Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikaisratkaisu, sen nyt varmasti tietää ihan jokainen. Meillä yksi tällaisista ratkaisuista on ollut kanala-lampolan katto. Emme ehtineet asentaa kopperoon kunnon kattoa aikoinaan, joten isäntä peitteli katon pressulla syyssateilta suojaan. Se helkutin pressu ehti lepattaa katolla iloisesti kaksi vuotta, kunnes päätimme, että tämä ei voi enää jatkua näin.

Katto-operaatio tarvitsi hoitaa alta pois siksikin, että sen valmistumisesta riippui myös muiden puuhiemme edistyminen. Haluaisimme kanoille vihdoin ja viimein katetun ulkotarhan. Tarhaa ei puolestaan ole mitään järkeä rakentaa, ennen kuin katto on paikoillaan. Se olisi ollut vain tiellä huopien nakuttelussa. Ulkotarhasta huolimatta aiomme yhä antaa kanoille myös päivittäistä vapaanaviipotusaikaa.

Katetun tarhan olemassaolossa on kuitenkin puolensa: ensikseen, se pidentää kanojen ulkoilukautta, sillä pikku pakkanen niitä ei haittaa, mutta lumessa ne eivät kahlaa mielellään. 1.3.-31.5. on lakisääteinen siipikarjan ulkonapitokielto, ja vuosittain sydäntäni oikein vihloo, kun kevään tullen joudun telkeämään kotkottimet kolmeksi kuukaudeksi sisälle kanalaan. Katetussa tarhassa kanojen on kuitenkin luvallista ulkoilla sisälläpitoaikanakin. Toisekseen, ulkoilu turvallisesti aitojen sisäpuolella tuo mielenrauhaa silloinkin, kun emme ole kotosalla pitämässä kanoja silmällä. Täällä metsässä riittää petoeläimiä, joille hömelönä pitkin pihaa kekkuloiva kanapaisti kelpaa paremmin kuin hyvin. Kesällä yhytin myös naapurimökin kersat pihaltamme juoksemasta kanojen perästä. He jahtasivat kolmen porukassa ja kanat juoksivat pakoon henkihieverissä. Voin kertoa, että annoin tästä toiminnasta melko raikuvan, mutta rakentavan palautteen.




Ihmeen vähillä petovahingoilla olemme kanojen suhteen säästyneet. Siitä täytyy kyllä kiittää meidän armasta Jaakoppi-kukkoamme, joka jaksaa vahtia haaremiaan herkeämättä. Erityisesti kanahaukat aiheuttavat meillä säpinää näin syksyisin. Pihalle kärkkymään ilmestynyt kanahaukka on aina varma syksyn merkki.

Aiemmin tällä viikolla satuin olemaan olohuoneessa, kun Jaakoppi alkoi huutaa aivan ikkunan alla kuin parempikin palosireeni. Ehdin nähdä, kuinka kanojen pyrstöt sujahtivat syreenipuskan uumeniin Jaakopin pitäessä perää. Samalla, kun kukko kaikkosi pusikkoon, kiisi iso haukkanaaras ihan ikkunan ohi. Nappasin oven pielestä ensimmäisen kättä pidemmän esineen (rikkinäinen sateenvarjo) käteeni ja syöksyin pihalle hippulat vinkuen sukkasillani, mutta haukka oli ehtinyt kaarrella tiehensä. Laskin pusikossa pilkottavat kanat, kaikki tallella. Ainoastaan silkkikana Hönö-Hempukka Hönttylä puuttui, mutta se löytyi nopeasti munimasta lampolan pihaton nurkasta. Todennäköisesti Hönis oli autuaan tietämätön koko haukkajupakasta. Se on sillä tavalla vähän hönö, ettei se useinkaan tajua mistään mitään. Se varmasti vain hönöilisi ympäriinsä tyytyväisenä, vaikka kettuperhe päättäisi muuttaa kanalaan orren alle, ja koululuokallinen naapurin lapsia hyökkäisi tontillemme muuta parvea jahtaamaan.

Haukkaepisodin jälkeen päivystin herkeämättä päivän ikkunoissa ja tarkkailin, palaisiko haukka uuteen yritykseen. Jaakoppi piti kanansa visusti puskan suojissa koko päivän, kunnes se tuntien piiloilun jälkeen lähti itse syreenin katveesta varovaiselle tiedustelukierrokselle. Kun Jaakoppi katsoi reitin olevan selvä, kujersi se kanasensakin esiin pusikon suojista. Elämä jatkui, kirjaimellisesti.


Jaakoppi ja piiloutumisen taidonnäyte

"Kukk(okiek)uu."


Sain myöhemmin samalla viikolla huomata ilokseni, että Jaakopin lisäksi meillä on kaksi uutteraa pihavahtia. Viime syksynä pistin merkille, että harakkapariskunta viihtyi päivittäin takapihallamme. Ilmeisesti ne olivat äkänneet kompostimme sekä kanojen rehukaukalon, johon tapasin jättää kanoille toisinaan uloskin murkinaa. Anttia pihalla pyörineet ja tilaisuuden tullen kaiken ympäriinsä penkovat harakat ärsyttivät, mutta minä tykkäsin tästä kaksikosta. Nimesin ne Pyryksi ja Rietiksi, ja kun ne vielä talvellakin hyörivät pihallamme päivittäin, ryhdyin ruokkimaan niitä ruuantähteillä.

Keväällä Pyry ja Rieti rakensivat risupesän rantakuusikkoon. Muutaman viikon kuluttua pihallamme pomppi kolme töppöpyrstöistä ja nappisilmäistä vauvaharakkaa. Harakan äänihän ei ole mikään maailman kaunein, ja Antin ärsyyntyminen kasvoi entisestään. Minä heräsin usein aamuyöstä niiden pitämään metakkaan toteamaan, että äänellään se harakkakin laulaa. Kävin isännältä salaa viemässä rantaan jauhelihakökkäreitä ja hedelmänpaloja ja aina pihatöitä tehdessäni seurasin tohkeissani, kuinka tärkeinä Pyry ja Rieti hoivasivat lammastarhassa pomppivaa jälkikasvuaan.

Poikaset oppivat lentämään ja katosivat pihaltamme. Pyry ja Rieti jäivät. Isäntä marmatti, että meinaako noi jäädä asumaan.

