keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Palkinto & Haaste


Korpikiven tupa -blogin Satu muisti minua tunnustuksella ja heitti mukaan haasteen. Kiitos Satu! 





Tyylilleni uskollisesti vastaan haasteeseen myöhässä. Tunsin tänään eläinten aamuruokintakierroksella niin syvää kotiseuturakkautta ja häivän nostalgiaa, että tämä postaus ryydittyy meidän kotitieltä vuosien mittaan otetuilla kuvilla.



Haaste
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen. 
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.
 

Muutimme Antin kanssa punaiseen tölliimme häiden jälkeen syksyllä 2013, ja muistaakseni aloin kirjoittaa blogia melko pian muuton jälkeen. Jo pelkässä kotipihassa tuntui olevan loputtomasti luontoa ja eläimiä kuvattavaksi muutaman kaupunkivuoden jälkeen, ja blogi tuntui ihan hauskalta vaihtoehdolta purkaa ajatuksia kuvin ja sanoin "paperille".

Vanha blogi on sittemmin kuollut ja kuopattu, ja nyt porskutetaan eteenpäin tällä nykyisellä tekeleellä.



Ohjeeni aloittelevalle bloggaajalle apinoi aikalailla minut tähän hommaan haastaneen Satun vastausta, mutta se on hyvä ohje, joten menköön.
Vaikka kaikki "Näin saat lisää kävijöitä blogiisi" -ohjeistukset neuvovatkin päinvastaista, niin uskalla silläkin uhalla kirjoittaa blogissasi ihan just niin laajasti aihepiiriä liikaa rajaamatta, kuin hyvältä tuntuu. Blogisi on sinun tilaasi temmeltää. Ei elämääkään rajata aihepiirin mukaan, ja tarinoita elävästä elämästä on aina kiva lukea. Joten anna palaa ja rönsyile niin paljon kuin sielu sietää. Ja muista antaa myös oman äänesi kuulua, äläkä jännäile liikaa, mitä muut ovat mieltä sanavalinnoistasi tai kirjoitustyylistäsi.


Neloskysymykseen taisinkin jo vastailla ihan ensimmäisenä... Nyt siis heitän haastetta eteenpäin seuraaville:

Outi, Huvikumpuillaan
Maiju, Lempipäiväni -tänään
Sussi, Förmaaki ja puutarha
Enne, Casa-X
Riina, Urbaani intiaani
Hanna, Punainen pihlaja
Kivimäen emäntä, Kaikkea hyvää
Maria, Epämoderni perhe

Tiedän, kaksi haastettavaa uupuu. Siis sinä, joka nyt siinä tätä luet: jos kirjoitat blogia, nappaahan tämä tästä myös itsellesi.








tiistai 28. kesäkuuta 2016

Neljäkuinen


Tässä kuussa pätkän ikämittariin kilahti neljä kuukautta. Yksi kolmannes vauvavuodesta on siis lusittu, ja samalla puoliväli lähestyyyy..

Vaativa, suuritarpeinen vauvamme on vaativa ja suuritarpeinen edelleen. Arjen isoksi helpotukseksi löysimme Tori.fi:n kautta edullisesti Manduca-kantorepun, jossa pikkulikka tykkää keikkua menossa mukana silloin, kun maitti menee leikkimatolla pötköttelyyn (eli aika usein). Nykyään meillä siis heitellään heiniä, viedään vesiä, siivotaan ja ulkoilutetaan koiria lapsi rintarepussa keikkuen.

