lauantai 25. maaliskuuta 2017

Arjessa taiteilua pikkulapsen ja eläinlauman kanssa


Etsiskelin vanhoista postauksistani johonkin aivan muuhun liittyen yhtä päivämäärää, kun silmääni osui tämä vuoden takainen kirjoitukseni: Kun eläinten kotiin tuli vauva.

Tuolloin Venla oli vastasyntynyt ja itse pystyin vasta arvailemaan, miten eläimet sopeutuisivat outoon uuteen pikkuihmiseen. Minulla ei ollut siitäkään harmainta hajua, miten onnistuisin aikatauluttamaan arjen niin, että lapsi ja eläimet tulisivat kaikki kunnialla hoidetuksi.

En kuitenkaan jaksanut tuolloin huolestua asiasta sen enempää, vaan päätin, että mahdolliset ongelmat ratkotaan sitten, jos niitä ilmaantuu. Jos.

Ja hyvä, etten murehtinut, sillä huoli olisi ollut turhaa.



Sukulaiset ja ystävät, jopa jotkut tuntemattomat, ovat pitäneet meitä hulluina, kun päätimme pitää tällaista eläinlaumaa vielä lapsen synnyttyäkin. Lapsi vie aika ison siivun ajasta ja huomiosta, ja vauvavuosi on rankkaa aikaa ilman eläimiäkin. Näin jälkikäteen lapseni ensimmäistä elinvuotta muistellessani voin todeta, että koko vuosi hurahti osaltani sellaisessa kestoväsyneessä sumussa.

Myönnetään: helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme toimineet toisin. Paljon helpommalla. 
Ilman eläimiä olisin voinut ottaa lapsen päiväuniaikaan pienet tirsat itsekin, mutta nyt nokosten sijasta kiiruhdinkin kantamaan vesiä, heittelemään heiniä, ulkoiluttamaan koiria, ruokkimaan kissoja ja siivoamaan karsinaa. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat vaikeimmat: sittemmin vauva alkoi elää koko ajan enemmän säännöllistyvän päivärytmin mukaisesti, ja naperon kanssa puuhaamisen ja eläintenhoidon ympärille rakentui nopeasti päivittäinen rutiini. Arki alkoi rullata sujuvammin, ja alun lyhyt "pakkopullavaihe" jäi taakse.

Silloin olisi harmittanut, jos olisin päättänyt luopua eläimistä noiden ensimmäisten kuukausien perusteella ja huomannut sitten, että kaikki olikin vain ohimenevää alkukankeutta.

En muutenkaan osannut nähdä koko juttua ollenkaan niin kummoisena tai isona juttuna, kuin tilannettamme kauhistelevat ystävät ja sukulaiset sen näkivät. Päin vastoin, eläinten kanssa touhuaminen ja niiden hoito oli tervetullutta pään nollausta, kun muutoin päivät kuluivat sisällä norkoillen, imettäen ja sarjoja tuijotellen. Oli ihan hyvä, että liuta eläimiä piti huolen siitä, että painuin välillä ulos puuhastelemaan ja tekemään jotain fyysisempää hommaa. Ja eläinten seurahan nyt on aina parasta terapiaa.

Hullua tai ei, mutta tällainen järjestely sopi meille. Jollekin muulle ajatuskin moisesta olisi ehdoton ei. Kunhan ratkaisu tuntuu itselle sopivalta ja hyvältä, se riittää. Silloin lähipiirin kauhistelut voi päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.


 Jotta mieheen voisi luottaa.... on hänen jo poikana oltava 
ystävällinen ja kiltti eläimiä kohtaan; eikä mikään tee
hänestä sellaista yhtä takuuvarmasti kuin se, että hän
näkee aivan syntymästään saakka, että eläimistä 
pidetään huolta, että vanhemmat kohtelevat niitä
ystävällisesti ja että lapsella on silloin tällöin pieni olento, 
jota hän voi kutsua omakseen. 
William Cobbett, Cottage Economy, 1823

Meistä on lapsemme kannalta suuri rikkaus, että hän saa elämänsä alusta pitäen oppia elämää eläinten parissa. Toivomme, että näin hän oppisi näkemään toisesta, elävästä olennosta huolehtimisen täysin luonnollisena ja tärkeänä elämän osana.

Eläinten kanssa lapsi oppii, kuinka kohdella toista elollista lempeästi ja huomioonottavasti. Eläimet opettavat lasta, ja niiden kanssakäymistä seuratessa olen pannut merkille, että lapsi lukee eläinten reaktioita jo hyvin taitavasti, ja toimii itse sitten sen mukaan. Erityisesti Pimu-kissamme on ollut ihan verraton opettaja: Venla rakastaa tuota kissaa, ja tahtoo päästä paijaamaan sen pehmeää turkkia aina kissan nähdessään. Pimu on luonteeltaan lempeä ja rauhallinen, ja jaksaa istua kärsivällisesti paikallaan pienen tahmatassun lääppiessä sen naamaa. Ja Venlahan silittelee, hokien samalla heleällä äänellä aaaaaaaaaaai. Kuitenkin, mikäli meno äityy vähänkään kovakouraisemmaksi tai Venla yrittää esimerkiksi tarrata karvoista hiukankaan kovempaa kiinni, kipittää kissa saman tien lapsen ulottumattomiin. Näin Venla on oppinut, että mikäli hän mielii kissan viihtyvän paijausetäisyydellä, ei karvoista kannata kiskoa. Nykyisin huomaa jo, että kissan ei tarvitse osoittaa kuin pienellä eleellä, jos se ei ole tyytyväinen, ja muksun otteet muuttuvat heti hellemmiksi.

