torstai 22. kesäkuuta 2017

Inspiroiva viikonloppu villivihannesten maailmassa

Blogia säännöllisemmin seuranneet ovat varmaankin huomanneet innostukseni villiyrtteihin ja -vihanneksiin. Meidän perheessämme luonnon villit "superfoodit" näkyvät ruokalautasillamme näin kesäaikaan lähes päivittäin. Luonnonkasveja keräämällä olemme pystyneet nostamaan tänäkin kesänä omavaraisuusastettamme jonkin verran, vaikka puutarhamme on auttamattomasti kesken eikä sen antimilla pötkitä vielä puusta pitkälle.

Poimulehti taipuu hienosti esimerkiksi salaattiin tai teehen. Terveysvaikutuksiltaan se tunnetaan "naisten yrttinä": siitä ovat monet löytäneet avun muun muassa kivuliaisiin kuukautisiin.

 Villiyrtit ja -vihannekset ovvat omavaraistelua ajatellen jo siltäkin kantilta optimaalista ravintoa, etteivät ne maksa muuta kuin keräämisen vaivan. Siinä missä "kesyt" yrtit ja vihannekset vaativat usein tunteja ja taas tunteja työtä kaikkine maan muokkauksineen, esikasvatuksineen, kasteluineen sun muine puhteineen, kasvavat villivihannekset ihan itsekseen (jopa siinä määrin, että suurinta osaa niistä pidetään haitallisina rikkaruohoina!). Ne kasvavat myös luonnostaan sellaisille paikoille, jossa ne kerryttävät itseensä mahdollisimman paljon ihmisille hyödyllisiä ravinteita: Suomen luonnossa kasvavat villikasvit ovat erityisten kasvuolosuhteidensa vuoksi täynnä antioksidantteja, vitamiineja ja hivenaineita.


Maitohorsma on ravinteikas ja monikäyttöinen villivihannes ja pohjoisen luontomme proteiinipommi.

Oma hurahdukseni villivihanneksiin on karannut siinä määrin lapasesta, että viime viikonloppuna löysin itseni Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta Espoosta. Kurssin järjestäjinä ja kouluttajina toimivat suomalaisen hortoilun pioneerit ja Hortoilu.fi -sivuston perustajat Raija ja Jouko Kivimetsä. Kivimetsät ovat kirjoittaneet myös useita kirjoja villivihannesten eli hortan keruusta ja hyödyntämisestä, kotoisammin kutsuttuna hortoilusta.

Koulutus painottui villikasvien ominaisuuksiin perehtymisen ja kasvien tunnistuksen ohella niiden kaupalliseen keruuseen, tuotteistamiseen, jatkojalostukseen sekä eettiseen vastuullisuuteen. Koulutus antoi pätevyyden tunnistaa ja kerätä villivihanneksia laadusta ja turvallisuudesta tinkimättä kaupallisiin tarkoituksiin: kurssilaiset tentittiin viikonlopun päätteeksi kirjallisten kokeiden lisäksi myös tunnistustehtävällä, ja tunnistamistamme kasveista saimme viralliset poimijakortit.

Kurssilla oli porukkaa eri puolilta Suomea hyvin erilaisista lähtökohdista, ja oli upeaa päästä tutustumaan ja verkostoitumaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Kouluttajiemme Joukon ja Raijan laaja tietämys, lämminhenkisyys, opetuksen johdonmukaisuus ja intohimo alaa kohtaan innostivat ja tekivät kurssista paitsi opettavaisen, niin myös nautittavan kokemuksen.

Erityisesti koulutuksesta jäi mieleen se, kuinka tinkimättömiä Raija ja Jouko olivat siitä, että laatukriteereistä pidetään kiinni ja luontoon mennään aina eettisyys edellä, vaikka kuinka kerättäisiin kaupallisiin tarkoituksiin. Opetuksessa painotettiinkin joka mutkassa sitä, että luontoa tulee kunnioittaa ja vastuullisen kerääjän jäljiltä keruupaikka jää aina sellaiseen kuntoon, ettei siitä päällepäin edes huomaa jonkun sieltä kasveja keränneen. Tämä lämmitti erityisesti sydäntäni, sillä sanoista kaupallisuus tai tuotteistaminen ei välttämättä tule ensimmäiseksi mieleen luonnon kunnioittava kohtelu. Karu totuus onkin, että valtaosa tällä hetkellä markkinoilla olevista "villivihanneksista" on itse asiassa viljeltyä ja usein ulkomailta tuotua. Kasvit kerätään ja käsitellään koneellisesti, jolloin laatu kärsii auttamatta. Viljelty kasvi ei myöskään itse valitse itselleen juuri oikeanlaista kasvupaikkaa, joten vaikkapa viljellyn nokkosen ravintoarvot eivät yllä läheskään aidon villin versionsa tasolle. Silti näitä viljeltyjä nokkosia myydään ihan pokkana villeinä! Kuinka räikeää kuluttajan harhaanjohtamista!

