Perjantaina minun piti tehdä muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa blogissa yhteispostaus puutarhan vaikutuksista mielenterveyteen. Tänään, heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, olisi puolestaan määrä julkaista kuukausittainen Suuntana omavaraisuus -sarjan yhteispostaus.

Kävipä kuitenkin sellainen hama, että otin ja lähdin lasten kanssa viime viikolla lasten kanssa Kajaaniin. Reissussa tekstit jäivät kirjoittamatta, sillä ATK-taitoni eivät riittäneet nettiyhteyden virittelyyn.

Ja hyvä niin. Nettiyhteydettömänä Kainuun korvessa onnistuin nappaamaan hyppysiini jotain paljon oleellisempaa, kuin turhanpäiväistä stressiä blogin päivittämisestä.


Mökkilaiturin näköala upeaan Ärjänsaareen.


Isäni on iät ja houkutellut meitä vierailulle hänen avokkinsa, lastemme "mummelin", suvussa pitkään olleelle kesämökille Kajaaniin. Olen suhtautunut ajatukseenkin niin pitkän matkan tekemisestä kahden pienen lapsen kanssa kauhunsekaisin tuntein. Harvemmin selviämme tällä revohkalla edes Tampereen keskustaan ja takaisin ilman itkupotkuraivareita.

Juhannukseen mahtui jos jonkinlaista hulinaa ja silloin päätin, että muutaman päivän latinki laiturin nokassa "Kainuun merta" katsellen olisi tehokkain keino siitä toipumiseen. Antin oli tarkoitus korjata saunan lattia uudella betonivalulla loppuviikosta ja parhaiten osasin auttaa projektissa pitämällä lapset ja itseni tieltä pois. Varasin junaliput keskiviikolle. Mikä muka voisi mennä vikaan? Pahimmassa tapauksessa myöhästyisimme jatkoyhteydestä Kajaaniin ja jäisimme soittelemaan bluesia Pieksamäen asemalle.

No mutta,

jos ei oteta huomioon sitä että todellakin lähes myöhästyimme jatkojunasta jonkin Pendolinon teknisen krempan vuoksi,

tai sitä, että esikoinen tylsistyi lähes kuusituntisen junamatkan aikana kuoliaaksi, pelkäsi junan vessaa kuin se olisi saattanut tartuttaa siellä käyvään Mustan surman, sai riehuhepulin Kuopion kohdalla ja Iisalmen pysäkin jälkeen päätti riisua itsensä nakupelleksi junan käytävällä ja ryömi sitten minua ja tuputtamiani housuja pakoon vaunun perälle penkkien alle,

matka sujui oikein rattoisasti.







Mummelin mökki sijaitsi hengästyttävän kauniilla paikalla rikkaan historian omaavassa Koutaniemessä. Pihapolut risteilivät tiheiden suopursu- ja mustikkamättäikköjen lomassa. Kömmittyämme yöpuulle hämyisen rantasaunan kammariin, Ärjänselältä puhaltava tuuli ja rantakallioihin lyövät aallot toimivat kuin nuijanukutus reissussa rähjääntyneisiin matkalaisiin.






Isovanhempien pööpöiltyä mökillä kahdestaan reilun viikon verran, olivat he haltioissaan saadessaan touhuta lasten kanssa. Minä nappasin heti tilaisuuden tullen mökkimenopeli-Jopon alleni ja lähdin sotkemaan Koutaniemen kapeita teitä pitkin metsään.

Muutaman kilometrin päässä tukikohdastamme sijaitsi retkeilyreitistön lähtöpaikka, jonka polkuja pitkin pääsi patikoimaan Akkovaaran laelle. Paikallinen kyläyhdistys huoltaa reittejä ja polku olisi ollut passeli vaikka lastenkin kanssa patikoitavaksi. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että päätin lähteä matkaan ihan yksikseni.

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, mutta vaaran laelle päästyäni kylmänväreet hiipivät pitkin selkääni ja niskavillat nousivat pystyyn.