Neuvolantätimme Kempu kehotti meitä seuraamaan merkkejä herkkyyskaudesta soseiden maistelun aloittamisen kanssa. Tällöin vauva alkaa osoittaa kiinnostusta vanhempien suuhunsa pistämää ruokaa kohtaan, ja saattaa esimerkiksi maiskutella katsellessaan muiden syövän. Kun Venla tässä eräänä päivänä tuijotteli keskittyneesti maiskutellen aamuista muna-pekoniannostani, päätimme hissukseen aloittaa uusien makujen maistattamisen. Emme lähteneet kuitenkaan liikenteeseen munilla ja pekonilla, vaan Venski on saanut maisteltavakseen pieniä lusikallisia mangoa, mustikkaa, hunajamelonia ja mansikkaa. Tissimaito toimii kuitenkin edelleen pääasiallisena sapuskana, ja hedelmä-marjasoseet menevät vielä ihan makustelumielessä. Ja makustelussakin tuntuu se suuhun tungettava lusikka olevan thö juttu; sose on enemmänkin joku lusikan mukana tuleva sivutuote josta ei ole niin väliä, päätyykö se suuhun, suun viereen vai potkupuvun rinnuksille.

Venlan jokeltelu on saanut hurjasti erilaisia äänenpainoja, ja muutoinkin vauvan kommunikointi äännellen on kehittynyt hurjasti. Lattiatason yläpuolelle pätkää ei voi jättää valvomatta hetkeksikään, sen verran vinhaa vauhtia tyyppi jo kierii. Myös ryömimistä harjoitellaan hurjan ahkerasti.

Yöunet vauva nukkuu pääsääntöisesti ihan ok, päiväunissa on usein toivomisen varaa. Lisäksi pienikin muutos päivärutiineissa kostautuu nukkumattomuutena päiväsaikaan, ja huonosti nukutut päikkärit aiheuttavat puolestaan iltaa kohti infernaalisen yliväsymyksen ja kiukuttelun. Vaatii siis meidän osaltamme vielä vähän hiomista, jotta saadaan muuttujat päivistä minimoitua (että hei elämä, viitsisitkö himmata vähän hetkeksi ja lakata heittelemästä kaikenlaista ohjelmistoa näihin meidän päiviin, kun meillä on tuo nelikuinen termiitti jonka päiväuniajoilla ei sovi ruveta yhtään höntyilemään?!). Näin ehkä välttäisimme ainakin osan niistä kuin suoraan Manaaja-leffasta karanneista väsykiukkukohtauksista.


Aiemmat postaukset vauvakuukausista:
Yksikuinen 
Kaksikuinen 
Kolmekuinen 
 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Ottolapset lähtivät maailmalle (ja avunhuuto lähimetsämme puolesta)


Eilen aamulla raahustin alakertaan ja huomasin kahden sinitiaisen poikasen nököttävän häkkinsä päällä. Ne olivat päässeet sujahtamaan ulos ruokintaluukusta, josta puuttui kuppi ja jonka olin vähän riittämättömästi tukkinut.

Yrittäessäni palauttaa karkulaisia häkkiin, lensivät ne minua pakoon kun lähestyin. Ei edes nokan edessä heiluteltu ruoka kelvannut.
Siitä arvelin, että nyt on aika.

Avasin häkin ovet ja ikkunan. Osa poikasista lensi suoraan ulos, osaa sain hieman ohjailla astiakaapin päältä ja keittiön lampusta. Lopulta kuitenkin kaikki löysivät tiensä ulos.
Poikue jäi loppupäiväksi sirkuttamaan keittiön ikkunan takaiseen mäntyyn, josta käsin ne ihmettelivät outoa, suurta maailmaa. Seurailin pienten menoa ja helpotuksekseni huomasin, että tintit osasivat mallikelpoisesti nokkia ötököitä oksilta syödäkseen.

Sinne menivät ne vielä hetki sitten kaljut, sokeat ottolapset, jotka kulkivat mukanani pakasterasiassa, herättivät ruokkimaan aamuyöstä ja ottivat ensilentonsa olohuoneessamme.

Hyvää matkaa ja lykkyä pyttyyn, pikkuiset.

---
Lähimetsämme on vaarassa joutua kaadetuksi maan tasalle ja tarvitsee sinun apuasi. Tästä linkistä pääset allekirjoittamaan adressin, jolla pyritään säästämään Linnavuoren ja Ruutanan yli 40 vuotta hakkuilta säästyneet arvokkaat metsäalueet. Adressin allekirjoittaminen vie vain muutaman sekunnin. Ole kiltti ja auta.