Mesiangervo on runsassatoinen ravinto- ja rohtokasvi, jonka omaleimaisesta tuoksusta on vaikea erehtyä. Sen kukat, kukkanuput ja lehdet ovat kaikki syötäviä, ja ne maustavat hienosti esimerkiksi teen tai jälkiruuan. Se sisältää salisylaatteja ja tunnetaan tämän vuoksi luonnon omana aspiriinina.


Vaikka olen vuosien ajan itseopiskellen opetellut hyödyntämään villivihanneksia ja luullut tietäväni niistä jotakin, oli kurssi minulle suorastaan villikasvien maailmaa avartava. Viikonloppuun mahtui ihan hirveästi asiaa, ja pari päivää kurssin jälkeen sujahtikin opittuja asioita sulatellessa ja pureskellessa. Näin jälkimainingeissa mieli pursuaa uusia ideoita, joiden myötä tulevaisuudessa yhä useampi suomalainen pääsisi nauttimaan näistä ekologisista, terveellisistä ja hyvänmakuisista herkuista, joita kasvaa ihan kirjaimellisesti takapihoillamme.

Luonnon omaa superruokaa löytää ihan kirjaimellisesti omalta takapihaltaan.


Kivimetsillä on aivan upea visio, jonka allekirjoitan ja alleviivaan itse täysin, ja jota haluan kurssin käyneenä ylpeänä vaalia: he haluavat nostaa aitojen kotimaisten villikasvien arvostusta kuluttajien silmissä ja tuoda vaihtoehdon halvalla ja tehokkaasti tuotettujen muka-villien kasvien rinnalle. Kurssin läpäisseeltä villivihannesten kerääjältä tuotteen ostaessaan kuluttajalla on takuu siitä, että kasvi on käsin poimittu, huolella valikoitu, eettisesti kerätty ja juuri oikein käsitelty artesaanituote.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tapaus Johtaja Tuura


Kerroin aiemmin, kuinka joku peto oli päässyt yöllä talliin ja tappanut neljä ankanpoikastamme. Siitä seuraavana yönä katosi myös kukkomme Johtaja Tuura. Luulimme tietysti, että nyt on Tuurakin päätynyt pedon suuhun, mutta kukkopa ei ihan niin vain antautunutkaan kenenkään iltapalaksi. Sen sijaan Tuurasta on paljastunut muuton myötä varsinainen villikukko!



Kanalan väen muuttoiltana Antin oli määrä käydä hakemassa kanat ihan vaan hätsynpikaa Kalliorinnasta töidensä jälkeen. Napakka mutta hellä ote vaan kyljistä siipien päältä molemmin puolin ja kuljetuslaatikkoon, hyvin se menee, ohjeistin Anttia, joka ei tähän päivään mennessä ole päässyt täysin yli kanakammostaan.

Espanjassa asuva veljeni oli Suomessa lomalla ja yöpyi tuolloin Kalliorinnassa. Hän oli mennyt Antin avuksi kanojen pyydystämiseen.

Miehet saivat kanat bokseihin ilman ongelmia, mutta Tuura oli kaiketi päättänyt, että muuttakaa keskenänne. Se oli karannut useaan otteeseen, räpiköinyt itsensä irti, paennut laatikosta jo kerran sinne päädyttyään ja kirmannut naapurin pihalle puiden suojiin. Sain viestitse tilannepäivityksiä tapahtumapaikalta ja jäi vähän epäselväksi, jahtasiko siellä milloin äijät kukkoa ja milloin kukko äijiä.



Kello oli yli puolen yön, kun sain veljeltäni huolestuneen viestin, että ilmota vielä kun Antti on turvallisesti kotona, siltä kukolta voi odottaa ihan mitä vaan.
Jonkin ajan päästä kukkojahdissa väsähtänyt kanafarmari-Antti kurvasi pihaan, ja minä mulkoilin miestä oliko-se-muka-nyt-niin-hankalaa -ilmeelläni samalla, kun kannoimme kuljetuslaatikoita talliin, jossa voisimme turvallisesti vapauttaa kanat yöpuulle.
Suljimme oven perässämme ja jätimme oven yläluukun sen verran raolleen, että vähän kesäyön valoa pääsisi sisälle jottei meidän tarvitsisi ihan sokkona puuhastella.

