perjantai 30. syyskuuta 2016

Hei Marie Kondo, olis pari juttua

Pakko myöntää, tavaroiden järjestely ei ole ikinä kuulunut vahvuuksiini. Eikä varsinkaan tavaroiden järjestyksessä pitäminen. Kun sitten joskus se nyt-minä-laitan-kaiken-kuntoon -puuska iskee, tulee Antti ja latistaa tunnelman kysymällä esimerksiksi että "mihin sää oot pannu meidän tulostimen?!" viittoen keskelle olohuoneen lattiaa sen näköisenä, kuin olisi suurikin synti siirtää kyseinen härveli kaappiin omalle paikalleen kaappiin sen sijaan, että se lojuisi keskellä talon vilkkainta kulkuväylää. "Kun mää olisin tarttenu sitä viä!" kuuluu yleensä vastaus, kun koitan änkyttää jotain tavaroiden palauttamisesta oikeille paikoilleen aina käytön jälkeen. Ja niin organiseerauspuuskani tyssää kuin kanan lento heti alkutekijöissä.

(Täällä meillä Tampereen liepeillä tulostin tunnetaan muuten myös 'rintterinä'. Koska printterihän tarkoittaa sitä sellaista pikajuoksijaa. Toim. huom.)

Toimisto. Sellainen me tarvitaan. Tai edes sille tarkoitettu nurkkaus. Koska nykyisin kotitoimistomme sijaitsee olohuoneen pöydällä ja sen välittömässä läheisyydessä. Siihen se joutui siirtymään ruokailuhuoneen pöydältä, joka nykyisin toimittaa vauvan hoitopöydän virkaa.

Taidamme tarvita myös oikean lastenhoitopöydän.

Huomaatteko, siellä se kaapin alahyllyllä nyt nököttää: Rintteri.
Nyt muuton lähestyessä päätin, että tartun toimeen ja alan hävittää kaapeista ja komeroista vanhaa turhaa tavaraa ja paperisälää. Muistelin, että tovi sitten joka toisessa blogissa kohistiin jostain ihme KonMarista. Hämärän muistikuvani mukaan se liittyi kaiketi siivoukseen. Pikaisen googlailun myötä huomasin muistikuvieni osuneen oikeaan: tämä kyseinen tyyppi, Marie Kondo, oli kirjoittanut kirjan siivouksesta. Kirjan ohjenuorana ymmärtääkseni oli, että kannattaa luopua kaikesta, mikä ei tuota itselle iloa. Kuulostaapa hyvältä ja selkeältä.

Aloin muina konmarittajina nykiä tavaraoksennusta ensimmäisestä vastaantulevasta kaapista. Kun olin käynyt toista tuntia läpi isännän firman vanhoja laskuja, pikkuveljen verkkopankkisopimuksia (kysymys kuuluu, miten ne ovat päätyneet meidän kaappiin) ja jos jonkinmoista muuta lippulappua, tuumasin, ettei tämä ilon kautta -ajattelu ehkä olekaan ihan aukoton systeemi. Kun pätkä siinä siivotessani teutaroi onnessaan paperikasassa repien synnytystodistuksen suikaleiksi, alkoi käpy palaa koko hommaan. Olisikohan se synnytystodistus vielä tuottanut minulle jotain iloa? No, nyt en koskaan saa tietää. Jos vielä Kelasta kyselevät moisen dokumentin perään, lähetän niille valokuvan vauvasta, joka puristaa todistuksen riekaleita pulleissa pikku nyrkeissään leveä virne naamallaan.

Täytyy kyllä todeta, ettei tämä siivous ainakaan välittömästi iloa tuota. Kotimme on nimittäin sekaisimmillaan silloin, kun siivoan. Jossain taidetaan siis mennä metsään ja pahasti.

Tulipa tässä mieleeni eräs keskustelu, joka käytiin kun pikkuveljeni oli muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoonsa ja vanhempani menivät hänen luokseen kylään. Äiti katseli ympärilleen sekasorrossa ja tokaisi, että "kuules poika, sunkin vois olla hyvä opetella vähän semmosta elämänhallintaa". Pikkuveli katsoi äitiä silmät hämmästyksestä suurina ja kysyi: "mitäs se on?"

