keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Päivällistarpeita metsästämässä - VIDEO



Lähestyvä kekri on saanut jotain päässäni napsahtamaan, sillä olen saanut sienestyksestä jonkun lievän pakkomielteen. Koska viljelyssato jäi kehnoksi ja kekripöydän antimien nyt vaan kuuluu olla niin pitkälle itse kasvatettuja ja -kerättyjä kuin mahdollista, olen koittanut varastoida sieniä talvivaran lisäksi myös kekrin tarjoiluja silmällä pitäen.

Kekripöytään saamme tänä vuonna ensimmäistä kertaa oikein kunnon perinteistä pitoruokaa, eli itsekasvatettua lammasta. Vihanneksia meiltä ei jäänyt talven varalle säilöön: joku eläin on mönkinyt viimeisetkin porkkanat maasta, perunat menivät parempiin suihin jo kesällä ja mikään muu ei sitten oikein kasvanutkaan syötäväksi asti. Onneksi meillä on kuitenkin REKO-rinki, josta aion ilman muuta hankkia puuttuvat ainesosat kekrikekkereiden tarjoiluihin. Olen REKOsta nyt ihan erityisen intopiukeena siksi, että Tampereella aloitettiin vastikään Tammelantorin REKO. Nokialla asuessamme ihastuin muutamien vain sikäläisiin jakoihin osallistuneiden tuottajien tuotteisiin (esimerkiksi Kukkamäen kuttutilan valkosipulituorejuustoon, jota vedin ihan sellaisenaan suoraan pakkauksesta). Nyt tähän Tammelantorin REKOon on saatu kerättyä kokoon tuottajia pienemmistä ringeistä eri puolilta Pirkanmaata. Voi tätä onnea.


Eilisellä sieniretkellämme kuvasin pienen videopätkän. Sen tiimoilta tervetuloa kanssamme keräämään sieniä, tonkimaan hirvikärpäsiä päästä ja uppoamaan suohon.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Loppu hyvin, kaikki hyvin




 Olin kuullut villejä huhuja silkkikanojen hautomainnosta jo kauan ennen kuin silkki Hönö-Hempukka Hirvonen muutti kanaparvemme vahvistukseksi. Kun Hönö-Hempukka lopetti munimisen mystisesti vähän reilu kuukausi sitten (tai niin aluksi luulin) ja kolme viikkoa sitten katosi, osasin ensimmäisenä epäillä sen perustaneen jonnekin jemmapesän. Epäilykseni vahvistuivat, kun kana ilmestyi parin päivän päästä pihalle syömään pikaisesti ja katosi jälleen. Joka päivä se piipahti pikaisesti aterioimassa ja hiipi taas muina kanoina huomaamatta piiloonsa.

Kaksi viikkoa koitin jäljittää kanaa ja etsiä sen salapesää. Kana oli kuitenkin minua ovelampi ja onnistui aina livahtamaan pesälleen huomaamattani.

Eräänä päivänä kaavin viimeisiä heiniä paalin jämistä lampaille, kun huomasin jotain valkeaa ja pörröistä pilkottavan heinäpaalin alusena toimivan kuormalavan alta. Kaikista maailman paikoista oli Hönö-Hempukka päättänyt perustaa pesänsä ehkä ahtaimpaan koloon, joka tontiltamme löytyy. Siellä se tyytyväisenä hautoi liiskassa ja kulki pesäänsä olemattoman pienestä rakosesta heinäpaalien alta.



Muutama päivä ennen munien laskettua päivää (eli 21 päivää kanan katoamisesta) ei Hönö-Hemppu enää palannutkaan aamuruuan jälkeen pesälleen. Seurailin sen vapautuneen näköistä kaakerrusta noin tunnin verran ja päätin puuttua asiaan, sillä tuntui kurjalta ajatella, että munissa mahdollisesti kehittyneet tiput jäätyisivät viime metreillä emon saatua haudonnasta tarpeekseen.

