Vappu eli valpurinpäivä tunnetaan nykyisin parhaiten työväen juhlana, mutta sen juuret ulottuvat Suomessa syvälle kansanperinteeseen. Maaseuturahvaan vappuun kuului monia karjaonneen ja sen suojeluun liittyviä tapoja. Siinä saattoi olla myös pieniä, aprillipäivämäisiä vivahteita: lähimmäisiä hoopotettiin ja jekutettiin pyytämällä esimerkiksi perättömiä palveluksia tai puhumalla muuten vaan puutaheinää. Ainakin etelä-Pohjanmaalla naiset juoksivat ympäri kyliä tiu'ut helmoissaan ja reitin varrella väijyvät kyläläiset heittivät vettä heidän päälleen. Tällä tavalla edistettiin tulevan kesän maidonsaantia. Vapusta alkoi "pikkukesä", joka kesti juhannukseen saakka, ja jonka aikana talonväen tuli saada tehdyksi kaikki toukotyöt.

Kun luen näistä vanhoista ja hauskoista, osin jo unohtuneista vanhan kansan tavoista, mietin usein, mistä ne ovat mahtaneet saada alkunsa. Minkälainen päättelyketju on lopulta johtanut siihen, että hassusti pukeutuneet naiset + kilikellot helmoissa + vesisaavien kanssa vaanivat kyläläiset = hyvin lypsävä lehmä? Tiedä häntä, mutta riemua entisajan vappukekkereissä on varmasti piisannut!

Valpurista, kuten monista muistakin juhlista, tavattiin myös ennustaa tulevan suven säätä. Viileä vappu tiesi kylmää kesää. Samaa enteili myös se, jos hyttysiä alkoi näkyä jo ennen vappua. Jos näihin ennusmerkkeihin on uskominen, meille on tulossa helkutin vilpoinen kesä, sillä jokailtainen hyttysenmetsästys ennen nukkumaanmenoa on jo muodostunut rutiiniksi torpassamme.




Valpurista on tavattu aloittaa myös toukotyöt. Otimme pienen varaslähdön ja puuhastelimme viikonlopun hommia alta pois, jotta saamme raivattua aikaa uusille.

Mutta mistä näitä projekteja oikein tulee?! Vielä talvella ja keväällä oli kyllä kovat puheet, että tänä keväänä otetaan sitten rauhallisemmin. Tätä olen koittanut toitottaa itselleni (ja muille) joka käänteessä. Että jos ihan rauhassa rakennetaan se kasvihuone ja ilman kiirettä kerin tuosta noinniin pari lammasta. Löysin rantein voisin myös kärrätä kottikärrytolkulla palanutta hevosenlantaa kasvimaille ja ihan vähän vaan tuosta tyhjentää ohimennen karsinoita. Ja jos, rakas, voisit nakutella mulle kymmenen linnunpönttöä, mutta älä pidä mitään kiirettä, otetaan lunkisti vaan. Ai, jossain välissä täytyy viedä ja tuoda lapset 70 kilometrin päähän mummolaan ja takaisin, mutta ei hätää, eihän me tässä jäniksen selässä olla, hehheh.

Ihan vailla hoppua ripustin myös ne rauhassa rakennetut linnunpöntöt ja niinikään rauhassa myös vähän tipuin puusta sitä tehdessäni. Mukeltaessani alas puun oksan ympäri kiertynyt ripustusketju heilautti pöntön mojovalla heijarilla kylkiluideni väliin. Kylkeni ja arvokkuuteni kokivat kolauksen, mutta muuten selvisin ehjänä.






Kasvihuoneen uudelleenkasaukseen tulikin pari muuttujaa. Alkuperäinen kasvihuone oli mallia seinä-, mutta sopivaa seinänvierustaa meiltä ei näiltä tiluksilla löytynyt.

Olen hillonnut töllin vanhoja ikkunoita ulkovarastossa, ja suunnitelmamme oli nikkaroida kasvarille takaseinä noista vanhoista ikkunoista. Viimeviikkoisella työmaallaan Antti oli kuitenkin nähnyt ihastuttavan, harjakattoisen kasvihuoneen ja sai siitä päähänpinttymän. Kasvarin rakennussuunnitelma muuttuikin lennossa.

Uuden suunnitelman kasvihuoneesta tulee seitsemänneliöinen. Se on vanhaa suurempi, mutta onneksi vanhoja ikkunoita on tallessa sen verran, että niistä riittää lisämateriaaliksi. Runkopuut on kaikki pelastettu sieltä sun täältä rakennustyömailta, joista ne olisivat päätyneet hävitettäväksi, jos me emme olisi niitä sosialisoineet. Uutena täytyy hommata ainoastaan katon kennolevyt, sillä Antti päätti, että haluaakin käyttää sitä valokatteen sijasta. Vanhalle valokatteellekin tulee onneksi käyttöä, se päätyy palvelemaan tulevaisuudessa kanojen ulkotarhan kattona.





Lapsillakin on vähän omanlaisensa käsitys rauhallisesti ottamisesta. Esikoinen on nyt viikon ajan juhlinut yhtä aikaa pääsiäistä (joka meillä muilla meni jo), vappua (joka on nyt) ja syntymäpäiviään (helmikuussa). Juhlahumuun ujutetaan aika-ajoin myös minun syntymäpäiväjuhlani (jotka ovat lokakuussa). Eevi-kuopus, ikää yhdeksän kuukautta, oppi viikonloppuna kävelemään tuetta. Otti kaksi askelta, pyllähti pepulleen, nousi ylös ja marssi määrätietoisesti huoneen poikki.

Vaikka himmailu onkin toisinaan hankalaa, olen silti vakaasti päättänyt, että tänä kesänä raivaamme tilaa myös silkalle olostamme nautiskelulle. En aio asettaa mitään rimaa tai korkeita odotuksia elämämme kesälle, sillä kesästä tulee varmasti taas ihan tavallinen, odotuksilla tai ilman.

Mutta tavallinen on hyvä. Koko kesän niska limassa ryysimisen sijaan haluan varastaa ainakin pieniä hetkiä tavallisille kesäjutuille. Vaikkapa tehdä kauniina päivänä suunnittelemattoman kesäreissun johonkin kivaan paikkaan. Nukkua esikoisen kanssa taivasalla, hyttysverkon alla. Juoda aamukahvit terassilla ilman pakottavaa tarvetta kitkeä jotain. Pelata isännän kanssa muutaman erän sulkapalloa takapihalla pienessä punkkukikkarassa, kun lapset ovat lähteneet mummolaan.



Tervetuloa pikkukesä, valmiina ollaan! Oikein hauskaa vappua, 
toivottelee Kesärannan sekalainen seurakunta.




Kaikenlaista kerrottavaa ja kirjoitettavaa olisi taas riittänyt vaikka joka päivälle. Ulkona kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista niin, ettei maltti meinaa millään riittää koneen ääressä kököttämiseen.

Esimerkiksi lyhykäinen raportti Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa (eli kotoisasti Pirkkahallissa) järjestetyistä Supermessuista on odotellut itseään jo puolitoista viikkoa. Toissapäivänä päätin, että käyn heittämässä eläimille päiväheinät, ja istutan sitten peffani alas niistä kirjoittaakseni.