Että niin. Kuten jo muinaiset roomalaiset tapasivat sanoa: se on sukuvika, kun ei suksi luista.

Äidin pikku apulainen

Meidän perhe lähtee täältä sekasorrosta viettämään taas työntäyteistä viikonloppua uuden talon raunioihin remontin pariin. Oikein elämänhallinnan täyteistä viikonloppua kaikille!


Muokkaus: KonMarista lisää googletellessani törmäsin ilokseni erään täkäläisen elämänhallintagurun kehittämään kilpailevaan metodiin! Tämä kyseinen siivousmenetelmä voisikin toimia meidän huushollissamme huomattavasti edeltäjäänsä luontevammin.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Oppitunti betonista ja vaimoudesta


Taakse jäi toinen puuhantäyteinen viikonloppu ja aika monta pystytettyä aitametriä töllillä. Lihaksia kolottaa, mutta se on ihan mukavaa kipua - tietääpä ainakin tehneensä ja saaneensa aikaan. Myös sääreen sattuu, mutta se ei ole kivaa kipua: siinä nähkääs vähän turhan innoissani lekaa heilutellessani löin ohi tolpasta ja itseäni jalkaan. Auts. Mutta sen siitä saa, kun lähtee hosumaan ja höntyilemään.


Lampaat olisi tarkoitus siirtää raivaamaan uutta tarhaa  ensi viikonloppuna. Hommaa aidan pystyttämisessä riittää vielä kosolti, mutta vielä ei ole aihetta paniikkiin. Paitsi että tarha-alue kaipaa kipeästi siistintää ryteikköiseen olemukseensa, on lampaiden kiireelliselle siirrolle toinenkin syy: töllillä paljastuneiden pikku lisähommien, kuten nyt esimerkiksi vaihtoon menevien seinähirsien, mukanaan tuoman totaalisen aikapulan vuoksi päätimme ulkoistaa villapalleroiden syyskerinnät ammatti-ihmiselle. Pohjanmaan suunnalta sattuikin eräs kiertävä keritsijä tekemään reissua Tampereelle kuin tilauksesta kuun vaihteessa, joten tartuimme tilaisuuteen. Tölli on keritsijän reitin kannalta paljon paremmalla sijainnilla, joten päätimme hoitaa lampaiden muuton siinä samassa syssyssä.


Viikonloppu oli eläinten muuttojärjestelyjen kantilta katsoen muutoinkin tuottoisa, sillä löysimme hevosille ja lampaille talvisuojaksi siirtotallin, vieläpä ihan melkein naapurikylältä. Talli on lämpöeristetty ja tilava, joten saamme sinne lämmintä tilaa myös tulevia karitsointeja varten. Neuvottelimme tallille hyvin huokean hinnan, tosin myyjän hyväksyessä tarjouksemme sillä ehdolla, että etsisimme uuden kodin hänen kahdelle vuohelleen. Pääsimme huokaisemaan helpotuksesta: iso murhe vierähti harteilta sopivan tallin löydyttyä noinkin läheltä. Suunitelma B meillä oli toki hihassamme siltä varalta, ettei kelvollista talvisuojaa vielä täksi talveksi omaan pihaan saada, mutta tietysti eläinten saaminen omalle tontille heti alusta pitäen helpottaa hommia huomattavasti.


Myös sisällä töllissä työt etenivät taas, vaikka ilmassa onkin valehtelematta häilynyt hitunen epätoivoa. Olemme koittaneet löytää osaavaa ihmistä vaihtamaan lahoja seinähirsiä, mutta toistaiseksi kaikki täkäläiset kengittäjät ovat myyneet eioota.
Odotellessamme jonkinlaista ratkaisua hirsidilemmaan, lapioimme toistakymmentä kottikärryllistä litimärkää savea talon alapohjasta. Tuo talon alle jostain mystisestä syystä aikoinaan kärrätty savi yhdessä huonon tuuletuksen kanssa on syypää myös lattioiden ja seinien lahovaurioihin.

Talvi tulee, mutta töllissä ei ole lattiaa ja ilman ulkolaudoitusta päivä pääsisi paistamaan seinästä läpi. Jälleen toistan appiukon sanoja mielessäni kuin mitäkin mantraa: älkää miettikö, teette vaan.

Savenlapikointiurakan jälkeen ryhtyi Antti rakentamaan muottia muurin pohjan ympärille valettavaa betonikakkua varten. Itse hiukan ihmettelin betonikakun ideaa (kun talo on ilmankin pärjännyt sen vajaat sata vuotta), mutta Antti oli sitä mieltä, että betonivalos estää kivien raoista käyvää kylmää huikua merkittävästi ("niin ja vajaat sata vuotta tässä torpassa onkin varmana ollu ihan hevetin kylmä"). Isännän riemastuessa palopuheeseen betonin ominaisuuksista sain jälleen merkittävän oppitunnin elämästä betonivaluyrittäjän vaimona: älä ikinä mene härkkimään lattiamiehen ja hänen betoninsa väliin, ja mitä ikinä teetkin, älä vaan ainakaan kyseenalaistamaan rupea.

Keittiön seinää
Vanhat rossilaudat, tai se, mitä niistä on jäljellä.

 Ja näin lopuksi ilmoittelen muina vuohidiilereinä: Jos sinun luotasi voisi löytyä rakastava koti kahdelle vallan hurmaavalle lemmikkivuohelle, nyt sellaisia olisi lahjoitettavana uuteen kotiin oikein kaksin kappalein! Sarvellinen kuttu on noin 4-vuotias, siro ja soma. Tästä saisi vielä lypsykutunkin mainiosti! Nupo kastroitu pukki ei ole niinkään siro ja soma, hyvin komea ilmestys kylläkin pitkiksi kasvavine perskarvoineen kaikkineen. Molemmat ovat hyvin kilttejä, rapsuteltavia löllyköitä. Kuvia kaksikosta saa halutessaan, ja sekä minulta, että omistajalta saa lisätietoja! Vuohet asuvat tällä hetkellä Orivedellä. Jos voisit tarjota tälle vekkulille kaksikolle kodin, jätä kommenttia tai kirjoittele sähköpostia osoitteeseen: sanni.harra(at)gmail.com!
 

Seitsemänkuinen



Muutama päivä sitten perijätär täytti seitsemän kokonaista kuukautta. Juhlistimme merkkipäivää juomalla äitini kanssa termarikahvia uuden talon pihalla, lahojen, irti sahattujen lattianiskojen päällä istuen.

Okei, koko seitsemänkuispäivä muistettiin vasta, kun kahvia oli enää kylmennyt tilkka kupin pohjalla. Mutta mitäs pienistä.


 Tuollainen seitsemän kuukauden ikäinen pikkuihminen tuntuu yhä vähemmän vauvalta ja enemmän taaperolta. Liikkuminen on jo hyvin pitkälti itsenäistä ja vauhtia riittää liiankin kanssa: konttaamisen idea on jo sisäistetty, mutta vielä Venla silti ryömii ennemmin, koska sillä tavoin vauhti on nopeampi. Jutut eivät ole enää ihan epämääräistä ölinää, vaan niissä erottaa jo äänenpainoja ja toistuvia tavukuvioita aivan erilailla, kuin vielä vaikkapa kuukausi sitten. Ihan ylivoimaisen metka piirre ipanassa on ilkikurinen huumori: jäädessään kiinni pahanteosta Venla usein virnistää hampaantirsut vilkkuen ja alkaa keikistellä ja hassutella, toisin sanoen siis heittää koko touhun ihan lekkeriksi. Huomiota halutessaan pikkumuidu kömpii jostain esiin, heittäytyy selälleen, päästelee pieruääniä suullaan, näyttää kieltään ja nauraa räkäisesti omille höhlille jutuilleen.

Ja lopuksi vielä Pitäisikö huolestua -osio: kun joku asia ei miellytä tuota muksua, se murisee. Kun lapsi haluaa vaikka sylistä lattialle ryömimään, sitä ei napostele rauhoittua kehtoon päiväunille tai kun menen ottamaan niljaisen koiranlelun pois sen suusta, alkaa murina. Lapsi myös selvästi ymmärtää murinan merkityksen: Venlan häiritessä esimerkiksi koirien päiväunia saattavat koirat murahtaa sille, että nyt ei jaksa, mene pois. Ja Venla menee. Ikinä se ei ole jäänyt testaamaan, mitä tapahtuu jos koirien murinan jättää huomiotta, ja hyvä tietysti niin. Saisipa vain tuon saman kuuliaisuuden ujutettua muihinkin arkisiin tilanteisiin. Vai täytyykö tässä alkaa itsekin murisemaan aina, kun tulee tarve ilmaista, että älä laita sitä laturinjohtoa suuhun tai vaikka että älä koske siihen, se on paskaa ?

Tämän paljastuksen tiimoilta jään odottelemaan kutsua johonkin Ajankohtaisen kakkosen Apua, kasvatin susilapsen! -teemailtaan.


Ja aiemmat vauvavuodenkuukausipostauksethan löytyvät täältä:
Yksikuinen 
Kaksikuinen 
Kolmekuinen 
Neljäkuinen
Viisikuinen  

Kuusikuinen 


tiistai 20. syyskuuta 2016

Oodi kissoille


Eräs Antin hyvä ystävä ja nuoruusvuosien kämppis otti meihin taannoin yhteyttä, kun hänen avovaimonsa oli alkanut kuumeilla lemmikkiä. He olivat arponeet, minkälainen eläin olisi sopiva, ja tämä Antin ystävä oli sattuneista syistä sitä mieltä, että meidän perhe voisi olla oikea foorumi erilaisten lemmikkinä pidettävien eläinlajien lajityypillisten ominaisuuksien selvittelyyn. Muistan Antin tuolloin todenneen, että rehellisesti hän voisi suositella tasan kahta eläinlajia: kanoja ja kissoja.

Kanoista olen kertonut täällä blogissa useaan otteeseen, mutta kissat ovat jostain syystä jääneet hiukan vähemmälle huomiolle. Hassua sinänsä, sillä ne ovat kaikista eläimistä eniten menossa mukana arjessa, ja niillä on myös tärkeä rooli työkavereina tällä meidän piskuisella "kotifarmillamme".

Tämä kirjoitus olkoon siis omistettu kissoillemme Astridille, Pimulle, Herra Huulle ja Dino Kikkarellille.

Astrid

Kun olin lapsi, en koskaan saanut kissaa, vaikka naapurin Annikallakin oli (terveisiä vaan Annikki-rakas sinne Espanjan lämpöön!). Paatse oli paitsi allerginen, niin myös inhosi kissoja. Niinpä muuttaessani kotoa pois ensimmäiseen omaan asuntoon olin varannut itselleni kissan ennen kuin kämpän vuokrasopimus oli lyöty lukkoon. Pelastetaan Koirat ry:n kautta Virosta minulle saapuikin Astrid, kaunis ja pörröinen löytökissa. Astrid oli tuolloin arviolta vuoden vanha, mutta silti jo hyvin arvonsa tunteva, herkkähipiäinen kissaneitokainen.

Astrid on ollut kaverinani nyt kahdeksan vuotta. Se on nähnyt kanssani monet muutot, nuoruusvuosien koukerot ja aloilleen asettumisen. Antinkin se oikeastaan valitsi puolestani: kun vajaa viisi vuotta sitten toin kotiin ensimmäistä kertaa tuon kikkarapäisen hunsvotin, kiipesi Astrid pitemmittä puheitta hänen syliinsä ja minä jäin täysin paitsioon Antin ja Assin lässyttäessä keskenään. Tuolloin muistan miettineeni, että tuon täytyy olla hyvä mies, kun äijä pääsi hienohelma-Assin tutkasta läpi heti ensiyrittämällä. Ja niinhän se olikin.

Dino
Pimu
 Toinen kissamme Pimu saapui minulle oikeastaan vahingossa, noin viikko sen jälkeen kun olin tavannut Antin ensimmäistä kertaa. Olimme lähteneet kavereiden kanssa Rukalle rilluttelureissuun, ja ajomatkalla poimimme Kuopiosta kyytiin erään matkaseuruelaisen. Hänen luonaan tapasin aran mustavalkoisen kissanrimpulan, joka oli serkun toimesta vain "tuotu heille vastusteluista huolimatta". Kun sitten Rukalla ollessamme tämä Pimun silloinen omistaja sai avokiltaan puhelun, että he voisivat nyt kaveriporukalla vääntää talon takana Pimulta niskat nurin ja päästä siitä niillä puheilla eroon, kiekaisin minä  hädissäni että mun luokse kyllä mahtuu! Tuo arka nurkkia pitkin hiippaileva kissa matkasi sitten Kuopiosta automatkan sylissäni Tampereelle, etupenkillä istuvan allergisen ystäväni napsiessa allergialääkettä kuin karkkia koko nelituntisen automatkan ajan. Pimusta on kuoriutunut sittemmin maailman hellyydenkipein, mutkattomin ja lempein otus, Antin sanojen mukaan Suosikkieläinten liiton puheenjohtaja. (Ihan näin ohi aiheen, Antin tituleeraamaan Suosikkieläinten liittoon kuuluvat myös lampaat, Dino, Astrid ja Herra Huu, sekä Lento-hevonen ja Elli-koira hallituksen varajäseninä. Aha.)

Pikimusta Herra Huu saapui meille vuonna 2014, kun toimimme ensikotina Kisu Ry:n kodittomille kissoille. Se oli löytynyt alle vuoden ikäisenä hortoilemasta kesämökkialueelta. Saapuessaan meille se hurmasi meidät samoin tein ihanan leppoisalla luonteellaan, ja päätimme pitää sen. Huu oli ensikotiaikoina verraton apu, kun meidän piti kesyttää kotia etsimään tulleita villikissoja: se tuli kaikkien kissojen kanssa toimeen, hoivasi orpoja pentuja ja toimi esimerkkinä villeille löytökissoille näyttäen, että me ihmiset ollaan loppujen lopuksi ihan mukava juttu.

Dino on kissueemme (on se sana, päätin justiinsa) kuopus, ja tuli meille viime joulukuussa pentuna Kisu ry:n alla toimivasta Kissankulman ensikodista. Antti ei alkuun innostunut yhtään neljännestä kissasta, mutta kun pieni sängyn alla lymyilevä otus meille sitten saapui, oli isäntäkin ihan myyty. Nykyisin Dino onkin Antin silmäterä, ja Antti on opettanut sen antamaan tassua rapsutuksia vastaan.

Huu
 Lähtökohtaisesti suhtaudun varauksella kissojen vapaaseen ulkoiluun, mutta meillä täällä maalla asuessa kissat on opetettu pienin askelin ulkoilemaan myös vapaana ja kuitenkin niin, että ne pääsevät aina halutessaan sisälle syömään ja nukkumaan. Niistä onkin tullut ihan korvaamaton apu, kun vanhan talon eristeet ja rehuvarastot on pidettävä vapaana rotista ja hiiristä; tämän huomasimme hyvin tänä kesänä, kun heinävarastomme oli kuukauden ajan tyhjänä eläinten ollessa laiduntamassa, eikä tarvetta kuivaheinälle ollut. Kun kissat eivät käyneet päivätorkuillaan heinäkasojen päällä, myös hiiret olivat mellastaneet varsin reippaasti kanojen rehuissa. Heti kun kuivaheinää vietiin taas varastoon, loppuivat myös hiirten tekemät tuhot kuin seinään.
Normaalisti koirat eivät jostain syystä päästä kissojamme keittiöön, mutta kevättalvella hiirten mellastaessa roskiskaapissa estimme koirilta pääsyn keittiöön hetkeksi ja annoimme Pimulle iltapäiväksi siellä työrauhan. Ei tainnut mennä puolta tuntia, kun kuului kolahdus ja Pimu sipsutti eteiseen ehkä maailman lihavin hiiri suussaan. Itse karsastan myrkyn käyttöä ja loukkuunkin hiiri voi jäädä kitumaan sen räpsähtäessä huonosti kohdalle, mutta kissan hampaissa hiireltä on hetkessä henki pois. Kissoja on käytetty iän kaiken apuna tuhoeläinten torjunnassa, ja mielestäni ne ovatkin tähän tarkoitukseen aika luonnonmukainen ja toimiva konsti, kunhan kissojen ympäristö katsotaan niille turvalliseksi ja turhat uskomukset ja urbaanilegendat ("leikattu kissa ei ole hyvä saalistaja", "kissoja saa aina uusia, joten miksi huolehtia niistä" jne.) unohdetaan, ja niitä arvostetaan työtovereina ja perheenjäseninä.

 Täällä nykyisellä kotikylällä on lähes jokaisessa talossa vähintään yksi kissa, mutta naapurusto on kukin tahollaan huolehtinut siitä, että kissat ovat leikattuja ja niistä pidetään todella hyvä huoli. Ja nyt, kun meillä on muutto edessä, ilahduin myös uusia naapureita jututtaessani siitä, että heidän vapaasti ulkoilevat kissansa ovat kaikki hyvin huolehdittuja ja leikattuja. Meidän kissalauma siis varmasti tulee myös siltä osin mainiosti juttuun myös uudessa kodissa.

Löytyykö sieltä lukijoiden päädystä kissoja lemmikkeinä, työkavereina, perheenjäseninä? Ulkoilevat ja sisäkissat, kissamuistot lapsuudesta tai mitä vaan, antaa palaa! Jakakaahan tarinanne kommenteissa kissoistanne ja linkatkaa ihmeessä, jos teillä löytyy omista blogeistanne kissatarinoita jaettavaksi!

maanantai 19. syyskuuta 2016

Ensimmäinen viikonloppu



Ensimmäinen romanttinen pidennetty viikonloppu töllillä on nyt takana. Torstaina sorkkarauta alkoi heilua heti kaupanteon jälkeen ja eilen talolta lähtiessämme olivat hommat siinä pisteessä, että lattiaa ei enää ole ja seinät komeilevat paljaalla hirrellä.

Kamarin puolella rossipohjassa oli yksi pieni kissanluukku tuuletusaukon virkaa toimittamassa, ja siellä lahoa löytyi jonkin verran rossilaudoista ja lattianiskoista. Keittiössä tilanne paljastuikin sitten hiukan lohduttomammaksi: eristeenä oli sammalen lisäksi käytetty jonkinlaista betonimursketta, johon tuulettumattomasta pohjasta noussut kosteus oli päässyt oikein muhimaan lateksikalvon tukkiessa viimeisetkin kosteudenhaihtumismahdollisuudet päältä päin. Rossilaudoista humahti jalka läpi useaan otteeseen ja eristeiden kohdalla olleet seinähirret olivat  kuin pahvia.

Siinä kun rossilautoja purkaessa vetelin vähän ylimääräisiä putuja pois teollisuusimurilla ja huomasin, että voin ihan kirjaimellisesti imuroida seinähirteen reikiä, käväisi ohikiitävän hetken mielessä, että mihin tuli ryhdyttyä. Mutta sitten palasivat appiukon aiemmin lausumat lohdulliset sanat "Älkää ruvetko miettimään mitään kun teette vaan" mieleeni, ja tyytyväisenä jatkoin seinähirsien imuroimista.


Mahtuipa viikonloppuun onneksi niitä piristäviäkin hetkiä. Kävin esimerkiksi esittäytymässä muutamalle naapurille (mukavaa sakkia kaikki tyynni) ja havainnoin, että luonnoneläinten lajikirjo pihapiirissämme on ilahduttavan runsas.

Paatse on nyt viisi viikkoa "mökillään" Espanjassa, joten pidämme majaa ainakin vielä sen aikaa täällä Kalliorinnassa. Kunhan köökki ja kamari alkavat olla asumiskelpoisia, voimme ruveta suunnittelemaan muuttoa Kesärantaan. Hetken verran pystymme pätkänkin kanssa elämään ulkohuussi-saunapesu -linjalla, kunhan remonttipölyjä pääsee tarvittaessa pakoon ovien taakse.





tiistai 13. syyskuuta 2016

Vuosi lampurina



Ihan sattumalta aloin juuri tänään pohtia, että eiköhän siitä ala olla kohta vuosi, kun hankimme lampaita. Tarkistin asian, ja siitähän toden totta on vierähtänyt tasan vuosi.

Tämännäköiset gasellimaisen simpsakat pikku-uuhet minulle poseerasivat vuosi sitten:


Lampuriutemme (vai lampuruutemme? Joka tapauksessa, on se sana, ihan varmasti on) alkoi aikalailla nollakokemuksella. Olin toki lukenut lampaiden perushoidosta, ja pariin otteeseen lampaita rapsutellut jossain kotieläinpihalla. Meillä oli tuolloin myös kaksi vuohikuttua, ja sekä vuohiin että vuohi-ihmisiin paremmin tutustuneena olin saanut kuulla usein, kuinka vuohet ovat niitä seurallisia ja hauskoja, siinä missä lampaat useimmiten arkoja, yksinkertaisia omassa porukassaan vipeltäjiä.

Ihan puppua puhuivat ne, jotka niin väittivät. Tai no, mitään terävimpiä inkkareita muumilaaksossa eivät nuo villapyllyt kyllä ole, mutta sitäkin seurallisempia ja lempeämpiä. Jopa pieni, musta ja arka Ansa-lammas kesyyntyi nopeasti, kun sille vain hoksasi antaa hiukan aikaa ja ymmärrystä. Ja niinhän siinä sitten meidän kohdallamme kävi, että kun vilkkaat ja vikurimieliset vuohet alkoivat kiusata lammasressuja, olivat ne vuohet, jotka saivat lähteä, lampaat jäivät. Villapallerot olivat nimittäin vieneet sydämemme kokonaan. Ehkä niiden verkkainen meininki ja hellyyttävä hönttiys jotenkin sitten vetosi hitaaseen, hämäläiseen luonteenlaatuun. Mene ja tiedä.


Sopivia lampaita etsiessä rotuvalinta oli meille aikalailla selvä: maatiaisrotua sen olla pitää. Ja nyt kun loppukesästä taas vedimme lampaanostohousua jalkaan ja lähdimme noutamaan uuhille pässiä seuramieheksi, oli niin ikään selvää, että myös pässi olisi maatiainen. Niinpä tiluksilla talsii nyt kolmen suomenlammasuuhemme lisäksi nuori ja terhakka Allu-pässi. Allu on vallan lempeä ja kultainen tapaus, mutta hoitaa myös pässin velvollisuutensa kunnialla, joskin nuorukaisella vaikuttaisi olevan enemmän intoa kuin taitoa...
Nyt odottelemmekin ensi vuonna syntyviksi ensimmäisiä karitsoja, jotka toivottavasti perivät vanhemmiltaan kultaisen, lemmikkilampaille ihanteellisen luonteen ja kauniit värit villoihinsa.


Käytännön lampurintaidot sorkkien trimmaamisesta ja kerinnästä ruokinnan kommervenkkeihin olemme itseopiskelleet vaan reippahasti toimeen tarttumalla. On tullut kuitenkin huomattua, että pelkkien käytännön taitojen haltsaaminen ei riitä; vuoden mittaan on täytynyt opetella ymmärtämään myös noiden vekkulien villaotusten sielunelämää. Lempeydestään ja "hitaudestaan" huolimatta osaavat nääs olla melko uppiniskaisia otuksia nuo lampaat. Kysyy pitkää pinnaa, kun tajuat esimerkiksi hammaslääkäriaikasi olevan vartin kuluttua kahdenkymmenen minuutin automatkan päässä, ja siinä autolle hölkätessäsi näet aidasta paenneen lampaan takamuksen pilkottavan tien viereisessä vattupusikossa. Ihan sama vaikka kuinka koitat maanitella, houkutella tai uhkailla kekripöydän pääruuaksi päätymisellä, se takamus ei sieltä vattupuskasta hievahdakaan, kuin korkeintaan syvemmälle pöheikköön. Tyydyt lopulta siihen, että saat hiki hatussa tuupattua elikon metrin syvemmälle pusikon uumeniin ("on se ainakin piilossa naapurien katseilta nyt") ja löydät itsesi episodin päätteeksi hammaslääkärin vastaanottohuoneesta lakki kourassa sepustamasta, kuinka myöhästyit koska lammas karkasi ja ryhtyi niskuroimaan. Hammaslääkärin ilmeestä paistaa epäusko höystettynä hitusella sääliä ja tajuat, että selitys ei juuri voisi kuulostaa enää enempää keksityltä (paitsi kerran, kun jouduin menemään töihin silmä mustana, koska koira aivasti naamani yläpuolella heilauttaen päätään niin, että sen alaleuka osui silmääni. Voin sanoa että voin kertoa, ettei todellakaan mennyt pomolle selitettynä läpi tarina, että juu en oo tapellut kun vaan ihan nukkumassa olin kun koira sitten tuli siihen aivastelemaan ja... No mutta, se on taas toinen tarina se).







sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Uusi tuotantokausi

Hui, kylläpä tuntuu nyt elämä oheishässäköineen varastavan aikaa blogin kirjoittamiselta. Ihana kuitenkin nähdä, että te muutamat mainiot ihmiset jaksatte edelleen mukana keikkua ja satunnaisesti päivittyvää blogiani seurata.

Kurjahan se olisi täällä yksinään länkyttää, mielikuvituslukijoille.


 Jatkossa koitan kiireitä uhmaten päivittää ahkerammin, sillä ilokseni voin ilmoittaa, että me ostimme talon. (Kyseisestä talosta jo jotain aiemmin mainitsin täällä.)
Tai no, viralliset kaupat tehdään nyt alkavalla viikolla, ja loppuviikosta pääsemme toivottavasti jo käärimään hihoja remonttiin ryhtymisen merkeissä. Ennen kuin taloon voi muuttaa, on ihan ensitöiksi alakerran kamarin ja köökin lattiat avattava kauttaaltaan ja pysäytettävä ja paikkailtava sieltä kuntotarkastuksen yhteydessä löytyneet lahovauriot. Vauriot eivät ole pahoja (vielä), mutta pahenevat tietysti kaiken aikaa kunnes ongelma korjataan. Lattioiden avaus oli meillä muutenkin suunnitteilla eristämisen merkeissä, mutta aikataulutimme sen alun perin vasta ensi kesäksi. Nyt tuo operaatio sotkee sekä muutto- että remonttisuunnitelmamme heti alkuunsa tämän syksyn osalta lykkäämällä kaikkea ainakin viikolla, mutta parempi sitten toisaalta niin, kuin että koko talven miettisimme jalkojemme alla mellastavaa lahottajasientä. Itse ainakin alakerran kamarissa nukkuessani olisin varmasti oikein kuulevinani, kuinka alapohjassa sieni ujuttelisi rihmastojaan nauraen samalla räkäisesti meille hölmöläisille.



Vaikka uudella töllillä riittääkin laitettavaa ennen kuin pääsemme muuttamaan, piisaa tässä nykyisessäkin talossa hommaa ennen varsinaista muuttokuorman pakkaamista. Olemme laittaneet pihoja kuntoon porukalla (mm. paatse on tuttuun tapaansa ollut kuin paska Junttilan tuvan seinässä vahtimassa, että homma toimii), ja sen lisäksi Antti on puurtanut aamusta iltaan viimeistellessään tuota iisakinkirkkonakin tunnettua ulkovajaa, johon hän ei ole ehtinyt vilkaistakaan koko kesänä työkiireiden vuoksi. Antin rakentaessa minä olen koittanut huoltaa vauvan, kodin, miehen ja eläimet ja kerätä siinä sivussa puutarhasta säilöön kaiken minkä irti saan. Jonkinasteista paniikkia kiireen tuntua ja miks-aina-just-mun-pitää-hoitaa-kaikki -henkeä on ollut ilmassa puolin ja toisin, ja onpa ollut niitäkin hetkiä, kun puolisoon jossain pihalla törmätessä tekisi mieli nostaa sentterit saman tien pystyyn ja huudella perään jotain hyvin kypsää ja rakentavaa. Mutta kiitos höttöisten aivojemme ja energian puutteen, emme juuri jaksa riidellä kolmea minuuttia kauempaa ja sitten jo unohdammekin, mistä meille tulikaan sanaharkkaa. Uskomme vakaasti, että nämä seikat pelastavat avioliittomme vielä moneen kertaan silloinkin, kun pääsemme varsinaisen remontin äärelle. (Ja mainittakoon nyt, että on tuo meitin isäntä oikeasti suurimman osan ajasta älyttömän ihana, huomaavainen ja ahkera kaikesta kiireestään huolimatta.)


Seuraavat kuulumiset ja näkymiset lienevät sitten jo uudelta, omalta tölliltämme. Eipä siinä kai sitten muuta, Kalliorinnan talo kiittää ja kuittaa!