Kun Antti tuli kotiin heitettyään lapsen tarhaan, olin rakentanut itselleni peitoista pilkkopimeän bunkkerin keittiön nurkkaan ja kökötin siellä läpivalaisemassa munia löytääkseni niistä elon merkkejä. Antti ei edes tajunnut aluksi, että hänen vaimonsa höpötys kuului peittokasan uumenista keittiön lattialta. Siinä tovin juteltuamme hän kysäisi ohimennen, että mitä sä muuten siellä teet?

Alkaa varmaan olla jo niin normi settiä meidän perheessä tällaiset tempaukset, ettei mies hoksaa edes ihmetellä, miksi emäntä leikkii majaa yksin kotona lapsen lähdettyä tarhaan.

Läpivalaisulla näin ainakin kolmessa munassa liikettä. Iski hätä. Meillä ei ole hautomakonetta, enkä pysty millään hautomaan kahtatoista munaa muutamaa päivää tissiliiveissänikään. Rakensin munille heinistä pesän kissankuljetuskoppaan ja juoksin etsimään pihalta emoa. Arvelin, että jos tuuppaisin kanan munien joukkoon kissanboksiin, heräisi sen hautomainto uudelleen.

Löysin Hönö-Hempun jumiin jääneenä pyöröpaalin takaa (ja tässä, hyvät naiset ja herrat, on syy sille miksi kanan nimi on Hönö). Pikainen kuntotarkastus osoitti, että Hönössä kuhisi kanatäitä. Mikäpä ihme se on, olihan kotkotin ollut viikkotolkulla hunningolla tunkkaisessa pikku pesässään vailla turvekylpyjä. Tämä selitti myös sen, että kana oli saanut hautomahommista tarpeekseen: on varmasti tukalaa yrittää perustaa perhettä, kun sen eteen täytyy kökkiä ahtaissa oloissa viikkotolkulla loisten jyrsittävänä (kun mietin itseäni odotusajan loppumetreillä, olisi varmasti täiepidemia polttanut päreeni lopullisesti). Hönö-raasu sai loishäädön, jonka jälkeen kiikutin sen kylpyhuoneeseen muniensa luokse. Siellä se sujahti saman tien kissankuljetusboksiin ja asettui varoen ja huolellisesti hautomaan.



Olin aika varma, että munat olivat ehtineet kylmettyä jo liiaksi, eikä niissä enää olisi elämää. Toissa iltana Hönöä syömään päästäessäni kuului pesästä kuitenkin hentoakin hentoisempi piipitys. Yhdestä munasta pilkisti nokka, toisessa oli särö. Aamulla emon siiven alta kurkisti kaksi pientä savunharmaata poikasta.

Eilen illalla minun oli nostettava Hönö syömään, sillä se ei olisi malttanut lähteä poikastensa luota. Samalla pääsin tekemään tilannekatsauksen ja tarkistamaan, onko kuoriutuvien tilanne pesässä ok. Kanan alta löytyi 11 pientä piipittävää pumpulipalleroa. Pahnanpohjimmainen rimpuili itseään vimmatusti ulos munasta, mutta kalvo oli päässyt kuivumaan kiinni sen höyheniin liimaten pään kiinni siiven alle, eikä tipu saanut käännettyä itseään asentoon, jossa se olisi saanut rikottua munan kuoren.

Kun kanan poikanen kehittyy munan sisällä, munan sisäkalvoon kehittyy verisuonia, joita pitkin tipun verenkierto kulkee ihan kuoriutumisen viime metreille asti. Munan pyöreämmässä päässä sijaitsee ilmatasku, johon tipu nokkaisee ensin reiän kavon läpi saadakseen happea. Sitten se ryhtyy rikkomaan munan kuorta. Kun tipu näivertää itselleen ulostuloaukkoa, kalvojen verisuonissa kiertävä veri pumppautuu samalla tipun elimistöön napanuoran kautta. Napanuoran toisessa päässä on keltuainen, jota sikiö on käyttänyt ravintonaan kehittyessään munassa. Kuoriutumisen aikana loppu keltuainen imeytyy napanuoran kautta tipuun, ja sitä ravintonaan käyttäen tipu pärjäilee vielä pari päivää kuoriutumisensa jälkeen ennen kuin alkaa syödä muuta ravintoa. Toisinaan hätäisempi kanaemo saattaa ryhtyä rikkomaan munan kuorta poikasen piipityksen kuullessaan ennen aikojaan, jolloin se saattaa rikkoa kalvoissa kulkevat verisuonet ja poikanen vuotaa kuiviin. Jos kuoriutumiseen puututaan tarpeettomasti, voi keltuaisen imeytyminen jäädä kesken, ja keltuaispussi jää roikkumaan tipun ulkopuolelle, eikä enää imeydy niin kuin pitäisi.

