keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kohopenkin kasaaminen vesisateessa houkutteli sisäistä dadaistiani







 Viime erä naapurikunnan maajussilta hakemaamme heinää osoittautui, no, sysipaskaksi. Niinpä olen koittanut valikoida seasta ne harvat hyvät paalit eläimille, ja hyödyntää loput puutarhassa. Onneksi pölisevä, kortinen heinä taipuu hienosti katteeksi, vaikkei sitä eläimille ilkiäkkään syöttää.

Ensimmäistä kasvimaata myllertäessäni käytin tietämättömänä varsin vaivalloista menetelmää perustamiseen: kaivoin ja käänsin maata lapiolla ylösalaisin siitä, missä kohtaa aioin vihannekseni kasvattaa. Kävihän tuo kuntoilusta, mutta sittemmin opin, että maan kaivuu on turhaa ja ravinteiden kannalta jopa vahingollista. Niinpä testailenkin nyt hieman helpompaa menetelmää, jossa penkin pohjalle levitetään paksulti katetta, joka tukahduttaa alleen jäävän kasvillisuuden, ja sitten päälle pinotaan jos jonkinlaista orgaanista materiaa kasvualustaksi. Viime kesänä testasin tätä keinoa yhden penkillisen verran, mutta surkean satokauden vuoksi meni vähän ohi, kuinka hienosti vihannekset olisivat tällaisessa kohopenkissä voineet rehottaa ja tuottaa satoa, mikäli säät olisivat sen sallineet. Rikkaruohot penkissä kyllä rehottivat komiasti, joten nyt toivomme samanlaista kukoistuskautta myös niille tarkoituksella kohopenkkiin istutetulle kasvillisuudelle.

Tänään levittelin pari paalia huonoa, pölisevää korsiheinää alueelle, joka on jo vuosia ollut vuohenputkea ja raunioyrttiä väärällään. (Kanat pyörivät sitkeästi jaloissa olivat apuna.) Vaikka vuohenputki onkin terveellinen villivihannes, ja raunioyrttikin omaa hyödyllisiä ominaisuuksia mm. rohdosmielessä, niin joku raja se on mielestäni niidenkin pihanvalloituksessa. Toivotaan, että paksu heinäkate, jonka päälle kasaan paksun kerroksen muuta sälää, kuten poninkakkaa, kanalanpehkua, tuhkaa, lumen alla talven yli muhineita lehtiä ja kompostimultaa, onnistuu tukahduttamaan maan alta esiin pyrkivät raunioyrtit ja vuohenputket. Katsotaan, katsotaan.

Ripsahtelipa vähän vettäkin taivaalta siinä hevonkakkaa heinäkatteen päälle levitellessäni. Sää ei siis ollut mikään ideaalinen puutarhapuhteisiin, mutta toisaalta, haikailut omavaraisemmasta elämästä ruuan ja monen muun asian suhteen voisi kyllä unohtaa, mikäli näillä leveyspiireillä pikku vesisadetta pelkäisi.

Muistuupa siitä mieleen eräskin toissakesäinen päivä, kun kälyni Hanna aloitti kesälomansa ja muutti meille tänne maalle lomapäiviään pitelemään. Olimme sen kunniaksi sopineet jo etukäteen, että hänen lomansa alkajaisiksi hoitaisimme kaikki rästiin jääneet puutarhahommat, kuten marjapensaiden istutukset, ja muut ulkona toimitettavat puhteet, esmerkiksi hänen ostamansa peilin karmien maalauksen. No, tietysti sinä sovittuna päivänä satoi kuin esterin perseestä. Päätimme kuitenkin, että alkuperäisestä suunnitelmasta pidetään kiinni, ja sekä istutukset että maalaushommat hoidetaan alta pois vesisateesta huolimatta. Haimme porkkanaksi A-marketista pullon kossua ja siihen kylkyseen karpalomehua, sekoitimme niistä kannullisen karpalodrinksua ja sovimme säännöksi, että jokaisen suoritetun tehtävän päätteeksi kannusta saa ottaa lasillisen virkistävää. Niin kuin Kumman kaa -sarjassa osuvasti todettiin: Kyllä tohon lomaan sopii toi kossu. En mä sitä välttämättä arkena jois, mut kyl se lomaan sopii.

Ja näin se ajatus sitten karkasi. Palataan aiheeseen.

Tänään aloittamaani kohopenkkiin kylvettäväksi olen tilannut Maatiaisen siemenluettelosta 'Syötävän hyvän kukkamaan'. Kukkia pihaltamme löytyy harmittavan vähän, ja niitä kylvämällä ajattelinkin houkutella lisää pölyttäjiä pörräämään pihallemme. Seos sisältää harmaamalvikkia, kehäkukkaa, ruiskaunokkia, samettikukkaa, kosmoskukkaa, myskimalvaa, ruohosipulia, helokkia, ukonkelloa, sikuria ja lipstikkaa.