Pari päivää edellä mainitun kanahaukkahyökkäyksen jälkeen tiskasin keittiössä, kun näin kanahaukan, todennäköisesti sen saman kuin viimeksi, istumassa koivussa tonttimme laidalla. Ennen kuin sydämeni kerkesi hypätä kurkkuun, kaksi mustavalkoista vauhtiviivaa säntäsi haukan kimppuun. Pari sekunttia ehti mennä, kunnes haukka otti siivet alleen ja häipyi kiireenvilkkaa horisonttiin. Minä seurasin nopeatempoista, mutta tapahtumantäyteistä jännitysnäytelmää keittiön ikkunassa, tiskiharja tanassa ja huuli pyöreänä.

Rieti ja Pyry ovat varsin reviiritietoisia ja pitävät kyllä huolen siitä, ettei ihan kuka tahansa tule niiden huudeille kekkuloimaan, sen verran olen tässä vuoden kestäneen yhteiselomme aikana havainnut+. Nyt sain huomata, että niiden vahtivuorolla edes täysikasvuisella kanahaukalla ei ole pihallemme mitään asiaa. Olemme pohtineet, pitäisikö meidän joskus hankkia laumanvartijakoira varjelemaan eläimiämme, mutta emmepä arvanneet, että saammekin kaksi laumanvartijaharakkaa.

Haukkaa ei ole sen koommin näkynyt, kun pihaharakat päättivät ottaa siitä mittaa. Kanat ovat nautiskelleet syksyisistä auringonpilkahduksista ketarat oikosenaan. Anttikin on suhtautunut harakoihin entistä suopeammin. Ja minähän vein Pyrylle ja Rietille oitis palkinnoksi aimo satsin kissanruokaa, jotta ne viihtyisivät luonamme vastakin vahtia pitämässä.



Kun kana löytää sopivan aurinkoisen paikan, se nostaa siipeään...

... oikaisee toisen kinttunsa...

... ja asettuu sitten sopivaan kylkiasentoon paistattelemaan. Janis torkahti, mutta Hönis huomasi kameran ja heilautti tupeensa viehkosti sivuun. Koska hän on sen arvoinen.



Viikonloppuna suuntaan Ikaalisiin hakemaan kanaporukkaamme hieman täydennystä, kun eräs luomukananmunia tuottava tila uudistaa parveaan ja myy pois niin kutsuttuja poistokanoja. Ymmärtääkseni käytäntö kaikissa tuotantokanaloissa on, että parvi uudistetaan parin vuoden välein, ja kaikki tilan munivat kanat hävitetään, jotta tilalle saadaan järjestettyä tuotantotauko ennen uusien kanojen saapumista. Tauon aikana tilat puhdistetaan perusteellisesti. On ilahduttavaa, että kyseinen luomutila pyrkii sijoittamaan tuotannosta poistuvat sulkapeffansa uusiin, huolehtiviin koteihin. Sen verran olen itse höpsähtänyt kanoihin niiden sielunelämää seuratessani, että sanalla "poisto" on aika karmivasti kumiseva kaiku, kun nyt kuitenkin elävistä otuksista puhutaan.

Kanaparvemme suurentuessa olen alkanut myös varovasti haaveilla kotitilan munamyynnistä. Se toki vaatii jonkun verran virastoasiointia, lippulappujen täyttelyä ja kakkanäytteiden sötköttelyä sekä postittamista, mutta ehkä näille voisi täällä Teiskossa olla markkinarako. Voisin myydä munia nimellä Jaakopin muijien maalaismunat. Tai kävisikö Harakan vahtimat metsäläismunat? Teiskon munaskuukkelit? Kukkolan vapaakanojen tuotokset? Villin kanan puskamunat? Niin paljon vaihtoehtoja, että homma kaatunee jo ennen alkuaankaan pelkkään nimivalintaan. Mutta aina saa silti haaveilla.






Leppoisaa viikonloppua, toivottelee meidän farmin väki ja pari harakkaa!



Kun meille jälleen tänä kesänä lampaiden ollessa laitumilla koitti aika tehdä suursiivous lampolassa ja niiden talvitarhassa, saimme kärrätä kuormatolkulla maahan röpösteltyä heinää katteeksi tulevaan vihannestarhaan. Katetta sinne toki tarvitaankin, eipä siis siinä mitään. Kyllä kuitenkin hieman hirvitti, kuinka monta isoa paalillista joudumme taas ensi talveksi ostamaan ekstraa, kun nuo hömpät lampaat tykkäävät levitellä ihan käypää heinää maahan. Maanparannusmateriaalia kun meillä syntyy kuivikkeista omastakin takaa, ja esimerkiksi oljen hankkiminen katteeksi maksaisi vain murto-osan hyvälaatuisen ja lehtevän heinän hinnasta.

Viime syksynä kirjoitinkin yrityksistämme väkästellä jokin nopea ratkaisu heinänsyöttöpulmaan. Nyt aion hetkeksi palata yltiöoptimistiseen kommenttiini, jonka vuosi sitten saatoin lausahtaa silloiseen heinähäkkyräämme asentamastamme verkosta: "jos se kestää vuohen, kestää se vaikka dinosauruksen. Saatika sitten muutaman hömelön lampaan." Terkkuja vaan tulevaisuudesta, vuoden takainen minä. Ei kestänyt.




Eräs kokenut lampurihenkilö totesi kerran Facebookin lammasryhmässä lampaan olevan siitä jännä otus, että ruokaa nähdessään se on valmis tallomaan vaikka jälkeläisensä liiskaksi, jos tuo mainittu jälkeläinen sattuu seisomaan emouuhen ja ruuan välissä. Voin kertoa myös omakohtaisesta kokemuksesta, että kauraämpärin näkökenttäänsä saanut lammas todellakin muuttuu lauhkeasta villapallerosta salamannopeasti hurjaksi ja häikäilemättömäksi villipedoksi. Heinä ei aiheuta onneksi ihan samaa efektiä, mutta suht kovaa valuuttaa se on sekin lampaiden kanssa touhutessa. Entisen heinähäkin kanssa ei mennyt aikaakaan, kun päkättimet olivat änkeneet itsensä väkipakolla läpi riistaverkosta, koska ilmeisesti juuri se häkissä olevan heinäkeon päällimmäinen korsi oli juuri se tavoiteltavin ja herkullisin. Hirvienkin aisoissa pitämiseen tarkoitettu aitaverkko ihan kirjaimellisesti katkeili silmissä, ja minä sain alituiseen olla sitomassa häkistä törröttäviä rautalangan pätkiä, jotteivat hullaantuneet lampaat puhkoisi niihin silmiään.