No, se kananmunan anatomiasta ja biologiatuokiosta. Pyrin tässä sanomaan, että kuoriutumiseen ei pidä mennä puuttumaan, ellei tiedä varmasti jonkin olevan vinossa, ja jos ei tiedä varmasti, mitä tekee (been there, done that - onneksi tuolloin en kuitenkaan hätiköinnilläni saanut mitään isoa vahinkoa aikaan).

Nyt oli siis munan kalvo kuivahtanut ja liimannut tipun pään kiinni sen siipeen. Kuorin supervarovaisesti munan kuorta ilmataskun ympäriltä niin, että munan kalvo tuli paremmin näkyviin. Kalvossa ei näkynyt enää tummia verisuonia - niissä ei siis ollut enää verenkiertoa, joten uskalsin ryhtyä irrottamaan tipun päähän tarrautunutta kalvoa niin, että se sai nokkansa vapaaksi ja pääsi turvallisesti rikkomaan munankuorta ympäriltään. Ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa, kuin märkä tipu retkotti pahnoilla sisarustensa joukossa. Keltuainenkin oli imeytynyt, joten uskalsin näpertää loputkin kalvon rippeet irti tipun siivestä, ja tipu sai itsensä irti munankuoresta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.




Vastoin kaikkia odotuksia, Hönö-Hempukka sai haudottua 12 tervettä pientä tipua, eli onnistumisprosentti oli täydellinen. Pienen silkkikanan munista kuoriutui, kuten olettaa saattaa, hyvin pieniä tipuja. Poikasia tuli todella laaja väriskaala, ja sen lisäksi osa niistä on perinyt äidiltään tyypilliset silkkikanan karvajalat. Osa tipuista tuntuu olevan myös ihan yhtä uteliaita ja sopivasti hönöjä, ihan kuin emonsa.

Hauska on seurata, minkä näköisiä pörriäisiä näistä vielä kasvaa.


lauantai 7. lokakuuta 2017

Lokakuisia mullistuksia





Sinne heilahti kaunis, sumuinen syyskuu ja lokakuu saapui myrskyn saattelemana. Olen koukuttunut Paula Havasteen historialliseen Vihat -kirjasarjaan, ja pari päivää kestänyt kova myrskytuuli toi mieleeni hänen kirjoissaan kuvatun suuren riipijän,
"...joka nousi syksyllä, paiskoi kuusten latvoja puolelta toiselle ja repi yhtenä ainoana päivänä kaikki lehdet puista."

Vielä ei saanut myteri kuitenkaan riivittyä ruskan värejä mennessään. Ajankohta tällaisen asian jännittämiselle on kieltämättä vähän aikainen, mutta nykyään säältä ei oikein tiedä, mitä odottaa. Täytyy varautua henkisesti kaikkeen.




Lokakuun myötä meidän perhe-elämässä on tapahtunut parikin isoa mullistusta: pätkä aloitti päiväkodin osapäivähoidossa paikallisessa lastentarhassa ja minä otin ison harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suoritin ajokortin. Reilun yhdeksän vuoden ajan olen luistanut ajoluvan suorittamisesta ja selvinnyt puhumalla, sillä ajatuskin sellaisen ison, nopean ja täysin minun hallintani varassa olevan peltirotiskon ohjailusta ihmisten ja eläinten seassa on saanut minut paskahalvauksen partaalle. Elämä täällä metsän keskellä ilman omaa autoa on kuitenkin pirun hankalaa.