Lipstikka on jäänyt ikuisesti mieleeni lapsuudestani, kun mummulassa järven rannassa kasvoi pieni lipstikkapuska. Kesäisin minun piti mummulaan päästessäni aina ensimmäisenä hakea mummu mukaan ja rynnätä poimimaan lipstikan lehtiä puskasta nakerreltavaksi. Vaikka maku oli mielestäni hirveä, oli ajatus ihan noin vaan siinä järven rannassa ryteikön reunassa kasvavasta syötävästä jotenkin niin kiehtova, että lipstikan lehtiä oli pakko päästä mutustelemaan, vaikka sitten naama ällötyksestä irveessä.

Noin ja nyt se ajatus lähti laukalle taas. Ja näköjään aurinkokin alkoi paistaa. Taidan painua takaisin pihalle tekemään jotain hyödyllistä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!



maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kevät pöhisee päähän


Pääsiäiskinkerit on nyt kinkeröity. Viikonlopun keväiset kelit veivät ison osan talven lumista mennessään, ja odotan jo käsiäni läpsytellen, koska pääsemme aloittamaan kevätpuuhat puutarhan puolella. Kasvimaamylläilyn ja muun perushutun lisäksi to do -listalta löytyvät ainakin kasvihuoneen rakennus, ulkovaja-pihattorakennuksen ulkovuoraus ja maalaus sekä vajan puolen viimeistely, pihattotarhan laajennus, "ulkopesukarsinan" teko, pihansiivoustalkoot, roskanpolttosavotta sekä tietysti kasvien keräily sekä omiin tarpeisiin että eläinten rehuksi talven varalle. Saan olla hyvin tyytyväinen, mikäli onnistumme saamaan tehtyä edes puolet näistä hommista.

Lisäksi lampaiden sorkat pitäisi trimmata ja jossain vaiheessa villatkin keriä. Poppa-ponin kavioiden kevätvuolu saatiinkin jo hoidettua tässä pyhinä, ja talvikarvaa riittää harjattavaksi niin, että käsi uhkaa krampata kaikesta sukimisesta. Siinä sitä kuulkaa tuntee tekevänsä työtä jolla on tarkoitus, kun avittaa shetlanninponiristeytystä talvikarvan vaihdossa. (Not.)



Tänään 28.3. oli muuten hiisien päivä. Hiisien päivä on omistettu suomalaisen luonnonuskonnon pyhien paikkojen, hiisien, kunnioittamiselle, tutuksi tekemiselle ja suojelulle. Puhdasoppisuuden aikaan luterilainen kirkko tuhosi ison osan suomalaisten palvomista pyhistä lehdoista, mutta monet yksittäiset pyhät puut, lähteet ja kivet säästyivät hävitykseltä.

Melko lähellä meitä kasvaa vielä täysissä voimissaan oleva, muinaisten suomalaisten palvoma Timin mäntynä tunnettu uhrimänty. Emme ehtineet vierailemaan Timin männyllä tänä hiisien päivänä, mutta aiemmin olemme käyneet ihastelemassa tuota yhä elinvoimaisena paikallaan tönöttävää, arviolta yli 400-vuotiasta puuvanhusta. Mikäli satutte liikkumaan Hämeenkyrön tietämillä, suosittelen lämpimästi visiittiä Timin männylle.






torstai 24. maaliskuuta 2016

Kevään ensimmäiset kylvöhommat

Karkumaakari

 Keittelin eilen kahveja illan hämärtyessä ja katselin samalla lumisadetta keittiön ikkunasta. Taisin olla vähän väsynyt, sillä terävänä havainnoin että heh kappas, joku tuolla tiellä taluttelee ihan samanlaista ponia kuin meillä on.

Jännä sinänsä, että yhdennäköisyyttä löytyi. Se kun oli meidän riiviöponi.

Talvikelit ovat turvottaneet pihaton puisen salvan toimintakyvyttömäksi ja tarhan ovi pysyy (eli näköjään ei pysy) nykyisin kiinni vain metallisella hakasella. Poninponkura oli ilmeisesti aikansa kuluksi päättänyt tutkiskella hakasen toimintamekanismia, saanut sen nypättyä auki ja kuullut vapauden kutsun. Kotiin sen palauttivat kaksi ystävällistä naapuriamme, joita Poppa oli huoletonna laukkaillut vastaan heidän etsiessään naapurin kadonnutta kissaa. (Taitaa olla vähän kevättä rinnassa näillä meidän kylän elikoilla kun kaikki ovat mieron tiellä vuorotellen.)