Akkovaaran nimi juontuu saamen kielen áhkku-sanasta. Nimi tarkoittaa vanhaa naista, isoäitiä ja ukkosen jumalan puolisoa. Lappalaisten vielä asuttaessa seutua Akkovaara oli tärkeä riittipaikka. Sen laelta näki silmänkantamattomiin jatkuvat metsämaat ja harvojen mäntyjen lomasta häämöttävän Ärjänselän. Aika tuntui pysähtyvän vaaran paljaalla kalliolla, toista miljardia vuotta vanhan graniitin päällä. Ei tarvinnut ihmetellä, miksi paikka oli seudun muinaisille asukkaille pyhä. Siellä ympäriinsä haahuillessa tuntui, kuin pieni sähkövirta olisi kulkenut jalkapohjien kautta kropan läpi.







Jatkoin vaaran rinnettä ja sen kivikkoista polkua alaspäin pirunpellolle, jonka kivet mutkittelivat jokimaisena muodostelmana männikön ja suopursujen keskellä. Akkovaaran pirunpeltoon ja luolastoihin liittyy paljon myyttisiä tarinoita. Siellä kerrotaan nähdyn virvatulia ja luolissa ovat asuneet aikojen saatossa niin villipedot, ihmiset kuin tarinoiden mukaan itse pirukin.

En törmännyt aarnivalkeisiin tai vanhaan vihtahousuun, mutta jääkauden jäljissä syntynyt pirunpelto oli sinälläänkin näky, jonka äärellä ihminen saattoi tuntea itsensä hurjan pieneksi ja mitättömäksi. Tiedättehän, sellaisella virkistävällä ja hyvällä tavalla. Kun omat murheet uhkaavat kaatua päälle, tekee hyvää tuijotella puolihehtaarista lohkaremuodostelmaa ja pohtia tovi, kuinka valtavan käsittämättömät luonnonvoimat ovat sen siihen vuosituhansia sitten muodostaneet. Asiat loksahtavat jännällä tavalla hieman erilaiseen perspektiiviin.









Aikomuksenani oli suunnata vielä lauantaina retkeilyreitistön toiselle lähtöpaikalle ja jatkaa vaarojen valloitusta, mutta mökkitietä Jopolla sotkiessani jäin sen sorttisen vesisateen jalkoihin, että olin hetkessä märkä kuin uitettu rotta. Patikkaretki sai jäädä, mutta en malttanut olla hyödyntämättä pientä vapaahetkeäni. Pyöräilin pitkin Koutaniemen kapeita pikkuteitä, ihastellen penkereillä kukkivia hentoisia niittykukkia ja metsänreunoilla kasvavia tupasvillamättäitä. Moisia kissankello- ja päivänkakkarameriä ei enää kotopuolen teiden varsilla juuri näy, sillä ne ovat joutuneet väistymään lupiinien maailmanvalloituksen tieltä.

Poljin halki aikaan pysähtyneen maalaismaiseman. Erään tilan pihalta kirjava, pulska poni tuijotti hievahtamatta menoani tuuhean harjansa alta. Antti nauroi ponista kertoessani, että tarjosin sille varmasti viikon tosi-TV -pläjäyksen mutkitellessani ohi Joponi satulassa kaatosateessa kuontalo virtanaan vettä valuen ja morotellen sitä tamperelaiseen tapaan.






Lauantai-iltana Antti karautti Koutaniemeen koirinemme. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että isäntäkin malttoi laittaa vuorokaudeksi työhanskat naulaan ja hurauttaa hetkeksi pois kotiympyröistä. Sunnuntaina pakkasimme rinkat, lapset ja koirat autoon ja suuntasimme Hondan nokan kohti Teiskoa.

Viiden päivän matkanteosta jäi harmittamaan ainoastaan se, että kovan puhurin takia emme päässeet tekemään venereissua historiarikkaaseen ja luonnoltaan ainutlaatuiseen Ärjänsaareen. Nyt sain ihastella saarta ja sen jylhiä hiekkaisia rinteitä ainoastaan rannalla ruikuttaen. Vaan jäipä siitä hyvä syy palata mykistyttävän kauniiseen Kainuuseen vielä uudestaan. Ja uudestaan. Ja ehkä vielä uudestaan.

Kotiinpaluupäivänämme Muhoksella päättyneet Suviseurat ja Jämsässä viikonloppuna vietetyt Iskelmä-festivaalit aiheuttivat melleviä ruuhkia isoille teille, joten teimme nokkelan peliliikkeen ja päätimme ajaa kotiin pikkuteitä pitkin Multian, Keuruun ja Ruoveden kautta. Jäminkipohjan risteyksessä näkynyt Teiskon tienviitta oli tavattoman tervetullut näky lasten käydessä levottomiksi takapenkillä. Saimme myös ohi mennessä vilkuttaa reitin varrella laiduntaville lampaillemme.





