tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kaikki häipyy, on vain nyt

Ehkä ihanin juttu kesässä ovat aikaiset hellepäivien aamut. Ne sellaiset, kun aurinko paistaa vielä alhaalta, mutta lämpimästi, ja kasvien lehdillä kimaltelee kastepisaroita. Eläimet touhottavat jo virkeinä, itse en niinkään.

Eläinten hääriessä aamutoimiaan onkin ihana vain istua tönöttää jossain pihan nurkassa kahvia hörppien. Yksi kanoista löytää lihavan madon ja neljä muuta säntäävät riemuissaan sen perään. Kuudes kana on fiksu; se on keksinyt, että perunamaa kuhisee lieroja ja napsii niitä kupunsa täyteen ylhäisessä yksinäisyydessään muiden nahistellessa yhdestä madosta pihan toisella puolen.


Pihaton luona tuoksuu tuore heinä ja apila ja Poppa päästää lempeän hö-hö-hörrr -äänen tervehdykseksi. Puro on tähän aikaan vuodesta rauhallinen ja tyyni, sen liplatus kuuluu hevosten heinän rouskeen taustalla.

Tällaisina hetkinä on jotenkin hullunkurista kuvitella, että pian on jo elokuu, kesän loppukiri lähestyy.
Taas ennen pitkää nämäkin värit, äänet ja lämpö peittyvät talven ja pimeän alle.

Mutta eipä mietitä sellaisia vielä.









sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Siililähetys

Meidän bändi kotiutui mökkipirskeistä. Mökkinaapurin savusauna lämpesi ja lauteilta kirmattiin aina välillä pulikoimaan pihalampeen. Ja oli siellä sitä karaokeakin, tosin minä ja pätkä luovutimme siinä vaiheessa ja hipsimme vällyjen väliin koisimaan. Kyllä aamulla kelpasi virnistellä hyvinvoivana ja virkeänä aamuun asti riekkuneille juhlijoille, jotka kömpivät esiin tukat pystyssä ja silmät sirrillään, kuka mistäkin kolosta.

Eilen sain mökille myös pikalähetyksen Akaasta, kun eräs ystävällinen herra toimitti hoivattavaksi orvon siilinpoikasen. Poikanen oli päässyt inan verran kuivumaan, mutta parin-kolmen tunnin välein annettavan maidonvastikeseoksen ja vapaan ruokatarjoilun voimin pikku piikkipallon vointi on selvästi nousujohteinen. Siilivauva on nyt tehotarkkailussa ja se punnitaan joka syöttökerralla, jotta osaan toimia ajoissa mikäli paino ei nouse tasaiseen tahtiin. Eiköhän tästäkin pikku kaverista vielä kelpo siili saada kasvatettua!








lauantai 23. heinäkuuta 2016

Heinähommia tonkkapunkulla ja karaokella höystettynä

Kasvimaalla pööpöillessäni satuin pistämään merkille, että erikoisen näköistä punajuurta pukkaa kohopenkistä.

Taitaa olla reklamaation paikka,sillä siementen oli tarkoitus olla maatiaislajiketta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että jokunen yksilö englantilaista kantaa ja maatiaisen jonkinlaista hybridiäkin on lirvahtanut joukkoon.

Jotenkin mulla on nyt sellainen kutina, että saan unohtaa kotitekoiset punajuurisalaatit tältä vuodelta.


Kävimme hakemassa paikalliselta maajussilta rehutäydennystä, ja nyt heinävarasto (ja minun ja isännän hauikset) suorastaan pullistelevat. Eläimet ovat olleet vihreällä linjalla syömistensä suhteen koko kesän, mutta nyt pihanurkat ja ponien kesätarha alkavat olla loppuunkaluttuja. Mutta mikäs siinä kuivaheinää syöttäessä, kun näin priimatavaraa kerta saatiin, ja vielä suoraan pellolta noukittuna. Hintakin oli edullinen, kun kävimme itse paalaimen perästä keräämässä.

