perjantai 12. elokuuta 2016

Kukkopoikien teurastuspäivä

Varoitus: tämä postaus sisältää tarinaa ja kuvia ruuasta ennen kynintää, suolistamista, lihojen käsittelyä, kypsennystä ja ennen kuin se on aseteltu instagram-kelpoisesti lautaselle villiyrttipaistoksen, sesongin kasvisten ja chardonnay-lasillisen kera. Jos siis jo ajatuskin hirvittää, suosittelen jättämään lukemisen väliin. 

Tässä alkuun kuvia lihapullan muotoisesta ponista näyttämässä kieltä pihlajan alla, ettei kuva kuolleesta kukosta hyppää ensimmäisenä silmille. Ja nyt kun kerran sivuraiteille lähdettiin, niin mistä tuo pömppis oikein on yhtäkkiä ilmestynyt?! On nähtävästi menneet kavioeläimilläkin kesän antimet suoraan osoitteeseen...


 No niin, asiaan. Helmikuussa kuoriutuneet kukkopojat alkoivat olla puolivuotiaita ihan näillä näppäimillä. Oman varsin vähäisen kokemuksemme pohjalta olemme havainnoineet, että noin puolivuotiaasta eteenpäin kukkojen liha alkaa sitkistyä. Myös kuuden kuukauden kieppeillä (tämä tosin taitaa olla aika yksilöllistä) kukkonuorukaiset alkavat siinä määrin miehistyä, että kanat alkavat kiinnostaa ja kanala käy useammalle kukolle ahtaaksi. Viikonloppumme on aikalailla täyteen buukattu, joten eilen aloin suunnitella, että nyt perjantaina voisi olla hyvä päivä pistää tämän vuoden kaksi pikkukukkoa lihoiksi. Kukot sinetöivät päätöksen itse tänä aamuna, kun kanalaan mennessäni löysin nuorison toistensa kimpusta verissä päin. Isikukko Dille-Ragnaria ne (samoin kuin kukaan aiemmistakaan kukoista) eivät olleet ryhtyneet haastamaan, mutta myös Dille tunki lusikkaansa soppaan yrittäen erottaa riitapukareita toisistaan.

Kanat saivat ison kulhollisen herkkuja nokkiensa eteen, ja kun viimeisiä muruja vietiin, poimin toisen kukkopojista kainaloon siitä herkkulautasen ääreltä. Olen huomannut, että räpistelevä kukko rauhoittuu äkkiä, kun sen ottaa hellään, mutta tukevaan otteeseen kainaloon niin, että siivet ovat kukon kylkiä vasten. Haluan ehdottomasti rauhoitella kukon ennen pölkylle vientiä niin, ettei se joudu kokemaan stressiä viimeisinä hetkinään. Niinpä tein siis nytkin, eikä mennyt kauaa, kun kukko rentoutui syliin.

Kanalalta teurastuspölkylle saunan taakse on meillä noin kymmenen askeleen matka. Teuraskuljetus ei siis varmastikaan ehdi paljoa käydä hermojen päälle. Itse olen todennut teurastuksen sujuvimmaksi, kun paikallaan valmiina odottelee tarpeeksi korkea puupölkky ja terävä työkalu, kuten kirves tai vesuri (itse käytän kirvestä).
Kukon pötkötellessä kainalossa on helpointa napata "huonommalla kädellä" (omassa tapauksessani oikealla; paremmalla koordinaatiolla varustettu käsi on hyvä pitää lyöntikätenä) kukkoa jalkojen ympäriltä ja rauhallisesti keikauttaa se riippumaan pää alaspäin. Alassuin riippuva kukko ikäänkuin "lamaantuu" lötköksi pötköksi, jolloin pää on helppo asetella lepäämään pölkyn päälle. Sitten vain kirves kauniiseen käteen, tarkka tähtäys kaulaan ja varma, napakka heilautus niin, että henki lähtee varmasti kertalaakista. Jotkut kai suosivat tainnuttavaa kopautusta päähän ensin, mutta minua ainakin hirvittää ajatus, ettei taju lähdekään kertakopauksella. Terävällä kirveellä kertalyönnillä tehty siisti teurastus on mielestäni paljon riskittömämpi vaihtoehto, vaan toki, jos tietää mitä on tekemässä ja tosiaan osaa tainnuttaa kukon kertaiskulla ennen varsinaista päänkatkaisua, niin siitä vaan.