Kertalaakista päätimme hylätä ajatuksen toisen verkkokyhäelmän teosta. Heinien maahan heittely ei myöskään tulisi talvella kuuloonkaan, hukka olisi valtava ja lisäksi lampaat ovat herkkiä sairastumaan maaperästä tarttuvaan listeriaan. Talasbuan-vlogin fanina olin videoita katsellessa pistänyt merkille varsin näppärän näköisen heinätelineen, joka Mathiaksella ja Tovalla oli käytössä lampaillaan. Siihen mahtui reilusti heinää, jotta lampaat saisivat olla myös kylmimmillä ilmoilla vapaalla ruokinnalla. Katto piti telineessä olevan heinän kuivana, ja V-mallisesta telineestä lampaiden oli helppo syödä. Telineiden ympärillä oli kaukalot niin, että jos ja kun eläimet kiskoisivat heinää ulos, se ei tippuisi maahan, vaan variseekin kaukaloon. Muistin videolta Mathiaksen mainitsevan, että syöttöteline oli perinteistä, suomalaista mallia.

Aina, kun Antti loppukesän mittaan otti heinähäkin rakentamisen puheeksi, päällepäsmäröin, että pitää sit tehä siitä semmonen kun Talasbuanissa, se oli hyvä systeemi! Ja niin kuin aina käy, kun minä esittelen isännälle jotain briljanttia ideaa, jota hän itse ei ole saanut tai nähnyt, pyysi hän epäileväisenä nähtäväksi lisää havainnollistavaa kuvamateriaalia. Ja no, minä en tietenkään enää löytänyt sitä kyseistä videota.

Etsimiseen turhauduttuani kaivoin sisäisen myyntimies-Mynttiseni esiin ja aloin selvittää Antille yksityiskohtaisesti hyvän heinätelineen saloja. Tiheät ja vinot pinnat, katto, varisemiskaukalo, joku aukko, mistä heinää saa tuupattua sisään. Ihan selkee homma. Antti tuumaili hetken ja alkoi sitten sommitella lautoja oikeisiin kulmiin.





Onneksi meillä on yhteistä taivalta mittarissa jo sen verran, että mies saa sekavistakin selostuksistani kiinni tavalla, johon eivät muut pystyisi. Heinille kyhäytyi aikas hieno mökki, jossa on otettu huomioon lampaankestävyys ja myös se, etteivät päkäpäät onnistu jäämään telineeseen päästään tai muista ruumiinosistaan nalkkiin.

Heinähäkkyrä sijoiteltiin niin, että sen toinen, avoin pääty osuu ulos lammasaitauksesta. Niin sen saa täytettyä aitauksen ulkopuolelta. Kaukaloon varisseet heinät saa tarvittaessa kahmittua käsin takaisin telineeseen. Isäntä nikkaroi vielä pitkät kattolipat hökötykseen, koska oli harmissaan siitä, että syyssateiden tullen lammasressut kastuisivat muuten syödessään.

Koko mökkerö rakennettiin kierrätetyllä puutavaralla, joten heinätelineelle tuli lopulta hintaa vain koko hässäkän käyttöikää pidentävien kattohuopien verran. Ei siis paha ollenkaan, etenkään jos säästämme tällä pienellä rahallisella ja ajallisella investoinnilla tulevien talvien hukkaheinissä.










Olen ryhtynyt opettelemaan leivän leivontaa taannoin vintiltämme löytyneeseen Kukkolan emännän taikinajuureen. Elvyttäessäni ainakin satavuotiasta ja vuosikymmeniä eristämättömällä vintillä lojunutta juurta saatoin ehkä hieman höyrähtää.

Juurinoviisina en ollut ollenkaan varma, mitä olin tekemässä, ja sötkötin vanhaa taikinankikkaraa jos jonkinnäköisiin jauhoihin ja vesimääriin. Lopulta hyppysissäni oli noin kymmenkunta purnukallista taikinavelliä, joita kiikutin aamusta iltaan ympäriinsä, aina mahdollisimman lämpöistä paikkaa etsien. Huomasin Antin katseessa jonkinlaista tutkimatonta huvittuneisuuden ja hulluksileimaamisen sekamelskaa, kun hän eräänkin kerran hyppäsi autoon aikeenaan lähteä kauppaan, ja minä juoksin perässä tossut läpsyen ja mylvien, että älä-vaan-lähde-kaahaamaan-sillä-yhtään-mihkään-mun-juuret-on-siellä-lämmittelemässä!

Taikinatölkkejä hoivatessani ja ulkoiluttaessani unohdin pariksi päiväksi täysin, että olin heittänyt myös vanhaa taikinaa sisältävän tiinun pohjalle hieman luomujauhoja ja lämpöistä vettä. Eräänä päivänä sitten ihan uteliaisuuttani kurkistin unohdettuun puukiuluun ja kas, juuri oli villiintynyt kuplimaan ja paisumaan! Kaavin sen tiinun pohjalta kiireesti talteen, ja siitä tuli kuin tulikin se hapanjuuri, jota olen nyt ryhtynyt käyttämään.

Olen nyt pariin otteeseen leiponut vehnäleipää osapuilleen tätä ohjetta mukaillen. En ole mikään leipuri. Yleensä kun olen yrittänyt tehdä leipää milloin milläkin ohjeella, on lopputulos ollut sen sorttinen, että sitä olisi voinut nakertelun ohella käyttää vaikka lyömäaseena tai työkaluna, mikäli vasara on päässyt hukkumaan. Hapanjuurella leivotussa leivässä koostumus on kuitenkin ihan täydellinen, mausta puhumattakaan ja leipurista huolimatta.






Mitään hätäisen ihmisen hommaa hapanjuurileivonta ei ole, ja siinä sen hienous pitkälti piileekin. Kiireessä ja hosuen siitä saa aikaiseksi vain sutta ja sekundaa. Hitaus on hyvästä. Nopeassa nykymaailman menossa hitautta tulisi vaalia aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Syksy on suosikkivuodenaikani. Eikä vähiten siksi, että se on portti hitaampaan rytmiin, verkkaiseen aikakauteen kiireisen ja odotetun kevään ja eloisan kesän jälkeen. Syksyllä kukaan ei kummeksu, jos haluat möllöttää mökissäsi kehräämässä tai kurkkuja purkittamassa, tai vaikkapa nysväämässä satavuotiaan taikinajuuren kimpussa. Ihmisillä on taas ihmisten kiireet. Harvoin kukaan enää syksyllä tai talvella soittaa huolissaan todetakseen, että kävisit sinäkin jossain joskus, ettet höperöidy. Ja voi kuulkaa rakkaat. Se juna meni jo.

