vasten seisomaan.

Ihan normi päivä. Tyyppi oli vaan, että kippaskappas, minäpä tästä nousenkin kun alkaa tämä mahallaan köllöttely jo jurppia.

Ja nyt, elämänsä yhdeksännen kuukauden aikana Venski keksi eräs kaunis päivä, että kun jostain kuuluu musiikkia, niin silloin kuuluu tietenkin tanssia.
Kuinkas muuten.

Hukkapätkän bailubiiseiksi käy ihan mikä vain rytmikäs sävelmä, olkoonkin vaikka telkkarissa pyörivä mainosjingle tai Pikkukakkosen tunnari. Eikä musiikin tarvitse aina niin kovin rytmikästäkään olla: ihan sujuvasti näkyi tuo taannoin jammaavan elokuvan taustalla soivan oopperankin tahtiin. Ihan ylivoimainen kestosuosikki on kuitenkin Ed Sheeran, erityisesti kipaleet Don't ja Sing saavat jortsumestarin kuin pakon sanelemana esittelemään muuvejaan.

Tanssiessaan Venla alkaa nytkyttää itseään vimmatusti ja heiluttelee vaippapeppuaan, ihan naama pokkana. Jos olosuhteet eivät salli tanssiliikkeitä (esimerkiksi syöttötuolissa istuessa), alkaa Venski läpsyttää rytmiä kädellään ja vispata jalkaa.
Se on sukuvika, jos suksi ei luista: taannoin pistin merkille, kuinka kaupassa ollessani jamittelin ihan huomaamatta taustalla soivan musiikin tahtiin. Löytäessäni paatsen jostain hyllyjen välistä huomasin hänenkin hytkyvän taustasävelmän rytmissä valitessaan oikean kokoisia roskapusseja. Eli jos, rakas lapseni, näitä turinoita eksyt lukemaan, niin huoli pois: taipumuksen julkijorailuun voit laittaa perintötekijöiden piikkiin.


Ensimmäinen sana (koska yleispätevää ja tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa Ttäh? -mölähdystä ei nyt lasketa) tuli myös. Istuimme Venlan ja paatsen kanssa sohvalla, kun Venla siinä muina muikkeleina katsoi minuun ja tokaisi, että "äitti". Toinen neitokaisen sanavarastoon tarttunut sana on poppa. Ja kun tytöltä sitten kysyy, että Missä äiti?, kääntää hän katseensa minuun. Tai kun kysytään, että Missä poppa?, vilkaisee pätkä lähimpään lamppuun tai kynttilään. Alkaa vahvasti siis vaikuttaa siltä, että tässä pitää pikkuhiljaa ruveta varomaan, mitä suustaan päästää. Ettei vaan tule vahingossa kasvattaneeksi mitään pientä törkyturpaa.


Aiemmat vauvavuoden postaukset:
 Yksikuinen
Kaksikuinen
Kolmekuinen
Neljäkuinen
Viisikuinen 
 
Kuusikuinen  
Seitsemänkuinen
Kahdeksankuinen




perjantai 25. marraskuuta 2016

Karjaonnea ruinaamassa


Mainiota Kaisan päivää! Koska odotamme karitsointeja kevättalvella, enkä suurin surminkaan toivoisi minkään menevän mönkään, päätin viettää tämän Kaisan ihan oppikirjan mukaan. Keitin siis aamulla puuroa, kietaisin koko komeuden päälle voisilmän ja kävin lahjomassa talon vanhat haltiat. Loput puurokattilallisesta tarjosin lampaille ja samalla loime lausumahan rukouksen, jolla pyydetään "kauniilta vaimolta" karjaonnea.

 »Karina hyvä emäntä,
Hyvä rouva roukkuselkä,
Käy kujat kuuruksissa,
Läävät länkämöisilläsi,
Tuo mulle vasikkalykky
Härkälykky häilähytä,
Tuhat karvan kantajata,
Sata maijon antajata!»


Se voi olla, että oma värssyni ei ihan sanasta sanaan mennyt noin, sillä unohdin sanat muokkailin sitä vähän meidän tilanteeseemme sopivammaksi. Mutta toivotaan, ettei Kaisa ole tästä turhantarkka.

 Olen seurannut syksyn ajan lampaiden mahojen pyöristymistä ja ollut vähän kiikunkaakun, mahtaako harmaa Nuunu olla kantavana ensinkään. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että kyllä siellä Nuununkin massussa karitsoja kasvaa (ehkä). Nuunu on vain kasvatellut karitsamahaansa enemmänkin vertikaalisessa suunnassa, siinä missä kaksi muuta tuntuvat leviävän sivusuunnassa.