Nyt, kun perheen asioilla juokseminen ei ole enää yhden autoilevan ihmisen varassa, on meille auennut mahdollisuus järjestää Venlalle muutamaksi tunniksi päivässä virikkeitä ja omanikäistään seuraa päiväkodissa. Sitä ipana on selvästi pitkään kaivannut: kyllähän tuo lampaiden ja kanojenkin keskellä kirmatessa viihtyy, mutta ehkäpä leikkiminen muiden taaperoikäisten kanssa kehittää vähän eri puolta lapsen sosiaalisista taidoista. Itse saan myös sitä myöten kädet vapaaksi muutamaksi tunniksi päivässä ja voin keskittyä töihin ja oman pienen yrityksen pystyttämiseen. Millään emme olisi kyenneet näitä asioita toteuttamaan, jos olisimme koittaneet kikkailla vain yhden autoa ajavan ihmisen voimin. Yritin kyllä pitkään heittää ilmoille sitäkin vaihtoehtoa, että josko vain hommaisin hevoskärryt ja hoitaisin sillä liikkuen juoksevat asiani. Ei mennyt läpi. Ja onhan se totta, että esimerkiksi eläinten rehujen noutorundi lähimmälle Hankkijalle olisi saattanut olla aika elämys, jos olisin hevosvetoisilla kärryillä sinne moottoritietä pitkin sompaillut. Parempi siis näin.



Talon remontti junnaa ja seisoo paikallaan, sillä nyt tärkeysjärjestyksessä on kiilannut ohi saada kunnon talvenkestävä kanala ja lampola pystyyn ennen yöpakkasia. Projekti etenee hyvällä mallilla, siihen palailen paremmin ihan lähipäivinä.

Myös hevosten pihattotarhaa saatiin kunnostettua viime sunnuntaina. Antin ollessa reissussa saapui isäni hätiin ja yhteistuumin saimme ajettua tallin edustalta läjäpäin maata ja päällystettyä sen suodatinkankaalla ja murskeella. Sateet katkaisivat urakan ikävästi, sillä märkää mutavelliä on ihan mahdoton kuoria pois ilman järeämpää kalustoa. Nyt pihattotarhasta kuitenkin ainakin osa on kuivaa, ja hepoilla on tallissa seisoskelun ja kurassa ryömimisen ohella mahdollisuus talsia myös kuivemmalla pohjalla.



Tämän postauksen kuvia napsiessani meinasin koeajaa uutta kameraa ja sen jalustaa. Ajattelin, että ainakin maisemakuvia räpsiessä jalustan käytöstä olisi hyötyä, kun sen avulla saisin otettua vakaampia kuvia. Rannassa lykkäsin jalustan mättääseen ja ryhdyin asettelemaan kameraa paikoilleen. Ihan hoomoilasena ihmettelin, mihin on jalustasta kadonnut sekä kameralle tarkoitettu kiinnitysruuvi että se kolo, missä se ruuvi on yleensä ollut.

Hetken ihmeteltyäni huomasin "kamerajalustani" jalassa komeilevan tekstin BOSCH. Olin nohevana muijana napannut kamerajalustan sijasta matkaani Antin laserosoitin-minkälie-remonttiapuvälineen. Vaan eipä sillä, olisihan se pieni vatupassi siinä jalustan varressa ihan näppärä apuväline valokuvauksessakin!

Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille! Ensi viikolla saattaa pukata myös uutta videopostausta. Ainakin mikäli tämä pro-bloggaaja osaa ottaa metsäreissulleen oikean kamerajalustan mukaan.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Lenkki aamusumussa - blogin uusi Youtube-kanava ja sen ensimmäinen VIDEO


No niin, jostain pitää aloittaa.

Blogi sai oman Youtube-kanavan ja samaan syssyyn ensimmäisen videopäivityksensä. Pikaisen karvalakkimalli-editoinnin ja parin punkkulasillisen jälkeen kehtasin ladata videon näkyville. Jos jaksatte katsoa kankean alkujuonnon, jossa unohdin kaiken mitä suunnittelin sanovani ja höpötin vaan, tulette näkemään ainakin paljon sumua. Ja nenän niiskutusta, silmäpussit ja aika söpön koiran.




maanantai 25. syyskuuta 2017

Hötyä pöttyyn



Se viime postauksessa julistamani kanalarakennuksen hakureissu Kalliorinnasta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kovin montaa osaa emme ehtineet irrottaa kun jo tulimme siihen tulokseen, että mökkerön purku pienempiin osiin ja nostaminen kyytiin on silkka mahdottomuus.