Ihmisten juttuja on toki meilläkin syksyisin, paljon. Pitää korjata satoa, keittää, säilöä, kuivattaa, tölkittää. Pitää huolehtia polttopuista, joita ei kesällä ehtinyt. Kiireellä ei kuitenkaan ole syksyn toimissa sijaa. Kaikki tuli hanurin alla sienijahtiin yrittäneet tietävät, että mitään ei löydy, ennen kuin hukkaat metsässä ajantajusi ja ehkä myös suuntavaistosi. Lisäksi paras saalis löytyy, jos et alkujaankaan lähde liikkeelle sienestyshousut jalassa, ja parhaimmillaan unohdat korinkin kotiin. Silloin päädyt vuorenvarmasti palaamaan metsästä paidanhelma kanttarelleja ja mustatorvisieniä pullottaen. Kiireessä et saa sieniä, vain hirvikärpäsiä kotiinviemisiksi. Niitä saat toki joka tapauksessa, mutta se ei harmita läheskään niin paljoa, jos kaivat niitä päästäsi samalla, kun mutustelet sienisoppaa.

Syksy on meillä ihmisten juttujen lisäksi täynnä myös eläinten juttuja. Talven heinävarastoja täytyy ryhtyä kartoittamaan, ja syyskerinnät alkavat. Villakanien talvirehuihin on vielä sopiva sauma niittää apilaa ja vuohenputkea lauteilla jälkilämmössä kuivattavaksi. Säästääpä sitten talviaikaan väkirehun syötössä. 






Syksy ja sen hitaus ja hiljaisuus saa myös inspiroitumaan ihan uudella lailla. Olen jo pitkään lämmitellyt Anttia ajatukselle, että ryhtyisimme tekemään yhdessä videoblogia. Hiljalleen isäntäkin on alkanut lämmetä ajatukselle. Mikäli tämä uusi hankkeemme tulee toteutumaan, niin jo etukäteen saatan luvata, että mitään kovin virkeää ja pirtsakkaa tuskin saamme aikaiseksi. Vasaranpaukutusta, höntyileviä metsäläiskakaroita, elämää eläinten kanssa, luonnonilmiöiden pällistelyä ja laahaavaa dialogia sitten sitäkin enemmän. Että kiinnostaisiko?





Mainiota maanantaita ja uutta viikkoa!



Syksyssä on se(kin) ihana juttu, että silloin kerintäpuuhissa saa käydä lampaiden puhtaan ja kuohkean kesävillan kimppuun. Siinä missä kevätkerinnöissä villa on ehtinyt nuhjuuntua ja sotkeentua talven aikana vaatien siksi jos jonkinmoista huljuttelua, syyskerinnöissä ei tuosta ongelmasta ole tietoakaan. Lampaat ovat kasvattaneet villapomppansa vehreillä laitumilla, ja niiden puhdistukseen ennen työhön ryhtymistä riittää vain kevyt harjaus.

Minulta on monesti kysytty näin syyskerintöjen yhteydessä, että eikö kuitenkin lampaiden kannalta olisi parempi, jos niiden paksua villaa ei ennen syyskylmiä ja talven tuloa kerittäisi pois. Eivätkö ne sitten muka palele talvella? Eläinsuojelulain mukaan lampaat velvoitetaan kerimään vähintään kerran vuodessa, mutta villan leikkuu kahdesti vuodessa on, itse asiassa, niiden hyvinvoinnin kannalta paljon parempi juttu. Pitkäksi ja paksuksi kasvanut kesävilla alkaisi vain huopua ja vanuttua syksyn kosteudessa, eikä se niin ollen enää lämmitä lammasta pakkasten tultua. Syyskerinnän jälkeen eläin alkaa heti kasvattaa päälleen uutta, puhdasta ja tavattoman lämmintä talvitakkia, joka vähän lyhyempänäkin pitää lämpöä paljon pitkää, takkuista reuhkaa paremmin. En ole perehtynyt tähän seikkaan ulkolaisten, suotuisampaan ilmastoon tottuneiden lammasrotujen kohdalla, mutta ainakin kotoisilla maatiaisroduillamme asian laita on tämä.

Puhdistamatonta 'Bambia' ja 'Nanaa'. Tytär ja emä, jotka elävät meidän kotikatraassamme.



En ole koskaan ollut mikään himoneuloja tai muutenkaan kässämuija. Omien lampaiden myötä kotimaisen maatiaislampaan villan arvostukseni on kuitenkin kasvanut ja herättänyt kiinnostukseni tuon upean, monipuolisen ja maailman mittapuulla ainutlaatuisen materiaalin työstämiseen. Mielenkiinnon karttuessa olen oppinut myös, kuinka törkeän aliarvostettu aarre meillä suomalaisilla hyppysissämme onkaan.

Keskustellessani villasta ihmisten kanssa huomaan usein, että etenkin vanhemmalla väellä on kotimaista villaa kohtaan traumoja ennakkoluuloja. Mielessä kummittelevat edelleen ne mummon kutomat, pässinpökkimät villapaidat, jotka kutittivat päällä niin, että meinasi mennä hermot ja järki. 

Vaan moni ei tiedä ja harva arvaa, että esimerkiksi suomenlampaan villa voi yltää hienoudessaan lähes paljon käytetyn merinovillan tasolle. Oleellista on se, miten villa käsitellään: vasta huolellinen lajittelu sekä oikeanlainen puhdistus ja taiten tehty karstaus ennen kehruuta tuovat maatiaislampaasta saadun kuitumateriaalin parhaat puolet todella oikeuksiinsa.

Jokunen vuosi sitten lankajätti Novita toi markkinoille sataprosenttisesti kotimaisen villalangan. Ja eipä aikaakaan, kun tuote jo poistui valikoimasta. Kotimaisen villalangan menestymättömyys lankamarkkinoilla johtui moninaisista syistä. Novita perusteli päätöstään muun muassa kotimaisen villan heikolla saatavuudella. Lammastaloutta Suomessakin kuitenkin harjoitetaan, ja näillä tiloilla lampaita tietenkin jatkuvasti keritään. On siis sanomattakin selvää, että villaa kotimaastamme löytyisi kyllä. 