Ulkona huomasin nuutuneen oloisen kimalaisen röhnöttävän maassa talomme vierustalla. Tähän aikaan vuodesta kaikki liikkeellä olevat kimalaiset ovat kuningattaria, jotka ovat talvehdittuaan heränneet ja pörräävät nyt ulkona ravinnonhaussa ja pesänrakennuspuuhissa. Syötävää luonnosta löytyy kuitenkin näin kevätaikaan vielä niukasti, ja tämä kyseinen yksilö oli uuvahtanut kesken reissun.



Messut unohtuivat tykkänään, kun lähdin saappaat lompsuen etsimään kimalaiselle ensiapua ruokakomerosta. Kuka on taas jemmannut hunajapurkin ja minne?! Löysin purnukan lopulta ihan omilta jäljiltäni maustekaapista. Kauhaisin hunajaa lusikkaan ja kiikutin tokkuraisen pörriäisen varoen lämpimämpään paikkaan aurinkoon.

Hiljalleen kimalainen alkoi liikahdella ja tutkia edessään olevaa hunajaa. Hetken nuuhkittuaan se tönäsi ulos pitkän kielensä ja upotti sen hunajalusikalliseen. Seurasin toimitusta haltioituneena. Ruokaltuaan kuningatarkimalainen putsaili itseään hetken koivillaan ja otti sitten siivet alleen. Selvästi virkistyneenä se lähti pörräämään matkoihinsa.

Kimalaiskuningatar on yhdyskunnasta ainoa, joka talvehtii. Keväällä perustamaansa pesään se munii ja hautoo sitten toukkiaan medestä muodostamissaan vahakoteloissa. Näistä toukista muodostuu kokonainen uusi kimalaisyhdyskunta!

Näihin aikoihin huonossa hapessa olevia kimalaiskuningattaria löytyy sieltä täältä. Niiden saattaminen ulos lämpimään paikkaan ja evään tarjoilu onkin hyvä tapa osallistua Miljoonaan ötökkätekoon. Yhtä kimalaista auttamalla voit auttaa alulle kokonaisen uuden yhdyskunnan. Jos kaapissasi ei ole hunajaa, esimerkiksi veteen liuotettu sokerikin kelvannee energiatujaukseksi, jotta kuningatar jaksaa jälleen jatkaa medenetsintäreissuaan.





No mutta, niihin Supermessuihin. Yhden ja saman tapahtuman alle oli ympätty useammatkin eri messut, mutta minua kiinnosti pääasiassa Piha & Koti -osasto. Taisin pyyhältää paikalle hieman liian isoilla odotuksilla, sillä löysin itseni haahuilemasta messuhallista ihmettelemästä, että tässäkö tämä puutarhapuoli nyt sitten oli. Suurin osa messuhallista tuntui olevan peitetty kolkon näköisillä puutarhapaviljongeilla polyrottinkisine puutarhakalusteryhmineen.

Veikkaan, että syy lopahtaneeseen intooni oli minussa itsessäni: luulisi, että messujen näytteilleasettajat valikoituvat sen mukaan, mikä valtaosaa ihmisistä kiinnostaa. Elän varmaankin niin syvällä omassa, metsittyneessä kuplassani, että odotin näkeväni ennemminkin luonnonmukaista teemaa ja isompaa edustusta vaikkapa hyötyviljelypuolelta.

Onneksi paikalle oli löytänyt muutama kiehtova puutarha-alan yritys, joiden valikoimista löytyi mm. erilaisia juurakoita, sipuleita, taimia, perennoja ja luomusiemeniä. Löysin ostoskassini täytteeksi kaipaamiani kevätvalkosipulin istukkaita, ja heräteostoksena hankin myös muutaman ruukullisen narsisseja pääsiäiseksi.

Istutin narsissit takapihallemme ja ilokseni huomasin, että niiden kukissa alkoi hetimmiten liihotella sitruunaperhosia. Valkosipulit kylvin lavankauluspenkkeihin. Myyjä kertoi niiden olevan valmiiksi kylmäkäsiteltyjä, joten uskalsin istuttaa ne suoraan ilman sen kummempia kikkailuja.




Lisäsin penkkeihin viimevuotisen kasvualustan päälle katteeksi kerroksen lehtisilppua ja ladoin päälle multaa. Lisäsin palanutta lantakompostia hieman istutusvakoihin ja peitin kylvetyt kynnet noin kymmenen senttimetrin syvyyteen. Kylvövakojen väleihin laitoin paksulti oksasilppurista saatua haketta siinä toivossa, että se tukahduttaisi pahimmat rikkaruohot valkosipulien ympäriltä. Myöhemmin kesällä, kun valkosipulien varret jo rehottavat, voi katetta lisätä myös varsien ympärille.

Meidän köökissämme valkosipulia käytetään todella ronskilla kädellä, joten nyt odottelen oman maan valkosipulisatoa käsiäni läpsytellen. Valkosipulilla on luonnostaan antibioottisia ominaisuuksia, ja se tehoaa mm. erilaisiin bakteereihin ja sieniin.


Rebekka päivätorkuilla

Auringonpalvojia (huomaa Jallun uusi peruukki).


Kuukalenterin mukaan nyt on passeli aika hoitaa kompostoria. Isäntä on rakentanut meille uutta kompostihässäkkää ja sai urakan juuri parahiksi sellaiseen pisteeseen, että pääsin laittamaan uuden kompostin tekeytymään. Kompostiasioista kertoilen lisää toukokuun ensimmäisenä maanantaina Suuntana omavaraisuus -sarjan uudessa postauksessa.


Kevät on monissa kotitarvekanaloissa kiivainta tipusesonkiaikaa. Lisääntynyt valon määrä saa kanojen hormonit hyrisemään ja munia putkahtelee pesiin merkiksi siitä, että talvi on nyt taputeltu. Vähänkään hautomaviettiä omaavat sulkapeffat alkavat lässähdellä pannareiksi yksi toisensa perään hautomaan. Osa vannoutuneemmista kanaharrastajista ryhtyy kaivamaan hautomakoneita naftaliinista.

Keväisin myös moni omista kotkottimista haaveileva tarttuu tuumasta toimeen. Näitä aloittelevia kotitarvekanailijoita löytyy kahta eri sorttia. Toiset ovat päättäneet ottaa kanoja ympärivuotisesti ja tehneet ehkä pitkäänkin järjestelyjä kanojen saapumista odotellen. Toiset taas haluavat ottaa kanoja pihalleen kuoputtelemaan ilokseen vain kesän ajaksi. Jälkimmäinen ryhmä löytää itsensä todennäköisesti loppukesästä nikkaroimasta lämpöeristeitä puutarhavajaansa tai lasten leikkimökkiin ja hokemasta, että älkää lapset jaksako, ei tuossa mökissä kukaan edes leiki! Kanaharrastus siis vie todellakin mennessään.