Oli virkistävää huomata aamulla kuurainen maa ja kuiva ilma päivätolkulla kestäneen sateen ja räpäskän jälkeen. Kaisana kai olisi suotava olla suojasää, ainakin mikäli ensi vuoden sadosta mielii menestyksekästä. Mutta en valita ollenkaan, kunhan vaan kura kuivuu.

Jos hyvin käy, lampaat saavat muuttaa töllille uuteen pihattoon ja kurattomaan (!!!) tarhaan ensi viikolla. Talli vaatii vielä viime hetken fiksailuja, ovimattojen asennusta ja kuivituksen, ja aita täytyy viritellä iskuunsa ja sähköpaimen kytkeä. Kunhan pääsen töllille hoitamaan viimeistelyt alta pois, saavat lampaat kunnian olla meidän perheen ensimmäiset kesärantalaiset.




torstai 10. marraskuuta 2016

Haavanhoitoöljy pihkasta



Kaadoimme töllillä pari mäntyä eläinten siirtotallin pohjatöiden tieltä (ja koska tarvitsemme puuta pirtin ja saunan lämmitykseen). Siinä puusavotan kimpussa äheltäessä huomasin männyn oksien tyvikohdista valuvan pieniä pihkatippoja. Aloin kerätä niitä talteen, mutta hyvän tovin keruun tuloksena sain haalittua pahvikipponi pohjalle säälittävän määrän pihkanmurusia (joista niistäkin puolet oli puun roskaa). Kun sitten tuuli vielä puhalsi kannolla nököttävän pihkakipponi kumoon, luovutin.

Epäonnistunut pihkankeruuyritys palasi uudestaan mieleeni, kun oikaisin kuusikon poikki viemään eläimille heiniä alatarhaan. Huomasin, että metsänreunan kuusivanhuksista oli suorastaan lorottanut pihkaa. Hain veitsen ja astian, ja keräsin kupillisen pihkaa varovasti talteen.

Pihkavoiteen tekemiseen tarvitaan jonkinlaista vahaa (esim. mehiläis-), mutta koska mitään vahaa ei varastosta löytynyt, päätin kokeilla pihkaöljyä.
Kattila siis tulille ja pihkat kattilaan. Päälle kaadoin oliiviöljyä suhteessa 50/50 (määrä oli ihan mutu) ja kuumensin seosta, kunnes pihka oli sulanut öljyn sekaan. Isompia pihkamöykyröitä sai hiukan muussata lusikalla, ennen kuin sulivat kunnolla seokseen. Valmiin seoksen siivilöin purkkiin ja jätin jäähtymään.

Pihkan tarkoitus on suojata haavoittunutta puuta bakteereilta ja sieniltä. Antiseptisten ominaisuuksiensa vuoksi se onkin hyvin monikäyttöinen apu ihon ruhjeisiin, haavoihin, sieni-infektioihin, ihottumiin, itikanpistoihin... Veroilmoitusta se ei täytä puolestasi, eikä keitä aamukahveja, mutta melkeinpä mihin vain muuhun pihka soveltuu!

Laitoin pihkaöljyn jääkaappiin leppymään. Saa nähdä, kuka on ensimmäinen tohelo johon pääsen joudun sitä testaamaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Ensimmäinen talvipäivä


Tiedättekö sen tunteen, kun keväällä ulos mennessä haistaa ilmasta lumien alta paljastuneen koiranpaskan sen, että nyt on kevät? Tai syksyllä, kun kaikki tuoksuu syksyltä, vaikka ilma olisi vielä kesäisen lämmin?

Tänään tuoksui talvelta.


Maalaiselämä on tehnyt minusta kuin varkain syksy- ja talvi-ihmisen. Olen alkanut jollain hullulla tavalla rakastaa niitä aamuja, kun sisälämpötila on päässyt tipahtamaan yön aikana reilusti kahdenkymmenen asteen alapuolelle ja lämpöisten täkkien alta nouseminen ilman jäätymistä vaatii vähintäänkin jatkotason taktikon taitoja; ensin peiton reunaa raotetaan sen verran, että sängystä käsin voi skannata huoneen ja siellä lojuvien lämpimien vaatteiden sijainnin. Sen jälkeen reitti tulee suunnitella huolella: ensin kurkotetaan sängynlaidalta alus- ja villapaidat (nämä puetaan sängyssä istualtaan niin, että peitto lämmittää vielä jalkojen päällä ). Sen jälkeen otetaan kunnon ponnistus sängystä ylös ja siitä saadulla hyvällä vauhdilla juostaan kiskomaan housut jalkaan. Villasukista toinen jää myttyyn housun punttiin, se kaivetaan pois ja laitetaan jalkaan. Toinen sukka löytyy reikäiseksi järsittynä koiran pedistä nukkuvan karvakerän hanurin alta pilkottaen. Kun ollaan hyväksytty se tosiseikka, että sukat ovat keskenään eri paria ja todettu, että rei'istä huolimatta sukka palvelee vielä käyttötarkoitustaan, vedetään toinenkin villasukka jalkaan.