Kuvia Ruutanan luonnonsuojelualueen liepeiltä.
 Lue myös Kaarina Davisin kirjoitus aiheesta.


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kasvimaan kaakkovitsaus

Ensinnäkin, kiitos kovasti kaikille meidän sairastelevaa Astridiamme tsempanneille. Kisun vointi alkaa olla kohentumaan päin, vaikka täystoipumiseen on vielä matkaa. Aikasmoisen laiha mörököllihän Assu vielä on, mutta tänään se innostui jo syömään kunnolla sekä hiukan käyskentelemään nurmikolla.


Koitin kartoitella puutarhan puolella, mahdetaanko saada tänä(kään) vuonna mainittavaa satoa pihalta pöytään asti. Ainakaan tällä hetkellä tilanne ei näytä ihan katastrofilta: perunat ottivat sateiden myötä kasvupyrähdyksen, tomaatintaimet ovat terhakoituneet ja nihkeän alun jälkeen kesäkurpitsatkin ovat lakanneet paikallaan junnaamisen ja ovat kasvattaneet paitsi vartta, niin myös muutaman lehden lisää. Salaatti nyt kasvaa aina ja melkein missä vaan, ja kesäkurpitsapenkkiin kylvetyt punajuuretkin yrittävät kaikkensa huolimatta siitä, että kanat ovat terrorisoineet kylvöstä ja kissat käyttäneet kohopenkkiä hiekkalaatikkonaan.


Valmiina taimina hankkimani persilja, salvia, laventeli ja rosmariini ovat myös viihtyneet aurinkoisella kasvupaikallaan. Edes jotain siis olemme saaneet suuhun omasta puutarhasta jo tässä vaiheessa kesää. Ainoastaan salvia on ollut välillä vähän nuutuneen näköinen, ja omituisista mystisistä rei'istä lehdissä päättelin jonkun tuhoeläimen käyneen sitä piinaamaan. Nyt tuo tuhoeläin tuli ja paljasti itse itsensä. Salviaa on mitä ilmeisemmin terrorisoinut kissamme Huu, joka hakeutuu sen päälle ihan vain istumaan ja siinä ohessa aina välillä närpsii yrttiä hampaillaan. Että juu-u, ihan normaalia toimintaa taas...


Myös syötävässä kukkamaassani on tapahtunut jotain, vaikka olin jo heittänyt sen suhteen hanskat tiskiin ja toivon mäjelle. Kukkasista ja niiden sielunelämästä tajuan suurin piirtein yhtä paljon kuin banaani koskenlaskusta (eli hyvin, hyvin vähän), mutta joltisellakin varmuudella uskallan silti väittää, että kukkamaastani pukkaa vallan elinvoimaisena ainakin kosmoskukkaa.

... vai mitä olette mieltä, te kukkatuntijat?

Vielä palatakseni puutarhan tuhoeläimiin, jokin aika sitten kanakatraamme sai vahvistusta kahdesta vähän tuhdimmasta tytöstä: parven jatkoksi muuttivat Satu ja Tuija, orpington-rotuiset siskokset Urjalasta. Orppi on suurikokoinen ja tuhti kanarotu, ja ajatuksena niitä hankkiessa olikin, että niiden jälkeläisistä saisi vähän lihaisampia kukkopoikia pataan pistettäväksi.

Tässä Satua ja Tuijaa esitellessäni huomasin, että melkoisen moni kana on meillä nimetty Kummeli-hahmojen mukaan. Kai se on niin, että nainen voi aina lähteä Tampereelta, mutta... Eiku hetkonen. Enhän mä ole oikeastaan tehnyt edes niin, vaikka täällä Mansen periferiassa asummekin.










torstai 16. kesäkuuta 2016

Laidasta toiseen

Eilinen ilta oli leuto ja lämmin. Tuuppasin rääkyvän vauvan (joku kunnon iltakiukkukausi meneillään, ihanaa) jalkapalloa tuijottavan Antin hoteisiin ja hiippailin pihalle kamera kourassa hermojani lepuuttamaan.