Löimme fiksut ja filmaattiset päämme yhteen Suuntana omavaraisuus -sarjasta tuttujen bloggaajien kanssa ja päätimme julkaista suuren kananumeron blogeissamme pääsiäisen hengessä. Samalla tästä tuli eräänlainen kuoro-oodi kotoisalle suomalaiselle maatiaiskanalle, sillä omavaraisuusbloggaajien kotikanaloista löytyy ihailtava otanta erilaisista maatiaisrodun kannoista. Maatiaiskanojen ohella juttua löytyy varmasti myös muista roduista, kuin myös kanojen pidosta ihan yleisesti.





Meidän Kanatuisen herrasväkemme vakituiseen jäsenistöön kuuluu neljä tyrnävänkantaa edustavaa maatiaiskanaa, salskea tyrnäväläiskukko Jaakoppi sekä hieman höntti ja sympaattinen, pölyhuiskua muistuttava silkkikana Hönö-Hempukka. Maatiaisroturakkauteni näkyy siis muun farmimme eläimistön ohella myös kanalassa.

Aloitin kanaharrastukseni kuutisen vuotta sitten alhonkannan maatiaisilla. Pian alhoporukkamme jatkoksi liittyi tyrnäväläiskana Jännäkakka. Muutaman vuoden kanakööriämme paimensi maailman herttaisin alhokukko nimeltä Dille-Ragnar. Vikings-sarjasta nimi-innoituksensa saanut kukko oli siinä mielessä varsin erikoinen tapaus, että se sai rouviensa kanssa useita jälkeläisiä, ja poikue toisensa perään kaikki sen poikaset olivat urospuolisia, aivan kuten viikinkiesikuvallaankin. Ainoastaan kerran Dille-Ragnar sai myös naarasjälkeläisen, mutta sen tipun tarina meni myös prikulleen sarjan juonen mukaan. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä en halua tehdä Vikingsista juonipaljastuksia kertomalla kanalasaagojani.

Jokin mystinen sairaus heikensi kuitenkin Dille-Ragnarin ja särkynein sydämin jouduin päästämään sen alavammille matomaille. Dillen isoja saappaita täyttämään hankimme nuoren tyrnäväläiskukon Johtaja Tuuran. Johtaja Tuura oli arka ja vainoharhainen otus, joka saattoi ottaa ja lähteä ilman ennakkovaroitusta päiviksi omille teilleen. Silloin kun se suvaitsi viihtyä kotosalla, oli se kuitenkin kanoilleen ihan kelpo kukko, mitä nyt toisinaan vähän mielivaltainen ja vaihtoi suosikkikanaansa sukkelaan tahtiin. Johtaja Tuuran ja sen rouvien tarina sai kuitenkin traagisen lopun eräänä kesäisenä yönä petovahingon seurauksena.


Dille-Ragnar poikineen


Jäin suremaan erityisesti tyrnäväläistä Jännäkakkaa, joka oli hyvin sievä ja persoonallinen oman polkunsa kulkija. Kanaton elämä ei sopinut meille enää alkuunkaan. Niinpä päätimme perustaa uuden parven. Tyrnäväläisiä tällä kertaa, Jännäkakan muistoa kunnioittaen.

Haimme eräältä säilyttäjältä kaksi kaunista kanaa, kermanvaalean Blancan ja toffeenruskean Belsebuubin, sekä näiden hiljattain kuoriutuneet tiput. Noista tipuista parvessamme elelevät vielä nykyäänkin vaalea Biela ja mustavalkoinen Nilkku-Hillevi, joka loukkasi poikasena jalkansa ja on siitä pitäen kävellyt hieman hassusti. Silkkikana Hönö-Hempukka hankittiin naapurikunnasta lemmikkikanalasta. Se on porukan oikea ilopilleri, ihana pieni pörröpallo, joka ottaa hyljeksityt munat ja tiput aina hellään huomaansa. Silloin kun Hönö-Hempukalla ei ole omia tai muiden tipuja allaan, se joko kuikuilee toiveikkaana potentiaalisia pesäpaikkoja tai hautoo, vaikka sitten tyhjää pesää jos ei muuta keksi. Jotkut vaan syntyvät äideiksi näemmä.


Tältä näyttää kanaperheen HopLop - kunnon turvekylpy! Kyllä, tuo valkoinen tienvarsiraatoa muistuttava kasa on Hönö-Hempukka. Ja kyllä, se on elossa.

Sama pesue, eri tilanne.


Jaakoppi-kukko oli meille saapuessaan vasta nuori koltiainen, mutta solahti kanojen joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut. Jaakoppi vetää herrasmiesmäisyydessään vertoja edesmenneelle Dille-Ragnarille mennen tullen. Herkun löytäessään se ei koskaan ahnehdi sitä itse, vaan kujertaa kanalaumansa paikalle ja ruokailee itse vasta, kun rouvat ovat saaneet syödäkseen. Se pitää parvestaan erinomaista huolta ja puolustaa niitä väsymättä, mikäli pihalla käyskentelevät nuoret kukot äityvät hormonihuuruissaan kanoja ahdistelemaan. Koskaan sen ei ole tarvinnut todistella muille, kuka määrää. Olemme usein naureskelleet sille, kuinka Jaakopin ei tarvitse kuin kaikessa ylväydessään mulkaista kohti liian tuttavalliseksi käyvää teinikukkoa, ja viesti menee perille.




Kun mummuni käy meillä kylässä, hän katselee pihallamme vipeltäviä kanoja päivitellen, että kyllä on kanatkin menneet kummallisiksi, silloin minun nuoruudessani ne olivat kaikki valkoisia ja paljon isompia. Totta toinen puoli: sotien jälkeen kanatalous alkoi Suomessa uudelleenelpyä ja samalla teollistua. Suomalaisen maatiaiskanan juuret juontuvat rautakauden tietämille, mutta ne saivat väistyä uusien, kookkaampien ja tuotteliaampien tuontirotujen tieltä.
Mummuni lapsuudessa maatiaiskana olikin varmasti todella harvinainen näky. Hänen muistojensa kanat lienevätkin leghorn-rotuisia tai vastaavia, sillä kyseinen rotu oli siihen aikaan Suomessa hyvin suosittu.

1970-luvulla, kun halu ryhtyä vaalimaan maatiaiskanojen säilymistä uudelleen oli herännyt, alkoi "alkuperäisiä" kanoja löytyä eri puolilta maata vanhojen mökkien ja pientilojen pihoilta. Yksittäiset pienet kanakannat olivat elelleet syrjässä, muun maailman menosta autuaan tietämättöminä lisääntyen ja pitäen historiaa elossa, mökkien mummot ja papat säilyttäjinään. Eri paikoilta löytyneille kanakannoille oli aikojen saatossa alkanut kehittyä omat, tietynlaiset piirteensä. Kukin kanta nimettiin joko löytöpaikkansa tai omistajansa mukaan: Savitaipaleelta löytyneestä parvesta syntyi savitaipaleenkanta, Tyrnävältä löydetyistä tyrnävänkanta, ja niin edelleen.


Kyllä ei ole nuo nykyajan kanat mistään kotoisin, tuumivat meidän tyrnäväläiset.


