keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ehkä hieman eläinpainotteisia terveisiä Espanjasta


Miltään aiemmalta lomareissulta paluu ei ole tainnut tuntua yhtä haikealta, kuin tämänkertainen. Syy on varmaankin siinä, että matka tuttuun paikkaan tuntui alusta pitäen niin kotoisalta: saapuessamme lentokentältä yömyöhään pikkuveli käveli meitä vastaan talon porteilla ja kaappasi isoon halaukseen. Asunnolla kaikki oli kuten ennen, Venlan leluja myöten. Ensimmäiset reissupäivät eivät humahtaneet ohi uutuudenviehätyksessä päätä pyöritellen ja joka paikkaan säntäillen, jotta ehtisimme varmasti nähdä kaiken. Alusta asti saimme vain olla. Ja se oli ihanaa.


Matkanteko vilkkaan taaperoikäisen kanssa junamatkoineen, viiden tunnin lentoineen ja yöllisine taksisuhailuineen tuskin on herkkua kellekään. Pätkä on kuitenkin melko harmiton reissukaveri (koputan varuiksi puuta): niin juna- kuin lentomatkoista selvittiin ilman ensimmäistäkään kiukkukohtausta. Ravintolaillalliset kylläkin vaihtuivat muutaman illan jälkeen kämpillä nautittuun noutoruokaan tai pikkuveljen kokkaamaan pasta bologneseen, sillä matkaseurueen nuorimmainen olisi mieluusti ravintelissa kahminut tahmatassuillaan maistiaisia myös kaikkien muiden lautasilta ja sai raivarin, jos ei saanut popsia jälkkäriksi naapuripöydän alta löytyneitä ranskalaisia.

Poislukien ravintolareissut, kaikki meni loistavasti: ipana sai pulikoida terassilla puhallettavassa ammeessaan sydämensä kyllyydestä ja me otimme viimeisen päälle rennosti. Iltaisin Venlan painuttua unille pistimme tuikkuja palamaan, kuuntelimme pikkuveljen kitaransoittoa ja hörpimme punaviiniä.


Tietysti me maalaiset löysimme niin sanotusti heimoomme myös Espanjassa, ja löysimme itsemme eläinten keskeltä tämän tästä.

Ensimmäinen retkikohteemme oli "omalla kylällä" sijaitseva Parque de la Paloma. Puisto sijaitsee Arroyo de la Mielin kylässä Benalmádenassa. Kaikenkarvaisista ja -höyhenisistä eläinasukkaistaan huolimatta paikka ei ole varsinainen eläinpuisto, vaan enemminkin epävirallinen turvapaikka hylätyille lemmikkieläimille. Ihmisten hylkäämät kanit, kanat, marsut, kilpikonnat, ankat, papukaijat ja ties mitkä muut otukset ovat ajan myötä majoittuneet puistoon ja alkaneet elää siellä omaa elämäänsä. Valtoimenaan viipottavien eläinten lisäksi valtavassa puistossa voi ihastella erilaisia kasveja, tosin näin elokuun paahtavassa kuumuudessa ei kasvilajisto ole enää kukkeimmillaan.





Toisen eläimellisen ekskursiomme teimme parin tunnin ajomatkan päähän Gibraltarille. Britannialle kuuluvassa Eurooppaa ja Afrikkaa erottavassa niemennokassa sijaitsee kasvitieteellinen puisto, jonka keskelle on perustettu Alameda Wildlife Conservation park -niminen eläinpuisto.

Eläinpuisto on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se on perustettu salakuljettajilta takavarikoitujen eksoottisten eläinten sijoituspaikaksi, ja samaa tarkoitusta se palvelee tänäkin päivänä. Puistoon on sijoitettu myös ihmisten hylkäämiä lemmikkejä. Toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin, ja kuuden euron sisäänpääsymaksulla katetaan eläinten ylläpitokuluja.

Itse olin vanhana papukaijafanina täysin myyty puiston harmaapapukaijoista, enkä olisi malttanut lähteä niiden luota minnekään. Harmaapapukaija on Suomessakin suosittu lemmikkilintu, joka on erityisen tunnettu huikeasta älykkyydestään ja erinomaisista matkimislahjoistaan: harmaapapukaijojen on tutkittu yltävän ongelmanratkaisukyvyssään esikouluikäisen lapsen tasolle, ja esimerkiksi lajin tunnetuin edustaja Alex on oppinut luomaan itse käsitteitä (Alex muun muassa ryhtyi itse nimittämään erityisen kovaa maissia "kivimaissiksi")! Linnut ovat ikävä kyllä saaneet myös maksaa älykkyydestään, sillä niiden salakuljetusbisnes kukoistaa ja tämä Afrikasta kotoisin oleva papukaijalaji onkin vaarassa hävitä luonnosta.

Lähdin ehkä vähän sivuraiteille. No, kuten sanottu: vanha papukaijafani.