 Seurailin hiljaa vierestä, kun eläimet narskuttelivat iltaheiniään. Rousk-rousk-rousk. Menetin kai ajantajunkin hetkeksi. Vaikka kamera renkkasi akun vedellessä viimeisiään ja hyttysiä parveili paikalla enemmän kuin laki sallii, tuntui, että pystyin pitkästä aikaa hengähtämään hetken verran. Olemaan vaan.

Sen lisäksi, että tuo meidän suuritarpeinen vauvamme käy päivä päivältä suuritarpeisemmaksi ja se tietysti verottaa voimia, ovat asumisjärjestelyasiat kuormittaneet ajatuksia ja sitä myöten myös jaksamista. Tähän tulen palaamaan vielä myöhemmin (luonnollistikin, sillä se, missä asumme, vaikuttaa aika pitkälti elämäämme). Lyhykäisyydessään tilanne kuitenkin on, että lähteäkö vaiko jäädä.

Sitten vielä Astrid-kissamme sairastui, noin niin kuin kirsikaksi kakun päälle. Monen sairastelun havaitsemiseen johtaneen mutkan ja useamman sadan euron jälkeen valkeni, että kissan maksassa oli häikkää. Eilisellä eläinlääkärikäynnillä luottolääkärimme antoi kissalle lääkityksen ja lupaavan toipumisennusteen, mutta silti huoli ja murhe kisun voinnista on kova. On kurja tunne katsoa vierestä, kuinka joku noin rakas kuihtuu aivan yht'äkkiä sekä mieleltään että fyysisesti vain varjoksi entisestään. Astrid on saanut nyt hoivan, huolenpidon ja lääkkeiden lisäksi erityislellintää. Toivotaan, että sillä yhdistelmällä maksa fiksaantuu ja kissa palaa omaksi hassahtaneeksi, hienohelmaiseksi itsekseen.

Dino-kissa on ottanut Astridin paapomisen nyt kunniatehtäväkseen; se tunkee Assun viereen nukkumaan, ja pesee Astridia niin taajaan tahtiin, etten ihmettelisi Assuun ilmestyvän pian kaljuja laikkuja. Erityisesti eläinlääkärireissujen jälkeen Dino kinkeää itsensä puoliväkisin Assun iholle kuin osoittaakseen, että sen poissaolo on aiheuttanut kotiinjääneissä ikävää.

Hassuja nuo kissat.

Pistäähän se haukotuttamaan, kun alituiseen täytyy kantaa kaverista huolta.

 Yön aikana lämpimän tyyni ja leppeä sää oli muuttunut ihan laidasta toiseen, ja aamulla heräsin siihen, kun kaatosade ropisi kattopeltiin. Vaikka sen ääneen julkituominen kummastuneita katseita usein herättääkin, niin olen aina rakastanut sadetta. Kun olin pieni, tapasimme lähteä mummuni kanssa sadesäällä haahuilemaan pitkin metsäteitä. Harmi, ettei ole tullut tehtyä niin enää. Ehkä siksi, että mummu asuu nykyisin kaupungissa, eikä kaupunkisateessa ole yhtään sama haapparoida, kuin metsäntuoksuisilla hiekkateillä.

Liekö omituinen mieltymys sadesäihin jokin meidän suvun naisten erityispiirre, mutta koko aamun akuuttia känkkäränkkää potenut pätkäkin rauhoittui samoin tein, kun pakkasin mukulan Manducaan ja painuin vauvoineni ulos sateeseen. Eläimiäkään ei tuntunut vesisade haittaavan. Taisivat nauttia siitä, kun vihdoin eivät paarmat, polttiaiset ja kaikenmaailman paskapörriäiset hyörineet riesana kimpussa.








 

 


tiistai 7. kesäkuuta 2016

Perhanan puutarhajyrsimet

Vaikka tässä viimeisen viikon-parin aikana on tapahtunut vähän kaikenlaista, en ole saanut tuotettua tänne oikein mitään järkevää tekstiä. Tosin herää kysymys, miten se poikkeaa blogin normaalitilasta.