Nostin kansiosan Johtaja Tuuran kuljetuslaatikosta ja tunsin siiven pamauttavan päin näköäni. Kukko lensi kuin kotka konsanaan ja liihotteli ulos raolleen jätetystä oviluukusta. Katselimme hämmentyneinä, kuinka se lensi ainakin parikymmentä metriä naapuritontille ja katosi hämärään yöhön. Kävimme etsimässä Tuuraa kaikkialta, mutta missään ei näkynyt kukosta vilaustakaan. Ei auttanut muu kuin todeta, että ehkäpä se on mönkinyt johonkin piiloon ja varmasti se ilmestyy jostain aamulla, kunhan kuulee rouviensa kotkotuksen pihalla.

Aamulla kukkoa ei edelleenkään näkynyt, eikä se ilmestynyt koko päivänä takaisin edes kanojen houkuttelemana. Antilla oli kukosta ihan hirveä stressi päällä. Me jahdattiin sitä niin kauan että sillä ei kyllä oo mitään lupaa joutua enää tässä vaiheessa ketun suuhun.
Helsingin Sanomien valokuvaaja kävi päivällä ottamassa meistä valokuvat tekeillä olevaan lehtijuttuun ja pyysi kertomaan nettiversioon tulevalla videolla siitä, kuinka kettu oli vienyt kukkomme. Kun perjantai-iltanakaan ei kukkoa näkynyt eikä kuulunut, totesi jo Anttikin, että eiköhän tuo ole kohdannut luonnollisen poistuman.


 Lähdin lauantaiaamuna Espooseen villivihanneskurssille ja Antti jäi kotiin päivystämään.
Illalla Antti lähetti minulle videon, jossa näkyi, kuinka hän rämpi metsässä sählymaila a.k.a Kesärannan paimennussauva kädessään. Ihmettelin, että mitähän se ukko on nyt keksinyt. Kunnes videossa jossain puiden välissä vilahti mustavalkoinen hahmo.

Soitin Antille että oliko se oikeesti Johtaja Tuura jota sä siellä jahtaat?! Oli se. Naapurin rouva metsikön toiselta puolelta oli soittanut Antille ja kysynyt, onko meillä sattumoisin jotain hukassa, kun heidän pihatiellään tonottaisi yksi kukko ihan muina miehinä hiukan eksyneen oloisena.

Kaksi tuntia myöhemmin Antti oli saanut Tuuran paimennettua takaisin kotipihalle, jossa se oli polleana painunut kanojensa seuraan tepastelemaan kuin ei olisi koskaan missään ollutkaan. Naureskelimme, että varmaan on kettukin Tuuraan törmättyään tuumannut, että löytyy sitä evästä helpomminkin ja jättänyt kukon seikkailemaan metsään kaikessa rauhassa.


Johtaja Tuuralla taisi nousta vähän vapaus hattuun, sillä nyt se on pysynyt kotipihassa kanojensa kanssa, mutta se ei suostu menemään yöksi sisälle. Sen sijaan se kipuaa yötä pitelemään tallin vieressä olevaan koivuun, josta se laskeutuu aamulla tallin ovelle odottamaan, että käyn laskemassa kanat vapaaksi. Samapa tuo, nauttikoot nyt villikukon elämästä. Pääasia, että selvisi hengissä parin päivän seikkailustaan.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kanojen saapuminen ja surkeiden sattumusten päivä


Jos alkuviikosta sattui ja tapahtui, niin loppuviikko se vasta hulabaloota olikin. Taitaa olla parempi purkaa raporttia osiin, että joku edes vähäinen tolkku säilyy.

Torstain ihana juttu oli kanojen muutto vihdoin Kesärantaan. Meillä ei ole täällä vielä talviasuttavaa kanalaa, vaan sellainen olisi tarkoitus rakentaa syksyllä. Siihen saakka minulla on ollut rakenteilla pikkuinen kesäasuttava kanankoppero, mutta projekti on aina jäänyt muiden kiirusten jalkoihin ja kesäkanalan vinossa vinksottava ranka on jäänyt tönöttämään pihan perälle kuin nalli kalliolle.

Kunnes sitten tajusin että ei saakeli, meillähän on eläimet laitumilla ja pässit lautatarhassa. Ja talli on ollut kuukauden tyhjillään. Ja kukaan ei ole tätä tajunnut.

Palataan muuttotunnelmiin vielä myöhemmin.


Kanojen saaminen kotiin oli tervetullut piristysruiske, sillä edellisen päivän aamu paljastui ihan kertakaikkisen hirveäksi. Heräsin tekstiviestiin, jossa seisoi, että hevoset olivat kaataneet aitaa laidunlohkojen välissä, ja että meidän ja naapurilohkon hevoset mellastivat kaikki samassa tilassa. Ensimmäinen oletukseni oli tietysti, että paikalta löytyisi vähintäänkin ruumiita, joten kiskoin päälleni ensimmäiset käteen osuneet vaatteet, kaappasin unisen lapsen suoraan sängystä vaunuihin ja lähdin hölkkäämään laitumelle.