Ongelma onkin, ettei suomalaiselle lampurille makseta villasta tarpeeksi. Kehräämö maksaa lampurille villakilosta laadusta riippuen 0,50-2,50 euroa, kun kerintäkustannukset lammasta kohden huitelevat 3,50 euron nurkilla. Jo tällä laskukaavalla lyhyenkin matematiikan käynyt ymmärtää, ettei homma ole lampurille kannattavaa. Eikä tähän ole vielä edes laskettu lainkaan niitä työtunteja, minkä villan lajittelu ja puhdistus vaatii, sillä sellaisenaan kehräämö ei villaa kelpuuta. On tietysti myös ymmärrettävää, ettei kehräämö suostu maksamaan villasta korkeampaa hintaa, jos kuluttaja ei ole valmis sitä ostamaan ja siitä maksamaan. Niinpä suomalaisille rahdataan villaa toiselta puolen maapalloa samalla, kun kotimainen villa päätyy lammasfarmarien ylimääräisenä kiusana polttorovioille.


Itse kehrättyä ja kerrattua villaa omista lampaista, harmaassa seassa myös oman farmin kaneista saatua angoravillaa.


Maatiaislammasrotujemme villa huutaisikin ankaraa brändäystä ja maineenkohotusta. Tai no, maineen ja maineen, sillä tuskin muualla maailmalla tästä metsäisten laitumien nurkissa hilloamastamme upeasta materiaalista ollaan koskaan kuultukaan. Suomalaisesta osaamisesta osaamme olla maailman mittakaavassa ylpeitä. Tuota samaa ylpeyttä tarvittaisiin, jotta myös uniikki, ekologinen ja moneen tarkoitukseen taipuva villa saataisi nostettua suosta, nauttimaan ansaitsemaansa arvostusta.

Toista se on toisaalla. Esimerkiksi Islanti ja Atlantin valtameressä keskellä ei-mitään kelluttelevat Shetland-saaret ovat onnistuneet tekemään omista maatiaislampaistaan ja niiden villasta kehrätyistä neulomuksista maailmanlaajuisesti tunnettuja. Kuukauden kuluttua pääsen sukeltamaan aiheeseen juurta jaksaen oman kokemuksen kautta.

Satuin joitakin kuukausia sitten, villaan ja sen käsittelyyn ja käyttöön liittyvää tietoa etsiessäni törmäämään Shetland Wool Weekiin. Kyseessä on valtava, vuosittainen festivaali, joka keskittyy vain ja ainoastaan shetlantilaiseen villaan, ja jonka tiimoilta villahullut ympäri maailman kerääntyvät imemään itseensä tietoa, taitoa ja tunnelmaa tuolle eristäytyneelle pikku saarirykelmälle. Ilmoitin isännälle oitis, että joku kaunis päivä mekin lähdemme Shetlantiin villaviikoille.

Noh, kesä kului ja pari viikkoa sitten Antti kysyi minulta kuin ohi mennen, että niin, halusikkos sää lähtee sinne Shetlantiin siihen villajuttuun? Häselsin siinä parhaillani jotain lasten kanssa ja vastasin puolihuolimattomasti, että no arvaa vaan, olis unelma jos vaikka vuoden päästä olis semmoseen reissuun mahdollisuus. Vaan Antti meinasikin, että ei mitään vuoden päästä, vaan nyt syyskuussa. Hän oli katsonut minulle valmiiksi lennot, selvitellyt lautat. Järjestänyt pitämättömän kesälomansa niin, että voisi viettää muutaman päivän kotimiehenä ja huolehtia lapset ja eläimet, kun minä voisin vain ottaa ja lähteä rypemään ihan itsekseni kauan haaveilemassani Shetlannin luonnossa, vieläpä yhdistäen siihen lampaat ja villan.

Itkettyäni varttitunnin sain soperrettua, että enhän minä tee mitään tuollaista. Käy ikinä missään. Siks just, totesi isäntä.

Shokista toivuttuani varasin ensitöikseni villaviikkojen ohjelmaan kuuluvan kierroksen Bressayn saarella sijaitsevalle croftille, jossa shetlanninlampaita kasvattava tilallinen esittelee tilansa toimintaa, lampaitaan sekä villan prosessointia. Sen ohella aion ehkä piipahtaa työpajoissa oppimassa muun muassa langan kertausta värttinällä ja koluta muita villa-aiheisia tapahtumia sen mukaan, mihin flow ja fiilis vievät. Pääasiassa minua kiinnostaa kuitenkin valtavasti jututtaa paikallisia, tutustua heidän ylpeydenaiheeseensa shetlanninlampaaseen ja hiukan samalla haistella, mitä he tekevät tuossa hommassa oikein ja mistä me suomalaiset maatiaislampainemme voisimme ottaa opiksi.


Pesemättömässäkin suomenlampaan villassa tekisi mieli vain kieriä.


Vaikka suomenlammas tai sitä harvinaisemmat kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas (kyllä, meillä on peräti kolme varsin ainutlaatuista maatiaislammasrotua, joiden villat eroavat toisistaan ominaisuuksiltaan, taipuen vaikka minkälaisiin tarkoituksiin) eivät monien muiden ainutlaatuisten pojoisten villalammasrotujen veroista mainetta olekaan saavuttaneet, en heitä kirvestä kaivoon sen suhteen, etteikö niidenkin upeaa potentiaalia vielä opittaisi arvostamaan.

Esimerkiksi kotimaisen luomulampaan villasta pipoja ja muita asusteita käsityönä valmistava Myssyfarmi tekee upeaa työtä suomalaisen maatiaisvillan brändäyksessä. Olen myös ilolla ja mielenkiinnolla seurannut Villakokeilu-nimellä toimivaa, suomalaisen villaan keskittynyttä hanketta, josta voit lukea lisää heidän Facebook-sivuillaan.