Kylvöasema ja virkaintoinen assistentti

Punaviinilasillisen voimin sain kylvettyä ensimmäiset siemenet multiin. Kylvösuunnitelmani olivat onnettomasti myöhässä, mutta toisaalta ulkosalla on vielä kosolti luntakin, eli kasvihuonettakaan emme vielä ihan hetkeen pääse pystyttämään. Liityin vuosi sitten Maatiainen Ry:n jäseneksi, ja heidän siemenluettelostaan tilasin tämän vuoden kylvettävät. Eilisessä kylvösessioissa multiin päätyivät:

Tomaatti
Timjami
Paprika
Basilika 

Tänä kesänä päätin panostaa erityisesti rohtokasvien kasvatukseen kasvihuoneessa kasvatettavien vihannesten ohella. Vanhan kasvimaan muokkaan ensi vuonna perunamaaksi, ja tämän kesän pyhitän maan parannukselle ja rikkakasveista eroon hankkiutumiselle. Olen levitellyt kasvimaan päälle pihaton pohjaolkia, lantaa ja puolipalanutta kompostia, jotka saavat nyt vuodenpäivät muhia maassa matojen möyhennettävänä. Suattaapi olla, että johonkin laitaan lykkään kasvamaan kompostimaassa viihtyvää kesäkurpitsaa. Aikeenani on tehdä myös lavankauluksista kohopenkkejä ja testailla vihannesten ja juuresten kasvatusta niissä. Lampaat aion pistää hommiin raivaamaan kanatarhan viereinen vuohenputkiviidakko, johon olisi tarkoitus tehdä pohja pölyttäjiä houkuttelevalle kukka- ja yrttimaalle. Ehkäpä askartelenpaskartelen suunnitelmistani jonkun fiinin kaavion vielä ennen kesää.


Viime kevään taimia: yllä tomaatti, alla kesäkurpitsa ja avomaankurkku. Kiitos kylmän kesän, kaikki epäonnistuivat enemmän tai vähemmän.






tiistai 22. maaliskuuta 2016

Yksikuinen



Vauva on nyt kuukauden ikäinen. Vain kuukausi sitten pötköttelin tuon pienen, rullakebabia muistuttavan pötkylän vieressä potilashotellissa ja katselin, että tuo ihan outo pikkutyyppi nyt sitten muuttaa meille asumaan. Tuosta meidän pitäisi kasvattaa kelpo kansalainen, antaa sille kaikkemme, onnelliset lapsuusmuistot ja eväät elämään. Ja minä kun en osannut edes vaippaa vaihtaa.

Nyt, kuukautta myöhemmin, hyppäisin tuon samaisen pikkutyypin vuoksi vaikka junan alle. Olin lukenut etukäteen paljon tarinoita siitä, miten äidinrakkauden syttyminen omaa vauvaa kohtaan voi ottaa oman aikansa. Voi kulua päiviä tai viikkoja; joillakin siinä voi vierähtää koko vauvavuosi. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, joilla ääni kohoaa ihastuksesta parilla oktaavilla vauvan sattuessa näköpiiriin. (Mutta kun eteeni ilmestyy vaikkapa kissan- tai koiranpentu, niin auta armias sitä lässytystä ei kuuntele vanha Erkkikään.) Pelkäsin ja jännitin etukäteen, kuinka kauan ottaisi, ennen kuin oppisin rakastamaan omaa lastani. Oppisinko ollenkaan?
Vaan suottapa murehdin.

Ja entäpä tämä meidän kuukauden ikäinen sitten. Tyttö on kuukaudessa kasvanut niin, ettei sitä meinaa enää tunnistaa samaksi kääryleeksi, joka siinä hotellin sängyllä raotteli sameita silmiään ja tuhisi hissukseen. Valppaat, isot silmät tarkkailevat kasvoja; ihmeissään tutkailevat niiden piirteitä, ilmeitä ja äänensävyjä. Fyysisesti pätkä kehittyy kohinalla ja on jo jonkun aikaa jaksanut kannatella päätään, ja neiti jaksoi huvittaa jo neuvolantätiämme Kempuakin pontevilla yrityksillään kammeta itseään masuasennosta kyljelleen. Tosin jalkojen ollessa vielä ihan rokokoota, jää kääntyilykin toistaiseksi yrityksen asteelle. Selkeä mennään eikä meinata -tyyppi pätkis selvästi on. Saa nähdä, kuinka helisemässä tulemme vielä neitokaisen kanssa olemaan.



Alkuvaiheen pitkät tovit katkeamatonta yöunta ovat alkaneet nyt vaihtua noin puolentoista tunnin välein pidettäviin evästaukoihin ja yleiseen yölliseen höntyilyyn (yöaikaan läppä selkeästi lentäisi pätkän mielestä parhaiten). Väsymys alkaa siis olla vakiovieras tässä talossa, ainakin jos äidin päällimmäisiä tuntemuksia kyseltäisiin. Unenpuute tuo tullessaan varsin jänniä lieveilmiöitä, joista uusimpana mainittakoon kohina ja ujellus korvissa: ihmisten puhe ja etenkin korkeammat äänet kuulostavat tätä nykyä päässäni siltä, kuin joku koittaisi soitella korvani juuressa kikkeliheviä kukkopillillä. Ei ole mitään maailman miellyttävintä tämä, voin sanoo että voin kertoo.
Antti on onneksi ihan supernaturaaleilla unenlahjoilla siunattu eikä herää, vaikka vauva karjuisi vieressä lärvi sinipunaisena. Tämä helpottaa arkeamme älyttömästi, sillä siinä missä minä muutun väsyneenä seiniä päin käveleväksi, itsekseen naureskelevaksi zombieksi, on Antti univajeisena puolestaan kuin perseeseen ammuttu karhu. Tämä melko tulenarka yhdistelmä meillä on vältetty ja näin talossa on säilynyt rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Pääosin kuukauden ikäisemme on aika helppo ja harmiton tyyppi. Masukipuiluja lukuunottamatta olemme pahimmilta itkuilta säästyneet, vaikka tomerana likkana pätkä kyllä selkeästi ilmoittaa, jos jokin ei miellytä. Luonnetta ja pippurisuutta tytössä riittää, mutta myös hymyjä ja hyväntuulisuutta pieni ihmisenalkumme jaksaa jo viljellä auliisti ympärilleen.