Heinäurakan jälkeen keittelin päiväkahvit, mutta huomasin sitten kahvimaidon pääseen loppumaan. Lennosta vaihdoin kahvin lasilliseen punaviiniä. Juomavalinta tosin sopii illan teemaan, sillä paatse järjestää tänään mökillä railakkaat karaokekekkerit. Juhlien nuorin kutsuvieras täytti juuri viisi kuukautta ja vanhin taitaa huidella jossain kahdeksankymmenen ikävuoden tuntumassa, joten pirskeisiin todellakin mahtuu aika kaikenkirjavaa sakkia monessa ikäpolvessa.

Ei siis muuta kun tsin-tsin ja railakasta viikonloppua kaikille!

Ja voi kun mä nyt olenkin hajamielinen! Piti nimittäin mainostaa, että meidän kotifarmimme sai myös omat Facebook-sivut. Linkki sivuille löytyy blogin sivupalkista, tai voit hypätä tykkäämään meidän farmin kommelluksista suoraan TÄSTÄ.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Heih-hei peruna


 En ole vielä(kään) ehtinyt mustikka- tai kanttarellijahtiin, mutta toisinaan, kun namihammasta on juilinut ja jotain hyvää tehnyt mieli, olen lompsinut pihan perälle emalimuki kourassa ja kerännyt kipollisen mustikoita. Toisinaan on onnistanut myös metsämansikoiden kanssa. Tietenkään en ole kaikkia herkkuja itsekkäästi sullonut omaan suuhuni ja unohtanut oravia, vaan ne ovat aina saaneet marjakipollisesta muutaman makupalan.

Lauantaina oravat ottivat hypyn kohti oikeaa oravuutta (on se sana?), kun vein ne paatsen mökille ja vapautin pörrönöösit luontoon. Kaikki kolme kaikkosivat eri ilmansuuntiin, ja minä vietin loppupäivän kuikuillen huolestuneena metsikköön miettien, oliko se nyt sitten tässä sitten. Kävi kova tuuli, ja pelkäsin pienten lentävän heiluvalta oksalta maahan ja satuttavan itsensä. Jätin paatselle rasiallisen kauranjyviä mökin pöydälle ja sanoin, että jos aamulla oven takana nököttää kolme nälkäistä oravanpoikaa, niin purkista voi antaa hiukopalaa.

Illalla puhelimeen alkoi tulvia kuvaviestejä pikkuoravasta istumassa paatsen vieressä mökin portailla ja valvomassa saunapuiden hakkuuta. Sunnuntaina sama kuvatulva jatkui, tällä kertaa kuvissa vain poseerasi kolme oravaa. Nyt olen saanut mökkeilevältä oravakuiskaajalta tasaiseen tahtiin väliaikatietoja oravista, jotka häipyvät välillä omille teilleen metsikköön ja palaavat sitten aina painimaan paatsen jalkojen juureen ja seuraksi lämmittämään saunaa.

Mahtaa olla melko hulvaton näky tuo mökkiseurue.


Nostin kokeeksi yhden varren perunaa selvittääkseni, mitä odottaa vuoden pottusadolta, vai odottaako mitään. Huh helpotusta, näyttäisi siltä, että tänä vuonna saadaan kuin saadaankin perunaa omasta maasta. Ja paljon saadaankin, sillä sen enempiä miettimättä lykkäsin koko kasvimaan alan ja vähän päälle täyteen siemenperunaa. Mitä lie ajattelin. Kai jollain haavehattarapilvellä leijailin ja kuvittelin eläväni aikaa, jolloin meilläkin olisi jo maakellari. Onneksi peruna sentään sopii moneen: Antille tuossa jo lupailinkin, että loppukesä meillä syödäänkin sitten perunaa ja perunasalaattia ja lohkoperunaa ja perunaa, ja sitten syödään kermaperunaa ja valkosipulikermaperunaa ja röstiperunaa, ja keitettyäkin perunaa syödään.










perjantai 8. heinäkuuta 2016

The truth is out there.


