sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kotiseutu tutuksi: Liutun maalaistalo


Kesä on hurahtanut kotinurkissa nysvätessä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tänään suostuttelin (lue: pakotin) Antin pitämään pienen tauon remonttipuuhista, jotta voisimme piipahtaa koko kesän vierailulistallamme roikkuneessa Liutun maalaistalossa kahvilla.

Olemme käyneet Liutussa kerran aiemminkin, sillä uuhemme Nuunu, Nana, Ansa ja Bambi lähtivät alkukesästä talon isäntäväen kesälampaiksi maisemanhoitopuuhiin. Tuolloin kahvila ei tosin ollut auki, ja kävimme vain piipahtamassa ja laskemassa lampaat laitumelle. Maatilan pyörittämisen ohella talon isäntäväki pitää tilalla kesäviikonloppuisin kahvilaa, jonka ohessa on myös vintagekirpputori sekä kotimaisten käsityöläisten ja pienyritysten tuotteita myyvä puoti.


 Vaikka ulkona paistoi aurinko, emme malttaneet lähteä pihalle  kahvittelemaan. Sen sijaan jäimme sisälle ihanaan pirttiin ihastelemaan vanhoja, leveitä lattialankkuja, leivinuunia, seinille ripustettuja vanhoja esineitä ja Liutun vanhan isännän 1900-luvun alun rekikilpailuissa sysiraution värisellä suomenoriilla voitettuja kunniakirjoja.

Tilan emäntä Henna hääri omana aurinkoisena itsenään kahvilan tiskin takana ja kertoi, että heidän 22-vuotias Santeri-aasinsa oli saanut hiljattain seurakseen kaksi lajitoveria. Myhäili siinä, että yksi piti hommata, mutta jotenkin olivat sitten päätyneet lopulta kotiin kahden aasin kera. Aateltiin, että kai siinä sitten kolmea hoitaa samalla vaivalla kun kahtakin. Jepjep. Kuulosti erittäin tutulta, saattanut päästä tuo lausahdus joskus itseltäkin!

Aasitarhalla näkyi vain vanha (tai no, vanha ja vanha, aasin iässä keski-ikäinen) Santeri, mutta siinä pitkäkorvaa pällistellessämme ilmaantui talon isäntä jutulle ässä hihassaan. Hänen ei tarvinnut kuin sanoa "leipää" ja kaksi muuta aasinpäätä kurkisti samalla sekunnilla pihaton hämärästä. Aasitamma Kerttulilla meni huuruun heti, kun leipää ei ollutkaan saatavilla just-heti-nyt isännän vasta kaivellessa herkkuja rehuvarastosta. Niinpä Kerttuli jolkotteli takaisin pihattoon mököttämään, mutta suostui lopulta kurkottelemaan oman herkkupalansa ovenraosta. Oot sää semmonen neiti, mutisi isäntä tammalle tämän närpsiessä loukkaantuneena leipäpalaansa.

Jäimme juttelemaan isännän kanssa vielä toviksi, ja hänellä olikin syntyperäisenä paikallisena ja seudun historiaa tutkineena paljon tarinaa myös omaa kotitölliämme asuttaneesta perheestä ja talon vaiheista. Saimme muun muassa tietää, että talomme on aikoinaan suuren Ylä-Pirilän tila torpparien rakennuttamia taloja. Tutkailin kotiin päästyämme asiaa ja sain selville, että tämä mainittu Ylä-Pirilä on hevostemme nykyistä laidunta lähes vastapäätä sijaitseva tila, jolla tönöttää kaksi vuosikymmeniä tyhjillään olevaa ränsistynyttä suurta autiotaloa. Ajamme talojen ohi usein ja joka kerta olen noiden suurten, kauniiden talojen kohtaloita surkutellut, ja aikonut kirjoittaa niistä täällä blogissakin. Meinasin kirjoittaa taloista vain naapuruston kauniina, parhaat päivänsä nähneenä autiotilana, mutta onnekseni sain paikkaan vähän uutta perspektiiviä. Täytyypä vielä jututtaa uudemman kerran Liutun maalaistalon isäntää tilaa koskien.


 Ja totta kai kävimme myös rapsuttamassa tärviölle meidän kesälomailevat uuhet! Laitumen laidalle kävellessämme emme nähneet lampaista vilaustakaan, mutta tutun kutsuhuudon kuullessaan ne kirmasivat portille hirveää vauhtia. Leukani melkein loksahtivat, kun näin meitä kohti kirmaavan nelikon: siinä juoksi kolme tuttua lammasta, mutta neljättä jouduin hetken tihrustamaan, ennen kuin tunnistin. Toukokuun lopulla laitumelle jättämämme tummanruskean kirjava Bambi oli nyt melkein emänsä kokoinen, kiiltävävillainen vaalean beigen värinen, ja tavattoman villi (jo karitsana tyyppi sai lempinimen Anarkistikaritsa-Bambi) ja hellyydenkipeä. Pään ja jalkojen tummanruskeat kuviot olivat kuitenkin samat, kuin pikku-Bambilla.
Totuttuun tapaan Ansa ja Nana kyllästyivät rapsutuksiin nopeasti, mutta Nuunu jäi portille kykkimään sen näköisenä, että lähtisi mielellään jo mukanamme kotiin. Nuunu onkin aina ollut meidän sylilammas. Uuhilla oli kuitenkin ihanat olot ja syötävää vielä reippaasti, joten ne saivat jäädä vielä Liuttuun laiduntamaan.


Jos ikinäikinäikinä eksytte syystä tai toisesta tänne Tampereen Teiskoon kesäviikonloppuna, niin Liutun maalaistalossa kannattaa pysähtyä kahvittelemaan ja ihastelemaan, sekä tietysti tekemään löytöjä! Tämä ei ole edes maksettu mainos (hahah, ihan kuin mulla sellaisia olisi muutenkaan!), vaan rehti suositus kaikille, jotka haluavat kesälomareissullaan uppoutua 1800-luvulla rakennetun tilan tunnelmaan, hengitellä raikasta maaseutuilmaa ja tietysti tukea paikallisia, uutteria pienyrittäjiä.






2 kommenttia:

  1. Heh, ollaan monesti ohi ajaessa mietitty ääneen että "tuolla pitäisi kyllä joskus käydä", ja nyt näiden ihanien kuvien ja tarinoiden myötä se on ehdottomasti toteutettava viikonloppuna! Kesä menee niin hurjaa vauhtia, että jos liikaa jää ihmettelemään ja jossittelemaan niin eipä sitä kumminkaan saa aikaiseksi. :D Kiitos siis tästä(kin) postauksesta, vaikuttaa suorastaan hurmaavalta paikalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käykää, käykää! Paikka on ihana, piti ottaa kuvia vielä sisältäkin mutta viimeisiään vetelevä kamerani pimeni mystisesti ja alkoi toimia taas uudelleen ulos päästyämme.

      Kertokaahan käydessänne meidän lambeille terveisiä, ja paljon rapsutuksia. Ihan on ikävä jo niitä höppäniä :)

      Poista