torstai 16. kesäkuuta 2016

Laidasta toiseen

Eilinen ilta oli leuto ja lämmin. Tuuppasin rääkyvän vauvan (joku kunnon iltakiukkukausi meneillään, ihanaa) jalkapalloa tuijottavan Antin hoteisiin ja hiippailin pihalle kamera kourassa hermojani lepuuttamaan.


 Seurailin hiljaa vierestä, kun eläimet narskuttelivat iltaheiniään. Rousk-rousk-rousk. Menetin kai ajantajunkin hetkeksi. Vaikka kamera renkkasi akun vedellessä viimeisiään ja hyttysiä parveili paikalla enemmän kuin laki sallii, tuntui, että pystyin pitkästä aikaa hengähtämään hetken verran. Olemaan vaan.

Sen lisäksi, että tuo meidän suuritarpeinen vauvamme käy päivä päivältä suuritarpeisemmaksi ja se tietysti verottaa voimia, ovat asumisjärjestelyasiat kuormittaneet ajatuksia ja sitä myöten myös jaksamista. Tähän tulen palaamaan vielä myöhemmin (luonnollistikin, sillä se, missä asumme, vaikuttaa aika pitkälti elämäämme). Lyhykäisyydessään tilanne kuitenkin on, että lähteäkö vaiko jäädä.

Sitten vielä Astrid-kissamme sairastui, noin niin kuin kirsikaksi kakun päälle. Monen sairastelun havaitsemiseen johtaneen mutkan ja useamman sadan euron jälkeen valkeni, että kissan maksassa oli häikkää. Eilisellä eläinlääkärikäynnillä luottolääkärimme antoi kissalle lääkityksen ja lupaavan toipumisennusteen, mutta silti huoli ja murhe kisun voinnista on kova. On kurja tunne katsoa vierestä, kuinka joku noin rakas kuihtuu aivan yht'äkkiä sekä mieleltään että fyysisesti vain varjoksi entisestään. Astrid on saanut nyt hoivan, huolenpidon ja lääkkeiden lisäksi erityislellintää. Toivotaan, että sillä yhdistelmällä maksa fiksaantuu ja kissa palaa omaksi hassahtaneeksi, hienohelmaiseksi itsekseen.

Dino-kissa on ottanut Astridin paapomisen nyt kunniatehtäväkseen; se tunkee Assun viereen nukkumaan, ja pesee Astridia niin taajaan tahtiin, etten ihmettelisi Assuun ilmestyvän pian kaljuja laikkuja. Erityisesti eläinlääkärireissujen jälkeen Dino kinkeää itsensä puoliväkisin Assun iholle kuin osoittaakseen, että sen poissaolo on aiheuttanut kotiinjääneissä ikävää.

Hassuja nuo kissat.

Pistäähän se haukotuttamaan, kun alituiseen täytyy kantaa kaverista huolta.

 Yön aikana lämpimän tyyni ja leppeä sää oli muuttunut ihan laidasta toiseen, ja aamulla heräsin siihen, kun kaatosade ropisi kattopeltiin. Vaikka sen ääneen julkituominen kummastuneita katseita usein herättääkin, niin olen aina rakastanut sadetta. Kun olin pieni, tapasimme lähteä mummuni kanssa sadesäällä haahuilemaan pitkin metsäteitä. Harmi, ettei ole tullut tehtyä niin enää. Ehkä siksi, että mummu asuu nykyisin kaupungissa, eikä kaupunkisateessa ole yhtään sama haapparoida, kuin metsäntuoksuisilla hiekkateillä.

Liekö omituinen mieltymys sadesäihin jokin meidän suvun naisten erityispiirre, mutta koko aamun akuuttia känkkäränkkää potenut pätkäkin rauhoittui samoin tein, kun pakkasin mukulan Manducaan ja painuin vauvoineni ulos sateeseen. Eläimiäkään ei tuntunut vesisade haittaavan. Taisivat nauttia siitä, kun vihdoin eivät paarmat, polttiaiset ja kaikenmaailman paskapörriäiset hyörineet riesana kimpussa.








 

 


12 kommenttia:

  1. Moikka, blogissani olisi sinulle tunnustus & haaste :)

    VastaaPoista
  2. Taas täällä kommentoimassa vauvatouhuja...:D Sympatiseeraan kyllä kanssasi, meidänkin vauva oli aika suuritarpeinen. Koko ensimmäinen elinvuosi meni käytännössä sylissä kantaen, mutta vahvat hauikset mulle ainakin kehittyi :) Jotkut vauvat vaan sopeutuvat huonommin kuin toiset, ei voi mitään. Tsemppiä, lyhyt aika se loppujen lopuksi on! Nyt meilläkin vipeltää reipas 2,5-vuotias enkä tajua mihin tää aika on mennyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun symppaat! :D Kuulostaa niin tutulta, mikään muu paikka kuin syli ei tunnu meidän neitokaisellekaan kelpaavan. Kyllä tosiaankin tuntuu haukkareissa tuo kanniskelu! Olen kyllä toitottanut itselleni ja Antille, että kerran tuo vaan on pieni, joten täytyy nyt nauttia kun se vielä viihtyy meidän sylissä. Sekin aika tulee varmasti kun halia ei saa vaikka haluaisi :D

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Toivotaan. Kyllä se on minun silmääni jo piristynyt, ruokakin on alkanut maittaa :) Kunpa vaan lähtisi vaiva noilla lääkkeillä, eikä olisi mitään vakavampaa..

      Poista
  4. Kauniita kuvia :) ja tsemppiä Astridille!

    VastaaPoista
  5. Lähteäkkö vaiko jäädä? :O Mitä ihmettä? Tsempit sinne, Meillä elellään täällä 2v. uhman kera ja voin kertoo, että!!! Huh! Pikkumiehen vakkari lauseisiin kuuluu nykyään: EI! En halua! (Haluaa.) En halua! (Haluan.) :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nou hätää, ei mitään hurjan dramaattista kumminkaan, vaikka ehkä synkistellessäni sain sen siltä kuulostamaan! Hiukan vaan asumisjärjestelyt vaativat nyt sumplimista suuntaan tai toiseen...
      Kuulostaapa ihanalta tuo uhmis <3 Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, millainen tättähäärä tästä meidän likasta kuoriutuu kun uhmaikä iskee, kun tuo oma tahto tuntuu olevan tallessa ihan näin vauvaiässäkin. :D

      Poista
  6. Miksi mä en ole aikaisemmin eksynytkään blogiisi!?
    Sadesää on ihana, varsinkin pitkän kuivan jakson jälkeen se tuo toivotun hengähdyshetken arkeen!
    Meillä vauvat ovat vaihtelevasti olleet toiset vähän vaativampia ja toiset sitten enemmän itsekseen leikkiviä ja jokeltavia tapauksia :). Se sitten näkyy myöhemminkin omana tahtona. Ihme kyllä se joka vauvana oli kunnon kiljukaula on ollut tasaisempi taapero ja pikkulapsi, mutta itsekseen viihtyvä vauva onkin sitten ollut se känkkäränkkä 2- ja 3v uhmissaan :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samat sanat! Lähdin ihan alusta pitäen kahlaamaan blogiasi läpi :)
      Toivotaan, että meilläkin menisi noin päin että hankala vauva-aika kääntyy tasaisemmaksi taaperoajaksi ;)

      Poista