Lapsi siis selvästi oppii tulkitsemaan eläinten kommunikaatiota ja viestintää ihan yhtä luonnostaan, kuin se oppii ihmistenkin eleitä, ääniä ja puhetta. Minusta se on aika hieno juttu!


Ei tämä pikkulapsi-eläinlauma -yhdistelmä toki pelkkää ruusuilla tanssimista toki ole ollut: Venlan opittua ryömimään ilmeni pieniä hankaluuksiakin. Utelias, itse liikkuva vauva kun halusi tarrata pienet hyppysensä kiinni ihan kaikkeen, koirat mukaanlukien. Koirat saivatkin muutamaan otteeseen shokkiherätyksen, muksun päästyä livahtamaan nenäni alta ja ehdittyä tarraamaan karvoista kiinni ja kiskaisemaan. Vaikka karvoista kiskominen on jo taakse jäänyttä, tykkäävät koirat edelleen pitää turvallisen välimatkan taaperoon. Kai ne jännittävät, että pikkuinen nyrkki voi yhä edelleen tarrata kiinni perskarvoihin heti, kun silmä välttää.

Mitään ongelmia meillä ei ole kuitenkaan tullut, vaikka tietysti koirien epävarma suhtautuminen ipanaan vaatii meiltä hiukan tehostettua valppautta erinäisissä tilanteissa: koirasta kun ei koskaan voi satavarmaksi vannoa, etteikö se ahdistuessaan saattaisi turvautua käyttämään hampaitaan. Siispä tarkkailemme tilanteita ja pidämme huolen, että eläväisen taaperon touhutessa ja uhurveltaessa ympäriinsä, koirat saavat säilyttää oman tilansa ja levätä vailla pelkoa häiriköinnistä. Lisäksi muistamme palkata koiria aina siitä, että ne lähtevät pätkän lähestyessä rauhallisesti muualle torkkumaan: näin koirat ovat hoksanneet, että väistäminen ja rauhallinen tilanteesta poistuminen on oikea tapa välttää lapsen ei-toivotut lähestymisyritykset.

Koko ajan tässäkin mennään kuitenkin parempaan suuntaan.




8 kommenttia:

  1. Olen itse kasvanut pikkulapsesta asti eläinten kanssa, enkä voi muuta todeta, että olen todella kiitollinen siitä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sussi jälleen kannustavasta kommentistasi <3
      Sitä tuon omankin muksun kanssa toivoisin, että hänellä jäisi näistä eläinten kanssa vietetyistä lapsuusajoista paljon positiivisia muistoja, ja että kaikesta täätä tarttuisi jotain oppia tulevaisuutta varten.

      Poista
  2. Kannatan mitä suurimmasten tapaanne kasvattaa eläimiä kunnioittava ja rakastava tyyppi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ana <3

      Mulle ei aina ollut itsestäänselvyys, että haluaisin edes lapsia, meitä ihmisiä kun tällä pallolla riittää muutenkin liiaksi asti. Mutta kun päätettiin lapsia tehdä, niin oli meille selvää, että pyritään opettamaan kersoille ainakin sellainen arvomaailma, että eläimistä ja luonnosta kuuluu pitää hyvä huoli :) Ja on kyllä hienoa seurailla, miten tuo pikku natiainen oppii pienestä pitäen kohtelemaan eläimiä vertaisinaan.

      Poista
  3. Niin täälläkin on tullut tuo ainokaiseni, tytär kasvatettua eläinlauman keskellä. Kun likka oli 1v. meille syntyi sakemannipentua ja tuo likka istuskeli siellä seitsemäntenä "pentuna" muiden joukossa. Kun ei ollut lapsenlikkaa, niin likka kulki mukana pientä mullilaumaa hoitamassa - saappan varret just ja just riittivät kun tuo kahlasi sontarännissä. Pakko oli joskus laittaa jäähylle kuution perunalaatikkoon leikkimään omilla leluilla ettei touhu ihan mahdottomaksi mennyt =)
    Parasta aikaa ja parasta kasvatusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe :) Meidän pikkulikalle on vielä hankalaa kävellä paksupohjaisilla talvikengillä ulkona epätasaisella maalla, joten toistaiseksi tyyppi tönöttää aina tarhan laidalla mun hoitaessa eläimiä ja ihmettelee hevosia silmät pyöreinä :D Täytyykin pistää mieleen tuo "jäähylaatikko" kun pian ipana kuitenkin hoksaa, miten ulkokengät jalassa liikutaan!

      Poista
    2. ollessani lapsi olin aina vasikoiden karsinassa ja kun niitä oli 2 toinen söi mekkoni takaosan kun harjasin toista.ei siitä kumpikaan meistä kärsinyt vain mekko.muistan sen ihananlämmön ja tuoksun siis tuoksun.

      Poista
    3. Ihana tarina! Veikkaisin, että muutamat kesämekon helmat ovat tuolla meidänkin ipanalla vaaravyöhykkeellä, kun uteliaat lampaat pääsevät niitä ihmettelemään.

      Ja kyllä, se on nimenomaan tuoksu, eikä mikään haju, kuten jotkut niin sivistymättömästi saattavat väittää ;) Luin taannoin villanpesuohjeita netistä ja hymähtelin, kun ohjeessa luki jotain sellaista että "käsittelemättömän villan pahaa hajua ei pidä pelästyä, haju hälvenee huolellisen pesun jälkeen", tai jotain vastaavaa. Lampaiden ja niiden villan tuoksuhan on aivan ihana! Omien lampaiden villoja pestessä käytänkin aina tuoksutonta marseille-saippuaa, jotta villan tuoksua jäisi jäljelle mahdollisimman paljon.

      Poista