Kun pienet toimijat lyövät voimansa yhteen, voi lopputuloksesta syntyä jotakin osiensa summaa suurempaa. Hyvänä esimerkkinä haluan nostaa suurielkeisesti hattua lankoja myyvälle Kässäpuodille. Kässäpuoti on yhden naisen yritys, jonka valikoimissa korostuvat kotimaisten pienlampurien tuottamat villalangat. Kässäpuodin kaltaisia rohkeita ja intohimosta toimivia tekijöitä tarvitaan, jotta tässäkin hommassa saataisiin muutoksen rattaat pyörimään.

Onneksi pehmeämmät arvot tuntuvat olevan nousussa, vastavoimana sille kaikelle kylmälle ja tunteettomalle, mikä maailmassa on jo pidemmän aikaa päässyt jylläämään. Ja kun lämmöstä ja pehmeydestä puhutaan, niin kokeilepa upottaa sormesi vilpoisana syysaamuna suomalaisen maatiaislampaan villatakkiin. Siitä lämpimämmäksi ja pehmoisemmaksi on enää vaikea pistää.


Itse kehrättyjä tekeleitä, ja pinon päällimmäisenä Kässäpuodilta tilattua, käsin kasveilla värjättyä 100% kotimaista villalankaa.






Aiemmin tänä kesänä tapasin pitkästä aikaa äidin puolen sukulaisiani, kun mummani ja serkkuni ajelivat 'Lahest' käymään äitini luona Hämeenkyrössä. Lapsena vietin lähes kaikki loma-aikani mumman ja papan luona Äinäällä, jossa he asuivat aivan metsän keskellä pienessä hirsimökissä, eläen hyvin pitkälti omavaraisessa taloudessa.

Nyt pappa on kuollut, mumma muuttanut kaupunkiin ja mökki myyty. Monet mieleenpainuvimmista lapsuusmuistoistani sijoittuvat kuitenkin tuonne Iso-Äiniön metsikköön. Nykyään minulla ja mummalla riittää paljon jutunjuurta elämäntavasta, joka oli hänelle vuosikymmenten ajan arkipäivää, ja josta näin jälkikäteen huomaan itsekin omaksuneeni yhtä sun toista.

Iso-Äiniön mökillä mumma leipoi leivät aina itse tuvan suuressa leivinuunissa. Muistan noista ajoista sen, että talvipakkasilla minä ja pari vuotta vanhempi serkkuni kipusimme uuninpankolle tekemäämme peittopesään loikoilemaan metsästä nappaamamme villikissan Mirrin kanssa, kun mumma paistoi leipiään ja uuni hohkasi lämpöä. Nyt kesällä nähdessämme mumma kertoi, että hänellä oli vanha taikinajuuri, johon hän tapasi aina leipänsä leipoa. Sittemmin hän oli hävittänyt juuren, kun pappa sairastui ja leivän hankkiminen kaupan hyllyltä alkoi tuntua ainaista leipomista paremmalta ratkaisulta.

Siinä samalla harmitellessani vanhan ja arvokkaan taikinajuuren hävitystä muistin vanhan taikinatiinun, jonka löysin jokin aika sitten töllimme vintiltä. Tiinu oli yhä pesemätön, ja sen reunoilla ja vanhoissa kapustoissa oli lastuiksi kuivunutta vanhaa taikinaa. Ajattelin, että mumma jos joku tietää, voisiko tuosta vuosikymmenet vintillä lojuneesta muinaisjäännöksestä herätellä vielä uuden taikinajuuren.

Mumma tuumasi, että ilman muuta. Taikinalastuja raaputetaan irti, liuotetaan lämpimään veteen ja ruokitaan pienellä määrällä jauhoa. Jos juuri elää, alkaa seos vuorokauden kuluessa kuplia ja kohota. Vanhat taikinajuuret voivat säilyä toimintakykyisinä tiinun reunoilla vuosikymmeniä.




Eräs jonkin matkan päässä asuvista naapureistamme on varttunut tällä kylällä ja mökkeilee edelleen vanhassa kotitalossaan vaimonsa kanssa. Hänellä on jo sen verran ikää, että hän muistaa lapsuudestaan edelleen töllimme ja sitä hallinneen päätalon omistajat. Hän on kertonut, että töllimme rakennettiin aiemmin päätaloa asuttaneen vanhan Kukkolan pariskunnan mökiksi, kun sukupolven vaihdoksen myötä tilan isännän puikkoihin hypännyt vävypoika Kalle nai Kukkolan tyttären ja muutti tämän kanssa päätaloon. Kun uusi isäntä päätti myöhemmin lohkoa ja myydä maat ja päätalon, jäi tämä Kesärannaksi nimetty mökki Kallen pojan asuintaloksi, ja Kukkolan tilan irtaimistoa siirrettiin tänne talteen uusien asukkaiden tieltä.

Niitä peruja ovat varmasti myös iänkaiken vanha tiinu. Ja sen sisältämät taikinakököt.

Nii että mitä meinaat tehdä, kysyi Antti kun kerroin, että aion raapata tuota sata vuotta vanhaa taikinaa irti vintillä pölyttyneestä tiinusta ja koittaa elvyttää siitä itselleni taikinajuuren. Selitin löydöksestäni riemuissani kuin olisin löytänyt taloomme jemmatun kulta-aarteen. Antti tuntui pohtivan lähinnä sata vuotta vanhaa leivänkänttyä ja potentiaalista ruokamyrkytystä. Tiinu oli kumminkin hyvin suljettuna vintillä, taikina näytti siistiltä eikä missään näkynyt hiiren mentävää koloa. Se riitti minulle.




Raaputin kuivunutta taikinasipsiä noin kämmenellisen irti tiinusta ja kapustoista purkkiin ja lisäsin päälle kädenlämpöistä vettä. Kun taikina oli liuennut, annoin sille mumman ohjeen mukaan noin saman tilavuusmäärän vettä ja ruisjauhoa, kunnes taikina oli paksua ja vellimäistä.

Suljin purkin kannen ja laitoin purnukan lämpimän vesihauteen kanssa tekeytymään. Tovi sitten tilannetta kurkatessani huomasin, että purkissa kuplii! Juuri saa muhia kokonaisuudessaan vuorokauden, siihen mennessä sen pitäisi olla kohonnut ja kupliva, mikäli vanha juuri ottaa vielä toimiakseen. Meni syteen tai saveen, kerron myöhemmin, kuinka uuden vanhan lemmikkini kanssa käy!