Viiden päivän reissun jälkeen tuntui hyvältä talsia takaisin kotitölliin. Muutamassa päivässä tomaatit olivat venähtäneet viidakoksi kasvihuoneessa ja yrttitarhassa kukkivat laventelit, mäkikuismat, kamomillat ja ruiskaunokit.

Teiskoon oli ihana palata, mutta kaipuu Kainuuseen jäi. Siinä maisemassa on jotakin, joka puhuttelee ihan omalla tavallaan. Ilmakin tuoksuu erilaiselta, se on helppoa hengittää. Hengittää syvään.

Eritoten rakastin Oulujärven rantakalliolla istuessani tuulta, joka lähes puhalsi hiukset päästä ja hakkasi valtavia vesimassoja kuohuina kiveä vasten. Rakastuin maisemaan, joka muuttui jokaikinen sekuntti ja oli jokaisessa ohikiitävässä hetkessä ainutlaatuinen. Pilvet, aallot ja auringonlasku - ne eivät koskaan tule olemaan samanlaisia kuin siinä hetkessä, kun niitä sattuu katsomaan. Ne eivät ole koskaan olleet.

Ryhtimme kumaraan taittaa, vaan ei tarkoita pahaa.





Kun muutimme töllille reilu pari vuotta sitten, oli haitallinen vieraslaji, jättipalsami, valloittanut suuren osan pihastamme. Jättipalsami on siitä viheliäinen seuralainen, että se on tuskallisen tehokas lisääntymään, ei ole nökönuuka kasvupaikkansa suhteen, valtaa muiden kasvien elintilan ja kilpailee voittaisasti pölyttäjistä muiden kukkien kanssa.

Aloitin systemaattisen työn sen hävittämiseksi niittämällä ja kitkemällä. Jos jotain positiivista tuosta joutomaiden valloittajasta voi sanoa, niin sen, että se on vain yksivuotinen ja hauraat juuret kiinnittyvät vain kevyesti maan pintaan.

Viime kesän loppuraskauden hormonihuuruissa jättipalsamin nyhtäminen oli hyvä konsti purkaa turhautumista yön valoisina tunteina, kun Nukku-Matti päätti ottaa minusta lomaa. Kitkin yöt läpeensä niin, että mokoman kasvin olisi voinut kuvitella olevan tukalan olotilani alkulähde.

Siinäpä muuten ilmainen vinkki: kun joku oikein kovasti vatuttaa, kitke vieraslajeja. Kiukku on oikein suunnattuna tehokas voimavara, ja näin kunnon kyrsiintymisellä saa ainakin jotain konkreettista hyvää aikaan.





Kyselin viime alkukesästä vinkkejä jättipalsamin toimiviin hävitystapoihin, ja sainkin monia hyviä vinkkejä. Suositeltu tapa kitkentäjätteen hävittämiselle oli polttaminen, mutta äärimmäisen kuivan kesän vuoksi polttorovion sytyttäminen ei tullut kyseeseen. Myös hautaamista syvälle maahan käytetään, mutta kuinka käy, jos joku joskus keksii alkaa kääntää maata ja nostaa syvällä olevat siemenet takaisin pintaan?

Permakulttuurin perusperiaatteisiin kuuluu ajatus, että jokainen ongelma sisältää myös ratkaisun siemenen. Jouduimme hakemaan osan lampaistamme pois laitumelta keskellä kesää erään sattumussarjan seurauksena. Lampaiden lyhyeksi jäänyt laidunkesä harmitti etenkin lampaiden vuoksi, mutta myös siksi, että ostoheinäkaudesta tulisi tavattoman pitkä.

Ryhdyin niittämään jättipalsamiviidakkoa viikatteella ja lampaat hoitelivat niittojätteen. Kanat alkoivat kuhista ihmetyksekseni lammasaitauksessa aina ruokinta-aikaan. Meni hetki hoksata, että nehän kärkkyivät jättipalsamien siemenkotia!

