maanantai 4. huhtikuuta 2016

Ponkurani Poppa

Hevoset ovat olleet iso osa elämääni niin kauan, kuin jaksan muistaa. Rakkaus hevosiin kulkee suvussa: isäni eno omisti vielä kymmenisen vuotta sitten (ja äijä on nyt jo 90-vuotias) pienen ravitallin, jossa hän yhdessä poikansa kanssa piti vuokrahevosten lisäksi myös omia ravureita; myös isovanhempani isän puolelta omistivat ravureita aikoinaan, ja isäkin oli innokas hevosmies nuorena ennen kuin allergia pakotti hänet lopettamaan hevoshommat.

Kesän kohokohtia lapsuudessani olivat retket isoenoni talleille, jossa pääsin hevoskärryn kyytiin. Rakas vaarivainaani kertoi minulle aina mummulassa yökyläillessäni tarinoita suomenhevosista, joiden kanssa hän työskenteli renkivuosinaan. Vaari joutui kertomaan samoja tarinoita varmasti kyllästymiseen asti, mutta minun mieleeni hänen seikkailunsa ovat jääneet hyvinkin elävinä ja tärkeinä. Ja mikä hienointa, saan elää nyt noissa samoissa maisemissa, joissa vaarini aikoinaan toilaili suomenhevosineen. Nyt puudutan viihdytän puolestani Anttia noilla samoilla tarinoilla kertoen yhä uudestaan ja uudestaan, että katoppa, tuohon puroon Esteri-varsa heitti vaarin selästään ja että toi pelto tossa oli joskus perunapeltoa, ja vaari sitä Pommi-tamman vetämällä auralla kynti.

Liekö sitten peruja vaarin tarinoista, että suomenhevosilla on sydämessäni ihan erityispaikka. Jokin noissa vallan suomalaisen mentaliteetin omaavissa jässiköissä vain on vailla vertaa. Hassua sinänsä, että siltikin oman elämäni hevoset ovat pääosin olleet kaikkea muuta paitsi suomenhevosia. Vikureita, puupäisiä pikku poneja enimmäkseen, jos tarkkoja ollaan.

Kun lampaita kiusaavat vuohet muuttivat uuteen kotiin alkuvuodesta, aloimme miettiä, mahtuisiko meidän uuteen pihattoon lampaiden lisäksi hevonen. Joku pieni vain, että mahtuu sitten kulkemaan ovista ilman, että kyljet jäävät kiinni karmeihin. Ja niin elämääni lopulta, jälleen kerran, ilmestyi vikuri, puupäinen pikku poni.

Poppa-ponimme on pian kaksivuotiaaksi kääntyvä risteytysori. Luonteeltaan se on kultainen, vaikka välillä sitä on hankala huomata kaiken keppostelun, kekkaloinnin, näykkimisen ja isännän hätyyttämisen takaa. Nuoruuden intoa, väittäisin. Ainakin enimmäkseen. Ja ripaus pikkuiselle ponille tyypillistä pirullisuutta. Nuoren oripojan tapaan Popalla on jatkuvasti tarve kokeilla ja ihmetellä kaikkea ja kaikkia. Alkuun ilmassa oli jopa pientä uhittelun makua, mutta nykyisin olemme Popan kanssa jo jokseenkin selvillä siitä, ettei nenilleni sovi ihan suruitta hyppiä. Keskittymiskyky ponilla on sellaista kofeiiniöverit vetäneen oravan luokkaa ja luulot itsestä vielä hieman turhan isot, mutta kärsivällisyydellä, lempeydellä, ymmärryksellä, määrätietoisuudella ja huumorilla sen kanssa pärjää pitkälle. Antti ei ole ennen Poppaa juurikaan ollut tekemisissä hevosten kanssa, ja tämän Poppakin selvästi huomaa: isännän härnääminen onkin heppapallolla leikkimisen lisäksi ponin lempiaktiviteetteja. Eräskin ilta Antti lähti viemään eläimille iltaheiniä, mutta viipyi reissullaan niin, että uskoin miehen jo karanneen pubiin. Mutta eipä ollut pubissa meidän Antti, vaan pihaton heinäkatoksessa jumissa, kun Poppa ei päästänyt raukkaa ulos.


Tänä kesänä alamme treenailla yhdessä Popan kanssa, ja toivoisin saavani siitä työponin "tilan" (hehheh.) töihin. Puskaratsun oppimääräkin olisi tarkoitus käydä Popan kanssa läpi, noin niin kuin huvin ja urheilun kannalta.

Koulutusprojektistamme kuuluu ja näkyy täällä blogissa tulevaisuudessa varmastikin lisää. Saa nähdä, kuka kouluttaa ketä... Muitakin jänniä juttuja ponirintamalta on tiedossa tälle keväälle. Hihihehe. Itse olen ainakin ihan intopiukeena asiasta. Hehehee.


4 kommenttia:

  1. Olen ollut tekemisissä vain muutaman heposen kanssa, ja kohdalle on osunut selvästi ne helpoimmat tapaukset. En tiennytkään, että osaavat olla noin veijareita:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hevosilla vähän kuin koirilla, että mitä isompi otus, sen leppoisampi luonne ;) Nämä pikkuponit tuntuvat useammin olevan sitten näitä vekkuleita, mitkä keksivät yhtä sun toista!

      Poista
    2. Kyllä olisi jäänyt esi-isiltä hevonen kesyttämättä, jos shetlanninponin luonne olisi isossa hevosessa!

      Kiva blogi sinulla! Hyviä juttuja ja värikästä kerrontaa.

      Poista
    3. Haha, naulan kantaan :D Siinä olisi esi-isät jatkaneet ihan jalkapatikalla...

      Ja kiitos kovasti, päivän piristys :)

      Poista