Äitini kotiutui eilen lomareissustaan ja soitti samoin tein, että hän haluaisi hakea Venlan huomenna (eli tänään) muutamaksi tunniksi hoitoon. Hetkeä ennemmin olin jutellut puhelimessa paatsen kanssa ja sopinut Venlan vaarilaan hoitoon viemisestä sunnuntaina, sillä paatse on nyt mökille muutettuaan pitkään kinunnut ainoaa lapsenlastaan lempilapsenlastaan hoitoon. Kun sovimme sunnuntaista, kysyi paatse samoin tein, että voiko se olla sitte koko päivän täällä?

Vau. Välillä tekisi mieli valssata pihalla voitontanssia riemusta kiljuen siitä hyvästä, että olemme niin onnellisessa asemassa kaiken tämän tuen ja avun kanssa.


Menneet pari viikkoa ovat olleet aika hanurista, sillä Antti on painanut lähes poikkeuksetta vähintään 12-tuntisia työpäiviä ja minä olen ollut takiaisen lailla liimattuna ympäri vuorokauden vauvaan, joka ei hyväksy sylistä pois laskemista , ja on kaiken muun päälle alkanut protestoida myös Manducassa keikkumista vastaan. Niinpä hermo on ollut puolin ja toisin vähän kireällä, ja höyryjä on päästelty, kuten tapoihimme kuuluu, hyvinkin kypsästi ja rakentavasti. Antti muun muassa syytti tuossa männä pänä minua siitä, että on satanut vettä (?!!) ja sade on valuttanut puolimetriä märkää savimössöä rinteestä pihaton oven eteen rakennuksen perustuksia pehmentämään.

Ja että miten niin on stressiä ilmassa? En mä vaan ole mitään huomannut...



Niinpä äidin Fiat Minin kaarrettua mutkan taakse vauva kyydissään ampaisin viivana pihamaalle verryttelemään reilu kuusikiloisen ihmislapsen tauottomasta kanniskelusta jumahtaneita jäseniäni. Pihalla ryömin pitkin puskia ja olin ihan, että jaa toikin kukkii ja toikin kasvi on jo noin kasvanut ja toi ei ole kasvanut ja  jaa tosta on joku nakertanut alaoksat mennessään. On se vaan niin, että tuosta puutarhastakin on iloa ihan eri lailla, jos sitä ehtii silloin tällöin vähän katsella.

Kävin myös metsän reunoja samoamassa sakset aseenani, aikeenani kerätä isot kimpulliset horsmaa, vadelmanlehtiä ja muita herkkuja poneille narskutettavaksi. Siinä vain kävi sitten niin, että onnistuin hukkaamaan ne sakset kädestäni (?!!) kesken leikkaamisen. No problemos, kyllä onnistuu.

Kas, kun ensinnäkin olin aivan fiiliksissä siitä, että ylipäätään ehdin rämpiä ihan itsekseni, molemmat kädet vapaina siellä pusikossa horsmia ja vattuja keräilemässä. Toisekseen, olin aivan ymmyrkäisenä sinisenään rehottavista mustikkamättäistä. Kypsiä mustikoita, nyt jo. Vastahan sain perunat maahan. Kolmannekseen, taivaalta kuului lähestyvän korpin ääniä, ja koitin tihrustaa vesisadetta uhmaten taivaalle nähdäkseni lähestyvän raakkujan. Ja sitten vielä siinä horsmaa leikatessani, mustikoita syödessäni ja korppeja bongaillessani kävelin keskelle isoa jättipalsamikasvustoa ja aloin raivolla nykiä tuon puutarhakarkulaislajin varsia maasta, ennen kuin se ehtisi kukkia ja levitellä inhoja siemeniään joka paikkaan. Ja huppistakeikkaa, jotenkin onnistuin hukkaamaan ne sakseni siihen parin neliömetrin alueelle, enkä perinpohjaisesta etsinnästä huolimatta niitä löytänyt, vaikken niitä mielestäni missään vaiheessa edes käsistäni laskenut.