Toinen permakulttuurin olennainen perusperiaate on olemassa olevien resurssien mahdollisimman laajamittainen hyödyntäminen. Lampaiden ja kanojen kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei niitä valjasteta pelkästään vain munien- tai villantuotantoon, vaan niiden luontaisista taipumuksista otetaan mahdollisimman monipuolisesti hyöty irti. Tapauksessa Jättipalsami niillä oli tärkeä rooli kasvijätteen hävittämisessä. Myös palsamin mokomat päätyivät hyötykäyttöön eläinten ravinnoksi. Siitä saimme edelleen lantaa, jonka avulla taas parannamme maata ja tuotamme ruokaa ihmisille ja eläimille. Bä-däm, homma kiertää. Kuten pikkuveljeni tapaa usein todeta, elämä kulkee sykleissä.






Kuvat entisestä jättipalsamipellosta on otettu eilen. Vanhalla vieraslajitantereella kukkivat nyt puna-ailakit, koiranputket, harakankellot, kurjenpolvet, leinikit ja jopa pikkuiset lemmikit. Jättipalsamin kimpussa riittää hommaa vielä moniksi vuosiksi, jottei jopa seitsemän metrin päähän siemeniään sinkoileva kiusankappale pääse valloittamaan lupaavasti kukkivaa joutomaata takaisin. Pidän silmiä hivelevää näkyä kuitenkin jo erävoittona.

Pölyttäjätkin tuntuvat viihtyvän luonnontilaisessa joutomaapuutarhassamme. Puutarhuroinnin filosofiaani kuuluu, että mahdollisimman laaja osa tontistamme saa säilyä luonnontilaisena täällä viimeisen päälle trimmattujen kesämökkipihojen keskellä.

Joskus, ihmisten toiminnan vuoksi, luonnontilaisuus ja monimuotoisuuden ylläpitokin vaatii kuitenkin hitusen verran apua.








Helpoin konsti osallistua talkoisiin vieraslajien hävittämiseksi on poimia kukkakimppu. Pienen pieni farmi -blogi haastoi kaikki mukaan lupiinihaasteeseen. Haasteen ideana on poimia mahdollisimman iso kimppu lupiineja iloksi omaan maljakkoon tai vaikka kylään viemisiksi. Ennen siementen kehittymistä luonnosta pois kuleksimasta kerätty komealupiinin kukka ei pääse levittämään siemeniään luontoon, joten kukkakimppuja poimimalla voi estää merkityksellisesti kasvin leviämistä.

Itse aion osallistua lupiinihaasteeseen aloittamalla keruun naapurimökkimme tien pientareelta. Jättipalsamista tiluksillamme aletaan pikkuhiljaa päästä eroon, joten lupiineja tänne ei enää todellakaan kaivata! Monet vielä puolustavat lupiineja pientareiden kaunistuksena, mutta ainakin omaan silmääni hentoisten, pohjoisten kukkalajien verhoamat niityt ja pientareet ovat monin verroin kauniimpaa katsottavaa.





Leppoisan kesäistä viikonloppua!

Se olisi kesäkuun ensimmäinen maanantai, hyvät hyssykät sentään. Ja sehän tarkoittaa, että Suuntana omavaraisuus -sarja jatkuu!

Jos olet vasta hypännyt mukaan seuraamaan sarjaa, niin kyseessä on omavaraistelevien bloggaajien toteuttama yhteispostaussarja. Kukin osallistuja kertoo kuukausittain blogissaan omavaraisuusprojektiensa etenemisestä (tai etenemättömyydestä). Kirjoitukset julkaistaan yhtäaikaisesti joka kuun ensimmäisenä maanantaina kello 9. Muiden tämänkuisiin kirjoituksiin löytyy linkit tämän postauksen lopusta!

Tämän blogin aiemmat sarjan tekstit löydät Suuntana omavaraisuus -tunnisteen takaa.







Olen tässä toukokuun mittaan tuskastellut kuukauden kestänyttä hullunmyllyä. Nyt saatan hyvillä mielin todeta, että olemme onnistuneet saamaan tämän kuukauden kestäneen rutistuksen myötä paljon aikaan.