Vahinkoja ei ollut päässyt sattumaan onneksi, vaikka tunnelma kieltämättä aika sähköinen hevosten keskuudessa olikin: naapurilohkon Saana-tamma oli kiimassa ja keikisteli meidän ruunillemme minkä kerkesi. Lento oli tästä varsin riemuissaan ja oli selvästi löytänyt sisäisen oriinsa uudelleen ja jahtasi vieraita ruunia ympäri laidunta korvat luimussa koittaen omia tamman, tämän vinkuessa ja pörheltäessä häntä töttöröllä kaiken hässäkän keskellä. Naapurilohkon hevosten omistaja kertoi, että tammalla oli vähän taipumusta karata kiimassa vieraisiin miehiin sähkölankojenkin läpi.

Saimme aidat pystytettyä Venlan tönöttäessä vaunuissa ihmettelemässä erikoista aamuohjelmaa. Aivoni olivat aivan jumissa aamukahvin puutteessa, ja Venlakin oli joutunut seuraamaan aitatalkoita ilman aamupalaa. Onneksi pätkää ei tuntunut haittaavan, kaipa aamupala unohtui siinä hevosia katsellessa ja ihhahaa-ääniä päästellessä.

Päästyämme kotiin syötin lapsen ja pistin kahvit tippumaan. Vilkaisin ikkunasta ulos takapihalle. Ei helvetti soikoon, tallin ovi on auki. Olin illalla käynyt keräämässä ankat talliin yöpuulle ja sulkenut perässäni oven.Mutta minun oli täytynyt unohtaa laittaa ovi illalla säppiin.

Kurkin tallin joka nurkan ja kiersin pihan. Tipu-tipu-tiputtelin ympäriinsä ja tutkin marjapensaiden juuret. Mistään ei kuulunut ankanpoikasten tuttua piipitystä, puristava tunne rinnassa voimistui.
Etsin ankkoja pitkin tienoita, kunnes laitumien läheltä metsänreunasta löysin kasan untuvia. Untuvien vana jatkui metsään. Myöhemmin Antti löysi toisen ankan kuolleena tonttimme reunasta. Joku peto, tarina ei kerro mikä, oli tappanut ankanpoikaset ja vienyt ainakin yhden niistä mennessään. 

Eipä olisi karmeammin voinut keskiviikko alkaa. 


 Antti haki kanat Kalliorinnasta kotiin myöhään seuraavan päivän iltana. Kanat ihmettelivät hetken uutta kotiaan, mutta uteliaisuus voitti pian arkailun. Edellispäivän järkytysten jälkeen oli ihana seurailla, kuinka kotkottimet kuopivat ja tutkailivat uutta reviiriään silmin nähden tyytyväisinä. Olkoonkin, että ne kuopivat kohopenkit leväälleen katkoen samalla viimeisenkin kitukasvuisen kesäkurpitsan taimeni. Ei tuntunut enää siinä konkurssissa.


 Ilmeisestikään surkeita sattumuksia ei ollut kuitenkaan sattunut tarpeeksi, sillä vielä seurasi lisää. Sen verran paljastan, että tapaukseen liittyi pikkuveljeni huoli Antin hyvinvoinnista, kotkan lailla lentänyt kukko ja yllättävän löydön tehnyt naapuri. Mutta siitä lisää pian. Nyt täytyy mennä lukitsemaan kanalan ovi.


Jälkimuokkaus: tämä surkeiden sattumusten päivä olikin tosiaan keskiviikko, ja kanat saatiin kotiin seuraavana päivänä. Sekoilin päivien kanssa.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Vakioannos kivaa, kiitos.

Myöhään eilen illalla kävin laskemassa hevoset uudelle laiudunlohkolle. Hevoset olivat onnesta soikeina päästessään uuteen, rehottavaan seisovaan pöytäänsä. Myös kaverit, joille on tähän saakka huudeltu tyhjän lohkon yli, olivat nyt ihan haisteluetäisyydellä.
Parin päivän vesisateiden jäljiltä suolta nousi laitumen ylle usvakerros. Mistään ei kuulunut ihmisten aiheuttamia ääniä. Kuului vain hevosten nuuhkutus, kaulushaikaran puhallusmainen laulu ja metsässä kukkuva käki.


Vaikka nyt eletään vasta keskiviikkoa, on tähän viikkoon mahtunut niin paljon, että päätä huimaa. Törmäsin sattumalta ilmoitukseen Hortoilu.fi :n järjestämästä Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta. Koulutuksen sisältö ja ajoitus eivät olisi mitenkään voineet olla sopivampia minulle. Asiat alkoivat loksahdella kohdilleen ja kun sieltä täältä vähän sumplittiin ja järjesteltiin, onnistuin pääsemään koulutukseen mukaan. Olen vieläkin ihan äimänkäkenä, kuinka eteeni tupsahti tuosta noin vaan tämän koulutuksen muodossa vastaus suunnitelmieni toteuttamista jarruttaneisiin kysymyksiin, kuinka asiat lutviutuivat vähän kuin itsestään ja onnistuimme vielä rahallisestikin mahdollistamaan osallistumiseni kurssille, johon meillä ei oikeasti olisi nyt varaa.