Kanasemme elävät melkoisen villiä ja vapaata kanan elämää. Talviaikaan ne saavat ulkoilla halutessaan, eivätkä sitkeät ja suomalaisiin oloihin vuosisatojen saatossa sopeutuneet maatiaiset liiemmin häiriinny pikku pakkasista tai lumestakaan. Ainoastaan lain velvoittamana siipikarjan sisälläpitoaikana 1.3.-31.5. Kanatuisen herrasväki pysyy visusti sisätiloissa. Sisälläpito on sääli, mutta ymmärrän pointin: tällä säännöllä pyritään ehkäisemään muuttolintujen mahdollisesti mukanaan tuoman lintuinfluenssan tarttumista kotieläimiin. Katetussa ulkotarhassa valvontaeläinlääkärin luvalla ulkoilu olisi kiinnipitoaikanakin sallittua, mutta meillä ei ole toistaiseksi ollut mahdollisuutta väsätä vielä asianmukaista suojalinnoitusta kanalan kupeeseen putki- ja kaivotöistä paikalleen jässähtäneiden savikasojen vuoksi. Kunhan saamme isot maansiirtotyöt tehtyä, aloitamme kanojen ulkotarhan rakentamisen.

Mutta voi sitä riemua, kun kanat vihdoin pääsevät arestinsa jälkeen ulos kesän viettoon! Kesäajan ne viettävät omasta tahdostaan kaiken aikansa ulkosalla. Hämärän tullen ne kipuavat "orsilleen" tiheiden pihasalavien oksistojen suojiin. Kanat menevät aina ensin, ja Jaakoppi seuraa perässä. Se jää ensin alaoksille varmistamaan, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Kun mahdolliset uhat on poissuljettu ja daamit ovat asettuneet mukavasti torkkumaan, kipuaa Jaakoppi lehvien sekaan joukon jatkoksi.


Jaakoppi iltakierroksellaan

Leidit asettuneina kirjaimellisesti yöpuulle


Tällaisessa "free range" -kanailussa on toki omat haasteensa. Petouhka on tietysti aina olemassa, ja siksi on tärkeää, että kanoille löytyy pihalta paljon paikkoja, johon ne pääsevät piiloutumaan. Maatiaiskanan tietynlainen alkukantaisuus ja jalostamattomuus on kuitenkin eduksi: ne ovat luonnostaan valppaita ja tarkkavaistoisia, ja tietynlainen villiys on säilynyt niiden perimässä. Olen tarkkaillut kanojen käyttäytymistä ja pistänyt merkille, että kukko antaa heti tietynlaisen varoitusäänen huomatessaan potentiaalisen vaaran. Äänen kuullessaan kanat keskeyttävät touhunsa ja valpastuvat. Jos lähestyjä on harmiton, esimerkiksi kissa tai yli lentävä varis, kukko antaa kanoille merkin, ettei syytä huoleen. Elämä jatkuu.

Jos Jaakoppi kuitenkin toteaa lähestyvän uhan mahdollisesti vaaralliseksi, alkaa tapahtua. Silloin se aloittaa varoitusfanfaarin, joka raikaa varmaankin Linnainmaan Prismalle asti. Kanat ampaisevat siltä istumalta piiloon pöpelikköön kukko perässään, kunhan se on ensin varmistanut daamien päässeen turvaan. Esimerkiksi eilen saimme kuulla kiitettävän arvoisen taidonnäytteen Jaakopin pettämättömästä hälytysjärjestelmästä. Olin tulossa lasten kanssa puuvajalta, kun kanalassa alkoi senpäiväinen meteli, että olisin voinut olettaa järvihirviön heränneen talviuniltaan syvyyksistä ja mönkivän pitkin rantapolkuamme. Mutta ei, uhka tuli ylhäältä päin, senkin kuulee varoitusäänestä. Nostin katseeni ylös juuri parahiksi ja huomasin kurjen lentävän aivan ylitseni ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Se oli varmaankin noussut lentoon järven rantakaislikosta eikä painavana lintuna saanut kunnon ilmavirtaa siipiensä alle, joten lento oli hyvin matalaa ja vaivalloista. Eihän kurki mikään uhka kanoille ole, varsinkaan sisällä oleville, mutta valtava, matalalla lentävä lintu saa vuorenvarmasti Jaakopin varoituspillit ujeltamaan.




Tyrnävän kannan kanat eivät ole yleisellä mittapuulla varsinaisia tehomunijoita, mutta maatiaisiksi varsin uutteria munijoita kumminkin. Parhaana munasesonkina saamme munia noin 3 päivässä. Tosin kesäaikaan kokkelia (siis muna-) aamiaiseksi mielivän täytyy suorittaa happihyppely luonnonhelmassa ja tehdä toivioretki pihapusikoihin, sillä munarivarin lisäksi kanat munivat myös mitä seikkaperäisimpiin piilopesiin. Piilopesät ovat toisinaan ihailtavan taidokkaasti kätkettyjä: kana on saattanut puikahtaa esimerkiksi maata viistävien marjapensaan oksien alle ja kovertaa sinne itselleen poteron, johon se munii koko kesän tyytyväisenä. Munapiilo paljastuu vasta syksyn tullen, kun sitä suojannut pöheikkö lakastuu ympäriltä.

Myös silkkikana pyöräyttää muutaman pikkuruisen munan viikottain. Kun se pääsee alkukesästä ulos, aloittaa se oitis uutteran täydellisen pesäpaikan metsästyksen. Hönö-Hempukka kuikkii jokaisen hämärän kolon kaula pitkällään ja sonnustelee itseään etu- ja takaperin mittaillakseen pesäpaikan soveltuvuutta. Todetessaan pesän hyväksi, se käy pyöräyttämässä sinne vaivihkaa sopivaksi katsomansa keon munia ja katoaa sitten viikkokausiksi piiloonsa hautomaan. Näin kävi esimerkiksi toissa syksynä, kun jouduin pelastamaan hönön kanan ja minä hetkenä hyvänsä kuoriutuvat munat räntäsateesta kylpyhuoneeseemme.

Hönö-Hempukka on ollut monen tipueemme pelastus, sillä se huolii huolehdittavakseen myös sellaiset tiput, joita se ei ole edes itse hautonut. Tyrnäväläisemme innostuvat nimittäin toisinaan hautomapuuhiin, mutta vielä kertaakaan ne eivät ole vieneet haudontaa kunnialla maaliin saakka. Niiden pitkäjänteisyys ei ole toistaiseksi kestänyt koko kolmen viikon hautomarumbaa, vaan puolittain kehittyneet munat meinaavat usein jäädä oman onnensa nojaan kanojen keksittyä itselleen jotain mielekkäämpää tekemistä. Tällöin olen ratkaissut asian pelastamalla kehittymään lähteneet munat joko hautomakoneeseen tai Hönö-Hempukan haudottaviksi. Jos munat kuoriutuvat hautomakoneessa, otan Hönö-Hempukan tallin rauhaan erilleen muista kanoista ja ujutan kuoriutuneet ja koneen lämmössä kuivuneet tiput adoptioemon siiven alle. Kertaakaan ei ole Höniksen emonvaisto pettänyt, vaan se on joka kerta kurkannut helmansa alle ja omaksunut oikeaa äitiyden auvoa huokuvan asenteen kertalaakista.




Omavaraisuusaspektista katsoen maatiaiskanat ovat ainakin meillä olleet todella toimiva valinta: ne ovat vaatimattomia, sisukkaita ja helppohoitoisia, kuten suomalaisilla maatiaiseläimillä tapana on. Monista jalostetummista kanaroduista poiketen maatiaiset pärjäävät mainiosti hieman viileämmässäkin lämpötilassa ja niiden luonteessa on säilynyt aimo tujaus villiä, omillaan toimeen tulevaa viidakkokanaa. Munia meillä syödään todella paljon, ja jo tällä kanamäärällä saamme riittävästi tuoreita munia kotitarpeiksi. Jos kanalasta on tarkoitus saada myös lihaa isommalla volyymilla, silloin ei maatiaiskana ole ehkä se paras vaihtoehto, sillä lihaisampiakin rotuja löytyy. Meillä nuoret maatiaiskukot päätyvät useimmiten juhla-aterioiksi, ja silloin kun sen aika tulee, tapaamme pitää kukkojen kunniaksi samalla kunnon peijaiset.


Nuoren kukon elämää, ei enempää, ei vähempää.


Maatiaiskanojen hoito ei sinällään poikkea muista roduista: monipuolinen ravinto, suoja, aina sula juomavesi ja puhdas pehku pitää kanat hyvinvoivina ja terveinä. Kauran lisäksi kanoille kannattaa talviaikaan tarjota paljon vihanneksia sekä kalkkia (itse suosin hienoksi rouhittuja munankuoria). Myös proteiinin saanti on tärkeää. Ohraakin voi antaa, mutta maltilla: se on hyvin energiapitoista ja kertyy helposti ylimääräiseksi läskiksi. Kesäaikaan tarjoilemme kanoille usein ulos vain kauraa, sillä vapaana laiduntaessaan ne etsivät itse proteiininsa ja vitamiininsa syömällä luonnosta kasveja ja ötököitä. Talviaikaan kanan ruuansulatuselimistö vaatii myös soran tarjoilua. Kanat nielevät ruokansa kokonaisena ja ruoka päätyy kivipiiraan, jossa pikkukivet ja hiekanmurut "pureskelevat" ruuan. Sulkapeitteen hoitoon kanat tarvitsevat kylpypaikan. Vesisammiota kanalaan ei kuitenkaan tarvitse järjestää, sillä kanat harrastavat kuivakylpyjä. Turpeella tai hienolla hiekalla täytetty laakea vati tai vaikka vanha autonrengas sopii mainiosti kylpypaikaksi. Kylpyhiekan sekaan voi sekoittaa myös hieman tuhkaa, se karkottaa loisia luonnollisesti kanojen sulkapeitteestä.

Kotitarvekanailijalle tärkeä taito on myös opetella asianmukainen lopetus. Vaikka ei lihaa söisikään, saattaa kanojen kanssa ikävä kyllä tulla vastaan sellaisia tilanteita, jolloin armon pitää käydä oikeudesta. Tällainen tilanne tuli esimerkiksi meillä vastaan tänä talvena, kun rakas Bööna-kanamme oli jossain mystisessä äksidentissä onnistunut katkaisemaan koipensa. Kanan lääkintä ja hoito on hankalaa ja vaivalloista, sillä nestemäisten kipulääkkeiden annossa on aina suuri riski ruutata nestettä keuhkoon. Todella kipeä kana myös lopettaa syömisen, ja kanan toistuva vellaaminen ja viikkokausien väkinäinen pienessä häkissä pito liikkumisen estämiseksi ole kenenkään edun mukaista. Asianmukainen lopetus kannattaa opetella asian osaavan henkilön kanssa kädestä pitäen tai esimerkiksi kanojen teurastuskurssille osallistumalla. Ja mielellään ennen kuin tilanne on niin sanotusti päällä, eikä vasta sitten, kun jotain kurjaa tapahtuu ja kana kärsii.




Kanojen pito, ryhtyypä siihen sitten ihan vain omaksi ilokseen tai omavaraisempaan elämään tähdäten, on todellakin antoisa, vaiherikas ja mielen virkeänä pitävä harrastus, jota lämmöllä suosittelen. Tyytyväisten ja lajityypillistä elämää viettävien kanojen seurailusta aukeaa ihan oma maailmansa. Se rentouttaa, ja aika-ajoin käy myös kuntoilusta, kun kanat äkkäävät kukka- tai vihannespenkin muhevan mullan mainioksi kylpypaikaksi ja saat sen jälkeen olla tämän tästä luutimassa niitä muualle.

Tästäkin tekstistä oli tarkoitus tulla selkeä ja informatiivinen, mutta tavoilleni uskollisesti rönsyilin. No, onneksi meitä on muitakin, jotka ovat jakaneet ajatuksiaan kanojen pidosta. Muiden blogien kanapostaukset löydät täältä:

Caramellia
Maalaiskaupungin piha
Ku ite tekee
Sorakukka
Palokankaan pientila
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa

Yhteistyössä: Hortoilu.fi


Pian alkaa taas villivihanneskausi, ja hortoilukuume alkaa nousta. Takatalvi peitti lupaavasti alkaneen kevään hetkellisesti alleen. Se ei kuitenkaan saanut lannistettua sitä toiveikasta vipinää, joka mielessäni herää aina, kun huomaan auringonpaisteen sulattaneen jälleen uuden, lumettoman laikun komeilemaan keskelle valkoista maisemaa.

Parhailla keruupaikoillani ei näy vielä merkkiäkään ensimmäisten villiversojen ilmestymisestä. Onneksi kevään ensimaistiaisia hortoiluun voi etsiä myös omalta takapihalta!

Olemme viettäneet esikoisen kanssa pitkät tovit kirjaimellisesti nenät maassa tutkien, että joko vihertää. Minulla on vahva aavistus siitä, että saan kolmevuotiaastamme vielä mainion hortoilukaverin. Eilen saatuamme eläinten hoitokierroksen päätökseen lapsi kysyi: "äitiii, joko me voidaan mennä keräämään niitä yyttejä?"

Löytöretkellämme bongasimme ensimmäiset vauvanokkoset, jotka uskaliaina uhmasivat pakkaslukemiin putoavia yölämpötiloja. Kohopenkin reunalla maasta pilkotti muutama sulkamainen, heleän vihreä siankärsämön verso. Onnistuimme löytämään myös vuohenputken, joka vielä odotteli kavereitaan ylhäisessä yksinäisyydessään.

Vielä emme päässeet keruuhommiin, mutta tuumasin muksulle, että pian se alkaa!





Villiyrtit ja -vihannekset ovat meille todella tärkeässä roolissa omavaraisemman elämän tavoittelussa. Kesäaikaan syömme hortaherkkuja jossain muodossa lähes jokaisella aterialla. Talvikaudelle olen säilönyt villiruokaa pakastamalla ja kuivattamalla.