Kirsi Haapamatin mainiossa kirjassa Kiehtovat kotieläimet - Kohtaamisia maatilalla (Otava 2018) oli mainittu termi 'rural fitness', josta Haapamatti kirjoittaa:

Olen kehittänyt termin rural fitness, joka tarkoittaa kaikkia niitä ruumiillisia töitä, joita työlään tilanpidon harrastuksekseen valinnut ihminen tekee. Vuohien karsinan talvipehkun tyhjennyksen jälkeen ei jaksa enää kuntosalille, mutta hauis kyllä kiristää t-paidan hihaa pinkeästi.

 Rural fitness -kesäohjelma alkaa pian täälläkin. Lampola, lampaiden ruokintapaikka ja vuohelan pehku odottavat talikoimista. Fyysinen työ, jossa tekemisiään ei tarvitse sen suuremmin miettiä, nollaa pään ja käy rankemmastakin treenistä. Alkulämmöt voi ottaa järvestä kasteluvettä hakien tai hätyyttämällä kanoja kasvipenkeistä. Loppuveryttelystä käy syväkyykintä kitkentäpuuhissa tai villiyrttejä kerätessä.






Kasvihuone on pintamaalia ja ovea vaille valmis. Myös sisäpuolella on luvassa vielä pientä hienosäätöä, kuten pienen istutuspöydän väkertely.

Pientä versontaa kasvarissa on jo meneillään. Kylvämäni pavut, rucolat ja kasvihuonekurkut ovat tehneet jo pieniä taimia. Tomaatit ovat tainneet ottaa vähän itseensä viileistä öistä, ne muuttuivat hassun värisiksi. Öiden lämmettyä uusien lehtien väri näyttää onneksi jo normaalimmalta, joten ehkä ne siitä vielä. Chilit ja paprikat ovat hengissä, mutta eivät tunnu kasvavan. Ehkä nekin odottelevat vielä lämpöisempiä öitä, tai sitten juurtuminen on vienyt hetkellisesti niiden kasvuvoiman multapinnan alapuolelle. Noiden sielunelämä on minulle vielä vähän mysteeri.

Lavankaulustarhassa ja pienellä perunatilkulla sen sijaan kasvaa ja versoo urakalla. Tai siis kasvaisi ja versoisi, elleivät kaikki talon ja farmin eläimet kävisi vuoron perään sabotoimassa kylvöksiäni. Punajuuripenkki on ainakin myllätty. Papu- ja hernerivit ovat kaikkea muuta kuin suorassa. Porkkanat meinaavat kasvaa paikoitellen ylösalaisin.

Onneksi kesä on vielä aikainen, joten uusien kylvöjen kanssa on pelivaraa. Huomenna alkaa jälleen kuukalenterin mukaan otollinen aika kylvää, joten loput lavatarhan kylvöt ja korjausistutukset on hyvä puuhastella alta pois!







Takapihan monivuotinen mauste- ja rohdostarha on vaatinut pientä entrausta. Ryhdyin reunustamaan kohopenkkejä punomalla pajua tukikeppien lomitse (lopputuloksesta kerron lisää myöhemmin). 

Pienet no dig -tyyliin toteutetut kohopenkit ovat osoittautuneet varsin toimiviksi. Perustin penkit viime keväänä suoraan kaivamattoman, möyhentämättömän maan päälle. Ensimmäiseen kerrokseen ladoin paksusti heinää katteeksi. Toiseen kerrokseen laitoin haravointisilppua, ruohosilppua, lampaanvillaa ja muuta ylimääräistä maatuvaa sälää. Lasagneen päätyi myös palavaa lantaa polttoaineeksi, sekä kompostia ja hiekkaisempaa multaa.


Iisopin taimi päätyy pian yrttitarhan jatkoksi penkin reunuskasviksi

Viime vuonna istutettu laventeli näyttää talvehtineen onnistuneesti kohopenkissä

Mäkikuisma on arvokas rohtokasvi. Olen siirtänyt villejä mäkikuisman taimia maansiirtotöiden tieltä rohdospenkkeihin.

Täällä rehottavat minttu ja koiruoho. 


Tämänkertaisen yhteispostauksen teemaksi valikoituivat puutarhan marjat. Herukka- ja karviaispensaat olivat tänne muuttaessamme ainoita puutarhaistutuksia, joita edellinen asukas on jättänyt jälkeensä tontillemme. Ihana anoppini auttoi keräämään niistä viime vuonna sadon talteen, ja nyt marjat leppyvät edelleen pakastimessamme. Olemme toki napsineet niitä talven mittaan puuroihin ja smoothieen, mutta loput ajattelin keittää mehuksi kesähelteiden janojuomaksi. Vielä toistaiseksi mehunkeittäjä on kuitenkin ollut laiska kiireinen.