Venlan suosikki oli tässäkin eläinpuistossa pupu ja kukko. Kuinkas muutenkaan.



Venla tutkimassa linnunkakkaa kauluskaijoja.
Nyt olemme palanneet arkeen ja tämän pikaisen reissupäivityksen myötä vaihdan jälleen Folke West -vaihteeni pois päältä ja työhousut jalkaan. Marjapensaat nimittäin notkuvat, ilmassa tuoksahtaa jo vähän syksyiseltä ja maakellarissa keskeneräiseltä. Joku myös väitti, että Teiskon metsistä löytyisi jo sieniäkin.





keskiviikko 2. elokuuta 2017

Omavaraisempi elo ja hetkessä elämisen hankaluus



Riippumattomampaa elämää tavoitteleva saa aika harvoin elää hetkessä. Vuodenajasta riippumatta tuntuu, että katse täytyy aina suunnata tästä hetkestä huomiseen päivään, seuraavaan viikkoon, tulevaan vuodenaikaan. 

Talviaikaan ei auta, vaikka ulkona paukkuisi kuinka kova pakkanen ja polttopuiden teon ja kanniskelun sijaan tekisi mieli korkata punkkupullo ja linnoittautua sohvanpohjalle hyggeilemään. Ainakaan siis mikäli mielii aamulla heti herättyään ryhtyä lämmittämään kuivilla, valmiiksi sisään tuoduilla polttopuilla tölliä, jonka sisälämpötila on yön aikana ehtinyt laskea johonkin kahdentoista asteen ja jäätymiskuoleman välille. Kevääseen mennessä viljelysuunnitelmat alkavat olla jo selvillä, ja tulevaan kesään ja kasvukauteen ryhdytään valmistautumaan käytännössä esikasvatusten, istutuspenkkien väsäämisen, maanmuokkauksen ja muiden puhteiden merkeissä. Eihän se rautakangen ja talikon murjominen kohmeiseen maahan mitään herkkua ole, mutta senkin jaksaa ja viitsii tehdä kun tietää, että vaivannäkö palkitaan, kun muokattuun maahan istutetut siemenet ja taimet alkavat tuottaa satoa ruokapöytään.
Näin sadonkorjuun aikaan luonto ja oma takapiha tarjoavat joka päivälle syötävää. Tulevaisuuteen tiirailu ja varautuminen kuitenkin jatkuu, sillä eihän luonnon runsautta kannata jättää hyödyntämättä! Siispä kerää! Kuivaa! Säilö! Pianhan on taas talvi!


Luonto on ihan just nyt satoisimmillaan, mikäli kesän mielii säilöä talteen talven varalle. Meillä ei ole pienen kasvikuivurin kapasiteetti enää riittänyt, ja keittiömme katossa, siellä hämärimmässä nurkassa, riippuu vaihtuva valikoima rohto- ja teeaineksia kuivumassa. Tällä hetkellä töllin täyttää mesiangervon makea, aavistuksen vaniljainen tuoksu yhdistettynä pippurisen ryytimäiseen siankärsämöön.
Lähes päivittäiset vesisateet ovat kuitenkin harmittavasti haitanneet hortoilua: Tampereen seutu on on kuulemma ollut tänä kesänä Suomen sateisin (lähde: rakas mieheni Antti. Oli jostain kuulemma lukenut näin. Vaan eipä sillä, ei tee edes tiukkaa uskoa, etteikö tämä väite voisi pitää paikkaansa). Olen kerännyt kasveja kuin viimeistä päivää, sillä matkalle lähtömme lähestyy, ja sen jälkeen voi olla jo liian myöhäistä.

Pihan marjapensaiden sato kypsyy myös kovaa vauhtia, ja nyt jännitän, ehtivätkö marjat kypsyä ja joutua lintujen syömiksi siihen mennessä, kun kotiudumme Espanjan-reissustamme. Matkaa varatessa ajatus pääsi lipsumaan sen verran, että jos olisin tehnyt kuten tässä kaiken aikaa saarnaan, eli ennakoinut, olisin ehkä pistänyt merkille, että aurinkotuolissa lekottelun sijasta voisin olla myös kotona mehustamassa ja hilloamassa täyttä häkää.
En ajatellut kuitenkaan ottaa asiasta mitään maailmanluokan stressiä. Kuten viime postauksessa kirjoitin, loma tulee meille enemmän kuin tarpeeseen, ja tämä oli ainoa ajankohta, jolloin lähtö oli meille mahdollinen. Siispä tyydyn toivomaan, että pihanperän marjasato kypsyy hitaasti ja mustikoita löytyy vielä paluumme jälkeenkin. Jos ei, niin kerään, säilön ja hilloan rastaiden rääppeitä ainakin levänneenä, rentoutuneena ja Espanjan auringon alla ruskettuneena. Sellaisena hetken verran hetkessä eläneenä.