Muutettuamme tänne Teiskoon reilu kaksi vuotta sitten syttyi minulle kipinä ryhtyä muovailemaan elämääni juurta jaksaen omannäköisekseni. Ryhdyin pohtimaan, olisiko täällä meidän mikrofarmillamme, omassa onnenpaikassani, mahdollisuutta rakentaa jotakin minulle kokonaisvaltaisesti merkityksellistä. Luonnonläheinen elämäntapa, metsän antimien hyödyntäminen ja eläimet ovat tuoneet elämääni merkitystä ja iloa lapsuudesta saakka. En koskaan päässyt selville siitä, mitä haluan tehdä "isona". Voisiko noissa rakastamissani asioissa olla potentiaalia kehittää itselleni myös työ?





Universumi otti tuolloin selkeästi kopin pohdinnoistani, sillä satuin puolivahingossa törmäämään Hortoilu.fi -sivuston ilmoitukseen alkavasta Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta. Alkuun hieman arkailin osallistumista, eihän minulla vielä ollut yritystä tai edes sen tarkempaa hahmotelmaa koko asiasta! Laitoin kuitenkin varovaisen tiedusteluviestin Hortoilu.fi:n puuhamiehelle Jouko Kivimetsälle, joka veti kurssia yhdessä vaimonsa Raijan kanssa. Jouko sai minut vakuutettua nopeasti siitä, että kurssi olisi minulle täydellinen, ja että vaikkei minulla vielä selkeitä suunnitelmia yritykseni perustamiseksi ollutkaan, tarjoaisi koulutus varmasti paljon tietotaitoa ja inspiraatiota, jonka pohjalta lähteä kehittelemään ideoita eteenpäin.

No, kannatti todellakin lähteä mukaan. Koulutus tarjosi kunnolla potkua haaveilleni oman, pienen yrityksen perustamiseen, ja lisäksi valtavan määrän hyötytietoa omaehtoiseen villikasvien hyödyntämiseen. Tuon koulutuksen jälkeisiä mietteitäni voit käydä lukemassa täältä.

Kevättalvella ihanat Kivimetsät ottivat minuun jälleen yhteyttä. Kun kuulin heidän järjestävän uuden, verkkovalmennuksena tapahtuvan Vaurastu villivihanneksilla -tuotekehityskoulutuksen, ilmoitin siltä istumalta, että mukana ollaan! Ajoitus ei olisi voinut osua parempaan saumaan, sillä tänä kesänä minun olisi määrä käynnistää toiminta Villifarmi-yritykseni parissa. Kaikki tieto, verkostoituminen ja ammatti-ihmisten asiantuntemus niin tuotekehityksen, pakkauksen, markkinoinnin kuin säädöstenkin osalta tulee todella tarpeeseen. Sellaisella työkalupakilla pystyn varmistamaan heti alusta alkaen, että voin tarjota myös tuleville asiakkailleni taiten artesaanityönä valmistettua priimaa, joka tekee kunniaa myös ainutlaatuisen upeille raaka-aineille.





Verkkovalmennusta on takana nyt kuukauden verran. Olen todella positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka selkeäkulkuinen ja helppokäyttöinen kurssin alusta on. Itseni tuntien olin tästä alkuun huolissani, sillä olen jättänyt joitakin verkko-oppimisympäristössä suoritettavia kursseja jopa kesken sen vuoksi, että pinnani on palanut sekavissa kurssialustoissa söhläämiseen. Vaurastu villivihanneksilla etenee aihekohtaisesti moduuleittain, ja jokainen tehtävä materiaaleineen aukeaa selkeästi omalle sivulleen vastauskenttineen. Info uusista tehtävistä ja ohjaajien palaute tulevat kaikki selkeästi ilmoitettuna sähköpostiin, eikä minun tarvitse surffata sadassa eri linkissä ja sähköpostilistassa metsästämässä tietoa siitä, mitä aukeaa minnekin ja koska.

Tähän mennessä saamamme tehtävät ovat olleet käytännönläheisiä ja havainnollistavia. Aiheiden johdannot ja tehtävien pohjustukset tulevat useimmiten katsottaviksi videoina. Näissä klipeissä tykkään erityisesti siitä, etteivät Raija ja Jouko vain latele tehtävänantoa, vaan myös omaan innostavaan tyyliinsä heittelevät ideoita ja herättelevät ajatuksia. Siitä on todella iso apu, etenkin sellaisina hetkinä, kun jossain vaipanvaihdon, kurahousupyykin ja eläinten iltaruokinnan lomassa päätän ihan vaan nopsaan tehdä pari kurssitehtävää alta pois ja aivot jässähtävät solmuun, kun tehtävän otsikko kysyy tarinaa tuotteesi takana. Ai että minkä tuotteen?! Kuka mä olinkaan ja mitä olin tekemässä ja juu rakas, pelataan muistipeliä ihan kohta... Mitenkäs tuota tiskiä onkaan kertynyt taas noin paljon? 

Eli jep. Varsinkin niinä hetkinä, kun ainoa koko päivänä mielessäni käynyt villivihannestuote on se, jonka juuri pesin pois vauvan vaipasta, auttavat idearikkaat videoklipit tarttumaan taas kiinni langan päästä.

Raija ja Jouko ovat älyttömän ihania valmentajia siksikin, etteivät he saa hepulia hulluimmistakaan ideoista. He osaavat tarttua asioihin huumorilla ja ohjaavat asiantuntemuksellaan luovimmistakin aivoituksista ihan kehityskelpoisia ideoita. Ennen valmennuksen alkamista olen keskustellut Joukon kanssa suunnitelmistani ja saanut häneltä myös suoraa ja rehellistä palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei. Taito antaa suoraa palautetta rakentavasti on äärettömän tärkeää, sillä omille ideoilleen ja niiden epäkohdille voi toisinaan sokeutua. Rakentava palaute ja uudenlainen näkökulma saavat omia ajatusjumeja aukeamaan ja auttavat kehittymään.




Nyt kun kurssi on päässyt vauhtiin ja minä sen mukana, ajattelin kirjoittaa eräänlaista oppimispäiväkirjaa tänne blogiin kuukausittain sen etenemisestä. On melkoisen hauskaa päästä vihdoin käärimään hihat ja päästä toteuttamaan ja kehittämään päässä pyöriteltyjä visioita ihan käytännössä.


Oletteko te muut hurahtaneet villivihanneksiin? Oletteko käyneet aiheesta jotain kursseja tai koulutuksia? Olisi kiva kuulla kokemuksianne ja ajatuksianne aiheesta!


Pian näitä taas saa!



On kulunut pitkä tovi siitä, kun olen viimeksi päässyt päivittämään blogiin remonttikuulumisia. Viime kesänä kerroin, että Antti päätti napata härkää sarvista ja painui purkamaan yläkertaa. No, se lysti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä ensimmäistä seinälevyä irrottaessaan tuli hän samalla purkaneeksi pahaa aavistamatta seinän myös eräiltä toisilta töllimme asukkailta. Seinärakenteiden väliin vaivalla kyhätty ampiaispesä sai kertaheitolla panoramanäkymän tulevaan kammariimme, ja Antti aika sutjakan lähdön kulkuluukun kautta takaisin alakertaan.