Vaan eipä siinä, kanalan ja talvilampolan uuhille tarvitsemme joka tapauksessa. Eilen Antti suunnisti puutavarakauppaan ja haki pelit ja pensselit pienen kanala-lampolan rakentamista varten. Isäpaatsekin ilmestyi tänne työhousuissaan ja ajoi Avantilla muutaman tunnin savea eläinten uuden asuinmökin tieltä. Myös hevosten tarhaa saatiin koneella lanattua edes hiukan siedettävämpään kuntoon. Perusteellisempaan pohjan tasaamiseen täytyy kuitenkin odottaa vielä hetki tarhan kuivumista, sillä märässä savivellissä painavalla koneella ajaminen on aikamoista lipsuttelua.



Tänään Antti pääsi aloittamaan varsinaiset rakennuspuuhat. Ilma on upea, aurinko paistaa pihaan koivujen keltaisten lehtien lomasta. Hevosten heinän rouskutuksen, ankkojen kylpyveden lotinan ja satunnaisten sirkkelin surahdusten lisäksi on aivan tyyntä ja hiljaista. Saatuani lapsen päiväunille en malttanut jäädä sisälle näpyttelemään, vaan leiriydyin ulos kaivonkannelle läppärini kanssa. Kun ajatus jumittaa (ja sehän jumittaa), seurailen kanojen auringossa paistattelua ja verkkaista kuopsuttelua.

Tällaisissa lämpimän leppeissä syyspäivissä on jotain, mikä vetoaa minuun vielä kesäpäiviäkin enemmän. Matalammalta paistavan auringon valo on värisävyltään pehmeä ja lämmin, ja ilma tuntuu jotenkin helpolta hengittää. Valokuvat (etenkään nämä oman kamerani lopullisen hajoamisen vuoksi Antin puhelimella räpsityt) eivät tee ollenkaan oikeutta sille, kuinka upean kontrastin ruskan värjäämät puut saavat aikaan pilvettömän sinisen taivaan kanssa. Kun vielä koko tuo väripläjäys heijastuu tyynen järven pintaan, näyttää maisema siltä, kuin jollain olisi lähtenyt pahasti lapasesta kuvan värikylläisyyden säätönamiskan kanssa.
Uupumuksen ja ämpyilyn jälkeen tunnen taas, kuinka akut alkavat palata latinkiin ja inspiraatio nostaa varovasti päätään. Vielä jokin aika sitten olo oli niin väsähtänyt ja alakuloinen viikkotolkulla, että ajattelin sen hävinneen johonkin ikihyviksi.




Olen miettinyt, josko ryhtyisin päivittämään blogia jatkossa myös videoblogin muodossa. Toisinaan kun tuntuu, että näytettävää ja kerrottavaa riittäisi, mutta valokuvat ja teksti eivät aina palvele parhaiten tarkoitusta välittää tunnelmaa. Luonto täällä on ihan mielettömän kaunis, ja olisi varmasti hauskaa jakaa kokemuksia ja tunnelmia kanssanne myös elävän kuvan kautta.

Jaksaisittekohan, oi ihanaiset lukijat siellä, seurata jatkossa Kesärannan töllin kuulumisia myös videopäivitysten muodossa?


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Menkää ulos! Nauttikaa!

perjantai 22. syyskuuta 2017

Rapa-Matti





Tässä kuussa (tarkalleen ottaen 15. päivä) vietimme töllin omistajuutemme ensimmäistä vuosipäivää. Olen kokenut nyt kaikkien vuodenaikojen vaihtumisen täältä Kesärannasta käsin ja saanut seurata luonnon vuodenkiertoa aitiopaikalta.

