torstai 28. huhtikuuta 2016

Henkieläimistä, harhaisuudesta ja vähän kukkapenkeistäkin

Hee-ei, minä täällä taas, kirjoittelemassa vaihteeksi säästä. On nimittäin meinannut mennä pikkuisen orava muuntajaan tämän sateen ja siitä johtuvan loputtoman kuravellin takia. Eilen otti eläinten puolesta päähän sen verran, että lähdin suutuspäissäni siirtelemään mutavelliä lapiolla pitkin poikin pihattoa. Eihän siitä tullut kuin hiki ja paha mieli. Ponitkin kurkkivat pihaton oviverhon välistä vuorotellen, että mitähän tuo hullu muija on tällä kertaa keksinyt.

Niin, ne ponit. Meillähän on täällä tällä hetkellä siis kaksi harmaata pikkuponia. Harjaamisesta ei ole mitään iloa kellekään, sillä jatkuva vesisade pitää huolen siitä, että harjatessa kura uppoaa vain syvemmälle pörröiseen karvaan. Pesemisestä on iloa ehkä viideksi minuutiksi, kunnes kaksikko päättää ottaa pienen painimatsin mudassa tai piehtaroida märkänä karsinan turvekuivikkeissa. Tänään on kuitenkin jaffa paistanut, joten innolla odottelen kuivia poneja ja kuivaa, kuratonta tarhaa.


Sadepäivien ajan, mutavellin siirtelyn lisäksi, olen katsonut noin 300. kerran Californicationia vauva kainalossa ja etsiskellyt sarjasta inspiraatiota kirjoittamiseen. Luulen, että Hank Moody on jonkinlainen henkieläimeni. Olkoonkin, etteivät seksihurjastelut tai viinaanmenevyys ole meillä ihan samoissa sfääreissä (vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että sivistynyt tissuttelu silloin tällöin tekee pelkästään hyvää. Kuten Hank sanoisi: I'm here. I said it. I Meant it. I'm here to represent it.).



Tämänpäiväisen auringonpaisteen innostamana suuntasin pihalle, ja siirtelin mudan sijasta multaa paikasta A paikkaan B. Toisin sanoen tein kukkapenkkejä. Tästä ei sitten kerrota Antille mitään, mutta viheliäinen suunnitelmani on hiljalleen muuttaa pihallamme kasvava, tylsä nurmikenttä perhosia, lintuja ja muita pörriäisiä houkuttavaan, monimuotoiseen ja iloisesti puolivillinä rehottavaan kukkaloistoon. Siinä aika monetta multalapiollista kantaessani mietiskelin, että on se sitten hienoa, kun meidän Poppa-poni on opetettu vetämään kärryjä ja hoitamaan mullan siirtely puolestani. Toistaiseksi kuitenkin mennään sen ajatuksen voimin, että aina pihahommia tehdessäni kuvittelen olevani kuin ne eteerisen kauniit naiset, joiden kuvia tupsahtelee vastaan Pinterestissä maatila-aiheisiä kuvia selaillessa. Tuolla tilusten perällä sitten kyykin farmillani (eli mutaisella omakotitontilla) (kuvitteelliseen) pitsiesiliinaan sonnustautuneena, tukka (mukamas) tyylikkäästi boheemin sotkuisena hulmuten ja kaivan ajan patinoimalla (lue: pystyyn ruostuneella) lapiollani istutuskuoppia itse kasvatetuille ostetuille taimille.

Välillä tekee hyvää sekä sielulle että puutarhalle olla vähän harhainen.

Miltä kuvittelen näyttäväni...
... vs. todellisuus. (Mainittakoon vielä, että kuvanottohetkellä pyyhin nurmikkoon saappaanpohjaani juuttunutta kissanpaskaa).


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Nimiäiset

 
 



Viikonloppuna juhlimme perijättären nimiäisiä. Pirskeet pidettiin pienellä porukalla, perheen ja muutaman läheisimmän ystävän kesken. Nimen olimme kertoneet kaikille jo etukäteen, joten mitään sen kummempia nimenjulkistusseremonioita ei juhlissa ollut. Kunhan vietimme rennosti aikaa, ihmiset saivat ihmetellä klaanin uusinta tulokasta ja molemmat vaarit sekä toinen kummisedistä lausuivat pari sanaa Venlan kunniaksi skumppamaljojen äärellä.