Kai tämä on nyt sitten sitä, että when te student is ready, the teacher will appear.

 
Toinen hauska sattumus tälle viikolle oli, kun Hesarin toimittaja piipahti luonamme pullakahveilla.
Viime viikon lopulla sain häneltä yhteydenoton blogin kautta. Meistä haluttiin tehdä haastattelu kuvineen päivineen Hesarin Torstai-liitteeseen. Suostuin naureskellen, että jos tästä meidän sekamelskasta lehtijutun verran saa kaavittua painokelpoista kasaan, niin tervetuloa vaan. Lopulta haastattelussa hujahti kuitenkin kolme tuntia ja minä puhuin ääneni käheäksi, eikä kuvaaja ollut vielä edes mukana! En edes muista, mitä kaikkea mahdoin suustani laukoa, mutta luotan toimittajan ammattitaitoon ja siihen, että hän osaa muotoilla sekavat monologini järkeviksi lauseiksi.

Kuvatkin piti alkuperäisen suunnitelman mukaan napsia siinä samalla, mutta surkean kelin vuoksi sovimme uuden kuvaussession perjantaille. Täytyy koittaa muistaa kammata tukka.


 Laitumella hevosten elämästä nautiskelua seuraillessani mietin hauskaa, hullua alkuviikkoani ja tunnustelin omituisen onnellista olotilaani. Seistä nyt siinä hiljaisessa kesäillassa tyrmäävän kauniissa maisemissa, katsella hevosia (ja vielä omia!) laitumella ja ihmetellä, kuinka asioilla on tapana järjestyä. Suolle katsellessani tuli outo déjà-vu.


Tänään sain kuitenkin heti aamusta muistutuksen siitä, että kivan määrä on vakio, ja jossain kohtaa ei sitten olekaan enää niin kauhean kivaa.

Muttamutta, eipä masistella nyt tällä kertaa sen enempää. Nautitaan nyt vielä pikku hetki tästä kivasta, mitä on ollut.



torstai 1. kesäkuuta 2017

Selvää pässinlihaa


Alkuviikosta jouduimme laittamaan lihoiksi pässikaritsan. Oman kanalan kukkoja olemme teurastaneet ja syöneet monta monituista kertaa, mutta lampaiden osalta tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan. Tämän pässin olimme aikoneet pistää pataan, kun sen aika tulisi. Kesän yli sen oli kuitenkin vielä tarkoitus saada rauhassa kasvaa.

Maanantaiaamuna pikkupässi ontui. Ontuvia pikkupässejä meillä on ollut ennenkin, ja kun niiden holtitonta kohnotusta seuraa, on suoranainen ihme, ettei haavereita satu tämän useammin. Nyt ontuvasta karitsasta huomasi kuitenkin heti, että kinttu oli ihan helkatin kipeä.

Päätin laittaa jalkaan lastan ensiavuksi. Jalkaa paketoidessa ei tarvinnut olla eläinlääkäri huomatakseen, että kinttu oli kinnernivelen alta kunnolla poikki. Selvä homma oli, että olisi ollut karitsaparan rääkkäämistä yrittää kursia vielä jalkaa kokoon.
En ollut koskaan kuitenkaan nähnyt tai harjoitellut lampaan teurastusta, ja tässä vaiheessa olin siihen (aivan liian) huonosti varautunut muutenkin.

Onneksi apu löytyi puhelinsoiton päästä: vanha naapurimme ja parhaan ystäväni isä Lasse on metsämies, ja hänen avustuksellaan olen oppinut kukkojenkin teurastuksen ja jatkokäsittelyn. Ei muuta kuin lammas autoon ja menoksi.

Karitsa pääsi nopeasti ja siististi tuskistaan (kiitos Lasse, apuusi voi luottaa kuin muuriin!). Päälle saimme vielä arvokkaan oppitunnin suolistamisesta ja nylkemisestä. Ruho jäi riippumaan Lassen autotalliin, josta Antti kävi sen seuraavana päivänä noutamassa.

Liekö tässä demonstraatio siitä, kuinka katkesi jalka entiseltäkin pässiltä.