perjantai 18. maaliskuuta 2016

Meillä ei hiiret juhli. (Eipä.)

Kun meille muutti neljäs kissa ja Antti alkoi hampaitaan kiristellen marmattaa, että vähempikin riittäisi, annoin hänelle mielestäni hyvinkin järkevän perustelun moisen kattilauman pitämiseen: vanha puutalo ja sen pihapiirissä asustavat eläimet rehuineen houkuttavat osingoille jos jonkinlaista ei-toivottua jyrsijää. Kun kissat tappavat talossa ja puutarhassa, säästyvät talon eristeet, kun hiiret eivät juhli töllin rakenteissa eristeisiin kulkureittejään jyrsien.

Niin no. Ajatus on kieltämättä kaunis.

Tänään roskapussia vaihtaessani nappasin koko roskasaavin ulos kaapista. Roskiskaapin nurkasta paljastui aikamoinen näky.


NHL-valvojaisia viettäneen miesväen roskalaariin kippaamat hot wingsien jämät oli kerätty sievään pinoon roskakaapin nurkkaan. Samaisesta läjästä löytyi myös sulaneen, poisheittämäni ruohomunan foliokäärepaperi. Sulanut suklaamuna oli osattu hienosti kuoria käärepaperin sisältä ja mutustella parempiin suihin. Koska pitäähän sitä nyt jälkkäri olla tukevan kana-aterian päätteeksi.

Että ei muuta kun hyvä meidän kissat, hienoa duunia, jatkakaa samaan malliin!


Kuvassa pääepäilty nro. 1, jonka kuvauspaikan läheisyydestä löytyy näin talvisaikaan villalla tukittu kivijalan ilmastointiaukko. Sherlockina huomasin, että villaan on nakerrettu hiiren mentävä kolonen, jonka täytyy toimia hiikkulaisten kulkureittinä lattiamme alle, ja siitä putkia pitkin keittiön kaapistoihin.

Ihme, että lattioista vähän vetää.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Taitaa tulla takatalvi






Meidän ranchilla on painettu keväthommia urakalla nyt, kun vielä on kevät. (Ajatuskin siitä lupaillusta takatalvesta ihan hirvittää...)

Taivaalla möllöttänyt jaffa on saanut pihaton ja pientareen jääkerrokset lorisemaan puroina mäkeä alas, joten allekirjoittanut on saanut häärätä talikon varressa hyvinkin ahkerasti pihatonputsauspuuhissa. Antti on pitänyt maaliskuun isyyslomaa (yrittäjälle se tarkoittaa vain 2-4 työpäivää viikossa), joten silloin kun hukkapätkä ei maleksi jatkuvilla maitohuikilla rinnalla, olen saanut vapaat kädet puuhastella pihalla sydämeni kyllyydestä. Tänään Antin ollessa töissä lykkäsin ipanan villavällyihin vaunuihin koisimaan ja parkkeerasin kiesit pihaton aidan viereen, ja lappasin kakkaa pätkän uinaillessa tyytyväisenä lampaiden määkiessä.

En kyllä yhtään valita; paskan lappaaminen on aina käynyt mulle jollain tapaa terapiasta (pakko kai käydä, jos tällaista eläinmäärää vapaaehtoisesti pitää), ja on ihanaa päästä pitkästä aikaa hääräilemään pihalle nyt kun synnytysvaurioista toipuminen alkaa olla hyvällä mallilla. Sitä paitsi, silloin on lapioitava kun kakka on sulaa... eiku. Rauta kuumaa.

Vai miten se meni.



Nyt pääsiäisen lähestyessä olen ollut kaukaa viisas ja ostin virpojille lahjussuklaat valmiiksi hyvissä ajoin. Täällä asuessamme edelliset palmusunnuntait ovat tulleet kuin faksi Annelille, emmekä ole hoksanneet varautua oven taakse ilmestyviin, virpomavitsoin varustettuihin pikkutrulleihin millään tavoin. Niinpä olemme joutuneet nolosti teeskentelemään, ettemme ole kotona, tai vaihtoehtoisesti lähtemään evakkoon ihmettelemään, että taasko on se aika vuodesta ja missä välissä meidän kylälle on edes ilmestynyt niin paljon lapsia. Yleensä evakkoon lähtö on tarkoittanut suuntaamista kaupunkiin johonkin pubiin pikkuveljen ja isän kanssa, heille kun nämä juhlapyhät tuppaavat tulemaan niinikään ihan yllättäen ja pyytämättä.