Nyt hieman naurattaa, että tuossa yllä linkkaamassani postauksessa haaveilin jouluksi valmistuvasta makuuhuoneesta. Intohimoisesti Game of Thrones -sarjaa seuraavana voisin todeta viimekesäiselle minälleni, että oh sweet summer child. Kaivan kuitenkin optimistikorini jälleen esiin ja totean, että ehkä ensi jouluna emme nuku enää koko perheen voimin yhdessä kahdenkymmenen neliön huoneessa, johon on ympätty yhteen läjään olohuoneen lisäksi nelihenkisen perheen makuuhuone, koko poppoon vaatekomero, säilytystilat, työhuone sekä lastenhuone kaikkine leluineen.




Nyt kun ampiaispesien asukkaista ei ole vielä pelkoa, on isäntä jälleen kömpinyt vintille purkuhommiin. Pintojen alta on tähän mennessä löytynyt vaikka mitä mielenkiintoista, kuten vanhoja postikortteja, karmivia nuken osia ja "miestenlehtiä" seitkytluvulta. Löytyipä sieltä myös nippu talon vanhan asukkaan Pentin kirjaamia, öh, muistiinpanoja vuodelta -54.

 Ties mitä jännää löydämmekään vielä, kun pääsemme kunnolla käsiksi lattioihin. Antti toivoi löytävänsä sieltä vanhan kätketyn aseen ja minä toivoin, ettei löytyisi ruumiita. Tai ylipäätään mitään kyseenalaisempaa kuin vanhat Nyrkkipostit tai mulkosilmäiset nuken päät.



All work and no play makes Jack a dull boy.


Katon päreet näkyivät olevan ilahduttavan hyvässä kunnossa. Ainoastaan siltä kohden, mistä jo kuntotarkastuksen perusteella tiesimme katon vuotaneen, oli katto päässyt hieman vettymään. Hyvin tuulettuvassa tilassa se oli päässyt kuitenkin hienosti kuivumaan. Pidemmälle purkaessamme saimme huomata, että kurkihirttä ei tölliin ole laitettu lainkaan. Vaan mitäpä siinä, tuntuupa tuo toimivan ilmankin!




Kulkukäytävän juoniminen yläkerran huoneisiin on edelleen vähän työn alla, sillä nyt katto on täysin eristämätön ja tarvittava eristekerros madaltaa "eteiskäytävää" vielä tuntuvasti lisää. Vaikka äitini kutsuukin meitä hobiteiksi, täytyisi jopa meidän kulkea kyyryssä, mikäli mielimme katon eristyksen jälkeenkin vielä päästä kammareihin asti.

Yllä olevasta kuvasta näkyy oviaukon alareunaa katsoessa, mille korkeudelle talon alkuperäisen hirsikehikon korkeus yltää (kuvassa on lautoja hirren edessä). Pohdimme pitkään, onko kyseessä ken ties jokin töllin pystyssä pysymisen kannalta oleellinen hirsipalkki, vai ylintä hirttä kenties purkaa lattian laskemiseksi. Näin meillä olisi mahdollisuus saada huonekorkeutta vähän lisää, kun tila madaltuu väkisinkin eristeiden vuoksi. No, tarkemmin asiaa tutkittuamme huomasimme, että tupajumit tai vastaavat alivuokralaiset, olivat ratkaisseet asian jo puolestamme. Palkki oli nimittäin katki, ja ohuen ja ehjän näköisen pintakerroksen alla syöty niin hienoksi puruksi, että hirren sai imuroitua sisältä ontoksi.

Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten vastaavaa tuhoöttiäisten jälkeä nähdessämme menetimme suurin piirtein yöunemme. Nyt Antti huuteli minulle kattoluukusta hirttä tutkiessaan, että joo tää hirsi lähteekin näköjään ihan kaivamalla, johon minä olin vaan että ahhahhaa no voi kun kätevää. Eli terkkuja vaan sille kahden ja puolen takaiselle minälleni taas.




Olen kuitenkin vakuuttunut, että kiva siitä vielä tulee. Äitini on jo kovasti kysellyt yhdeksänkuista kuopustammekin hoitoon ja kunhan raaskin antaa niin toivon, että sen myötä pääsisin apukäsiksi välipohjan eristeiden lappaamiseen. Emme ole viettäneet isännän kanssa kahdenkeskistä aikaa yhdeksään kuukauteen. Pitääköhän olla huolissaan, kun ensisijaiset haaveeni romanttisesta parisuhdeajasta on päästä lapioimaan lemmittyni kanssa purua, hiirenkakkaa, tissilehden palasia ja vanhoja kenkiä välipohjasta.

Ruusukimput, kynttiläillalliset on vaan sou läst siisön. Ja ainahan voimme laittaa Barry Whiten soimaan lapioimisen taustalle.

Mainiota huhtikuuta! Vaikka tänään onkin 1.4., säästän teidät aprillipiloilta. Niiden sijaan on aika kertoa jälleen Suuntana omavaraisuus -sarjan kuukauden kuulumiset.

Aiemmat sarjan postaukset löydät täältä:


Ensin tiedotteet. Suuntana omavaraisuus on joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina ilmestyvä kirjoitussarja, jossa on mukana komea liuta omavaraisemmasta elämästä kiinnostuneita bloggaajia. Sarjassa kukin bloggaaja kertoo tahollaan suunnitelmistaan omavaraisuusasteensa nostamiseksi, kuin myös edistyksestä ja vastoinkäymisistä, joita projektien toteutus tuo mukanaan. Linkit muiden sarjaan osallistuvien bloggaajien uusimpiin teksteihin löydät postauksen lopusta.



Sääennuste on lupaillut mukavan lämpöisiä kevätilmoja, vaikka öisin mittari vielä miinukselle meneekin. Tunnemme olevamme vähän kuin juoksuspurttiin lähtijät lähtötelineissään pamausta odotellessa.

Kunhan lumi sulaa, täytyy meidän ensitöiksi rakentaa isompi komposti. Kompostiin pääsemme tyhjäämään eläinten pehkut sekä pesemään ja kalkkimaalaamaan niiden asumukset. Kalkkimaalaus toimii samalla empiirisenä kokeena, sillä aiomme sutia sitä myöhemmin myös maakellarimme seiniin. Maan sulamista odottelee niin ikään myös liuta erinäisiä aitausprojekteja, joista tärkein olisi lammaslaitumen aidat villapallojen tulevalla kesätyömaalla.

Tiedättehän, kaikkea sellaista säätöä ja puhdetta, jotka täytyisi saada alta pois, jotta asiat lähtisivät etenemään.




Työturvallisuus ennen kaikkea, vai miten se meni.






Edistystäkin on tapahtunut. Nokialla vanhan kotimme pihalla kevät oli edennyt jo ihan eri sfääreihin, kun täällä mini-Siperiassa, jossa asumme. Isäntä pääsi siis viikonloppuna purkamaan kasvihuoneen. En ole vielä uskaltanut käydä kurkkaamassa, kuinka monta vanhaa ikkunalasia on säästynyt ehjänä kuljetuksesta, sillä kotitiemme muistuttaa tätä nykyä enemmän vastakynnettyä perunapeltoa kuin kulkuväylää.

