torstai 1. kesäkuuta 2017

Selvää pässinlihaa


Alkuviikosta jouduimme laittamaan lihoiksi pässikaritsan. Oman kanalan kukkoja olemme teurastaneet ja syöneet monta monituista kertaa, mutta lampaiden osalta tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan. Tämän pässin olimme aikoneet pistää pataan, kun sen aika tulisi. Kesän yli sen oli kuitenkin vielä tarkoitus saada rauhassa kasvaa.

Maanantaiaamuna pikkupässi ontui. Ontuvia pikkupässejä meillä on ollut ennenkin, ja kun niiden holtitonta kohnotusta seuraa, on suoranainen ihme, ettei haavereita satu tämän useammin. Nyt ontuvasta karitsasta huomasi kuitenkin heti, että kinttu oli ihan helkatin kipeä.

Päätin laittaa jalkaan lastan ensiavuksi. Jalkaa paketoidessa ei tarvinnut olla eläinlääkäri huomatakseen, että kinttu oli kinnernivelen alta kunnolla poikki. Selvä homma oli, että olisi ollut karitsaparan rääkkäämistä yrittää kursia vielä jalkaa kokoon.
En ollut koskaan kuitenkaan nähnyt tai harjoitellut lampaan teurastusta, ja tässä vaiheessa olin siihen (aivan liian) huonosti varautunut muutenkin.

Onneksi apu löytyi puhelinsoiton päästä: vanha naapurimme ja parhaan ystäväni isä Lasse on metsämies, ja hänen avustuksellaan olen oppinut kukkojenkin teurastuksen ja jatkokäsittelyn. Ei muuta kuin lammas autoon ja menoksi.

Karitsa pääsi nopeasti ja siististi tuskistaan (kiitos Lasse, apuusi voi luottaa kuin muuriin!). Päälle saimme vielä arvokkaan oppitunnin suolistamisesta ja nylkemisestä. Ruho jäi riippumaan Lassen autotalliin, josta Antti kävi sen seuraavana päivänä noutamassa.

Liekö tässä demonstraatio siitä, kuinka katkesi jalka entiseltäkin pässiltä.


Tiistaina odotin kylään ystävääni, jonka kanssa olemme ehtineet nähdä viimeksi vuosi sitten. Siivosin kovalla tohinalla, kun Antti tokaisi omaan verkkaiseen tyyliinsä, että se lammaskin on viä tua autossa sitte. Hetken aikaa raksutti ennen kuin tajusin, että mikä lammas Antilla nyt muka tällä kertaa oli autossaan. Voissaakeli se lammas! No sehän pitää äkkiä palotella ja saada kylmään!

Kun ystäväni kaartoi pihaan, tönötin slaavikyykyssä saunapolulla, puukko kädessä ja kädet kyynärpäitä myöten lampaassa. Huikkasin, että jos ruhon palottelu ällöttää niin ei kannata tulla lähelle! Ystäväni ei siinä ihan suorilta hoksannut, mitä ajoin varoituksellani takaa (ihme sinänsä). Ei häntä onneksi ällöttänyt, nauratti kylläkin. Kuulemma saattoi vain meille kahville tullessaan odottaa pöllähtävänsä tällaisen skenaarion keskelle.


Osa karitsasta päätyi tuoreeltaan pataan yhdessä juuresten kanssa. Osan pistin pakkaseen. Yön yli miedolla lämmöllä uunissa haudutettu karitsapata oli tolkuttoman hyvää, ja kunnioitus lautaselle päätynyttä eläintä kohtaan kasvoi tämän hässäkän myötä taas roimasti.

Nyt pihallamme käppäilee siis enää kolme lammasta: Allu-pässi ja sen kaksi poikaa. Allun ja vaalean karitsan, Arvin, ei ole tarkoitus päätyä paistiksi, vaan niille on hakusessa uusi koti vaikkapa jostakin harrastekatraasta. Kotitarjokkaita otetaan vastaan!

6 kommenttia:

  1. Mahtava tarina! Nostan hattua, kun pystytte tuohon. Oma isäni metsästää ja hoitaa näin ollen kuolleita metsän eläimiä pataan ja pakastimeen, mutta ei suostu kotieläimiin koskemaan.

    Mutta siinäkin varmasti harjaantuu - ja oli varmasti kyseisen pässin onni, että pääsi tuskistaan. Sitähän se elämä vain on; eikä pitäisi tällaisten asioiden kanssa turhaan tunteilla. Onpa kiva, kun löysin blogisi; juttujasi on kiva lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista! Todellinen päivän piristys! :)

      Juu, kyllä siinä harjaantuu. Kukkojen kanssa mentiin alkuun niin, että samainen Lasse hoiti homman ja hänen opastuksellaan opettelin tekemään itse. On kyllä ehdottomasti tällaisen omavaraistelun varjopuolia tuo eläinten lopettaminen, mutta kun kerta lihaa syödään, niin on se mielestäni silti varsin hyödyllinen taito opetella :) Ja tämän pikkupässin kanssa oli tilanne tietysti vielä erityinen siitä, että olisi ollut silkkaa kiusaamista eläinraasulle pitkittää sen tuskia.

      Poista
  2. Kiitos tästä kirjoituksesta! Minulla teurastushommat ovat edessä syksyllä, kun kesälampaidemme ura maisemanhoitajina on ohi. Jännittää, mutta ehkä siitä selviää!

    Kiitos muutenkin tästä blogista, samanlaisia juttuja on käynnissä meidänkin elämässä. Sitäpaitsi kirjoitat ihanasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista! Kyllä siitä selviää :) eihän se kivaa ole, ja ainakaan omalla kohdallani homma ei muutu ajan myötä yhtään helpommaksi, mutta kyllä sitä itsekasvatettua lihaa syödessä on mieli hyvä kun tietää eläimen eläneen hyvän elämän ja saaneen kivuttoman ja nopean lopun.

      Kiva, kun seurailet meidän seikkailuja, ja kehuista iso kiitos ❤

      Poista
  3. Tämä oli mielenkiintoinen kirjoitus. Itseäni kiinnostaisi perehtyä teurastamiseen tulevaisuus silmällä pitäen, mutta en oikein tunne ketään kenen puoleen asiassa kääntyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen seuraillut esimerkiksi Facebook-ryhmissä, että siellä aina joku ilmoittelee teurastuskursseista. Kurssit ovat aina kumminkin olleet sen verran kaukana meiltä katsoen, ettei ole tullut mentyä. Monia juttuja on tullut tässä matkan varrella opiskeltua itse, mutta teurastus on kyllä sellainen juttu, että se on osattava kertalaakista kunnolla. Onneksi sattuu olemaan hyvä opettaja lähipiirissä :)

      Kannattaa Facebookissa kuikuilla noita teurastuskursseja, ainakin syksyä kohti niitä varmaan alkaa taas ilmaantua! Mulla olisi seuraavana mielessä opetella kanien lihoiksi laittaminen. Haaveena olisi ottaa joskus vielä lihakaneja.

      Poista