Parhaassa tapauksessa pääsen pian leipomaan Kukkolan tilan vanhasta leipäjuuresta, ja jostain syystä olen jo ajatuksestakin aivan täpinöissäni. Jos projekti onnistuu, puuttuu minulta enää leivinuuni ja talvipakkasilta suojaava pesä uuninpankolla. Entisiä villikissoja meillä sentään on omasta takaa.






Tällä videolla näkyi olevan vielä ohjeet vanhan taikinajuuren elvytykseen:




Jos teillä kokeneemmilla taikinajuurileipureilta löytyy tietoa tai niksejä, olisin kiitollinen leivontavinkeistä ja juuren hoivaamisesta. Myös oman uuden juuren tekemiseen liittyvät niksit kiinnostavat. Sellainen on nimittäin ehkä tässä innostumisen ikeessä pakko väsätä itse, jos homma ei  Kukkolan muorin juuren kanssa nyt otakaan onnistuakseen.

Kuplivaa viikkoa kaikille!

En tiedä, onko ihan suoranaisesti totta jos väitän, että yläkerran remontti on edistynyt viime aikoina. Sitä mukaa, kun välipohjan eristeet ovat huvenneet tieltä pois ja rakenteita on päästy lähemmin syynäämään, on kaikenmaailman katastrofin aineksia paljastunut aina vain lisää ja lisää.

Sinänsä nurinkurista, että mitä enemmän Antti yläkerrassa hommia painaa, sitä enemmän tehtävää työtä nurkista paljastuu. Tämän tästä pohdimme, että vähempikin annos vanhan talon rempparealismia riittäisi.





Välipohjan eristeistä paljastui samaa moskaa, mitä aikoinaan saimme lapioida myös alapohjasta: jonkinlaista hienoa betonijauhetta ja -murskaa, jonka sekaan on heitetty sammalta, puruja ja mitä nyt käsillä on suinkin sattunut olemaan. On muuten miellyttävää lapioitavaa tuo betonihöttö, erityisesti kun se on oikein pakkautunut ja painunut ja sekoittunut sammalmattojen sekaan. Onneksi jauhoa oli laitettu välipohjaan vain muurin läheisyyteen, muu oli helpommin lapioitavaa purua.

Koska yläkertaamme ei tällä hetkellä kulje kuin pienen ihmisen mentävä luukku ja tikkaat, rakensi Antti eristeiden poistoa varten eräänlaisen luiskan, johon putua voi lapioida. Luiskan päädyssä on putki, jonka alapäässä on teline jätesäkille. Eristettä on siis voinut lapioida putken kautta ulos ikkunasta jätesäkkiin.





Vuosikymmenten ajan tyhjänä seisoneessa töllissä ei toki tule yllätyksenä, että jokin tupajumiyhdyskunta on ottanut tilaisuudesta vaarin ja käynyt rakenteissa karkeloimassa. Se kuitenkin vähän yllätti, kuinka perusteellista työtä ne ovat ehtineet välipohjan rakenteissa tehdä. Kannattavissa niskoissa on paikkapaikoin ollut tervettä, ehjää puuta vain noin neljän sentin paksuinen kaistale jäljellä.

Vanhojen talojen kunnostuspuuhissa törmää usein fraasiin jos se toimii, älä korjaa. Siinä mielessä siis helpottaa päätösten tekoa, kun ei tarvitse pohtia, säästetäänkö vaiko eikö, kun puu hulahtaa kevyenä pölynä imuriin.


Hirsirungon yläkulma, eli alhaalta katsoen keittiön ulkoseinän puoleinen yläkulma, on myös aikamoiseksi muhjuksi nakerrettu.

Käytäväosuudessa ei ollut betoni-sammal-purueristettä, ja siellä rakenteet olivat säilyneet terveinä. Selluvillaeristeet sinne laitettiin jo pari vuotta sitten, jotta kuistiosa pysyy lämpimänä.

Tuholaisten tekemät vahingot ovat sijoittuneet yksinomaan eristeiden kohdalle, ihan kuten alapohjassakin aikoinaan, kun sen kanssa lähes kolme vuotta sitten rimpuilimme. Kosteus on varmaankin vuosien saatossa noussut litimärästä alapohjasta välipohjan eristeisiin saakka. Vintin lattioissa olleet muovimatot eivät varmasti ole auttaneet kosteuden haihtumisessa.

Keittiön puolen alapohjaa purkaessa jouduimme paikkauttamaan seinähirsiä ammattilaisen avustuksella. Nyt Antti aikoo tuolloista operaatiota sivusta seuranneena paikata vaurioituneet hirret itse. Kärsinyt puuaines koverretaan pois ja sen tilalle tehdään paikat 32-millisestä lankusta, joiden väliin laitetaan pellavakaistaletta. Kannattajapalkit vahvistetaan molemmin puolin lankulla, jotka läpipultataan toisiinsa kiinni.


Töllin pohjoisseinustalla, noin olohuoneen ja keittiön välisen kulman kohdalla, on vanha kattovuoto. 

Vanhalla kissanvintillä on ollut aikoinaan kattovuoto. Sitä, kuinka kauan vuotokohdasta ehti vettä lorottaa ennen kuin mökin entiset lyhytaikaiset omistajat ehtivät uusia katon, voi vain arvailla. Emme ole vielä päässeet sinne saakka eristeitä tyhjentämään ja tutkimaan, miltä välipohja mahtaa siltä osin näyttää. Onneksi tuossa tilassa on sentään päässyt ilma kiertämään. Elämme siis jännittäviä aikoja kun pian pääsemme tutkailemaan, mitä ylläreitä kissanvintin eristeiden alla muhii!


Täältä voit käydä lukemassa aiemman postauksen yläkerran remontista ja
täältä lähtötilanteesta (huom. sisältää kummitusjuttuja!)

Blogin kaikki vanhan talon kunnostuspostaukset löytyvät Vanha talo & remontti -tunnisteen takaa.


Tänään kuitenkin jätämme remppa- ja muutkin hommat hetkeksi. Isäntä täytti eilen 31 vuotta, ja anoppi järjesti meille syntymäpäivälahjaksi treffit. Minulle ja Antille siis, ei meille ja anopille. Tarjottu ravintolaillallinen, kyyditykset, lastenhoito ja totaalinen tupajumien unohdus pariksi tunniksi kuuluvat pakettiin.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille teille muillekin!