Tänään on syyspäiväntasaus, jota ennen vanhaan juhlittiin suunnilleen näihin aikoihin, 21.9., Syys-Mattina. Taivaannaulan linkin mukaan Syys-Matti tunnettiin myös Rapa-Mattina, ja ainakin meidän pihaa ja erityisesti pihattotarhaa vilkuillessa ei ole vaikea päätellä, mistä nimitys juontaa juurensa. Minun kävi kurassa raahustavia hevosia niin sääliksi, että ne ovat nyt tarhanneet kuivassa lautatarhassa pässien kanssa.
Viikonlopun suunnitelmat ovatkin nyt siltä osin plakkarissa, että tarhan pohja kuoritaan mutavellistä ja peitetään katteella. Huomenna vien hevoset naapurille "lainaan": ne menevät pitämään eroahdistuksesta kärsivälle ruunavanhukselle seuraa siksi aikaa, kun toinen heidän hevosistaan lähtee päiväksi kisareissuun. Sen jälkeen suuntaamme Kalliorintaan mukanamme peräkärry ja yltiöoptimistinen mieli, ja koitamme saada nostettua talvikanalarakennuksen jollain ilveellä kyytiin ja tuotua tänne.



Lähimetsät alkavat tulla entistä tutummiksi ja pakastin täyttyy sienistä. Puolukkaa on myös reilusti, kun vain joutaisi keräämään. Kun lähden metsään vasu käsikynkässä ja arvon sienestyksen ja marjastuksen välillä, vie sienestys yleensä voiton.
Myös kananmunat ovat olleet varsin satoisia, vaikka toisin luulin: pitkän aikaa kanojen munintapesä oli päivästä toiseen tyhjä, ja kerkesin jo soimata itseäni, että näinköhän olen kotkottimia jotenkin huonolla hoidolla pitänyt, kun ihan tykkänään lopettivat kaikki yhtä aikaa munimisen. Eilen kuitenkin heiniä viedessäni löysin yllärin heinäpaalin takaa. Sinne oli vuorattu maahan varisseista heinistä soma pesä, ja pesässä nökötti iso läjä munia.

No niin, kunhan saamme tämän viikonlopun puhteineen pulkkaan ja eläimet talviteloille, maltan varmasti lopettaa täälläkin ainaisen kiireestä valittamisen. Palataan pian kanalansiirtokuulumisten kera - pitäkäähän peukkuja, että saadaan koppero kommelluksitta kyytiin ja Kesärantaan!







maanantai 11. syyskuuta 2017

Ryhtiliikeyritelmä



Syksy saapui ja kiire sen mukana. Kun sääennusteet alkoivat näyttää viileneviltä ja vetisiltä, piti meidän noutaa kiireenvilkkaa eläimet laitumelta kotiin. Uuhet olisivat meidän puolestamme saaneet vielä jäädä, mutta niiden laidun alkoi olla aika loppuun syöty, joten tuumimme, että taitaa olla parempi hakea villapyllyt kotiin. Uuhien onneksi en onnistunut löytämään myynnissä olevaa käsikäyttöistä ruohonleikkuria sopivan matkan päästä, joten kotipihassakin riittää vielä vihreää järsittäväksi.

Kevättalvella ensimmäisenä karitsoinut Ansa-lammas näyttää selvästi muita uuhia pyöreämmältä, ja olen aika varma, että se on mennyt paukahtamaan tiineeksi pian poikimisensa jälkeen. Emme ajatelleet teettää uuhilla enää karitsoja (emmekä varsinkaan vasten talvea syntyviä karitsoja!), mutta toki tiedostimme riskin: jouduimme majoittamaan Allu-pässin uuhien ja karitsojen kanssa samaan tarhaan ennen kuin pystyimme rakentamaan erillistä pässiaitausta, ja suomenlampaat ovat tunnetusti aika toimeliaita näissä puuhissa. Saamme siis ehkäpä jälleen pian kuulla pikku sorkkien tepsutusta. (Taikka sitten Ansa on herkutellut koko kesän oikein antaumuksella ja lihonut vaan muita enemmän.)