Tänä vuonna aion kuitenkin olla kelpo naapurintäti ja ottaa virpojat asianmukaisesti vastaan.

Jännää.



Ja lopuksi, antakaamme Mikko Alatalon saatella meidät lempeästi Mokoman feattaamana lähestyvään takatalveen. Kiitos ja anteeksi.

 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Haastellen

Outi Huvikumpuillaan -blogista viskoi ilmoille haasteen, johon vastailen, tavoilleni uskollisesti, auttamattoman myöhässä.

Käykäähään muuten katsastamassa tuo Outin blogi mikäli ette vielä ole sitä tehneet!
Huvikumpuillaan on ihanan lämminhenkinen, päiväkirjamainen blogi, jossa Outi kirjoittelee arjen pienistä, kauniista iloista rennolla otteella.

Ja kysymyksiin...


 1. Kuvaile unelmiesi taloa? esim. millainen, missä, pieniä yksityiskohtia?

Unelmieni tönö on pieni hirsitorppa, joka pihasta voisi löytyä (kivi)navetta, vanhoja omenapuita ja marjapensaita sekä eläimille tilaa käyskennellä ympäriinsä. Talo olisi vanha eikä sitä olisi pilattu liialla "nykyaikaistamisella", vaan kaikki fiksaukset siihen olisi tehty (ja tultaisiin tekemään) talon henkeä ja ikää kunnioittaen ja vaalien. Hirret saisivat näkyä seinistä, puulattia narisisi jalkojen alla ja ikkunatkin olisivat vähän kiharalla.

Piha olisi sopivan suloisesti villiintynyt ja siellä rehottaisivat puut ja pensaat, jotka houkuttaisivat paikalle myös luonnon öttiäisiä mehiläisistä siileihin. Hoidettu, aakeenlaakee nurmikenttä ei viehätä omaa silmääni.

Myös tässä meidän nykyisessä töllissä on paljon unelmataloani. Tämä on sopivan pieni, muttei silti ahdas vanha puutalo, jossa luonto alkaa heti kotiovelta. Kun muutimme tänne aikoinaan perheeni kanssa (olin silloin 3-vuotias), oli pihamaakin oikeastaan juuri tuollainen, kuin yllä kuvailin. Vanhempieni hallintokauden jälkeen paljon on muuttunut, mutta potentiaalia pihasta löytyy ja nyt se odottelee, että . Vanha navetta on purettu, mutta sen virkaa toimittakoon nyt soma, Antin rakentama vaja-eläinsuojarakennus. Joka on vielä auttamattomasti kesken, sillä talvi yllätti ja silleen...
Tykkään myös siitä, että vaikka asumme "maalla", on esimeriksi lähibaariin kauppaan pyörällä (tai ponikärryllä) taitettava matka.



2. Jos saisit rahaa miljoonan, mihin sijoittaisit, ja käyttäisit sen?

Varmastikin auttaisin ensin läheisiäni lainoissaan. Osa menisi lahjoituksina luonnon- ja eläintensuojeluun. Ostaisin myös sen hirsitorppani navetoineen, ja tekisin sinne toimivat, nätit tilat eläintenpitoon. Voisimme ottaa myös vähän omaa lomaa Antin kanssa ja häipyä hetkeksi vaikka Hebrideille hylkeitä bongaamaan ja laskemaan lampaita.



3. Kerro 3 teidän perheen yleisintä arkiruokaa?

Kai suklaa lasketaan?

Öh. No sanotaan vaikka makaronilodju, tortillat ja pestopasta.

Arkiruokaa.


4. Mihin matkustaisit juuri tällä hetkellä?

Jos ihan vapaasti saisin valkkailla, niin sinne Hebrideille. Tidä sitten, miksi veri niin vetää paikkaan, jossa tuulee ja sataa ja kesällä itikat syövät, sitä lystiä kun piisaisi täällä kotonakin... Joku entisiin elämiin urkkija voisi ehkä osata auttaa minua keksimään tälle jonkun järjellisen selityksen. (Hoi jos siellä joku entisiin elämiin urkkija tätä lukee, apuanne kaivataan! Olenko kenties männä aikoina elänyt hurjana klaanipäällikkönä vetoisassa linnassa Skotlannin saaristossa?)



5. Kodin rakkain esine?

Hankala. En ole kovin esineisiin kiintyväistä sorttia, ja hyvin, hyvin harvasta esineestä tulee minulle "rakas".

Vastaan puuliesi. Se lämmittää, kun on kylmä, ja kun sähköt katkeavat, voi sillä tehdä ruokaa ja keittää pannukahvit. Kun yöllinen lumipyry tai myrsky on katkonut sähkölinjoja, olisi moni päivä ollut jo alkaessaan totaalinen katastrofi, ellen olisi saanut keitettyä itselleni aamukahveja puulieden turvin.



6. Jos saisit olla päivän kuka vain.. kuka olisit?

Voisin olla Vladimir Putin. Voisin pistää päivän aikana ranttaliksi sen minkä kerkiäisin. Kun Putin sitten heräilisi seuraavana päivänä omana itsenään, saisi hän ihmetellä, että mitä tulikaan tehtyä...


7. Millainen sisutus viehättää tällä hetkellä silmää?

Boheemi, persoonallinen tyyli on kestosuosikki. Myös rustiikkinen, luonnonmateriaaleilla ja -sävyillä toteutettu sisustustyyli hivelee silmää aina. Kun sisustus on sisustajansa näköinen ja mukailee kodin henkeä, on se mielestäni kaunis ja onnistunut.


8. Lempi televisio-ohjelmasi?

Itse televisiosta ei tule seurattua juuri koskaan mitään, mutta muutoin olen kyllä sarjojen suurkuluttaja. Areenasta vahtaan Tanskalaista maajussia ja luontodokkareita. Muita sarjasuosikkeja ovat mm. Outlander, Sons of Anarchy, The Walking Dead, Supernatural, Shameless, Game of Thrones, Vikings....

Outlander on hyvin mukaansatempaava sarja.


9. Mistä haaveilet juuri nyt?

Jamie Fraserista Kokonaisista yöunista :D Ja lämpimästä, kiireettömästä kesäpäivästä, kannullisesta (tahi parista) kylmää sangriaa, lintujen laulusta ja hyvästä romaanista. Ja jopa siitä veemäisestä paarmasta, joka surraa korvan juuressa, kun koitat keskeytyksettä nautiskella edellä mainituista.


10. Sisustus esine/asia mitä ei tule ikinä sinun kotiisi?
 
Ööö... Marko Paananen. Vaikka ihan varmaan osaa kyllä asiansa, ei siinä. Meille tullessaan miespolo kuitenkin varmaan pyörtyisi kauhusta.

Marko, älä tule meille.



11. Vaatekappale, jonka haluaisit saada juuri nyt?

En nyt tähän hätään löydä kuvaa Tanskis-Frankin vaimon, Theresan, sarjassa usein näkyneestä ruskeasta työhaalarista. Joka tapauksessa, sellainen kevyt, mekaanikonhaalarin tyyppinen vaatekappale olisi eri kätevä piha- ja eläintenhoitohommiin.

Myös kunnollinen sadeasu olisi kovasti kaivattu.


Rikon sääntöä, enkä haasta ketään erityisesti, vaan jokainen haluava saa halutessaan napata tämän haasteen ja vastailla siihen omassa blogissaan!

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Vaihdokas kanalassa



Kanalamme kokoonpanossa on tapahtunut jälleen perustavanlaatuisia muutoksia.

Jännäkakan saatua tipunsa muuttui aina ennen niin kiltti ja lauhkealuontoinen alhokanamme Lempi Nugetti Jännää kohtaan tosi aggressiiviseksi. En keksinyt tälle muuta järkevää selitystä kuin sen, että tipujen piipitys sai jotain naksahtamaan vahvalla hoivavietillä varustetun Lempin päässä, ja se koki tipujaan hoivailevan Jännän uhkana.

Koska Lempi on kukkomme Deanin sisko, on jo pitkään mielessäni häilynyt ajatus vaihtaa geenipoolia kanalassamme vähän monipuolisempaan suuntaan. Lempin rettelöinti antoi ajatukselle lopullisen kimmokkeen.

Vaihdokas löytyi viidessä minuutissa heinänhakumatkamme varrelta. Lempi lähtikin isännän matkaan kissankuljetusboksissa heinänhakureissulle, ja paluupostissa meille muutti kaunis, kullanvärinen tyrnävänmaatiaiskana.

Dean-kukko oli uuden morsiammensa tavatessaan kuin ei olisi ennen kanaa nähnytkään; se pörhenteli ja kujerteli, ja asteli niin ylväänä ja komeana ympäriinsä että. Sekä tietysti, pelimiehen elkein, koitti kivuta kanan selkään puolen minuutin tutustelun jälkeen. Kana oli kuitenkin sitä mieltä, että veisi nyt edes syömään ensin...







keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Maitobaarin liian happy hour ja vauvan vatsavaivat

"Antakee armoo" tuumaa koira taustalla.
Muutaman päivän ajan meillä on asustellut känkkäränkkä. Pätkällä on ollut poru herkässä. Syytän tästä Ilves-mukia masuvaivoja. Olemme painineet suihkutissiongelman kanssa imetyksen alusta saakka, mutta maidon heruminen on nyt viime päivinä lähtenyt niin huolella laukalle, että voisin tällä maitomäärällä ruokkia vaikka bussilastillisen nälkäisiä ipanoita. Alkuun en kehdannut tästä "ongelmasta" edes valittaa; niin moni äiti kun joutuu jännittämään, riittääkö oma maito vauvan tarpeisiin. Vaan eipä se tosiaan ole paras mahdollinen skenaario tämäkään. Sen lisäksi, että joudumme venkslaamaan yöt läpeensä vaihdellessamme kastuneita pyyhkeitä kuiviin jotta emme joutuisi nukkumaan maitolammikossa, joutuu vauva hotkimaan syödessään nieleskellen samalla ilmaa. Tästä seuraa kosolti puklailua, röyhtäilyä, kipeä maha ja kiukkuinen mieli.