En keksi.

Kävimme ihan tässä lähistöllä sijaitsevalla Iso-Pahkalan puutarhalla. Paikka oli uusi tuttavuus, ja kun naapurista kerta kehuttiin, niin pakkohan se oli käydä katsastamassa. Ostetaan kesäkukat sieltä ja tuetaan paikallista yrittäjää, oli kai se kantava ajatus.
Paikan päällä iski kuitenkin hirvittävä runsaudenpula. Menin tarjonnasta ja värien loistosta kukkaistuoksuhuumissani niin lukkoon, etten lopulta ostanut kesäkukan kesäkukkaa. Yrttejä sentään lähti muutama taimi mukaan. Salviaa, laventelia, persiljaa, meiramia ja rosmariinia näin tarkalleen ottaen.



Hyvän paikan yrttipuskille keksin heti. Somasti siihen sitten yrttöseni istuttelin. Vähän itikoita kimpustani huidoin. Kätteni jälkeä tyytyväisenä pää kenkallaan ihailin. Mitäs, otettaiskos lampaat tähän pihaan nurtsia syömään niin ei tarvis sitten ruveta leikkaamaan, huuteli Antti jostain. Joojoo ihan sama otetaan vaan.




Lampaat kiikutin naapurin Annikan kanssa takaisin aitojen sisäpuolelle siinä vaiheessa, kun  Rusinantte oli syönyt puolet vastaistutetusta laventelista ja tallonut rosmariinin, Ansa tuhonnut alaoksat pikkuisesta omenapuustani ja Nuunu sipsutellut siroilla pikku sorkillaan syötävästä kukkamaasta vastaversonneiden kukkataimien päällä. Pisteeksi i:n päälle yrttipenkkiin pomppi Jännäkakka-kana, joka ruopi irti vielä yhden oksan rosmariinista ja kuopsutti rullalle salaattipenkistä orastavat sirkkalehdet.

Pariin kertaan saatoin vihjata siinä tohinassa, että tulevan kekrijuhlamme ruokalista tulee tänä vuonna näyttämään hyvin lampaanlihapainotteiselta.
Onneksi laventeli toipui ja rosmariinin kaksi jäljelle jäänyttä oksaa törröttävät maassa oikein terhakoina ja elinvoimaisina.



Vajaa pari viikkoa sitten sain erään sattumusten sarjan päätteeksi hoivattavakseni kuusi kaljua, sokeaa, orvoksi jäänyttä sinitiaisen poikasta. Tänään rohkein poikasista kipusi muina tintteinä pöntön suulle pönöttämään. Taitaa alkaa suuri, ihmeellinen maailma pikkuhiljaa kiinnostaa.

Niin ne lapset kasvaa.

Pikkutirppojen hoivauksen lisäksi kiirettä on pitänyt pihan puolella viimeisten kylvöjen kanssa. Myös lampaiden kerintä on vaatinut kikkailua, vauva kun on aikamoisen tehokas työrauhan häiritsijä siinä(kin) hommassa. Niinpä olemme kerineet lampaan kerrallaan aina silloin, kun pätkälle on järjestynyt hoitopaikka mumman tai vaarin hoteista. Tänään kerimme viimeisen lampaan: villin, pikkuisen mustan Ansan. Sitten kevättöiden listalta ei löydykään enää kuin kasvihuoneen loppuunrakennus, kanalan pesu, aitauksen laajentaminen, pihattorakennuksen ulkovuorauksen viimeistely ja omakotiyhdistyksen järkkäämät jättipalsamin kitkemistalkoot. Ja ne kymmenen muuta asiaa, jotka varmaan tässä unohdin listata.

No mutta ei mitään hätää. Vastahan tulee juhannus. Ihan kevät vielä tässä, hyvin ehtii tehdä kevättöitä. No problemos.


Paniikki. Mitä tässä vielä istun. Häivyn ulos hommiin.
(Apua.)