Puuhella lämmittää talon nopeasti (kunhan sen saa syttymään, koska joku on taas unohtanut hakea puut illalla sisälle lämpiämään), ja sen luoma lämpö voittaa kuus-nolla kaikenmaailman ilmalämpöpumput ja sähköhärvilät. Hellan päällä voi myös keittää aamukahvit, jos jaksaa. Useimpina aamuina  ei jaksa, ja kaffeet saavat porista Moccamasterissa.

Niin kävi mm. tänään. Ryystimme aamusumpit porukalla, lähes koko kommuunin voimin (Antti oli lähtenyt jo töllille remontoimaan, joten aamiaispöydän ympärillä parveilimme minä, pätkä, Paatse, Paatsen naisystävä Minkki sekä kolme koiraa). Yksi valitti vetoisia lattioita, toinen kiroili espanjalaisten löyhää mentaliteettia hoitaa asiat sovitusti. Joku heitteli maissinaksuja ölisten samalla epävireisesti, jonkun toisen rohmutessa tippuneita naksuja pöydän alla. Eräs innostui kaikesta hälinästä niin, että pissasi matolle. Yksi kerjäsi juustoa ja murisi ja joku haukotteli pöydän päädyssä tuijotellen hiljaa tyhjyyteen. Jätän teidän arvattavaksenne, kuka teki mitäkin.

Ihan perus aamu meillä.

"Eevribadi-sukat", totesi Paatse.

Pätkän painuttua ulos päikkäreilleen kävin pitkästä aikaa hortoilemassa ulkona kameran kanssa. Siellä sun täällä oli maassa hitunen lunta. Ryömin puron vartta ja kanervikkoja pitkin, kuvaten itselleni talteen värejä ja sävyjä inspiraatioksi myöhempää varten, kun saan ryhtyä sisustamaan tölliä kodiksi.

Odotan uuden kodin sisustamista jo aivan täpinöissäni. Tänne Kalliorintaan muuttaessamme oli talo jo valmiiksi täynnä vanhempieni jättämiä huonekaluja. Emme siis oikein koskaan päässeet laittamaan kotia täällä täysin omannäköiseksi. Nyt saan valita huolella ja harkiten jokaisen tulevaan kotiimme päätyvän esineen ja asian (hallituksen hyväksynnällä, tietysti). En ole mikään romuharakka, ja järjestely ei ole osaamisalueistani vahvin. Niinpä sisustus saa olla melko simppeli ja pelkistetty, mutta rosoinen ja boheemi. Materiaaleissa suosin luonnollista ja kestävää aina kun mahdollista, ja uusvanhaa krumeluuria töllistämme ei tule löytymään.

Taloon oli jätetty paljon vanhoja aarteita, jotka saavat jatkaa elämäänsä töllillä vastakin. Hirveästi hankintoja meidän ei siis tarvitse tehdä. En tosin voinut vastustaa, kun Tori.fissä törmäsin ilmoitukseen vanhoista, käsinkudotuista räsymatoista. Matot nököttävät nyt rullalla eteisessä, odottamassa pääsyään töllin köökin lattiaa koristamaan.

Olen aika innoissani.


Pakko vielä laittaa kuvia tänne teidän muidenkin nähtäväksi meidän uuhista. Niiden vatsat ovat alkaneet pyöristyä siihen malliin, että vaikka syksyllä nuorella pässillä vaikutti naisasioissa löytyvän enemmän intoa kuin taitoa, on Allu tainnut jotain saada ihan aikaiseksikin. Mustan Ansan pömppis on ainakin paisunut ihan valtavaksi! Vai miltä näyttää, onko siellä linjoilla harjaantuneemmalla silmällä varustettuja kanssalampureita?

"En kyä tiä mutta Poppa ainaki mahan perusteella synnyttää jotkut kaksospojat ihan kohta" totesi Antti kun tiedustelin hänen mielipidettään siitä, näyttävätkö hänestä lampaat olevan pieniin päin.

Aha.