Tiistaina odotin kylään ystävääni, jonka kanssa olemme ehtineet nähdä viimeksi vuosi sitten. Siivosin kovalla tohinalla, kun Antti tokaisi omaan verkkaiseen tyyliinsä, että se lammaskin on viä tua autossa sitte. Hetken aikaa raksutti ennen kuin tajusin, että mikä lammas Antilla nyt muka tällä kertaa oli autossaan. Voissaakeli se lammas! No sehän pitää äkkiä palotella ja saada kylmään!

Kun ystäväni kaartoi pihaan, tönötin slaavikyykyssä saunapolulla, puukko kädessä ja kädet kyynärpäitä myöten lampaassa. Huikkasin, että jos ruhon palottelu ällöttää niin ei kannata tulla lähelle! Ystäväni ei siinä ihan suorilta hoksannut, mitä ajoin varoituksellani takaa (ihme sinänsä). Ei häntä onneksi ällöttänyt, nauratti kylläkin. Kuulemma saattoi vain meille kahville tullessaan odottaa pöllähtävänsä tällaisen skenaarion keskelle.


Osa karitsasta päätyi tuoreeltaan pataan yhdessä juuresten kanssa. Osan pistin pakkaseen. Yön yli miedolla lämmöllä uunissa haudutettu karitsapata oli tolkuttoman hyvää, ja kunnioitus lautaselle päätynyttä eläintä kohtaan kasvoi tämän hässäkän myötä taas roimasti.

Nyt pihallamme käppäilee siis enää kolme lammasta: Allu-pässi ja sen kaksi poikaa. Allun ja vaalean karitsan, Arvin, ei ole tarkoitus päätyä paistiksi, vaan niille on hakusessa uusi koti vaikkapa jostakin harrastekatraasta. Kotitarjokkaita otetaan vastaan!

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Paistaa se risukasaankin



Terveiset täältä Teiskosta taasen.

Jutun juurta olisi riittänyt kirjoittaa ahkeramminkin, mutta syytän edelleen uhkaavasti kroonistuvaa aikapulaa. Kuin kirsikkana kakun päällä meidän pätkä meni päiväunilakkoon. Antin kanssa pohdimme, että kaipa se joku lapsen kehityksen kannalta vitaali kehitysvaihe on tämäkin. Tai näin koitamme itsellemme uskotella. Tänään nappula kuitenkin nukkui ensimmäistä kertaa muutamaan päivään kolmen (!!) tunnin päiväunet. Vielä viikko sitten olisin pitänyt tätä ihan perussettinä, mutta nyt oli olo kuin Monacon rinsessalla, niin ylelliseltä tuntui saada muutama tunti taaperovapaata puuhasteluaikaa keskellä päivää.

Äitikin poikkesi kahvilla. Kun palasin huohottaen omatoimilaidunnusta harrastaneita pässejä paimentamasta, ilmoitti äiti, että hänellä on huominen vapaata töistä, ja että hän oikeastaan haluaa pölliä lapsemme yökylään, ellen kauheesti asetu vastahankaan. Vähän päästä ipana istua tönötti Minin takapenkillä turvaistuimessaan virnuillen ja vilkuttaen minulle silmin nähden tyytyväisenä mummulaan lähdöstään.

Paistaa se aurinko risukasaankin.

Allu-pässi jäi poikineen rannalle ruikuttamaan uuhien lähdettyä laitumille, joten pojat päättivät lähteä ihan omatoimisesti laiduntamaan.

Jos viikko sitten kerroin viikonloppumme olleen eläimellinen, niin sitä se oli nytkin. Perjantaina veimme uuhet kesälaitumille aivan ihanaan miljööseen tässä kotipitäjässämme sijaitsevalle Liutun maalaistalolle.

Liutun maalaistalon pitäjään tutustuin talvella kotitiemme päädyssä talvensa viettävän naapurin kautta. Vanhan maalaismiljöön tiluksilla asustelee isäntäväen kaksi suomenlammasta ja yksi aasi, mutta lääniä on sen verran, etteivät tilan omat eläimet ehdi syödä heinää sitä mukaa, kun sitä kasvaa. Lisäksi tilalla pyörii kesäkahvila, vintagekirppis ja puoti, ja muutama lammas lisää pihapiirissä käyskentelemässä oli tervetullut tunnelmannostattaja. Meillä puolestaan oli uuhille laidun hakusessa, joten ratkaisu oli mitä parhain molemmille osapuolille. Uuhien kesälaitumelle on meiltä matkaakin vain muutama hassu kilometri, joten siinä on helppo piipahtaa aina, jos ikävä yllättää.
 


Hevosrintamalla on ollut myös tuulista, ja nyt todella toivon, että hevossekoilut olisi sekoiltu meidän osaltamme ainakin seuraavan kahdenkymmenen vuoden osalta. Palaan heppakuvioihin vielä tarkemmin omassa postauksessaan. Nyt kuitenkin kerrottakoon, että myös Kesärannan kaviokkaat pääsivät aloittamaan laidunkautensa.