Virallisten juhlallisuuksien päätyttyä kummisedät sekä kaksi parasta ystävääni veivät minut rilluttelemaan oikein kunnolla paikalliseen ravitsemusliikkeeseen. Antti jäi päivänsankarin kanssa kotosalle, kun mammaa vietiin rimpsalle ensimmäistä kertaa vuoteen. Seuraavan päivän olotilat kielivät siitä, että hauskaa oli ollut.  Sunnuntain auringonpaisteessa olikin sitten ihanaa nuuhkutella vauvaa ja hoivata orastavaa kankkusta pyllistelemällä puutarhassa ja paijailemalla poneja ja lampaita.


Kummisedät, eli pikkuveli ja hyvä ystävämme Ville, olivat yön pikkutunneilla päättäneet ilahduttaa minua uudella lemmikillä, eläinrakas kun olen. Ruokailutilan maljakon virkaa toimittaneesta isosta lasipullosta löytyi nimittäin aamusella leppymästä pala lohta. Tiedustellessani asiaa pojat kertoivat perustaneensa akvaarion. Uuden lemmikkikalani nimi on kuulemma Kylmäsavulohi.

... Aha. 
Sori vaan, Kylmäsavulohi, mutta ikävä kyllä emme voi sinua pitää.


Edit: unohdin ihan mainostaa, että Riippumattomammaksi löytyy nyt myös Instagramin ihmeellisestä maailmasta! Pääset seuraamaan touhotuksiamme siellä sivupalkista löytyvän insta-linkin kautta. Tai sitten täältä: Riippumattomammaksi Instagramissa




sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kaksikuinen








Meidän pätkä on nyt parin kuukauden ikäinen. Kaksi kuukautta. Kuinka paljon voikaan ihmislapsi tuossa ajassa muuttua! Napero ei ole enää kaukaisuuteen tuijotteleva, tuhiseva pötkyliini, vaan ympäristöään tarkkaileva, jokelteleva, nauravainen ja valpas pikkuruinen ihminen. Samaan aikaan jotenkin ihastuttavaa ja hirvittävää.

Raskausaikana lueskelin paljon äitiysblogeja ja ainakin parissa lempparissani törmäsin termiin suuritarpeinen vauva. Nyt kaksi kuukautta meidän nysään tutustuttuani uskaltaisin väittää, että meillä asustelee yksi sellainen. Venla vaatii huomiota, sylittelyä ja viihdykettä hyvin suurissa määrin. Tätä nykyä ilta-ajat lähinnä vuorottelemme Antin kanssa, kumpi saa kunnian kiertää vauva sylissä hytkytellen pitkin kämppää, pompotella jumppapallolla, laulaa, väännellä naamaa ja päästellä suulla pieruääniä. Itkeskelyä ja räninää on paljon, mutta vastapainoksi saamme myös paljon hyväntuulisia hymyjä.

Maitobaarin tulvinnan muksu handlaa jo paljon paremmin, eivätkä masuvaivat ole vaivanneet enää entiseen malliin. Sen myötä myös yökukkumiset ovat vähentyneet, ja tämän myötä myös äidille suodaan aiempaa parempia yöunia. Syömään heräillään kuitenkin kaksi-kolme kertaa yössä, joten miksikään pirteyden perikuvaksi en pääse itseäni kuitenkaan kehumaan.

Kivoimpia juttuja Venlan mielestä ovat tällä hetkellä pitkät vaunulenkit, helisevät lelut, värikkäät asiat, jääkiekon katselu telkusta ja naamaa vääntelevät ihmiset. Mitä enemmän hälinää ja häspäkkää ympärillä on, sitä tyytyväisempi neitokainen on. Kuten taisin arvuutella jo yksikuispostauksessa, tulemme varmasti olemaaan vielä ihmeissämme pikkuneidin menojen ja meiningin kanssa, kunhan tyyppi tuosta lähtee vipeltämään.


Aiemmat vauvan kuukausipostaukset:
Yksikuinen


torstai 21. huhtikuuta 2016

Silmä tottuu -haaste, bring it on!

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, meillä on operoitu nurkkia ojennukseen sisällä ja ulkona viimeisen viikon ajan lauantaisten vauvan nimiäisten vuoksi. Tässä huushollia jynssyttäessä on tullut havainnoitua ihan uudessa valossa, kuinka tiettyihin paikkoihin aina vain jotenkin pääsee kertymään tavaraa - ja jotenkin silmä vain tottuu noihin hävityksen kauhistuksiin ja lihasmuistiin tallentuu taito hyppiä yli tai muuten väistellä niitä arjen tohinoissa ihan huomaamatta.