Viime syksynä päätin laajentaa marjavalikoimaamme tyrnillä. Pieniä tyrnin taimia kävivät talvella namustelemassa niin vuohet, kauriit kuin jäniksetkin, mutta onneksi taimet näyttävät selvinneen.

Tyrnit olivat heräteostos hullaantuessani syksyn taimialennusmyynnissä, enkä silloin tiennyt, että niitä täytyy olla tontilla vähintään kaksi. Jotta pölytys onnistuisi ja satoa tulisi, tarvitaan sekä uros- että naarastyrni. Sattuman kaupalla nappasin taimilaarista mukaani kaksi taimea ja kotiin päästyäni ja tyrnin istutuksesta tietoa etsiessäni kauhistuin, että ostaessa olisi täytynyt tarkistaa kasvin sukupuoli! Toisen lapussa luki 'Tarmo' ja toisen lapussa 'Pertsik'. Tarmo osoittautui kuin osoittautuikin miespuoliseksi puskaksi ja Pertsiks naispuoliseksi. Että sattumalta kävi sellainen munkki!


Tyrnivauvamme Pertsik.


Miten muilla sarjaan osallistuvilla omavaraisuusbloggaajilla on viimeinen kuukausi sujunut? Käy lukemassa täältä:






Yhteistyössä: Hortoilu.fi



Toukokuisesta luonnosta on mahdotonta olla inspiroitumatta. Pihamaamme muuttuu päivä päivältä enemmän puolen hehtaarin viidakoksi. Säntillisempi puutarhuri olisi tämän nähdessään kauhuissaan, mutta minä nautin. Luonnontilainen puutarha on kuin valtava hyötytarha: minne tahansa kyykistyykin, saa vasun kerättyä hetkessä täyteen tuoretta, heleän vihreää ja ravinnerikasta syötävää! Alkukesän aika on hortaan hurahtaneen paratiisi.

Villivihannespuutarhaa voi, ja kannattaakin, hoitaa. Monet hortakasvit, kuten vuohenputket ja nokkoset, versovat uutta satoa koko kasvukauden, kunhan vanhempaa pöheikköä kerätään ja niitetään pois.





Luonnon vihreyden ja vehreyden herättämä inspiraatio yhdistettynä meneillään olevaan Vaurastu villivihanneksilla -hortatuotevalmennukseen on totta puhuen vaarallisen villiinnyttävä yhdistelmä.

Valmennuksen tiimoilta mennyt kuukausi on tarjonnut paljon oppia hortatuotteiden valmistuksen, myynnin, pakkaamisen ja muun käytännön puolen osalta. Villivihannestuotteiden kehittämisessä on todellakin rajattomat mahdollisuudet vaikka mihin. Ennen valmennuksen alkua olin jotenkin jässähtänyt sellaiseen ajatukseen että no, senkun kerään kasvit, käsittelen ne asianmukaisesti, pakkaan pussiin ja painun nyssäköineni torikojuun tekemään kauppaa. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta totuus on, että pussillinen "rikkaruohoja" Tammelantorin laitakojussa ei myy itse itseään. Tuotteen on oltava sellainen, että se herättää mielenkiinnon, halun maistaa ja tuoda villikasvien herkulliset maut ja hyväätekevät ominaisuudet esiin parhaalla mahdollisella tavalla niin, että asiakas ihastuu ikihyviksi. Artesaanituotteena valmistetun herkun korkeampi arvo markettihyllyjen bulkkituotteisiin verrattuna täytyy olla selkeästi perusteltu, jotta asiakas ymmärtää eron ja nappaa tuotteen ostoskoriinsa. Ja ennen kaikkea, tuotteella täytyy olla tarina. Tarina herättää mielenkiinnon, loistava tuote hoitaa homman siitä eteen päin.






Valmennuksen parasta antia ovat kuitenkin olleet tiimeinä tehdyt ryhmätyöt.