Meillä ei tullut, harmi kyllä, talokauppojen mukana omia laidunmaita. Sen verran hieno mäihä kuitenkin kävi, että hevosten kesälaidun löytyi ihan lähestulkoon töllimme vierestä.
Talutettuamme hevoset pellolle alkoi ripsiä vettä, joten laitumelle laskua vietettiin varsin vetisissä tunnelmissa. Hepat eivät kuitenkaan tuntuneet olevan asiasta moksiskaan, kun vihreää purtavaa riitti joka puolella. Jopa lyllerösuokki Lento intoutui oikein riemulaukkaan, ennen kuin jämähti pupeltamaan ruohoa kaverinsa kanssa. Siellä saavat nyt kopottimet nautiskella täysin rinnoin täysipainoista hevosen elämää kirmaillen ja syödä mussuttaen koko kesän.

On vähän outo tunne nyt, kun hepat eivät ole enää takapihalla. Viime yönä hiivin ulos muun sakin jo nukkuessa ja hipsin tarkistamaan, että pollet viihtyivät uudella laitumellaan. Kaksi hörähdystä sentään sain, mutta minua valvottaneesta kauhukuvasta, jossa kaksi kauhusta kankeaa hevosta kirmaavat portille odottaen, että veisin ne kiireesti takaisin kotiin, ei ollut tietokaan. Saatoin siis nukkua yöni rauhassa.









keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Elämä voittaa sittenkin



 Olen melko lahjakkaasti unohtanut kaikki lupaukseni itselleni siitä, etten haali pihan puolella liikaa hommia, jotta saisin jotain joskus valmiiksikin. Nyt, sen sijaan että olisi edes vähän valmista, on paljon keskeneräistä.

Aloitin esimeriksi jossain hetkellisessä hulluudenpuuskassani kaivamaan kasvimaata, jota ei vielä pitänyt kaivaa. Päässä vaan sumeni ja jossain kohtaa sitten havahduin siihen, että olin mönkinyt ylösalaisin ison slaissin takapihaa. Nyt pitäisi sitten ehtiä kääntää loputkin, koska kesken ei tietenkään voi jättää.


Taimikasvatukseni epäonnistuivat totaalisesti. Surkean ja lyhyen elämänsä alkutaipaleensa taimet joutuivat kitkuttelemaan tilanpuutteen vuoksi pohjoiseen viettävällä ikkunalla, ja valo ei selvästikään riittänyt siinä kunnon kasvuun. Onnistuttuani pelastustoimissa tuli kuitenkin uusia murheita: Antin minulle tuomasta ruukkukukasta taimiin tarttui sekä kirva- että (vihannes?)punkkiepidemia. Ainoastaan pikkuruiset laventelin alut selvisivät tuholaishyökkäyksestä, varmastikin tuhoöttiäisiä karkottavien ominaisuuksiensa vuoksi.

Koska chilipaprikaa ja tomaattia ei näiden kämmien vuoksi omasta takaa tänä kesänä tule, päädyin ostamaan korvaajat kupsahtaneille kasveilleni puutarhamyymälästä. Avomaankurkkutilanteemme koitan vielä pelastaa ja suorakylvää muutaman siemenen maahan. Joko ne ehtivät vielä, tai sitten eivät. Mutta ainakin voin sanoa, että kaikkeni yritin.


 Puutarhamyymälästä mukaan lähti myös muutamia yrttösiä: ruukkupuutarhaan päätyivät yksivuotiset basilika ja persilja, sekä laventeli ja oregano kukkaistutusten kaveriksi talon edustalla oleviin isoihin patoihin. Monivuotisten yrttien penkkiin marjapensaiden katveeseen pistin rosmariinia, timjamia, salviaa ja lipstikkaa. Kohopenkeistä odottelen kasvavaksi kamomillaa ja mäkikuismaa, ja erääseen epämääräiseen plänttiin huiskin sinne tänne kehäkukkaa, punahattua, samettikukkaa, ahomansikkaa ja vuonankaalia.

Ensimmäistä kertaa ikinä istutin myös muutamia kesäkukkia. Ehkäpä sinne tänne ripotellut väriläiskät harhauttavat huomion(i) pois ainaisesta remonttisekamelskasta, kaivinkoneiden mylläämästä pihasta, pihalla lojuvista putkenpätkistä ja loppumattomasta risusavotasta. Talon edustalla sain ilokseni huomata myös scillojen kukkivan pirteinä kaiken romun seassa. Tulkitsin niiden ilmestymisen merkiksi siitä, että kyllä se elämä vielä voittaa.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Eläimellinen viikonloppu




Köröttelimme viikonlopun aikana 707 kilometriä ristiin rastiin Suomea. Eläinasioilla. Kuinkas muutenkaan.