Ja kah kun sattui, taas yhden siivouspäivän päätteeksi jäin koneelle jumittamaan ja törmäsin Mamma rimpuilee -blogissa tähän Silmä tottuu -haasteeseen! Olen viikon pyristellyt näiden silmäntottumien (sanotaanko se noin? Onko tuo sana? On se sana.) epämääräisten romuläjien kanssa, ja sitten tulee tällainen haaste vastaan. Kuinka osuvaa, häh? Kysyn vaan.

Mennään asiaan.

Ihan ensinnä haluaisin kertoa teille meidän olohuoneen nurkassa nököttävästä nojatuolista. Nojis on siinä mielessä melkeinpä maaginen mööpeli, että se tuntuu suorastaan haravoivan päällensä kaikki sellaiset vaatekappaleet, jotka ovat vielä liian puhtaita pestäviksi, mutta liian likaisia kaappiin viikattavaksi. Niinpä nojatuolin päällä leppyykin kaiken aikaa vähintäänkin edellisen päivän päällä olleet vaatteet, imetysliivit tai muutamat, pieruverkkarit ja vähän puklusta tahriintunut yöpaita.

Ja näköjään tällä hetkellä myös pikkuveljen takki sekä kitaran kantopussi.



Toinen epämääräinen sottaläjä, johon on vain silmä tottunut ajan myötä, löytyy niin ikään olohuoneesta. Hukkapätkän katosta roikkuvaan riippukehtoon ripustetaan roikkumaan vauvan lisäksi kaikki pukluharsoista, kantoliinoista, leluista ja isännän läpikuolatuista t-paidoista lähtien. Nurkan viimeistelee puulaatikko, josta löytyy kaikki allekirjoittaneen liian vähän käytetyt jumppa-apuvehkeet: joogamatto, nippu erilaisia kuminauhoja ja jumppapallokin siellä kai jossain seassa lerpattelee tyhjyyttään. Jotain villatossujakin siellä taitaa pyöriä pohjalla.

Mitä täältä ei löydy, sitä ei vauvataloudessa tarvita!


Ja sitten - tittididii - se varsinainen murheenkryyni: yläkerran rappuset, jotka ovat jotakuinkin ensimmäinen asia mitä vieraat (tutut osaavat jo tässä kohtaa laittaa silmät kiinni) näkevät astuessaan tuulikaapista tupaan. Portailla on vaihtuva näyttely aivan kaikesta siitä, mikä ei portaille kuulu; kuvanottohetkellä siinä taisi möllöttää ainakin pystyyn kuolleen huonekasvin ruukku multineen, roskapussi, tyhjä rypsiöljykanisteri, taimimultaa ja ties mitä muuta. Kuvanoton jälkeen roskapussi näyttää vaihtuneen pieneen lämpöpatteriin ja pilkkihaalareihin.

Näiden yli osaamme tehdä tottuneesti viehkon antilooppimaisen loikan kivutessamme yläkertaan nukkumaan.


Eteisen naulakot. Tarvitseeko sanoa enempää?


Kummasti on silmä tottunut myös tuohon meidän pihatto-vaja -mökkeröön, jota rakentaessa talvi yllätti isännän tuossa joulun jälkeen ja ulkovuorauksen nakuttelu jäi odottelemaan suotuisampia kelejä. Sitten keväämmällä. Noh. Niin no. En tiedä, kuinka hyvä sen ilman pitää olla, jotta rakentamista päästään jatkamaan. Mutta ihmeen vähän tuo omatekoisten rakennustellinkien, hiekkapölyn ja sahanpurun kuorruttama hökkeli enää silmään pistää.



Tässä meidän tölliläisten vastaus #silmätottuu-haasteeseen! Haluan levittää omalta osaltani törkyisten kotinurkkien ilosanomaa ja heittää haastetta eteenpäin. Löytyykö teiltä kotosalta nurkkia, joihin on vain ajan myötä silmä tottunut? Laittakaahan ihmeessä kommentteihin linkkiä, mikäli osallistutte haasteeseen tahoillanne, jooko? Kaipaan vertaistukea!