Olin taas kerran syksyn työlistaa suunnitellessani turhan optimistinen. Mutta mitäpä tuota murehtimaan: tallin ehtii maalata kevväämmällä ja kellariin ei vielä tältä sadonkorjuulta säilöttävää juuri jäänyt, odotelkoon sekin mörskä lahoine ovineen kaikessa rauhassa otollisempia aikoja. Tärkeimmät hommat saamme varmasti pakerrettua valmiiksi pistämällä hötyä pöttyyn ja järjestämällä kunnon talkoot. Kun nyt kekriin mennessä saamme pihat kuntoon, eteisen remontin valmistumaan ja eläinten talvisuojat reilaan, niin lupaan hyristä tyytyväisyydestä koko loppuvuoden.



Suunnittelin tekeväni hunningolle jääneen blogini kanssa pienen ryhtiliikkeen. Huomaan nimittäin, että mitä pidemmän aikaa kuulumisten päivitystä tänne lykkään, sitä hankalampi on lopulta tarttua toimeen ja herätellä blogia taas tauolta. Ainakin Jovelassa ja Kolmas luonto -blogissa oli otettu käyttöön ihan näppärä konsti päättää joku tietty viikonpäivä uuden blogipostauksen julkaisulle. En aseta (ainakaan vielä) itselleni mitään tiettyä postauspäivää, mutta jos nyt ainakin kerran viikossa lupaudun jotain tänne rustailemaan, niin kai se on alku sekin.


Oikein leppoisaa syksyä teille kaikille!

torstai 24. elokuuta 2017

Sitä sun tätä




Tänään on Perttelin päivä, joka tarkoitti vanhan ajan vuodenkierrossa ensimmäistä syyspäivää. Mustikka muuttuu mustaksi ja yöt pimeiksi, väittivät. Ja mitäpä tuota kiistämään: sienimetsällä käydessäni olen mustikoita suuhun napsiessa saanut ylikypsyneistä marjoista kädet sotkuun, ja jos myöhäisellä huussireissulla otsalamppu unohtuu, joutuu jo vähän hapuilemaan, jotta tietää mihin istahtaa.

Vielä olisi tämän syksyn tehtävälistalla ainakin maakellarin kunnostus ja tallirakennuksen maalaus. Myös vanha kanalarakennus pitäisi saada siirrettyä Kalliorinnasta jollain ilveellä tänne.

Töllin puolella kylpyhuoneen viimeistelytyöt odottavat vielä tekijäänsä. Eteinen tarvitsisi saada myös urakoitua kuntoon. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vanhan isännän varastossa tarvitsisi tehdä perusteellinen inventaario, jotta saisimme eteistilan tyhjennettyä. Remppahommista riittäisikin juttua, siispä palailen niihin myöhemmin vielä omissa postauksissaan.




Olen päässyt karkaamaan kotoa metsään pariin otteeseen, kun vain Antti on ehtinyt kotiin ennen pimeää lasta vahtimaan. Olen löytänyt lähimetsistä parempia sieniapajia, kuin mitä Kalliorinnassa asuessa kuuna kullan valkeana. Puolukkaa näkyy tulevan myös paljon, sillä mäntyvaltaista, kallioista, puolukoiden suosimaa metsää täällä riittäisi vaikka päivien patikaksi.

Puutarhan puolella sieltä täältä niitetty pihamaa tuottaa vielä jonkin verran villiyrttejä kerättäväksi rohdoiksi talven varalle. Kohdista, joita olen pässeille niittänyt, näkyy pukkaavan vielä ainakin uutta poimulehteä ja siankärsämöä. Myös mäkikuisma jaksaa vielä lykkiä uutta kukintoa.
Kehäkukkia kylvin pienen koepläntin, ja nyt kun tuo näyttää hienosti kukkivan, ajattelin kuivata terälehtiä ja kokeilla tehdä niistä salvaa talvella, kun on aikaa. Kehäkukkavoide oli pelastukseni joskus aikoinaan Thaimaan-reppureissulla (sissus, kohta kymmenen vuotta sitten!), kun minä, joka en juuri koskaan polta itseäni auringossa, kärväytin nahkani. Arvelisin, että töllin takapihalla rehottavat kehäkukat taipuvat auringonpolttamien ohella muidenkin ihovaurioiden hoitoon.