Kävin jo toiveikkaana tutkimassa tulevaa kasvihuoneen paikkaa pellolta tulevan vihannestarhan vierestä, mutta hankikannon pettäessä upposin lähes polvea myöten lumeen. Pystytystalkoita saadaan siis vielä tovi odotella.







Taimikasvatukset edistyvät hitaasti mutta jokseenkin varmasti. Erityisesti tomaatit olisivat selvästi kaivanneet lisävaloa läntisen puolen ikkunan taimihyllyssä. Osa taimista on kitukasvuisia ja muutama tomaatin alku kasvoi koulinnan jälkeen niin honteloiksi hujopeiksi, että sain koulia ne toistamiseen syvempiin purkkeihin istuttaakseni varret syvemmälle multaan. Koen esikasvatusasioiden olevan silti hyvällä tolalla, sillä kaikki taimet ovat kuitenkin vielä hengissä ja olosuhteisiin nähden hyvinvoivia. Aiempina keväinä olen tähän mennessä onnistunut saamaan suurimman osan kylvöksistäni hengiltä, joten toivoa selvästi on!


Rohto- ja tarhasalkoruusuja sekä siperiannukulaa

Punahattuja ja väriminttua


Tämänkertaisen postauksen teemaksi ehdotettiin, että osallistujat listaisivat lempi inspiraationlähteitään omavaraisuusteemaan liittyen.

Myönnettäköön, että olen melko huono kollaamaan Youtubea uusien innostuksen lähteiden löytämiseksi. Näitä kahta kuitenkin vahtaan ahkerasti:

Charles Dowding - Charlesin olen maininnut blogissa ennenkin. Tämä harmaahapsinen brittiherrasmies viljelee no-dig -metodilla uskomattoman hienoa puutarhaansa ja jakaa taituruuttaan Youtube-kanavallaan.

Talasbuan - Omatoiminen pariskunta asuu off grid -tilalla Jämtlannissa opetellen omavaraisuustaitoja laidasta laitaan. Monipuolisen osaamisen lisäksi näissä videoissa ihastuttaa se, että videot ovat suorastaan hämmentävän kauniita katsella.


Suoranaisia omavaraisuusopuksia kirjahyllystäni ei löydy, mutta muutamasta kirjasta olen saanut valtavasti inspiraatiota omatekoisempaan ja kohtuullisempaan elämään. Muutamia vinkkejä:

Kaarina Davis - Kaarinan kirjat Irti oravanpyörästä ja Toisinnäkijän päiväkirja ovat  teoksia, joihin palaan tämän tästä uudelleen. Kirjoja voi tilata suoraan Davisilta itseltään hänen nettisivujensa kautta. Samasta osoitteesta löytyy myös hänen luonnonläheistä elämäntapaa käsittelevä bloginsa (www.kaarinadavis.com).

Kiehtovat Kotieläimet - Tämän Kirsi Haapamatin hurmaavan kirjan luin ihan hiljakkoin ja tykkäsin vietävästi. Kirjoittaja elää kaikenkirjavan eläinlauman kanssa pienellä maatilalla ja pohtii teoksessaan havaintojaan ja eläinten sielunelämää. Monet hänen kirjassa esiinnostamansa huomiot kuulostivat todella tutuilta!

Vanhat konstit kodinhoitoon - Christina Struttin kaunis ja kivasti kirjoitettu kirja on paljon enemmän, kuin vain kodinhoidon opas. Kemikaalipihien ja luonnonmukaisten arkivinkkien lisäksi siitä löytää paljon niksejä mm. puutarhanhoitoon, säästeliäisyyteen, kierrätykseen ja vanhan korjaamiseen.


Televisio meillä ei varsinaisesti näy, joten olen usein auttamattoman pihalla telkkaritarjonnasta sekä siitä, mitä hyviä puutarhaohjelmia minulla menee ohi. Tanskalaista maajussia emme kuitenkaan missaa koskaan, vaan katsomme isännän kanssa Areenasta joka jakson.

Ja loppuun vielä erinomaisimmat inspiraation lähteet, eli muiden sarjaan osallistuvien blogit! 

Urban Farming https://finlandurbanfarming.blogspot.com/2019/04/mita-maa-merkitsee-ruuantuotannolle-ja.html

Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2019/04/omavaraisuutta-vuonna-2019-osa-3.htmlTsajut https://tsajut.fi/suuntana-omavaraisuus-osa-3/

Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2019/04/hyotytarhan-suunnittelu-omavaraisuus.html

Korkeala https://www.korkeala.fi/?p=1918

Jovelan talopäiväkirja https://jovelassa.blogspot.com/2019/04/hektinen-huhtikuu.html

Maalaiskaupungin piha https://maalaiskaupunginpiha.blogspot.com/2019/04/suuntana-omavaraisuus-3-osa.html

Kohti laadukkaampaa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/2019/04/2019-suunnitelmien-eteneminen-14.html

Metsäläisten elämää https://metsalaistenelamaa.blogspot.com/2019/04/omavaraisempaa-elamaa-2019-osa-3.html

Sorakukka https://sorakukka.com/?p=159

Laura eli Javis https://lauraelijavis.wordpress.com/2019/04/01/askeleitani-kohti-omavaraisuutta-osa-3-esikasvatus

Maatiaiskanasen Elämää https://maatiaiskananen.blogspot.com/2019/04/varikasta-omavaraistelua.html

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2019/04/omavaraistelevaa-elamaa-2019-osa-3.html

Palokankaan pientila https://palokankaanpientila.blogspot.com/2019/04/yhteispostaussarja-suunnitelmien.html?

Alussa oli Vehkosuo https://vehkosuo.blogspot.com/2019/04/saajarki-ja-jaa-sarki.html

Puutarhahetki - Suurien unelmien puutarhablogi https://puutarhahetki.blogspot.com/2019/04/unelmana-omavaraisempi-elama.html

Pienenpieni farmi https://pienenpienifarmi.com/?p=508

Iso-Orvokkiniitty https://iso-orvokkiniitty.fi/?p=1948

Villa Koira https://kah-villakoira.blogspot.com/2019/03/kevat-keikkuen-tulevi-ja-pari-muutakin.html

Mrs Sinn https://mrssinn.blogspot.com/2019/03/pienin-askelin-with-small-steps.html

Torpan Tyttö http://torpantytto.com/2019/03/31/huhtikuu-kevatta-kohti

Ku ite tekee http://www.kuitetekee.com/2019/04/01/omavaraisuuteen-liittyva-kirjallisuus/

Luomulaakso https://luomulaakso.fi/polyttajapenkkisuunnitelma-etenee-lumesta-huolimatta/

Saman otavan alla https://www.samanotavanalla.fi/?p=1975

Caramellia https://caramellia.fi/huhtikuun-kirjavinkit/

Airot ulapalla https://airotulapalla.blogspot.com/2019/03/kohti-omavaraisempaa-elamaa-osa-3.html

Villa Kotiranta http://www.villakotiranta.fi/?p=1366