Vauvan kurjan olon lisäksi omakin olo on tukala ja tuntuu siltä, kuin tissit olisi tungettu täyteen golfpalloja. Jomotus tisseissä on piinallinen. Saan olla jatkuvasti pelko perseessä, että tiehyttukokset poikivat vielä rintatulehduksen ja joudun antibioottikuurille, josta sitten muksukin saisi osansa maidon mukana. Koitankin nyt olla erityishuolellinen, jotta etumus ei pääsisi tulehtumaan.

Miten olis semmoinen kultainen keskitie tässäkin asiassa? Kysyn vaan.

Maidon pakkautumisen hoitamiseen olen todennut lämpimien suihkujen olevan paras konsti. Maidon liikatuotannon hillitsemiseksi löysin mm. Lähiömutsin blogista liudan hyviä vippaskonsteja, joilla olen yrittänyt vink-vink-vinkkailla villiintyneelle rintavarustukselleni, että vähempikin piisaisi. Olen ajatellut kokeilla myös kamomillateen juomista, sillä sen vaikuttavien aineiden pitäisi helpottaa vauvan vatsakipuja. Kamomillan on todettu olevan myös pikkuihmisille turvallinen yrtti.

Kipeän mahan kanssa kärvistelevää tirriä ei juuri pysty laskemaan sylistä, muutoin mekkala on vähän kuin sikaa rääkättäisi. Sylittelyn lisäksi olemme löytäneet ihan ylivoimaisen poppakonstin, jonka avulla keho ja mieli lepää sekä vauvalla että äidillä:


The White Buffalon tuotanto onkin raikunut torpassamme viime päivinä lähes non-stoppina. Oi kiitos Jahve, Allah, Ukko ylijumala, Hare Krishna ja mitä teitä nyt on, että piltillemme on siunaantunut sentään hieno musiikkimaku.

( Tulipa White Buffalosta mieleen: Taas on pakko uskoa, että jonkinlainen telepaattinen konneksöni meillä on pikkuveljen kanssa pakko olla. Juuri ennen synnytystä katsoimme Antin kanssa Sons of Anarchyn päätösjakson, jossa soi tuo videon kappale. Jaksoa katsoessa mietin, että täytyykin muistaa selvittää biisin upeaääninen esittäjä. No, selvitys jäi sitten sikseen, kun siihen tuli sitten vähän muuta puuhaa, kuten se synnytys... No mutta. Pari päivää sairaalasta kotiutumisemme jälkeen pikkuveli laitoi mulle pikkuhiprakassa viestiä, että "sun on pakko kuunnella tää" ja perässä tuli linkki videoon.

Arvannette, mikä biisi linkin takaa löytyi. 

Että mitäs me teletapit. )




tiistai 8. maaliskuuta 2016

Myös kissan löytyminen herätti muutamia satunnaisia ajatuksia

  • Kissa löytyi. Se ehti olla mieron tiellä viisi päivää. Karkuretken ajan pidimme ulkorappusilla ruokakuppeja, jotka oli täytetty kaupan haisevimmilla kissanruuilla. Antti katsoi öisin pelejä ja päivysti samalla, laukaisisiko rappusille syömään tullut Dino liiketunnistimella toimivan pihavalon. Minä olin kuulemma joka yö havahtuut vähän väliä kysymään, tuliko kissa jo kotiin. Unissani olen kysellyt, sillä en edes muista näin tehneeni. Mutta tuleehan se uniin, huoli nimittäin. Pieni kissapolo yksinään ja nälissään hukan teillä. Vaikka ilves tulisi ja nappaisi herkkupalakseen. Ja Dinon nyt voisi napata vaikka orava. Kun se on niin semmoinen, että se vaan rakastaa kaikkia eikä osaa oikein pitää puoliaan.
  •  
  • Viiden päivän ajan päässä soi tämä:


  • Dinoa ei näkynyt jättämillämme ruokakupeilla. Sen sijaan eräs vanha tuttu, harmaahäntäinen kissarähjä, kävi niitä tyhjentämässä. Kisu on pyörinyt pihallamme taajaan tahtiin talven mittaan; se on repinyt roskapussit auki ja syönyt nirsoilematta pihalle jättämäni satunnaiset ruokalahjukset. Nyt otin asiakseni kysellä kyläläisiltä, mikä se on oikein kissojaan. Naapurissa se on käynyt kuulemma syömässä kuivia leipiä lintulaudalta. Toinen naapuri kertoi, että tuolta mutkan takaa muutti kesällä pois porukkaa, ja he jättivät jälkeensä kaksi kissaansa. Aha. Ihan muina mulkvisteina. Tämä kissarähjä on toinen niistä hylätyistä. Ties mitä on tapahtunut sille toiselle.