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Nimiäiset(kään) eivät synny ilman sählinkiä




Meillä juhlitaan tämän viikon lauantaina perijättären nimiäisiä, ja ovista on rampannut viikonlopun ajan jos jonkinlaista säätäjää kaatopaikkakuormia kärräämässä, risuja polttamassa ja ihan vain meikäläisen seuraksi punaviiniä lipittämässä.

Lauantaina paatse hulmahti pihaan lainapakettiautolla ja roinaa keräillessään jupisi jotain siitä, miten on lehdetkin haravoimatta ja ulkoseinistäkin hilseilee maali ja on jumankauta juhlat ja kaikki tulossa. Sain moneen kertaan muistutella, että pätkän nimiäisvieraslistalla on ainoastaan lähipiiriä (joista kaikki käyvät meillä joka tapauksessa harva se viikko eikä seinien maalaamattomuuden pitäisi heille minään shokkina tulla), eikä suinkaan mikään Monacon rinssi, kuten paatsen sähköttämisen perusteella olisi voinut olettaa.

Sattuipa sitten isän vierailun kunniaksi niinkin sopivasti, että yleensä melko säntillisesti käyttäytyvät eläimemme päättivät riehaantua rettelöimään kukin vuorollaan. Ihan ensiksi ponit potkaisivat aitauksen alalaudan irti ja Nuunu-lammas päätti lähteä haistelemaan vapauden tuulia aidanraosta. Tullessani nukuttamasta Venlaa yläpihalta näin paatsen vipeltämässä vapaudesta hurmaantuneen lampaan perässä. Kun lammas oli saatu palautettua takaisin tarhaan, päätti myös touhua sivusta seurannut ja siitä innostunut Poppa-poni lähteä vapauttaan tavoittelemaan. Se tyrkkäsi portilla seisoneen, pahaa-aavistamattoman Antin syrjään ja makusteli tovin kevään ensimmäisiä ruohotuppaita pihamaalla, kunnes saimme senkin palautettua pakosalta pihattoon.

Poniepisodin päätyttyä paatse pääsi matkaan kohti kaatopaikkaa. Puolen tunnin kuluttua hän jo soittelikin. "Et kyllä arvaa että mitä nyt". No en arvannut. "Tuolla takakontissa kuorman seassa oli se musta kissa ja nyt se kiipes tonne moottoriin ja mä en saa sitä sieltä pois". Aha.
Pakkasimme siis pätkän turvakaukaloon, nappasimme Antin kanssa kissan kuljetuskopan ja kuivattuja kanapaloja mukaan ja lähdimme lauantaiajelulle kohti kaatopaikkaa. Siellä se isä huiskikin vimmatusti käsillään kaartaessamme tavaranjättöpaikalle. Onneksi auton konehuoneeseen itsensä sullonut Herra Huu tunnisti heti ääneni ja sukelsikin samoin tein pois auton sisuksista ja kiipesi syliini. 

Tässä kohtaa paatseakin alkoi koko touhu jo naurattaa.



Tällä viikolla risusavotta ja muu nurkkien raivaus jatkuu, jotta saamme paikat paatselle mieluisaan kuosiin lauantaiksi. Eihän tässä muuten mitään, mutta kun huushollissa on samalla meneillään remontti ja kokonaisvaltainen rymsteeraus, vaatii kämpän saaminen juhlakuntoon vähän luovaa kikkailua. Onneksi apuvoimia on tulossa, kun Espanjassa lähes vuoden asunut pikkuveli saapuu aikaisin keskiviikkoaamuna juomaan talkookaljoja risujenpoltto- ja huonekalujenkantoavuksi. Olemme nähneet viimeksi jouluna, jolloin olin vielä tukevasti paksuna; enomies näkee siis siskontyttönsäkin pian ensimmäistä kertaa.

Ikävä on kauhea. Enää ei malttaisi odottaa ylihuomiseen.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Ylihyviä bisnesideoita ja muita kevään merkkejä tältä viikolta

Heipparallaa, maan asukkaat. Taas on viikko hurahtanut ja huomenna on taas perjantai. Ja missä välissä nämäkin päivät oikein sujahtivat ohi? Kysyn vaan.

Sanovat, että aika alkaa kulua nopeampaan, kun saa lapsia. Ei ole kyllä yhtään tuulesta temmattu se väite. Vastahan minä tuota meidän hukkapätkää sairaalalavetilla ihmeissäni tuijotin kun se sihtaili punakkana ja valkoisen möhnän peittämänä tihrusilmin kohti ensimmäistä maitohuikkaansa. Sunnuntaina kuitenkin paukkui rikki seitsemän viikkoa ja tämän viikkoisessa neuvolalääkärin tarkastuksessa tuomioksi tuli 4800 grammaa painoa ja 56 senttimetriä jäntevää vauvaa. Siinä se meidän ihan hetki sitten 49 senttiä viralliseksi syntymämitakseen saanut kääpiö köllötteli mittauspöydällä, jokelsi neuvolantädille ja nauraa höhötteli neuvolalääkärin silmälaseille, jotka varmaan muistuttivat niitä samoja rillejä mitkä vaari aina välillä pistää päähänsä pätkälle pehmoisia puhuessaan.

Jääkiekkoa meillä katsellaan aina suurella hartaudella. Ei omena kauas puusta jne.

Upeiden ilmojen kunniaksi koirat ovat nautiskelleet pihalla juoksuvaijerissa kärpäsistä ja kuoppien kaivelusta melkein aamusta iltaan. Eivätkä ole sisällä liiemmin viihtyneet muutkaan eläväiset. Kissat jahtaavat pihalla pörriäisiä ja me olemme pätkän kanssa hurrutelleet vaunulenkkejä pitkin sorateitä tyrät rytkyen. Pihalla on saanut rupsuttaa haravan kanssa kädet rakoille, ja kaikenmaailman puupöllejä on riittänyt raahattavaksi niin, että nyt jokainen raskausaikana lähes olemattomiin surkastunut lihas kropassa huutaa hoosiannaa.

Olisikohan siinä mitään bisnesidean tynkää, jos alkaisi kaupitella "salikortteja" kaupunkilaisille ja rahaa vastaan päästäisi heidät hikoilemaan halonhakkuu- ja paskanlappaushommiin tänne töllin tiluksille? Ja tietysti lihakset lämmiteltäisiin ensin mutaisella sänkipellolla Poppaa talutellen. Siinä kirpoaa hiki mukavasti pintaan keväästä höyrähtäneen, pukkilaukkaan riemastuneen pikkuorin perässä hölkäten, kumisaappaat ravassa lopsahdellen. Jokuhan voisi pitää hommaa jopa eksoottisena maatilaelämyksenä. Lisäpalveluna voisi tarjota rentoutumispakettia eläinten parissa. Portinpieleen vaan kyltti: TAPUTA LAMMASTA 20€.


Tässähän alkaa jo ihan dollarin kuvat vilkkua silmissä. Täytyypä pistää idea korvan taakse.





Viikkoon on mahtunut myös niitä aiemmin mainittuja poniuutisia, kun remmiimme liittyi suloinen shettisruuna Prinssi. Paitsi että lajitoverin seura on hevoselle laumaeläimenä tärkeää, tekee nuoren Poppa-ponimme sosiaalisten taitojen opettelulle todella hyvää saada olla kanssakäymisissä ponikaverin kanssa. Niinpä etsintöjen jälkeen löysimme meille Prinssin pitkäaikaiseen ylläpitoon. 

(Prinssin varsinaiselta omistajalta löytyy myös hauska blogi ponitallin elämästä, käykääpä kurkkaamassa: Papinojan ponitallin blogi.)

Ponit painivat ja väänsivät keskenään väsymättä koko eilisen päivän, ja illalla käydessäni tarkistamassa ovatko ponit yhtenä kappaleena, löysin kaverukset nukkumasta vieretysten pihaton karsinasta. Tänään ponit ovat olleet ihan paita ja peppu, ja nuorempi Poppa kipittää kuin varjo 4-vuotiaan Prinssin kannoilla pitkin tarhaa. Aamuheinät syötiin kylki kyljessä, kaksi pulleaa peffaa vaan näkyi kun tiirailin ponien menoa keittiön ikkunasta. Taisi siis olla ilmeisen hyvä hankinta tuo kirjava pikkuponkura.






torstai 7. huhtikuuta 2016

Keittiöremontin huumaa (Osa 1.)

Muutimme tähän tölliimme vuonna 2013, ja alusta pitäen olimme yhtä mieltä siitä, että pintaremontti is going to happen. Onneksemme vanhempani ovat täällä asuessaan remontoineet kaikki vanhan talon isommat huolet ja murheet (ainakin ison osan), joten arkeologihenkisiksi ei meidän tarvitse ruveta ja alkaa kaivelemaan, mitä ylläreitä pinnan alta paljastuukaan. Pintapuolisesti asumuksemme ei kuitenkaan tällä hetkellä varsinaisesti hivele silmää. Vaan kohtapa hivelee!

Aloitimme keittiöstä. Tarkalleen ottaen keittiön työtasoista, joihin vuosia sitten sudittu mikälie-pinta oli ottanut jos jonkinlaista osumaa ja hemaisevasti kellertynyt.



Tasojen uudeksi sävyksi valikoitui Osmo Color -merkkisen puuvahan 'Terva', jota sudimme hiotulle tasolle yhden kerroksen. Kuvassa komeilevan vahatun pinnan päälle levitimme vielä kaksi kerrosta väritöntä, mattapintaista öljyvahaa, jonka tarkoituksena on suojata puuta punaviini kahvitahroilta ja muilta keittiösotkuilta (kun minä kokkaan, sitä sotkua nimittäin riittää...).



Eräitä meistä ei hiomisen aiheuttama meteli, teollisuusimurin ulvonta ja muut maalliset asiat jaksaneet hetkauttaa...


... Kun taas toiset eivät suhtautuneet mekkalaan ihan yhtä kevyesti.


Ja joo, näitte aivan oikein, se on kahvinkeitin siellä vessanpöntön kannella. Kas, kun keittiön ollessa hiontapölyn peitossa täytyi kahvinkeittoevakkoon lähteä vessaan. Onneksi Moccamaster taipuu tarpeen vaatiessa näköjään hienosti retkikeittimeksi.


Näissä remppahommissa tuppaa olemaan se haittapuoli, että normaalioloissa hyvin seesteinen yhteiselomme alkaa hienoisesti kupruilla. Minua ottaa pattiin, että pedantilta Antilta kuluu kymmenen minuutin hommaan puoli tuntia, ja Anttia suorastaan pistelee katsoa, kun rönsyilen ympäriinsä öljyvahapensseleineni. Niinpä esimerkiksi tiskipöytää vahatessani Antti keksi aina jonkun syyn poiketa keittiössä ja siinä samalla huomautella, että nyt sä kato ihan uitat sitä rättiä siinä tökötissä ja aika paljon sä kyllä käytät sitä vahaa. Ja kun minä sitten jossain kohtaa hienovaraisesti vinkkaan, että virvoppa nyt v*ttuun siitä niuhottamasta (tiedän, hyvin kypsää) niin pian Antti kuikuilee keittiön ovella ja naureskelee ärsyttävää tuh-tuh-tekotuhahtelunauruaan, kunnes kysyn että no mitä nyt taas ja mies pääsee taas toteamaan, että aika sotkuun oot saanut tuon purkin ja sudin ja kaikki. Aha. Lopulta sananvaihto päättyy siihen, kun minä saan homman tehtyä ja ilmoitan, että herra voi antaa valitukset kirjallisena kahtena kappaleena ja työntää ne sinne mihin aurinko ei paista (juu, tämäkin kypsää ja rakentavaa), johon Antti vastaa, että ainiin telkusta tuleeki jalkapalloo. Mutta joo, muuten ihan kiva, että saadaan tasot vahattua ja koti nätiksi ja silleen.


Mutta kyllä meillä enimmäkseen osataan ihan sovussa olla näin remontin keskelläkin. Jos ei muuten, niin pysymällä eri huoneessa, kun toinen urakoi.



Hiontahommia

Pahoittelen kuvan huonoa laatua, syy on kuvauksen kohteessa. Heilui mokoma.

Lisää keittiöremppaa (ja muutakin remppaa) seuraa myöhemmin. Ottaen huomioon, että tekemisemme keskeytyy kymmenen minuutin välein vauvan vaatiessa huomiota tai eläinten hoivaamista, lopputulos on valmis nähtäväksi hyvin, hyvin pitkän ajan kuluttua.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Ponkurani Poppa

Hevoset ovat olleet iso osa elämääni niin kauan, kuin jaksan muistaa. Rakkaus hevosiin kulkee suvussa: isäni eno omisti vielä kymmenisen vuotta sitten (ja äijä on nyt jo 90-vuotias) pienen ravitallin, jossa hän yhdessä poikansa kanssa piti vuokrahevosten lisäksi myös omia ravureita; myös isovanhempani isän puolelta omistivat ravureita aikoinaan, ja isäkin oli innokas hevosmies nuorena ennen kuin allergia pakotti hänet lopettamaan hevoshommat.

Kesän kohokohtia lapsuudessani olivat retket isoenoni talleille, jossa pääsin hevoskärryn kyytiin. Rakas vaarivainaani kertoi minulle aina mummulassa yökyläillessäni tarinoita suomenhevosista, joiden kanssa hän työskenteli renkivuosinaan. Vaari joutui kertomaan samoja tarinoita varmasti kyllästymiseen asti, mutta minun mieleeni hänen seikkailunsa ovat jääneet hyvinkin elävinä ja tärkeinä. Ja mikä hienointa, saan elää nyt noissa samoissa maisemissa, joissa vaarini aikoinaan toilaili suomenhevosineen. Nyt puudutan viihdytän puolestani Anttia noilla samoilla tarinoilla kertoen yhä uudestaan ja uudestaan, että katoppa, tuohon puroon Esteri-varsa heitti vaarin selästään ja että toi pelto tossa oli joskus perunapeltoa, ja vaari sitä Pommi-tamman vetämällä auralla kynti.

Liekö sitten peruja vaarin tarinoista, että suomenhevosilla on sydämessäni ihan erityispaikka. Jokin noissa vallan suomalaisen mentaliteetin omaavissa jässiköissä vain on vailla vertaa. Hassua sinänsä, että siltikin oman elämäni hevoset ovat pääosin olleet kaikkea muuta paitsi suomenhevosia. Vikureita, puupäisiä pikku poneja enimmäkseen, jos tarkkoja ollaan.

Kun lampaita kiusaavat vuohet muuttivat uuteen kotiin alkuvuodesta, aloimme miettiä, mahtuisiko meidän uuteen pihattoon lampaiden lisäksi hevonen. Joku pieni vain, että mahtuu sitten kulkemaan ovista ilman, että kyljet jäävät kiinni karmeihin. Ja niin elämääni lopulta, jälleen kerran, ilmestyi vikuri, puupäinen pikku poni.

Poppa-ponimme on pian kaksivuotiaaksi kääntyvä risteytysori. Luonteeltaan se on kultainen, vaikka välillä sitä on hankala huomata kaiken keppostelun, kekkaloinnin, näykkimisen ja isännän hätyyttämisen takaa. Nuoruuden intoa, väittäisin. Ainakin enimmäkseen. Ja ripaus pikkuiselle ponille tyypillistä pirullisuutta. Nuoren oripojan tapaan Popalla on jatkuvasti tarve kokeilla ja ihmetellä kaikkea ja kaikkia. Alkuun ilmassa oli jopa pientä uhittelun makua, mutta nykyisin olemme Popan kanssa jo jokseenkin selvillä siitä, ettei nenilleni sovi ihan suruitta hyppiä. Keskittymiskyky ponilla on sellaista kofeiiniöverit vetäneen oravan luokkaa ja luulot itsestä vielä hieman turhan isot, mutta kärsivällisyydellä, lempeydellä, ymmärryksellä, määrätietoisuudella ja huumorilla sen kanssa pärjää pitkälle. Antti ei ole ennen Poppaa juurikaan ollut tekemisissä hevosten kanssa, ja tämän Poppakin selvästi huomaa: isännän härnääminen onkin heppapallolla leikkimisen lisäksi ponin lempiaktiviteetteja. Eräskin ilta Antti lähti viemään eläimille iltaheiniä, mutta viipyi reissullaan niin, että uskoin miehen jo karanneen pubiin. Mutta eipä ollut pubissa meidän Antti, vaan pihaton heinäkatoksessa jumissa, kun Poppa ei päästänyt raukkaa ulos.


Tänä kesänä alamme treenailla yhdessä Popan kanssa, ja toivoisin saavani siitä työponin "tilan" (hehheh.) töihin. Puskaratsun oppimääräkin olisi tarkoitus käydä Popan kanssa läpi, noin niin kuin huvin ja urheilun kannalta.

Koulutusprojektistamme kuuluu ja näkyy täällä blogissa tulevaisuudessa varmastikin lisää. Saa nähdä, kuka kouluttaa ketä... Muitakin jänniä juttuja ponirintamalta on tiedossa tälle keväälle. Hihihehe. Itse olen ainakin ihan intopiukeena asiasta. Hehehee.


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Luonnonvastainen valistusideologi kävi kylässä

Isäni, joka on asuttanut tätä tölliämme ennen meitä, kävi eilen tutkailemassa hajonnutta likakaivon pumppua. Minulla on yhä toipumisprosessi tuosta visiitistä kesken.

Tom Hodgkinson kirjoittaa teoksessaan Joutilaat vanhemmat:

"Äitini filosofista asennetta maailmaa kohtaan voisi kuvailla kutsumalla sitä "luonnonvastaiseksi valistusideologiaksi". Hän uskoo ankaraan työhön ja vilpittömään haluun korvata kura, keittiössä tepastelevat kanat sekä kylmä ja märkä ja kaikki luonnon sekasotku kivetyksillä ja supermarketeilla ja keskuslämmityksellä. Hän pitää puhtaista, siisteistä ja kurattomista paikoista. Hän haluaa pistää luonnon aisoihin."

Kuraa.

 Voisin kuvailla omaa isääni lähes sanasta sanaan samoin. Hänen mielestään pihatiet pitäisi päällystää asfaltilla ja takapihan villiintyneet nurkat rakentaa terassiksi (mieluusti sellaiseksi, jossa on led-valaistu, sähkölämmitteinen itsestäänpuhdistuva poreallas). Eläintenpitoamme hän ei voi ymmärtää, nehän tarkoittavat vain rahanmenoa, irtokarvaa, kuraa ja kakkaa. "Mikäs helvetin poni tuolla nököttää" olivat isän tervehdyssanat eilen hänen päästyään porstuasta peremmälle. Yleensä uudet eläimet aiheuttavat kosolti närkästystä, marmatusta, jopa suoranaista vittuilua; tällä kertaa ponikeskustelu ohitettiin kuitenkin olan kohautuksella kun mainitsin, että poni tuli taloon lampaita kiusanneiden vuohien lähdettyä. Ilmeisesti tilanne oli kotiin päin, kun kaksi eläintä oli lähtenyt ja vain yksi tullut tilalle.

(Ei, itse asiassa nyt kun asiaa oikein muistelen, ensimmäiset sanat hänen astuttuaan ovesta sisään olivatkin hyi helvetti kun haisee kissanpaska. (Eikä muuten edes haissut.))

Kakkaa.

"Mikäs helvetin heinäläjä tuolla nököttää" oli seuraava kysymys, kun isä spottasi tontintarkastuskierroksellaan uuden kohopenkkialoitelmani. Kun kerroin, että heinä-lehti-kakkaseoksen tarkoituksena on tukahduttaa alleen esiin puskevat rikkaruohot uuden kukka- ja ryytimaani tieltä, levisivät isän silmät kauhusta. "Myrkkyä laitat siihen ja siistin nurmikon kylvät". Aha. Myrkyn käyttöä meille suositeltiin lämpimästi myös hiirisitsuleissöniin ja parkkipaikan soran läpi tunkeviin rikkaruohoihin. Huomautukseni siitä, että rotanmyrkyllä tapetut hiirenraadot eivät välttämättä ole kissojemme suuhun joutuessa ehkä sitä optimaalisinta kissanravintoa, kaikuivat aika lailla kuuroille korville. Mitä nyt jotain vastamutinaa kuulin, että siinähän sitä päästäisi samalla niistä kissoistakin sitten. Se oli onneksi vitsi. Ainakin melkein.

Loskaa.

Tänään päätin purkaa luonnonvastaisen valistusideologian uhriksi joutumisen tuomaa ahdistusta piehtaroimalla oikein kunnolla kurassa, loskassa ja paskassa raivaamalla aikoinaan vuohien kiipeilykasoina toimineita puupinoja pois pihatonnurkista. Olo oli (vähintäänkin) kuin Rockylla, kun hän roudaili puupöllejä umpihangessa jossain Siperian perukoilla. Eye of the tiger vaan jyskyi päässä. Tum. Tum-Tum-Tum. Tum-Tum-Tum. Tum-Tum-Tuuuuu. Ja kyllä siinä hien valuessa, lihasten huutaessa hoosiannaa ja ravan roiskuessa naamaan vaan ahdistukset kaikkosivat. Ai ettien että.

Terapiaa.