Esikoisen koko kesän kestänyt loma päättyi tänään. Ajellessamme päiväkotiin taivas oli harmaa ja tihkusade ripotteli tuulilasiin. Lapsi puristi tiukasti käsikynkässään uutta mumman ostamaa isojen tyttöjen päikkyreppua. Prousenia, kuinkas muutenkaan.

Viimeisessä lomaviikossamme oli jo pysähtynyttä syksyn tuntua. Mummolareissuja ja marjamehun keittoa. Oman sadon maistelua ja mustikoista sinipunaisia pieniä sormia ja suita. Suuren suurta riemua, kun Venlan keväällä päiväkodissa itse kylvämä ja yhdessä maahan istutettu auringonkukka teki suuren ja kauniin kukan. Lempivärisen, totesi pääpuutarhuri.





 Isännän saavuttua iltaisin työmaalta kotiin, olemme ottaneet läpystä vaihdon. Olen koittanut kerätä varastot pullolleen teeaineksia ja mausteyrttejä. Satoa on tullut yli omien tarpeiden, joten luultavasti valmistan yrttösistä myös myyntiin jonkinlaisen pienen erän.

Villiyrteistä on kerättäväksi löytynyt vielä ainakin nokkosensiemeniä ja teeaineksiksi fermentoinnin kautta päätyvää maitohorsman ja vadelman lehteä. Vuohenputkeakin voi kerätä vielä oikein hyvin mausteeksi kuivattavaksi, ja siankärsämön lehdistä saa mukavan tujauksen syksyn sieniruokiin. Sikäli mikäli sienisatoa tänä vuonna tulee, sillä eilen saimme ensimmäisen vesisateen puoleentoista kuukauteen ja metsänpohja on ollut kovaa ja kuivaa koppuraa. Nyt siis sietäisi ripsiä vettä ihan urakalla, sillä mustatorvisienihammastani kolottaa jo kovasti.

Yrttien fermentointiin on varmasti yhtä monta tapaa kuin tekijääkin. Itse hiostan teeyrttini villivihanneskurssilla oppimallani konstilla:


Perkaa ensin lehdet erilleen kaikesta kasvimatskusta.
Pakkaa sitten lehdet minigrip-pusseihin. Purista pussista turha ilma pois.
Kauli, ryttää, rutistele, mitä vain keksit. 

Tässä vaiheessa saa käyttää voimaa ja väkivaltaa, pointti on, että pussissa olevien kasvien rakenne rikkoutuu oikein kunnolla ja lehtien mehut irtoavat. Itse olen havainnut ihan ylivoimaiseksi laitteeksi voimapyörän, jolla rullailen menemään kasvipussien päällä. Keskivartalotreeni tulee kaupan päälle.

Kun kasvimassa on sopivasti mehustunut, pussukat viedään muutamaksi tunniksi lämpimään paikkaan. Esimerkiksi saunan jälkilämpö toimii hyvin, tai vaikka auton hattuhylly lämpimänä ja paisteisena päivänä.

Hiostetut kasvit ovat äkäisiä homehtumaan, joten nopea kuivatus on tärkeää. Itse tuikkaan kasvit ehdottoman puhtain käsin kasvikuivuriin kuivamaan noin 35 asteeseen.

Onnistuessaan hiostaminen tuo kasveista aromit ihan uudella tavalla esiin. Hiostukseen sopivat juurikin muun muassa maitohorsma ja vadelma, mutta myös esimerkiksi mansikan lehdet tai hieman aiemmin kesällä mesiangervo.


Fermentointi pidentää monen jo muuten tässä vaiheessa vuotta parhaat päivänsä nähneen villiyrtin satokautta, joten ei muuta kuin kokeilemaan! Ainakin omalla kohdallani sen onnistuminen vaati alkuun pientä opettelua, mutta palkitsee kyllä, kunhan homman jujun hoksaa.








Eläimet alkavat palailla yksi toisensa perään kesälaitumiltaan takaisin arkeen. Talven heinävarastojen täydennys on jälleen alkanut. Tallissa ja pihatossa on tehty syyssiivousta. Puskien ja pensaiden kätköistä alkaa marjoja kerätessä löytyä valtaisia munarykelmiä, kun kanat ovat perustaneet omia salapesiään sinne tänne läpi kesän. Ja me tollot olemme taas kerran ihmetelleet, että missä vika, kun kanat eivät oikein ota muniakseen.

Eläinten pito ja se, mitä sorttimenttia eläimiä nurkissa on jotenkin päin järkevää elättää, on meillä jatkuvan pohdinnan alla. Vaikkei farmimme mikään tuotantotila olekaan, pyrimme keksimään eläintenpidonkin osalta sellaisia ratkaisuja, että niissä olisi jokin funktio omavaraisuuden kasvattamisen näkövinkkelistä. Samalla haaveilen, että pystyisin ehkä tulevaisuudessa ymppäämään oman tilan tuotteita myös pienen yritykseni valikoimiin. Meille sopivien kuvioiden kehittely eläinten osalta onkin vähän sellaista jatkuvaa hapuilua, ja monesti vasta käytännössä kokeilemalla selviää, pelittääkö homma juuri meidän tarpeidemme, aikamme ja elämäntilanteemme puitteissa niin kuin olemme toivoneet.

Lampaita meillä on ollut nyt aika tarkalleen neljä vuotta, ja puolitoista vuotta sitten laajensimme villavahvuuttamme myös angorakanien osalta. Villa on vienyt mennessään, ja tänä kesänä päätin, että siihen haluan jatkossakin panostaa. Muutama viikko sitten kävin noutamassa minua kaniasioissa korvaamattomasti mentoroineelta Kumpulan kanitilalta luovutusikäisen mustan angoranaaraan. Ilmassa on sellaiset merkit, että meikämuskotista on hyvää vauhtia kehkeytymässä sellainen hullu kanimuija.






Tällä viikolla jatkamme varautumista syksyn saapumiseen, samalla kun yritämme asennoida lomapäät taas uudenlaiseen arjen rytmiin. Yläkerran remontissakin varmasti tapahtuu, siellä Antti on nyt koittanut huhkia urakalla aina kynnelle kyetessään. Siitä muuten riittäisi taas paljon tupajuminpölyn huuruista kerrottavaa, mutta palaan asiaan toisella kertaa (käytin kamerani viimeisetkin akun rippeet näihin kuviin eikä toissa viikolla tilattu laturi ole edelleenkään vielä saapunut helkutti soikoon).


Hyvää alkavaa viikkoa!