  • Ihan fiksu veto kisurähjältä majoittua meidän pihaan: on tainnut kylillä kuulla, että tämän talon asukkaissa on vähän anjaeerikäisen vikaa. Huomenna viritämme loukun kisulle pihaan ja noukimme poloisen pois kuleksimasta. Sille järjestetään hätämajoitus KiSu ry:n ensikodista, jossa se pääsee eroon myös loisista ja muista ei-toivotuista lieveilmiöistä, joita hylätty eläin saattaa villistä luonnosta mukaansa kerätä.

  • Niin, se Dino. Huutelin eilen illalla Pimua syömään, kun saunalta kuului tuttu, raavaalle kollille sopimaton, tyttömäisen soma "mjau". Huusin Dinon nimeä, johon sain vastauksena toisen mjaun. Ja kolmannen. Ja aika monta huojentavaa mjauta vielä lisää. Siellähän se kolli lymysi, kyyryssä saunan terassin alla. Tonnikala ei poikaa esiin houkuttanut, rapsuttamaan ojentunut käsi kylläkin. Kissa oli niin hellyydenkipeä, että se oli puskea minut kumoon. Lopulta ruokakin alkoi maistua. Metri kerrallaan onnistuin houkuttelemaan kissan kotiovelle ja siitä helvetin kyytiä sisään ja ovi säppiin.

  • Tänään paistaa aurinko, elämä on ihanaa. Ja mitenkäs tuo kissakin on vain söpöstynyt entisestään? Pinkki nenä ja korvat ja kaikki. Ihan samaa sävyä, kuin olkkarin pöydällä olevat tulppaanit. Ihanat, kissan kirsun väriset tulppaanit. Pari päivää sitten uhkasin tehdä Dinosta karvalakin, otti niin päähän kun mulle tuollaisen tempun teki. Mutta eihän siitä mitään lakkia voi. Kun on niin söpö ja kaikkea.

  • Oivoi. Sanoinko jo, että ihanaa?




Mutsi on zombimaanikko



Olen aina ollut kunnon yökyöpeli. Kun Antti on painunut nukkumaan, minä olen alkanut tillottaa sarjoja läppäriltä. Aika monta sarjaa on tullut maratoonattua läpi sellaisella kevyellä puolentoista vuorokauden kausivauhdilla. (Ja ne parhaat kahteen kertaan.)

Raskausajan väsymys toi sentään jotain tolkkua vituralleen menneisiin unirytmeihin, kunnes koitti se hehkeä viimeinen kolmannes kaikkine valvottavine vaivoineen. Oltiin tenkkapoon äärellä: mitäs sarjaa sitten otettaisi ohjelmistoon?

Pikkuveli oli Texasissa asuessaan jäänyt koukkuun The Walking dead -sarjaan ja oli joskus suositellut sitä mullekin lämpimästi. Olin kuullut sarjasta, pyörihän se Suomessakin telkkarissa vain päivän jäljessä Jenkkilän esitysajasta.

Mutta mnääh, jotain zombeja.

Muistin kuitenkin pikkuveljen vinkin siinä viimeisen kolmanneksen alussa, eräänä unettomana yönä pätkän potkiessa tomerasti virtsarakkoani ja lantion liitosten juiliessa jokaisesta kyljenkäännöstä. Josko sitten ihan testimielessä pilottijakson katsoisin.
Olin heti koukussa. Katsoin viikossa kaikki ilmestyneet kaudet. Antti naureskeli zombimaniaani ja mietti, että tuleekohan meidän muksusta ihan normaali, kun suurin osa mahan läpi kohtuun kantautuvista ulkomaailman äänistä on elävien kuolleiden örinää ja korinaa, veren lotinaa ja pyssyjen pauketta.

Nyt Fox-kanava näyttää sarjan 6. tuotantokautta, ja zombeja tuijotetaan meillä edelleen. Uusi jakso tulee aina maanantaisin, joten yleensä tiistaina aamupäivällä me tytöt katsotaan ohjelma kanavan nettitelkusta Antin ollessa töissä. Kuppi kuumaa kätöseen, vauva kainaloon ja zombimättö pyörimään. Ah. Kyllä ei mikään rentouta katkonaisesti nukutun yön jälkeen niin kuin noin tunnin mittainen pläjäys verta, paskaa ja henkselinkappaleita.

Ja bonuksena: nyt kun vauva on aloittanut yömärinät ja unenpuute alkaa vähän painaa, tarjoaa sarja myös kosolti samaistumispintaa. Tulee nimittäin vähän sellainen tunne, kuin peiliin katsoisi: