perjantai 6. toukokuuta 2016

Ponin, isännän ja lehtisilmujen hiostaminen



Kevät se taasen pääsi yllättämään kotitarveviljelijä-villiyrttihortoilijan. Aamulla silmät sikkarassa hoipuin kanalalle ja siinä matkalla katsoin että kippaskappas, nokkosen versot ovatkin keruuta varten nappeimmillaan ja hetken päästä en muuta ympärilläni nähnytkään, kuin loputtomat määrät kerättäviä kasveja. Meinasi ihan alkaa ahdistaa siinä. Onneksi ei kuitenkaan alkanut. No ehkä vähän alkoi.

Olen halunnut kokeilla jo useampana vuonna pihlajan lehtisilmujen fermentointia (eli hiostamista, suom. huom.), mutta olen havahtunut miettimään asiaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun silmut ovat auenneet jo liiaksi. Nyt sopivasti supullaan olevia, vaaleita lehtisilmuja vielä löytyi. Löysin pätevän tuntuiset ohjeet fermentointiin täältä, ja uunitusvaiheen jälkeen tulos ainakin vaikutti lupaavalta: lehdet tuoksuivat todella herkulliselle, vaikken ollutkaan varma, olinko tehnyt edeltäviä työvaiheita tarpeeksi huolellisesti. Nyt uunissa hiostettu lehtimurska leppyy kuivumassa. Jos koko komeus ei ala käymään tai homehdu niille sijoilleen, uskallan kokeilla ehkä uutta erää. Myös vadelman lehtien olen kuullut olevan parhaimmillaan teeainekseksi fermentoituna, joten niillä ajattelin harjoitella myös hiostajan (mheh.) kykyjäni.


Eilen äitini lupautui hakemaan pätkän muutamaksi tunniksi hoitoon, sillä muksu on ollut jo hyvän aikaa melkoisen vaativa tapaus: päiväunet eivät tahdo maistua neidille siinä määrin kuin pitäisi, ja tämä on aiheuttanut paljon väsykiukkua ja kosolti itkuisuutta, joka ei tunnu helpottavan muulla kuin sylissä kanniskelulla. Muutaman tunnin huili siis oli meille molemmille paikallaan, ja käsiäni läpsytellen odotin, että pääsen vihdoin ja viimein tekemään vähän pitemmän, leppoisan metsälenkin Prinssi-ponin kanssa.

Noh. Ajatus oli jälleen kaunis.

Pihalla rehottavat ruohotupsut tuntuivat Prinssin mielestä paljon houkuttavammalta ajatukselta kuin kohtuullinen annos terveellistä liikuntaa. Niinpä pihasta poistuminen tuotti alkuun hienoisia vaikeuksia. Lopulta pääsimme naapurin postilaatikolle, jossa Prinssi kuuli luonnon kutsun ja tiputti kunnon sontakeon ihan muina polleina suoraan siihen kärttyisen naapurinsedän postilootan tuntumaan. Ajattelin että ei saatana, naapuri on valittanut pienemmästäkin, ja käänsin ponin turvan kohti kotia huikatakseni Antille, että voisikohan hän käydä talikoimassa kakkajöötin pois ennen kuin kukaan näkee.

Ja mitä minun silmäni näkivätkään: ruualle perso Nuunu-lampaamme (se sama lammas, jota paatsekin taannoin jahtaili) vipelsi ruohotuppaat silmissä vilkkuen pihan poikki Antti kannoillaan. Jonkun ponin irti potkiman laudan se oli ilmeisesti paikantanut ja näki tilaisuutensa tulleen. Siinähän sitten mylvin Antille lampaanpyydystysohjeita samalla kun hoputin, että tuu nyt auttamaan ton kakan siivoomisessa ennen kun kukaan ehtii astua siihen. Prinssi oletti lenkin olleen siinä ja pyrki tarmokkaasti takaisin kotiin Popan ja heinien luokse, ja Antti kasvatteli hyvää vauhtia viiden metrin tattia otsaansa sinkoillessaan ohjeiden hämmentämänä lampaan ja naapurin postilaatikolla höyryävän paskaläjän välillä.


Kun tilanne saatiin hallintaan, pääsimme peräti kotitien päätyyn kunnes Prinssi säikähti haukkuvaa koiraa eikä suostunut etenemään enää metriäkään. Siinä hyvän tovin teutaroituamme oli minun myönnettävä tappioni ja todettava, että kotiin piti meidän palaaman ja Venla hoidosta hakeman. Mutta hei, hyvä lenkki oli ja silleen.

Meidän oma pikku Houdini

Edit:
Piti vielä hehkuttaa, että WWF:n sivuilla voi toukokuun ajan seurailla saimaannorppia #norppalive -kameran välityksellä! Olen vilkuillut kameraa tämän tästä, ja norppa on lekotellut kivellä lyhyttä pulikointireissua lukuunottamatta aamusta asti. Jos siis norpan kyljen kääntelyn ja räpylöiden heiluttelun ihastelu kiinnostaa, #norppaliveä voi seurailla toukokuun ajan vaikka kellon ympäri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti