keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ehkä hieman eläinpainotteisia terveisiä Espanjasta


Miltään aiemmalta lomareissulta paluu ei ole tainnut tuntua yhtä haikealta, kuin tämänkertainen. Syy on varmaankin siinä, että matka tuttuun paikkaan tuntui alusta pitäen niin kotoisalta: saapuessamme lentokentältä yömyöhään pikkuveli käveli meitä vastaan talon porteilla ja kaappasi isoon halaukseen. Asunnolla kaikki oli kuten ennen, Venlan leluja myöten. Ensimmäiset reissupäivät eivät humahtaneet ohi uutuudenviehätyksessä päätä pyöritellen ja joka paikkaan säntäillen, jotta ehtisimme varmasti nähdä kaiken. Alusta asti saimme vain olla. Ja se oli ihanaa.


Matkanteko vilkkaan taaperoikäisen kanssa junamatkoineen, viiden tunnin lentoineen ja yöllisine taksisuhailuineen tuskin on herkkua kellekään. Pätkä on kuitenkin melko harmiton reissukaveri (koputan varuiksi puuta): niin juna- kuin lentomatkoista selvittiin ilman ensimmäistäkään kiukkukohtausta. Ravintolaillalliset kylläkin vaihtuivat muutaman illan jälkeen kämpillä nautittuun noutoruokaan tai pikkuveljen kokkaamaan pasta bologneseen, sillä matkaseurueen nuorimmainen olisi mieluusti ravintelissa kahminut tahmatassuillaan maistiaisia myös kaikkien muiden lautasilta ja sai raivarin, jos ei saanut popsia jälkkäriksi naapuripöydän alta löytyneitä ranskalaisia.

Poislukien ravintolareissut, kaikki meni loistavasti: ipana sai pulikoida terassilla puhallettavassa ammeessaan sydämensä kyllyydestä ja me otimme viimeisen päälle rennosti. Iltaisin Venlan painuttua unille pistimme tuikkuja palamaan, kuuntelimme pikkuveljen kitaransoittoa ja hörpimme punaviiniä.


Tietysti me maalaiset löysimme niin sanotusti heimoomme myös Espanjassa, ja löysimme itsemme eläinten keskeltä tämän tästä.

Ensimmäinen retkikohteemme oli "omalla kylällä" sijaitseva Parque de la Paloma. Puisto sijaitsee Arroyo de la Mielin kylässä Benalmádenassa. Kaikenkarvaisista ja -höyhenisistä eläinasukkaistaan huolimatta paikka ei ole varsinainen eläinpuisto, vaan enemminkin epävirallinen turvapaikka hylätyille lemmikkieläimille. Ihmisten hylkäämät kanit, kanat, marsut, kilpikonnat, ankat, papukaijat ja ties mitkä muut otukset ovat ajan myötä majoittuneet puistoon ja alkaneet elää siellä omaa elämäänsä. Valtoimenaan viipottavien eläinten lisäksi valtavassa puistossa voi ihastella erilaisia kasveja, tosin näin elokuun paahtavassa kuumuudessa ei kasvilajisto ole enää kukkeimmillaan.





Toisen eläimellisen ekskursiomme teimme parin tunnin ajomatkan päähän Gibraltarille. Britannialle kuuluvassa Eurooppaa ja Afrikkaa erottavassa niemennokassa sijaitsee kasvitieteellinen puisto, jonka keskelle on perustettu Alameda Wildlife Conservation park -niminen eläinpuisto.

Eläinpuisto on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se on perustettu salakuljettajilta takavarikoitujen eksoottisten eläinten sijoituspaikaksi, ja samaa tarkoitusta se palvelee tänäkin päivänä. Puistoon on sijoitettu myös ihmisten hylkäämiä lemmikkejä. Toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin, ja kuuden euron sisäänpääsymaksulla katetaan eläinten ylläpitokuluja.

Itse olin vanhana papukaijafanina täysin myyty puiston harmaapapukaijoista, enkä olisi malttanut lähteä niiden luota minnekään. Harmaapapukaija on Suomessakin suosittu lemmikkilintu, joka on erityisen tunnettu huikeasta älykkyydestään ja erinomaisista matkimislahjoistaan: harmaapapukaijojen on tutkittu yltävän ongelmanratkaisukyvyssään esikouluikäisen lapsen tasolle, ja esimerkiksi lajin tunnetuin edustaja Alex on oppinut luomaan itse käsitteitä (Alex muun muassa ryhtyi itse nimittämään erityisen kovaa maissia "kivimaissiksi")! Linnut ovat ikävä kyllä saaneet myös maksaa älykkyydestään, sillä niiden salakuljetusbisnes kukoistaa ja tämä Afrikasta kotoisin oleva papukaijalaji onkin vaarassa hävitä luonnosta.

Lähdin ehkä vähän sivuraiteille. No, kuten sanottu: vanha papukaijafani.

Venlan suosikki oli tässäkin eläinpuistossa pupu ja kukko. Kuinkas muutenkaan.



Venla tutkimassa linnunkakkaa kauluskaijoja.
Nyt olemme palanneet arkeen ja tämän pikaisen reissupäivityksen myötä vaihdan jälleen Folke West -vaihteeni pois päältä ja työhousut jalkaan. Marjapensaat nimittäin notkuvat, ilmassa tuoksahtaa jo vähän syksyiseltä ja maakellarissa keskeneräiseltä. Joku myös väitti, että Teiskon metsistä löytyisi jo sieniäkin.





keskiviikko 2. elokuuta 2017

Omavaraisempi elo ja hetkessä elämisen hankaluus



Riippumattomampaa elämää tavoitteleva saa aika harvoin elää hetkessä. Vuodenajasta riippumatta tuntuu, että katse täytyy aina suunnata tästä hetkestä huomiseen päivään, seuraavaan viikkoon, tulevaan vuodenaikaan. 

Talviaikaan ei auta, vaikka ulkona paukkuisi kuinka kova pakkanen ja polttopuiden teon ja kanniskelun sijaan tekisi mieli korkata punkkupullo ja linnoittautua sohvanpohjalle hyggeilemään. Ainakaan siis mikäli mielii aamulla heti herättyään ryhtyä lämmittämään kuivilla, valmiiksi sisään tuoduilla polttopuilla tölliä, jonka sisälämpötila on yön aikana ehtinyt laskea johonkin kahdentoista asteen ja jäätymiskuoleman välille. Kevääseen mennessä viljelysuunnitelmat alkavat olla jo selvillä, ja tulevaan kesään ja kasvukauteen ryhdytään valmistautumaan käytännössä esikasvatusten, istutuspenkkien väsäämisen, maanmuokkauksen ja muiden puhteiden merkeissä. Eihän se rautakangen ja talikon murjominen kohmeiseen maahan mitään herkkua ole, mutta senkin jaksaa ja viitsii tehdä kun tietää, että vaivannäkö palkitaan, kun muokattuun maahan istutetut siemenet ja taimet alkavat tuottaa satoa ruokapöytään.
Näin sadonkorjuun aikaan luonto ja oma takapiha tarjoavat joka päivälle syötävää. Tulevaisuuteen tiirailu ja varautuminen kuitenkin jatkuu, sillä eihän luonnon runsautta kannata jättää hyödyntämättä! Siispä kerää! Kuivaa! Säilö! Pianhan on taas talvi!


Luonto on ihan just nyt satoisimmillaan, mikäli kesän mielii säilöä talteen talven varalle. Meillä ei ole pienen kasvikuivurin kapasiteetti enää riittänyt, ja keittiömme katossa, siellä hämärimmässä nurkassa, riippuu vaihtuva valikoima rohto- ja teeaineksia kuivumassa. Tällä hetkellä töllin täyttää mesiangervon makea, aavistuksen vaniljainen tuoksu yhdistettynä pippurisen ryytimäiseen siankärsämöön.
Lähes päivittäiset vesisateet ovat kuitenkin harmittavasti haitanneet hortoilua: Tampereen seutu on on kuulemma ollut tänä kesänä Suomen sateisin (lähde: rakas mieheni Antti. Oli jostain kuulemma lukenut näin. Vaan eipä sillä, ei tee edes tiukkaa uskoa, etteikö tämä väite voisi pitää paikkaansa). Olen kerännyt kasveja kuin viimeistä päivää, sillä matkalle lähtömme lähestyy, ja sen jälkeen voi olla jo liian myöhäistä.

Pihan marjapensaiden sato kypsyy myös kovaa vauhtia, ja nyt jännitän, ehtivätkö marjat kypsyä ja joutua lintujen syömiksi siihen mennessä, kun kotiudumme Espanjan-reissustamme. Matkaa varatessa ajatus pääsi lipsumaan sen verran, että jos olisin tehnyt kuten tässä kaiken aikaa saarnaan, eli ennakoinut, olisin ehkä pistänyt merkille, että aurinkotuolissa lekottelun sijasta voisin olla myös kotona mehustamassa ja hilloamassa täyttä häkää.
En ajatellut kuitenkaan ottaa asiasta mitään maailmanluokan stressiä. Kuten viime postauksessa kirjoitin, loma tulee meille enemmän kuin tarpeeseen, ja tämä oli ainoa ajankohta, jolloin lähtö oli meille mahdollinen. Siispä tyydyn toivomaan, että pihanperän marjasato kypsyy hitaasti ja mustikoita löytyy vielä paluumme jälkeenkin. Jos ei, niin kerään, säilön ja hilloan rastaiden rääppeitä ainakin levänneenä, rentoutuneena ja Espanjan auringon alla ruskettuneena. Sellaisena hetken verran hetkessä eläneenä.






sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sitä sun tätä



Kesän vietto täällä metsässä alkaa aiheuttaa selkeitä hippiytymisen oireita.

Tässä eräänä iltana Elli-koiramme karkasi iltapissalla käydessään jonkun eläimen perässä metsikön toiselle puolen. Nelikiloinen ärripurrimme syöksyi huudoista huolimatta pöpelikköön, ja hetken kuluttua sen räksytys alkoi kuulua koivikon toiselta puolen, jostain hevoslaitumien läheisyydestä.

Ehdotin Antille, että haetaan koira autolla, päästään nopeammin ennen kuin mitään sattuu. Hyppäsimme autoon, ja Antti katseli minua kulmiaan kohotellen.

- Mitä sä katot mua tolleen?
- Ei kun mietin vaan, että aattelikko vetää housuja jalkaan ennen kun mennään, jos vaikka joku sattuu tuleen vastaan.

No niimpäniin. Sitä aina voi muistaa, että kotoa lähtiessä voi olla ihan fiksua pukea housuja päälleen.


Remontti on verottanut pankkitiliämme siinä määrin, ettei ruohonleikkuri ole ollut hankintojamme suunnitellessa listan kärkipäässä. Onneksi näin: vuosia hoitamattomana olleella takapihallamme kasvaa nyt mitä ihastuttavampia villiyrttejä ja -vihanneksia. Poimulehteä kasvaa isoina ryppäinä, ja siankärsämöä versoo ja kukkii siellä täällä enemmän, kuin jaksan kerätä. Aurinkoisimmilla paikoilla kukkii mäkikuisma, varjoisemmissa, kosteammissa paikoissa rehottaa virmajuuri.


Muutama päivä sitten saimme asennettua pesukoneen kylpyhuoneeseen. Heti samana päivänä meiltä hajosi imuri, ja Venla kippasi purkillisen perunajauhoa sänkyymme. Kun voivottelin Antille, että milläs nyt sänkyä imuroidaan, niin Antti tuumasi, että "Nooooh, eipä hätää, me voidaan laittaa petivaatteet pesukoneeseen". Jotenkin huvitti siinä hetkessä, että joissakin olosuhteissa perunajauhohärdelliin olisi saattanut joku parahtaa, että voi helvetti, lisää pyykkiä; meidän isäntä taas innostui ja lähti kiikuttamaan lakanoita koneeseen käsiään innosta läpsytellen.

Eilisen päivän Antti paini lämminvesivaraajan kytkentöjen kanssa, ja tänään hän sitten juhlavasti totesi, että kuuntele. Kuuntelin. Kylpyhuoneesta kuului veden lorinaa. Kävin omin silmin toteamassa, että perkele, suihkun pikkuhanasta tulee vettä.

Tässä suihkuun pääsemisen kynnyksellä ryhdyin pohtimaan, että kuinkakohan pahanhajuisena sitä on tullut ihmisten ilmoilla viimeiset kuukaudet hulmuiltua. Anteeksi kaikille meidän kanssa tekemisissä olleille, ei me normaalisti tälleen. Oma nenä vaan kai tottuu, ja kun toinen haisee ihan yhtä pahalle, ei saa mistään oikein kunnon vertailupohjaa.


Tällä hetkellä elämä näyttää hyvältä. Remppa etenee aikataulussa, ja vajaan parin viikon päästä pääsemme visiitille pikkuveljeni luokse Espanjan lämpöön. Pikkuveli muutti Espanjaan pari vuotta sitten hetken mielijohteesta, löysi sieltä töitä ja jäi sille tielleen. Hän asuu syksystä kevääseen Valladolidissa Madridin liepeillä, mutta sai kesätöitä Fuengirolasta. Nyt hän siis majailee kesäkauden isäni loma-asunnolla Benalmádenassa, Arroyo de la Mielin kylässä, josta pääsee Fugen turistihulinoihin töihin varsin vaivattomasti. Paikka on sama, jossa kävimme lomalla reilu vuosi sitten.

Vaikka reissaammekin mieluiten sillä mielellä, että näkisimme erilaisia paikkoja ja uusia maisemia, oli tällä kertaa selvä homma suunnata tuttuun paikkaan ja kodinomaisiin ympyröihin. Emme ole viettäneet perheen kesken kunnolla aikaa sitten joulun, ja silloinkin Antti malttoi olla vain kolme päivää poissa töllin remontin kimpusta. Juhannuksena Antti vietti viikon "lomaa", mutta siinä kävi näin. Nopea ja vaivaton irtiotto ja isännän raahaaminen reilun neljäntuhannen kilometrin päähän kylpyhuoneestamme on siis juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsemme. Ja ei varmasti tee itsellekään huonoa ottaa vapaata arkihulinasta: on ehkä ihan okei myöntää, että saatan olla pienen huilin tarpeessa.
 Perillä meitä odottaa pikkuveli (joka on hyvässä lykyssä hommannut meille jääkaappiin iltapalan ja pullon cavaa), Venlalle viime reissulla ostetut lastenvaunut sekä yhdeksän päivää leppoisaa, aikataulutonta rötväämistä. Lisäksi Arroyo de la Miel pysyy näin turistisesonkinakin melko hiljaisena, isompien turistimassojen suunnatessa Benalmádenan rannoille tai Fuengirolan hälinään.


Nyt kuitenkin sääennuste lupailee kesäisiä säitä myös tänne Suomeen, joten otetaan niistä ilo irti. Keruun, kuivattamisen ja säilönnän aika on villikasvien osalta nyt parhaimmillaan. Se kannattaa hyödyntää, jos vaan kelit suosivat!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Orvot siilivauvat saapuivat hoitoon


Piikikästä viikonloppua kaikille!

Meidän farmilla eletään taas vauvakuplassa: kolme pientä piikkinuttuista siilivauvaa saapuivat meille hoitoon torstaina.



Näiden siilinpoikasten tarina on se tavallinen ja jokaiselle luonnonvaraisten eläinten auttamisen parissa puuhastelevalle ihan liian tuttu: muutamia päiviä sitten tien poskesta löytyi auton alle jäänyt aikuinen siili, josta eräs ystävällinen ihminen ilmoitti eläinten auttamiseen keskittyvässä Facebook-ryhmässä. Lähempi tarkastelu osoitti siilin olevan naaras, imettävä sellainen. Tästä voitiin päätellä, että jossain lähistöllä lymyili nyt pesällinen orvoksi jääneitä poikasia.

Apuringin kautta haalittiin kokoon joukko paikallisia haravoimaan lähialuetta. Poikasia etsittiin monta tuntia useamman ihmisen voimin. Lähialueen taloille jätettiin lappuja, joissa pyydettiin ilmoittamaan, mikäli joku sattuisi huomaamaan pieniä siilinpoikasia haahuilemassa ilman emoa. Vilkkaasti liikennöidyllä, tiheään asutulla alueella jossa mahdollisia pesäpaikkoja on runsaasti, pesän löytömahdollisuudet ovat kuitenkin pienet, valitettavasti. Tuntien etsintöjen jälkeen etsijät luovuttivat.


Näillä poikasilla kävi kuitenkin järjetön mäihä: eräs aivan emon yliajopaikan lähellä asuva ystävällinen sielu oli sattunut huomaamaan sekä kaksi pikkuruista, emoa vailla haahuillutta siilivauvaa, että etsijöiden jättämät ilmoituslaput. Hän oli poiminut siilivauvat talteen laatikkoon ja otti yhteyttä ilmoitukseen jätettyyn numeroon. Yhteyshenkilö otti edelleen yhteyttä minuun ja kysyi, pystynkö ottamaan kaksikon hoiviini.

Parin tunnin päästä siilivauvat saapuivat meille pienessä laatikossa, raparperinlehtien alla piilotellen kotiinkuljetuksena. Ajomatkalla siilien tuoja oli saanut tiedon, että samalta paikalta löytyi vielä pesueen kolmas poikanen. Löytäjä oli ottanut myös sen talteen, ja illalla se pääsi yhteen sisarustensa kanssa.

. . .


Pikkuisten piikkinuttujen paino oli jokaisella karvan päälle 120 grammaa. Ne olivat päässeet selvästi kuivumaan: tämä on varsin tavallista vielä vieroittamattomille poikasille, jotka ovat jääneet useiksi päiviksi ilman emon maitoa.
Syöminen oli alkuun vähän kankeaa, mutta parin yösyötön jälkeen poikasten paino lähti nousuun, ja aamuruokinnassa sekä maidonvastike että kiinteä pöperö maittoi selvästi paremmin.
Nyt poikaset ovat alkaneet pulskistua kohinalla, painoa kertyy noin 10 gramman vuorokausivauhdilla. Hyvältä siis näyttää! Tämän siilitrion, Jörön, Lystin ja Miilin, kuulumisia kerron varmasti pian lisää.






sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kotiseutu tutuksi: Liutun maalaistalo


Kesä on hurahtanut kotinurkissa nysvätessä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tänään suostuttelin (lue: pakotin) Antin pitämään pienen tauon remonttipuuhista, jotta voisimme piipahtaa koko kesän vierailulistallamme roikkuneessa Liutun maalaistalossa kahvilla.

Olemme käyneet Liutussa kerran aiemminkin, sillä uuhemme Nuunu, Nana, Ansa ja Bambi lähtivät alkukesästä talon isäntäväen kesälampaiksi maisemanhoitopuuhiin. Tuolloin kahvila ei tosin ollut auki, ja kävimme vain piipahtamassa ja laskemassa lampaat laitumelle. Maatilan pyörittämisen ohella talon isäntäväki pitää tilalla kesäviikonloppuisin kahvilaa, jonka ohessa on myös vintagekirpputori sekä kotimaisten käsityöläisten ja pienyritysten tuotteita myyvä puoti.


 Vaikka ulkona paistoi aurinko, emme malttaneet lähteä pihalle  kahvittelemaan. Sen sijaan jäimme sisälle ihanaan pirttiin ihastelemaan vanhoja, leveitä lattialankkuja, leivinuunia, seinille ripustettuja vanhoja esineitä ja Liutun vanhan isännän 1900-luvun alun rekikilpailuissa sysiraution värisellä suomenoriilla voitettuja kunniakirjoja.

Tilan emäntä Henna hääri omana aurinkoisena itsenään kahvilan tiskin takana ja kertoi, että heidän 22-vuotias Santeri-aasinsa oli saanut hiljattain seurakseen kaksi lajitoveria. Myhäili siinä, että yksi piti hommata, mutta jotenkin olivat sitten päätyneet lopulta kotiin kahden aasin kera. Aateltiin, että kai siinä sitten kolmea hoitaa samalla vaivalla kun kahtakin. Jepjep. Kuulosti erittäin tutulta, saattanut päästä tuo lausahdus joskus itseltäkin!

Aasitarhalla näkyi vain vanha (tai no, vanha ja vanha, aasin iässä keski-ikäinen) Santeri, mutta siinä pitkäkorvaa pällistellessämme ilmaantui talon isäntä jutulle ässä hihassaan. Hänen ei tarvinnut kuin sanoa "leipää" ja kaksi muuta aasinpäätä kurkisti samalla sekunnilla pihaton hämärästä. Aasitamma Kerttulilla meni huuruun heti, kun leipää ei ollutkaan saatavilla just-heti-nyt isännän vasta kaivellessa herkkuja rehuvarastosta. Niinpä Kerttuli jolkotteli takaisin pihattoon mököttämään, mutta suostui lopulta kurkottelemaan oman herkkupalansa ovenraosta. Oot sää semmonen neiti, mutisi isäntä tammalle tämän närpsiessä loukkaantuneena leipäpalaansa.

Jäimme juttelemaan isännän kanssa vielä toviksi, ja hänellä olikin syntyperäisenä paikallisena ja seudun historiaa tutkineena paljon tarinaa myös omaa kotitölliämme asuttaneesta perheestä ja talon vaiheista. Saimme muun muassa tietää, että talomme on aikoinaan suuren Ylä-Pirilän tila torpparien rakennuttamia taloja. Tutkailin kotiin päästyämme asiaa ja sain selville, että tämä mainittu Ylä-Pirilä on hevostemme nykyistä laidunta lähes vastapäätä sijaitseva tila, jolla tönöttää kaksi vuosikymmeniä tyhjillään olevaa ränsistynyttä suurta autiotaloa. Ajamme talojen ohi usein ja joka kerta olen noiden suurten, kauniiden talojen kohtaloita surkutellut, ja aikonut kirjoittaa niistä täällä blogissakin. Meinasin kirjoittaa taloista vain naapuruston kauniina, parhaat päivänsä nähneenä autiotilana, mutta onnekseni sain paikkaan vähän uutta perspektiiviä. Täytyypä vielä jututtaa uudemman kerran Liutun maalaistalon isäntää tilaa koskien.


 Ja totta kai kävimme myös rapsuttamassa tärviölle meidän kesälomailevat uuhet! Laitumen laidalle kävellessämme emme nähneet lampaista vilaustakaan, mutta tutun kutsuhuudon kuullessaan ne kirmasivat portille hirveää vauhtia. Leukani melkein loksahtivat, kun näin meitä kohti kirmaavan nelikon: siinä juoksi kolme tuttua lammasta, mutta neljättä jouduin hetken tihrustamaan, ennen kuin tunnistin. Toukokuun lopulla laitumelle jättämämme tummanruskean kirjava Bambi oli nyt melkein emänsä kokoinen, kiiltävävillainen vaalean beigen värinen, ja tavattoman villi (jo karitsana tyyppi sai lempinimen Anarkistikaritsa-Bambi) ja hellyydenkipeä. Pään ja jalkojen tummanruskeat kuviot olivat kuitenkin samat, kuin pikku-Bambilla.
Totuttuun tapaan Ansa ja Nana kyllästyivät rapsutuksiin nopeasti, mutta Nuunu jäi portille kykkimään sen näköisenä, että lähtisi mielellään jo mukanamme kotiin. Nuunu onkin aina ollut meidän sylilammas. Uuhilla oli kuitenkin ihanat olot ja syötävää vielä reippaasti, joten ne saivat jäädä vielä Liuttuun laiduntamaan.


Jos ikinäikinäikinä eksytte syystä tai toisesta tänne Tampereen Teiskoon kesäviikonloppuna, niin Liutun maalaistalossa kannattaa pysähtyä kahvittelemaan ja ihastelemaan, sekä tietysti tekemään löytöjä! Tämä ei ole edes maksettu mainos (hahah, ihan kuin mulla sellaisia olisi muutenkaan!), vaan rehti suositus kaikille, jotka haluavat kesälomareissullaan uppoutua 1800-luvulla rakennetun tilan tunnelmaan, hengitellä raikasta maaseutuilmaa ja tietysti tukea paikallisia, uutteria pienyrittäjiä.






keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Epätäydellinen farmi ja zen kaiken keskellä


Selailin tässä hiljakkoin Maalla-lehteä, jonka nappasin mukaan lähikaupan tarjouksesta. Olo oli vähän kuin Margella siinä Simpsonien jaksossa, jossa hän lukee sisustuslehteä nimeltä Better homes (than yours).

Sama ihastuksen ja kateuden sekainen tunne iskee välillä muiden maalla asujien ja omavaraistelijoiden blogeja selaillessa, Instagramista ja Pinterestistä nyt puhumattakaan. Ei kuraa! Ei kakkaa! Kasvimaalla kasvaa oikeasti vain niitä kasveja, joita sinne on istutettu kasvamaan! Miksei meidän farmi näytä lähimainkaan tuolta?
Takapihalleen ei viitsi edes vilkaista, sillä siellä kasvavien rikkaruohojen lisäksi alkaisi kasvamaan myös tatti otsaan.



Vertailu on kotitarveviljelijän ja omavaraisuusasteensa nostamiseen pyrkijän pahimpia kiroja. Se tappaa pienien onnistumisien ja saavutusten tuottaman ilon. Silti myönnän nolona siihen välillä sortuvani, ja ehkä siellä lukijoiden joukossa joku pystyy samaistumaan.
Olisi hyvä osata pitää mielessä aina vertailun tielle lipsahtaessa, että toisilla on ehkä ollut enemmän aikaa väsätä tilansa, kasvimaansa ja kanatarhansa siihen kuntoon, missä ne ovat tänä päivänä. Lähtötilanne on saattanut heillä olla aivan samanlainen, ja nykytilanteeseen pääsemiseksi on huhkittu jopa vuosien ajan hiki hatussa töitä. Ja, kun tarkemmin asiaa mietin, harvoinpa sitä tulee itsekään tehtyä instapäivitystä läjästä hevosenpaskaa —  ennemmin suuntaan kamerani viisi metriä vasemmalle ja kuvaan sen sijaan söpöä karitsaa ja liinaharjaista suomenhevosta, jotka mussuttavat heinää somasti turvakkain. Todennäköistä on, että muut tekevät samoin.

Vertailun sijaan täytyisi osata taputtaa itseään olalle pienistäkin onnistumisista. Oma farmimme ei ehkä ole se kaunein, mutta ainakin se muuttuu koko ajan käytännöllisemmäksi ja tuottavammaksi. Jos pistän vaakakuppeihin esteettisyyden ja käytännöllisyyden, niin ainakin tällä haavaa päätavoitteemme on päästä alkuun ja saada puutarha siinä määrin satoa tuottavaksi, että saisimme omasta pihasta säilöttyä purtavaa myös talven varalle. Sen vuoksi sommittelu ja sipistely saattaa jäädä vähemmälle. Voimme kuitenkin rehellisesti todeta, että aikalailla kaikkemme täällä päivästä toiseen annamme, jotta arki pyörii, koti rakentuu ja että pihastakin tulisi ennemmin tai myöhemmin paitsi tuottava, myöskin kaunis katsella.


Järjellä ajateltuna tämä on meille varmasti myös se sopivin tapa edetä: vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja meillä vain kaksi työteliästä käsiparia, eikä oma jaksaminen aina riitä sinne asti siinä tahdissa, minne mieli kaikkine ruusunpunaisine kuvitelmineen hoputtaa. Muiden saavutuksista voi vertailun sijaan inspiroitua ja päättää, että viude, vielä jonakin päivänä meidänkin minitila on tuossa pisteessä. Hitaasti edeten ja itselleen armoa antaen oppii havainnoimaan, missä järjestyksessä työlistalta on hyvä ryhtyä hoitamaan hommia pois. Kun käytännön asiat on saatu kuntoon ja tilan toimet rullaamaan luonnollisessa rytmissään, alkaa aikaa jäädä pikkuhiljaa myös esteettisen puolen panostuksiin. Itselleen täytyy muistaa myös antaa kiitosta silloin tällöin: itse ainakin tunnustan sortuvani siihen, että kun joku joskus kehuu jotain saavutustani, vastaan että no toi nyt on vaan tommonen  tai että  joo mutta tossa nyt olis kumminkin sitä ja tätä vielä rumasti ja tyhmästi ja auttamattomasti ihan kesken. Omista onnistumisistaan, niistä pienistäkin, saa ja pitää olla vähän ylpeä ja ottaa kehut vastaan. Ihan varmasti jaksaminen loppuu ennen pitkää, jos keskittyy vertailemaan, kuinka jollain muulla on asiat paljon pidemmällä, kauniimmin ja paremmin.

Löytyykö sieltä linjojen toisesta päästä vertaistukea? Sortuuko joku muukin aika-ajoin vertailuun ja tuskailuun siitä, kun oma maatila ei näytäkään samalta, kuin aikakauslehtien sivuilla tai muiden maalaisidylliä henkivissä ja hönkivissä blogeissa?





perjantai 7. heinäkuuta 2017

Terveisiä kylpyhuoneremontin keskeltä


Heipähei täältä remonttisekoilujen keskeltä! Uhkailin aiemmin päivittäväni kylpyhuonerempan väliaikatiedotetta. Tässä tulee, tuutin täydeltä.

Täältä löytyy aikaisempi kylpyhuonepostaukseni, mikäli haluat lukea kylppärin vaiheista kronologisessa aikajärjestyksessä. En ole itsekään lukenut tuota kirjoitusta sitten sen julkaisun, joten oli ilo huomata, kuinka paljon edistystä on tapahtunut. Toki työmaa seisoi kaksi kuukautta niillä sijoillaan: kevät ja alkukesä oli meillä hektistä, ja Antti joutui puurtamaan töissä vähintään 12-tuntisia työpäiviä. Nyt isäntä piti kuitenkin "lomaa" juhannuksen jälkeisen viikon, ja kaikki muutokset edelliseen postaukseen nähden onkin ryskätty menemään tässä parin viikon sisään. (Tuntuu muuten ikuisuudelta tämä kaksi viikkoa, jos saan pienen sivuhuomautuksen tehdä.)



Levytettyjen seinien päälle vedettiin suihkunurkkauksen puolelle kolme kerrosta vedeneristettä. Kuivan puolen, eli ns. "kodinhoitotilan", seinälevyjen päälle laitettiin tartuntapohjusteeksi kosteussulku.

Näiden kerrosten kuivuttua seinät päällystettiin kauttaaltaan kerroksella saneerauslaastia. Vaarinihan oli ammatiltaan tasoitemies, joten minulle laastin levittäminen oli ihan tuttua kauraa, nimenomaan katselun osalta. Katselin Antin ähellystä ja kiroilua laastin levityksen aikana ja mietin, että vaari sai touhun näyttämään niin kumman helpolta. Antti oli touhussa ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, enkä kehtaa edes toistaa tähän niitä ärräpäitä, mitä miehen suusta pääsi laastin levittämisen aikana. Todettakoon vain, että tämä taisi olla se kylpyhuonerempan epämiellyttävin osuus.

Laastin kuivuttua päästiinkin tekemään valmista pintaa. Olin haikaillut kylpyhuoneeseen suht luonnollisen näköistä pintaa ilman turhia krumeluureja, ja Antti tiesikin ehdottaa mikrosementtiä. Olin alkuun hiukan skeptinen: sementistä tuli mieleen röpelöinen ja karhea pinta, johon kaikki koirien aiheuttamat kuraroiskeet jäisivät syyssäillä kertaravistelun jälkeen kiinni kuin paska junttilan tuvan seinään. Pinnan ulkonäkö kuitenkin miellytti, ja kun Antin vanhalla kaverilla sattui vielä olemaan kyseistä mömmöä myyvä liike täällä Tampereella Nekalassa, poikkesimme katsomaan.

Mikrosementti ei suotta sisällä nimeensä sanaa mikro, sillä tuote on kuivana koostumukseltaan hienon pölymäistä ja kuivuttuaan pinta on täysin sileä. Silti se ei kiillä, vaan on hyvinkin luonnollisen näköinen. Valkkailimme liikkeessä tovin (jokainen maaleja joskus shoppaillut tietää, kuinka sula mahdottomuus on havaita lopullista väriä siitä postimerkin kokoisesta värilastusta), ja päädyimme lopulta kahden värin yhdistelmään: kaksi kerrosta vaaleaa harmaan sävyä alle ja kerros luonnonvalkoista päällimmäiseksi.

Kylpyhuone, lattialla yksi kerros vedeneristettä
Mikrosementti oli meidän oman remppareiskan mukaan todella miellyttävää levittää (varmaan aiempi, pysyviä traumoja aiheuttanut laastikerros kummitteli vielä mielessä). Aineen hyvä ja huono ominaisuus on kuitenkin sen todella nopea kuivuvuus: noin vartissa se ehtii kuivahtaa niin seinään kuin ämpäriinkin, joten tököttiä kannaattaa tehdä astiaan vain sellainen määrä kerrallaan, minkä ehdit viidessätoista minuutissa levittää seinään.

Lopputuloksen nähtyämme pohdimme, olisiko sittenkin ollut parempi jättää valkoinen kerros pois ja jättää vain harmaa pinta näkyviin. Hyvin tummiin lattialaattoihin päädyttyämme totesimme raikastavan valkoisen kuitenkin ihan toimivaksi ratkaisuksi.


Lattiaan levitimme kolme kerrosta vedeneristettä suoraan valetun betonin päälle. Vesieristekerrosten annettiin seinien tapaan kuivua täysin ennen seuraavaa kerrosta, ja jokainen kerros sai ihan tosissaan olla reilulla telalla vedetty, eli paksu.

Vesieristyksen kuivuttua Antti ryhtyi laatoitushommiin. Halusimme (tai no, minä halusin) ehdottomasti tummat lattialaatat, joissa olisi joku juju, jotta melko neutraaleille seinille tulisi kontrastia ja toisaalta taas suihkuseinän mosaiikkikuvioiselle laatalle vähän jotain jatkumoa. Sopivat laatat löytyivät puolivahingossa Nekalan (kyllä siä on kaikkee!) Rauta-Otrasta, kun kävimme ostamassa työkaluja seinäpintojen levitystä varten.


Laatoitus on nyt parhaillaan käynnissä, ja seuraava etappi on laattojen saumaus ja ensiviikolla saapuvien suihkuseinän laattojen odottelu ja asennus. Kun lattialaatat on saatu saumattua, pääsemme asentamaan paikoilleen hartaasti kaivatun pesukoneen. Huussissa käyminen on minulle täysin okei, ja peseytyminen saunallakin ainakin näin kesäaikaan menettelee (jos vain ehtii lämmittää vettä), mutta jumankekka on hienoa, että pystymme pian pesemään vaatteet kotona, ajamatta sataa kilometriä paatsen luokse pyykkäämään parin koneellisen tähden. Meidän perheessä, jossa toinen tekee äärimmäisen hikistä työtä ja toinen hoitaa eläimiä paskassa ja kurassa rämpien, ja kolmas sattuu olemaan taaperoikäinen, pyykkiä kertyy aika tavalla.

Kun siis sen pesukoneen saan, lupaan olla (ainakin hetken) valittamatta mistään.









maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kisaväsymystä ilmassa

Jouduin pistämään puutarhahommat hetkeksi jäähylle, sillä huomasin homman lähteneen keväällä pahasti laukalle, vaikka muka piti malttaa ja tutustua pihaan rauhassa. Kehittelin kumminkin itselleni ihan liikaa hommaa keväthöyryissäni ja ahdistuin, kun en tässä kesän mittaan kyennytkään pitämään palettia kasassa. Aina kun sain vedettyä puutarhahanskat käteen, ehti meidän pätkä mätkähtää kumoon johonkin nokkospuskaan, repiä yrttipuskan riekaleiksi tai tunkea pikku kätösensä juuri sen saman kohopenkin multaan, johon keltamuurahaiset ovat päättäneet perustaa itselleen kodin. (En kehdannut kysyä neuvolassa, onko laillista kytkeä puolitoistavuotiasta kiinni koiran juoksuvaijeriin.)
Auvoisa puutarhaidyllini ehti siinä ipanan perässä juostessa räjähtää viidakoksi, jossa villiä eloaan viettävät lähinnä vesiheinä, vuohenputki ja jauhosavikka.

Oli siis pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei se tekemättömistä kitkennöistä ja kuokkimista stressaaminen ainakaan tilannetta auta. Kattellaan syssymmällä. Viikkotolkulla haahuilin pitkin pihaa ja katselin vaan, tekemättä mitään. Korkeintaan lapioin aina ohimennen lehtoakileijoja talon viereltä ja siirtelin kasvamaan parempaan paikkaan lähestyvän salaojien kaivuuprojektimme tieltä.

Muutaman viikon ei koske mua -haahuilu tuli selvästi tarpeeseen, sillä nyt olen saanut kipinän ruveta puuhastelemaan puutarhatöiden parissa ihan silkasta puuhastelun ilosta. Lapsi on kyläluutinut paljon kesälomiaan viettävien mummojensa luona, ja tällöin olen usein löytänyt itseni kyykkimästä pihan perukoilla puuhahousut jalassa. Siinä samalla olen sitten huomannut, että kehäkukat ja samettikukat ainakin kasvavat iloisesti rikkaruohojen keskellä, monet yrtit viihtyvät ja papupenkissä versoo elämää (siis myös niitä papuja, ei pelkkää vuohenputkea). Avomaankurkku on kitukasvuinen ja keltainen, mutta eipä koske mua. Sen sijaan keskityn lupaavalta näyttävään porkkanasatoon ja ylläriperunoihin, jotka ovat näköjään kulkeutuneet pihallemme Kalliorinnasta roudaamamme mullan mukana ja ovat kasvaneet paljon paremmin kuin naapurin vimpan päälle siistissä pottumaassa siihen malliin, että saamme monta kattilallista oman maan perunaa pöytään tänä suvena.



Remonttihommat ovat vaatineet myös veronsa jaksamisen kanssa, ja niihin tuo pihan puolella omaksuttu ei koske mua -meininki ei oikein ole sovellettavissa. No okei, Anttihan meillä remontista vastaa, kun paremmin osaa, mutta jo pelkkä loputtoman rempan keskellä eläminen vilkkaan taaperoikäisen kanssa alkaa hiljalleen tuntua. Pöly tuppaa suljetun väliovenkin takaa väkisin sisään, henkilökohtainen hygienia loistaa poissaolollaan (täällä tarvittaisiin kesätyöntekijä ruokapalkalla saunaa ja pesuvesiä lämmittämään, anyone?) ja alkkari- ja lastenvaatepyykin jynssääminen pyykkilaudalla saunalla alkaa maistua pikkuhiljaa puulta.

Tapahtuu remonttirintamalla positiivisiakin: Antin viikon kestänyt "loma"päättyi niissä merkeissä, että kylpyhuoneen seinät ovat nyt yhtä pientä laatoitettua siivua vaille valmiit. Saan siis hyvinkin mahdollisesti heittää hyvästit pyykkilaudalle vielä tämän kuun puolella!

Kylppäristä tulossa vielä oma väliaikapostauksensa, kunhan saan tietokonehommat taas kuntoon. Oma, vanha läppärini sanoi sopimuksensa irti, ja nyt koitan pärjäillä Antin koneella jonkun aikaa.






torstai 22. kesäkuuta 2017

Inspiroiva viikonloppu villivihannesten maailmassa

Blogia säännöllisemmin seuranneet ovat varmaankin huomanneet innostukseni villiyrtteihin ja -vihanneksiin. Meidän perheessämme luonnon villit "superfoodit" näkyvät ruokalautasillamme näin kesäaikaan lähes päivittäin. Luonnonkasveja keräämällä olemme pystyneet nostamaan tänäkin kesänä omavaraisuusastettamme jonkin verran, vaikka puutarhamme on auttamattomasti kesken eikä sen antimilla pötkitä vielä puusta pitkälle.

Poimulehti taipuu hienosti esimerkiksi salaattiin tai teehen. Terveysvaikutuksiltaan se tunnetaan "naisten yrttinä": siitä ovat monet löytäneet avun muun muassa kivuliaisiin kuukautisiin.

 Villiyrtit ja -vihannekset ovvat omavaraistelua ajatellen jo siltäkin kantilta optimaalista ravintoa, etteivät ne maksa muuta kuin keräämisen vaivan. Siinä missä "kesyt" yrtit ja vihannekset vaativat usein tunteja ja taas tunteja työtä kaikkine maan muokkauksineen, esikasvatuksineen, kasteluineen sun muine puhteineen, kasvavat villivihannekset ihan itsekseen (jopa siinä määrin, että suurinta osaa niistä pidetään haitallisina rikkaruohoina!). Ne kasvavat myös luonnostaan sellaisille paikoille, jossa ne kerryttävät itseensä mahdollisimman paljon ihmisille hyödyllisiä ravinteita: Suomen luonnossa kasvavat villikasvit ovat erityisten kasvuolosuhteidensa vuoksi täynnä antioksidantteja, vitamiineja ja hivenaineita.


Maitohorsma on ravinteikas ja monikäyttöinen villivihannes ja pohjoisen luontomme proteiinipommi.

Oma hurahdukseni villivihanneksiin on karannut siinä määrin lapasesta, että viime viikonloppuna löysin itseni Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta Espoosta. Kurssin järjestäjinä ja kouluttajina toimivat suomalaisen hortoilun pioneerit ja Hortoilu.fi -sivuston perustajat Raija ja Jouko Kivimetsä. Kivimetsät ovat kirjoittaneet myös useita kirjoja villivihannesten eli hortan keruusta ja hyödyntämisestä, kotoisammin kutsuttuna hortoilusta.

Koulutus painottui villikasvien ominaisuuksiin perehtymisen ja kasvien tunnistuksen ohella niiden kaupalliseen keruuseen, tuotteistamiseen, jatkojalostukseen sekä eettiseen vastuullisuuteen. Koulutus antoi pätevyyden tunnistaa ja kerätä villivihanneksia laadusta ja turvallisuudesta tinkimättä kaupallisiin tarkoituksiin: kurssilaiset tentittiin viikonlopun päätteeksi kirjallisten kokeiden lisäksi myös tunnistustehtävällä, ja tunnistamistamme kasveista saimme viralliset poimijakortit.

Kurssilla oli porukkaa eri puolilta Suomea hyvin erilaisista lähtökohdista, ja oli upeaa päästä tutustumaan ja verkostoitumaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Kouluttajiemme Joukon ja Raijan laaja tietämys, lämminhenkisyys, opetuksen johdonmukaisuus ja intohimo alaa kohtaan innostivat ja tekivät kurssista paitsi opettavaisen, niin myös nautittavan kokemuksen.

Erityisesti koulutuksesta jäi mieleen se, kuinka tinkimättömiä Raija ja Jouko olivat siitä, että laatukriteereistä pidetään kiinni ja luontoon mennään aina eettisyys edellä, vaikka kuinka kerättäisiin kaupallisiin tarkoituksiin. Opetuksessa painotettiinkin joka mutkassa sitä, että luontoa tulee kunnioittaa ja vastuullisen kerääjän jäljiltä keruupaikka jää aina sellaiseen kuntoon, ettei siitä päällepäin edes huomaa jonkun sieltä kasveja keränneen. Tämä lämmitti erityisesti sydäntäni, sillä sanoista kaupallisuus tai tuotteistaminen ei välttämättä tule ensimmäiseksi mieleen luonnon kunnioittava kohtelu. Karu totuus onkin, että valtaosa tällä hetkellä markkinoilla olevista "villivihanneksista" on itse asiassa viljeltyä ja usein ulkomailta tuotua. Kasvit kerätään ja käsitellään koneellisesti, jolloin laatu kärsii auttamatta. Viljelty kasvi ei myöskään itse valitse itselleen juuri oikeanlaista kasvupaikkaa, joten vaikkapa viljellyn nokkosen ravintoarvot eivät yllä läheskään aidon villin versionsa tasolle. Silti näitä viljeltyjä nokkosia myydään ihan pokkana villeinä! Kuinka räikeää kuluttajan harhaanjohtamista!

Mesiangervo on runsassatoinen ravinto- ja rohtokasvi, jonka omaleimaisesta tuoksusta on vaikea erehtyä. Sen kukat, kukkanuput ja lehdet ovat kaikki syötäviä, ja ne maustavat hienosti esimerkiksi teen tai jälkiruuan. Se sisältää salisylaatteja ja tunnetaan tämän vuoksi luonnon omana aspiriinina.


Vaikka olen vuosien ajan itseopiskellen opetellut hyödyntämään villivihanneksia ja luullut tietäväni niistä jotakin, oli kurssi minulle suorastaan villikasvien maailmaa avartava. Viikonloppuun mahtui ihan hirveästi asiaa, ja pari päivää kurssin jälkeen sujahtikin opittuja asioita sulatellessa ja pureskellessa. Näin jälkimainingeissa mieli pursuaa uusia ideoita, joiden myötä tulevaisuudessa yhä useampi suomalainen pääsisi nauttimaan näistä ekologisista, terveellisistä ja hyvänmakuisista herkuista, joita kasvaa ihan kirjaimellisesti takapihoillamme.

Luonnon omaa superruokaa löytää ihan kirjaimellisesti omalta takapihaltaan.


Kivimetsillä on aivan upea visio, jonka allekirjoitan ja alleviivaan itse täysin, ja jota haluan kurssin käyneenä ylpeänä vaalia: he haluavat nostaa aitojen kotimaisten villikasvien arvostusta kuluttajien silmissä ja tuoda vaihtoehdon halvalla ja tehokkaasti tuotettujen muka-villien kasvien rinnalle. Kurssin läpäisseeltä villivihannesten kerääjältä tuotteen ostaessaan kuluttajalla on takuu siitä, että kasvi on käsin poimittu, huolella valikoitu, eettisesti kerätty ja juuri oikein käsitelty artesaanituote.