Ou-to-a, sanon minä.
Niin outoa, että päässäni alkoi soida tämä:



Jännittävää viikonloppua kaikille!
 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Oravajuttuja


Luin Kaarina Davisin blogista pari vuotta sitten, kuinka retuperällä Suomen luonnonvaraisten eläinten hoito on, ja kuinka apua tarvitsevista villieläimistä huolehtiminen on jäänyt suurilta osin vapaaehtoisten harteille. Koska Kaarina on kirjoittanut aiheesta blogissaan paljon ja kattavasti, en lähde rustaamaan uudelleen sitä, minkä joku toinen on jo aiemmin kirjoittanut paremmin. Yllä oleva linkki vie Kaarinan blogin 'luonnonvaraisten eläinten hoito' -tunnisteella merkattuihin postauksiin. Kannattaa käydä lukemassa.



Kerroinkin jo aiemmin orvoksi jääneistä sinitiaisen poikasista, jotka asuivat meillä muutaman viikon kasvamassa ja lähtivät sitten valloittamaan suurta maailmaa keittiömme ikkunasta. Lintujen lähdettyä en joutanut raahata niiden väliaikaiskotina toiminutta häkkiä varastoon, kun siihen ilmaantuivat jo uudet asukkaat: nyt hoivissamme asustelee kolme noin kuukauden ikäistä orpoa oravanpoikasta, jotka eläinsuojelututtuni oli käynyt hakemassa ilmoituksen perusteella talteen. Pienet osaavat jo ainakin joten kuten itse syödä, mutta saavat vielä viikon-parin ajan myös maidonvastiketta ruiskulla suuhun tarjoiltuna.

Minioravat ovat hurmaavan symppiksiä ja hitokseen sööttejä tyyppejä. Olkoonkin, että saavat koko huushollin haisemaan hamsterinhäkiltä. Pikkuheppulien kuulumisia tulee varmasti päivitettyä täällä jatkossakin siihen saakka, kunnes kolmikko on valmis palaamaan takaisin luontoon.

Luonnonvaraisten eläinten hoito -tunnisteen alta tulevat jatkossa löytymään kaikki villieläinhoidokkiemme kuulumiset.




lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ekoruohonleikkuri

Koko tähänastisen kesän olemme kikkailleet yhteisomistuksessa olevaa ruohonleikkuria paatsen kesämökin ja meidän töllin välillä siitä lähtien, kun toinen leikkuri sanoi sopimuksensa irti keväällä. Eipä kyllä jäänyt sitä 'ydinkärjeksi' kutsumaamme maailmanlopun vehjettä ikävä. Mutta käytännössä homma meni vähän hankalaksi, kun kahta isoa pihaa huollettiin yhdellä nurmileikkurilla, etenkin näillä säillä, kun ruohon kasvuvauhti on jotain metri päivässä -luokkaa.

Hetken jo ehdimme harkita ihan oman ruohonleikkurin ostoa. Sitten hylkäsimme ajatuksen, ja lähdimme lähestymään aihetta permakulttuurin näkökulmasta.

TA-DAA!


 Haimme käsittelemätöntä rimaa puutavarakaupasta ja Antti väsäsi niistä noin kuusineliöisen, siirrettävän aitauksen. Tämä ruohonleikkuri ei syö edes bensaa, vaan polttoaineena toimii ruoho. Ruohosilppua tämä leikkuri ei myöskään jätä taakseen, joskin ajoittain se saattaa tipauttaa pipanakeon sinne, toisen tänne. Mutta väliäkö hällä, siinähän palaavat ravinteet takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin. Myös aikaa ja vaivaa tämä ruohonleikkurimalli säästää melkoisesti. Ja kun omasta pihasta loppuu leikattava, voi ruohonleikkuria lainata myös naapurille.