Vaikka olin toki kuullut sanonnan lentää kuin päätön kana, pelästyin silti ensimmäisellä teurastuskerralla sitä voimaa, millä päätön kukko räpiköi hetken teurastuksen jälkeen. Ensimmäisen ja vielä toisenkin teurastettavani kohdalla olin aivan satavarma, että osuin jotenkin hutiin ja nyt kukko vielä elossa ja tuskissaan koittaa vääntäytyä irti otteestani. Vaan ei, ennemminkin asia on niin, että jos kukko ei rimpuile lyönnin jälkeen, on jotain mennyt vikaan. "Rekyylistä" ei siis kannata olla yhtään huolissaan. Ja jos mietit niin kyllä, sitä verta tosiaan roiskuu ympäriinsä siinä räpistelyn lomassa, eli ihan pyhävaatteet päällä teurastuspuuhiin ei kannata ryhtyä. Itse pidän usein teurastuspölkyn vieressä paperisäkkiä, johon heti lyönnin jälkeen ujutan kukon (toki ensin varmistettuani, että pää on poikki), kunnes rimpuilu on lakannut. Näin koko tienoo ei ole veriroiskeissa, eikä päätön siipikarjan edustaja pääse vahingossakaan riuhtomaan itseään vapaaksi sätkimään pitkin pihaa.

Omien lemmikkien teurastaminen ja syöminen saa usein aikaan kauhistelua. Minuakin on monesti katsottu kuin hullua kertoessani, että kasvatamme omassa kanalassa kuoriutuneita kukkoja, jotta voimme myöhemmin syödä ne. Olenpa kuullut jonkun joskus äimistelevän, että eikö ole vähän tekopyhää sanoa itseään eläinrakkaaksi ja painua sitten huitomaan lemmikkieläimiltään päitä irti. Minusta on kuitenkin eläinrakas teko kantaa vastuu siitä, että liha, jonka syön, on saanut elää virikkeellisen, monipuolisen ja stressittömän elämän, ja että se elämä myöskin päättyy nopeasti, stressittömästi ja kivuttomasti. Omavaraisuudesta lihan suhteen voimme vielä vain haaveilla, mutta nämä kotona kasvatetut kukot ovat nekin jo alku.

Toinen kukko sai vielä jatkoaikaa elämälleen, Venlan herätessä päiväuniltaan juuri ensimmäisen kukkopojan teurastuksen jälkeen. Laskin kukkelin vielä pihalle, nauttimaan elämästä muiden kanssa. Tonkimaan vielä muutaman madon ja ottamaan vielä yhden kunnon turvekylvyn punajuuripenkissä (entisessä sellaisessa, toim. huom.). Sillä välin kiikutan pätkän kanssa tämän ensimmäisen päättömän naapurin Lasselle kiitokseksi siitä, että hän hoivasi eläimiämme ollessamme Espanjassa. Ihan kuka tahansa ei välttämättä osaisi ottaa kiitoksena kotiovelle toimitettua kuollutta lintua, mutta onneksi meillä on siinäkin mielessä näin mahtavat naapurit.




8 kommenttia:

  1. Minusta tuo on hienoa! Olet rohkea mimmi :) Itse en pysty hengiltä elukkaa ottamaan, vaikka niin taidetaan sanoa, että jos kanoja omistaa pitäisi myös pystyä niitä teurastamaan, mutta en siihen kykene...ainakaan vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en alkuun osannut kuvitellakaan kanoja itse teurastavani. Kun meidän ensimmäinen kukko Kuisma meni pölkylle, en voinut edes katsoa. Eikä tuo teurastaminen herkkua ole vieläkään, ihan pakkopullaa pikemminkin. Ja myönnettäköön, että esimerkiksi viime syksynä kaksi lempikukkoa säästyivät ja lähtivät uusin koteihin, kun en vaan pystynyt :D Suosittelen lämpimäsri, että ensimmäisten kohdalla, jos sen aika tulee, pyytää jonkun kokeneen ihmisen tekemään teurastuksen niin, että saa itse seurata vierestä. Sen jälkeen se ei huomaa enää niin paljoa itseäkään.

      Ja anteeksi, jos teksti on täynnä kirjotusvirheitä.. Ei ole tämä puhelimella kirjoittelu ole mua varten.

      Poista
  2. Paljon, paljon parempi elämä ja loppu näillä kukkopojilla on ollut kuin tehotuotannon broilereilla. On todella hienoa, että ihminen kasvattaa itse syötävänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eipä sitä tehotuotantobroiskun kuusi viikkoa kestävää eloa voi oikein edes elämäksi kutsua. Toivottavasti täälläkin vielä päästään siihen pisteeseen, että onnistumme kasvattamaan itse kaiken syötävän lihan :)

      Poista
  3. Mä niin toivon että jossain vaiheessa pystyn samaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle oli tosiaan paljon apua siitä, että ensimmäisten kukkojen kohdalla sain vierestä seurata, kun osaava ihminen hoiti teurastuksen. Kun näki, kuinka nopea ja stressitön toimitus se kukolle oli, hälveni itselläkin se pahin kammo hommaan :) Vaikka kyllä sitä kädet vielä tärisee aina teurastuksen jälkeen... Ei mitään mielihommaa.

      Poista
  4. Onhan tuo nyt tuhat kertaa eläinrakkaampaa kuin ulkoistaa koko homma jollekin broileritehtaalle ja sitten ostaa ja syödä sitä lintuparkaa muka autuaan tietämättömänä siitä, miten se on elänyt ja kuollut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Tehobroilerista on kyllä eläinrakkaus kaukana.

      Seuraavaksi ehkä niitä lihakaneja sitten! :)

      Poista