Tiimityöskentely samasta asiasta innostuneiden, motivoituneiden ja idearikkaiden kanssakurssilaisten kanssa on ollut kertakaikkisen inspiroivaa. Tehtävät ovat olleet haastavia ja pistäneet meidät kurssilaiset laittamaan luovuutensa, tietämyksensä ja oivalluskykynsä peliin. Tiimitöiden aikana olemme saaneet yhteistuumin sellaisia kuningasideoita, että olemme todella innostuneet miettimään ideoiden toteuttamista oikeiksi tuotteiksi!

Hienointa tiimitöissä on ollut tutustua ihmisiin, joilla on yhteinen päämäärä ja palo viedä villivihannestuotteiden tunnettavuutta yhdessä eteen päin. Koko ala on vielä hyvin pieni ja jokseenkin hajanainen. Omassa kuplassani huomaan hortan olevan jo monen arkipäivää, mutta tiedän, että suurelle osalle ihmisistä se ei sitä vielä ole. Asenteet "rikkaruohojen" syömistä kohtaan saattavat olla jopa ennakkoluuloisia, eikä niiden monista hyödyistä vielä tiedetä.

Siinäkin mielessä asiansa osaavien, ammattitaitoisten ja vastuullisten toimijoiden verkostoituminen tällä kentällä on kaikkien etu. Enkä tarkoita vain kaupallisessa mielessä: villivihannestuotteiden saadessa näkyvyyttä yhä useammat ihmiset tulevat tietoisiksi siitä, minkälaisia aarteita luonto on pullollaan keväästä syksyyn. En myöskään pistäisi pahakseni ajatusta, että kotimaiset, luonnonmukaisesti kasvaneet ja lähellä tuotetut villivihannestuotteet saisivat enemmän jalansijaa ulkomailta rahdattujen tuotteiden rinnalla, ihan jo ekologisesta näkövinkkelistä katsoen.





Ensimmäinen tiimityö oli samalla pilke silmäkulmassa toteutettu kilpailu, jonka meidän suunnittelutiimimme voitti. Palkinnoksi saimme Raija Kivimetsän ja Taina Salosen upean Villikakut -raakakakkukirjan.

Kun villiruokakokki ja villiyrttitietämyksen huippuasiantuntija yhdistävät osaamisensa ja päättävät kirjoittaa kirjan, on lopputulema todellakin paitsi terveellinen, myös herkullinen. Villikakut sisältää 32 raakaleivonnaisreseptiä. Reseptien lisäksi kirjasta löytyy kattavasti tietoa villikasveista ja marjoista. Jokainen resepti sisältää tietopaketin siinä käytettyjen ainesosien kehoa hellivistä vitamiineista ja ravintoaineista. Lisäksi ne kaikki ovat sokerittomia, gluteenittomia ja vegaaneille sopivia.

Minulla ja leipomisella on hyvin ristiriitainen suhde. Tykkään leipoa, mutta jostain syystä aina leivontahommiin päästessäni kiroilen kulhojen ja kippojen keskellä niin, että sitä kuunnellessa vanha merimieskin punastuisi. Se on minulle eräänlaista raivoterapiaa, jonka äärellä saatan purkaa vapautuneesti kaikki padot auki. Koska en ole kummoinenkaan leipuri, koko idea kääntyy itseään vastaan, jos resepti on liian monimutkainen. Villikakut-kirjan reseptit ovat vaikuttaneet tällaisen hyvän päivän kiroilijaleipurinkin silmään sopivan simppeleiltä ja helposti toteutettavilta. Ja mikä parasta, niitä ei tarvitse paistaa. Koska jos jossain sössin, se on se paistamisvaihe.







Kunhan saamme hektisen lampaiden laitumillelaskemisviikon pakettiin, ajattelin tarttua Villikakut-kirjaan ja ryhtyä testaamaan perheraadilla kirjasta valikoituja reseptejä. Olen aika varma, että siitä löytyvät myös tarjottavat kuopuksemme heinäkuisten syntymäpäiväkekkereiden paakelssipöytään.

Raporttia villien raakakakkujen leivonnasta on siis varmasti luvassa! Ihan jo innostuin ja ehdotin isännälle, että voisin tehdä aiheesta videopostauksenkin. Antti kuitenkin tuumasi, että sitä ei kestäisi kukaan.

Aha.





Aiemman blogikirjoitukseni Vaurastu villivihanneksilla -valmennuksesta löydät täältä:

Vaurastu villivihanneksilla - mietteitä alkaneesta hortatuotevalmennuksesta