Lauantaina ajelimme Pohjanmaalle Ilmajoelle tapaamaan vanhaa ystävää, josta en ollut kuullut kymmeneen vuoteen. Kyseessä oli ensimmäinen oma hevoseni, jonka jouduin olosuhteiden pakosta myymään 11 vuotta sitten. Tyttö, jonka ratsuksi tamma tuolloin meni, menetti heppailuinnostuksensa vuosien mittaan, mutta perhe ei hennonnut enää myydä hevosta eteenpäin, ja se sai jäädä viettämään eläkepäiviään perheen lypsytilalle.
Vanha tamma on jo 24-vuotias, ja se on todella kunnioitettava ikä lämminveriselle. Vanhuus oli jättänyt jälkensä tamman ulkoiseen olemukseen, mutta oli uskomattoman hienoa huomata, että mikään muu ei ollut muuttunut: sen katseesta paistoi edelleen lempeys, viisaus ja sielukkuus ja samat hassut tavat olivat yhä tallella. Hevosesta näki, että se oli saanut elää hyvää elämää.

Tilan emäntä vei meidät myös erittäin mielenkiintoiselle kierrokselle navettaan. Nykyisen emännän isä oli perustanut aikoinaan tuon maitotilan ja aloittanut kuudellatoista lypsävällä (ja tätä olivat aikoinaan naapurit pitäneet ihan suuruudenhulluna määränä!). Nykyisin tilalla eleli toista sataa lypsävää, ja maito päätyy kaupan hyllylle Valion luomutölkissä.

Vaikka eläimiä oli melkoinen määrä, olivat niiden tilat siistit ja valoisat. Lehmillä oli navetassa parret, mutta ne eivät olleet kiinni ja saivat käyskennellä navetassa miten mielivät. Ne lompsivat myös lypsylle itse: kolme lypsyrobottia tarjoili rehuannoksia, ja lehmien aterioidessa koneet lypsivät minkä kerkesivät. Kesäaikaan lehmillä on temmellyskenttänään kymmeniä hehtaareja laidunta.

Saimme tutustua myös valvomoon, jossa pystyi koneelta seuraamaan oikeastaan kaikkea, mitä navetan puolella tapahtui. Siinä tietokoneen ruudulta numeroita tuijottaessani kävi mietin, että mahtoi olla lehmänpito hiukan erilaista silloin, kun isomummoni Lempi hoivaili ammujaan Kalliorinnassa.

Myös hieholaan pääsimme tutustumaan, ja saimmepa nähdä tilan komean sonninkin morsiantensa kanssa.

Takaisin kotia kohti ajelimme onnellisempina ja sivistyneempinä. Paluumatkalla kurvasimme Jämijärvelle ja haimme sikäläiseltä lintutilalliselta minulle myöhästyneen äitienpäivälahjan. Loppumatkan takaisin Tampereelle sylissäni kotiin kulki piipittävä laatikko, jossa matkasi neljä keltauntuvaista ankanpoikasta.



 Sunnuntaina kotimaan kiertueemme jatkui: kurvasimme taas liikenteeseen, matkaseuranamme pässikaritsa ja kiukkuinen siili. Ihan perus settiä.

Vuosi sitten meille toimitettiin hoitoon orpo siilinpoikanen, joka kasvoi meillä syksyn ja jäi vielä varmuuden vuoksi luoksemme horrostamaan talven yli. 108-grammainen pikkuinen siilinrääpäle ehti kasvaa lähes kilon painoiseksi mötikäksi, ja vihdoin koitti aika vapauttaa se takaisin synnyinseuduilleen. Siili Sämpylssön palasi kotiseudulleen Akaan Junkkariin, rauhalliseen paikkaan kauas autoteistä ja muista vaaroista.

Akaasta matkamme jatkui kohti Tiiriön ABC:tä, jossa olimme sopineet treffit lampaanostajan kanssa. Ansa-uuhemme toinen karitsa, Kesärannan Armas, vaihdettiin meidän autostamme toiseen ja jatkoi matkaansa Kotkaan asti. Kotkassa poikaa odotti monta pässikaveria sekä oma uuhilauma hellittäväksi.

Tiiriöstä ajoimme vielä Metsänkylän navetalle, jossa kävimme katselemassa eteiseen ja kylpyhuoneeseen väliovea (vielä ei löytynyt sopivaa). Tietysti paijasimme läpi myös alpakat, aasit, ponin ja lampaat ennen lähtöämme.

Pysähdyimme vielä Lakstedtin puutarhamyymälässä ostamassa tuliaisiksi kotiin kesäkukkia, muutaman yrtin taimen sekä kirsikkatomaatin ja chilin taimet. Iso suositus paikalle, kaikki kasvit olivat todella hyväkuntoisia ja hinnat edullisia!