Kanakronikoita Kesärannasta

18.4.19
Kevät on monissa kotitarvekanaloissa kiivainta tipusesonkiaikaa. Lisääntynyt valon määrä saa kanojen hormonit hyrisemään ja munia putkahtelee pesiin merkiksi siitä, että talvi on nyt taputeltu. Vähänkään hautomaviettiä omaavat sulkapeffat alkavat lässähdellä pannareiksi yksi toisensa perään hautomaan. Osa vannoutuneemmista kanaharrastajista ryhtyy kaivamaan hautomakoneita naftaliinista.

Keväisin myös moni omista kotkottimista haaveileva tarttuu tuumasta toimeen. Näitä aloittelevia kotitarvekanailijoita löytyy kahta eri sorttia. Toiset ovat päättäneet ottaa kanoja ympärivuotisesti ja tehneet ehkä pitkäänkin järjestelyjä kanojen saapumista odotellen. Toiset taas haluavat ottaa kanoja pihalleen kuoputtelemaan ilokseen vain kesän ajaksi. Jälkimmäinen ryhmä löytää itsensä todennäköisesti loppukesästä nikkaroimasta lämpöeristeitä puutarhavajaansa tai lasten leikkimökkiin ja hokemasta, että älkää lapset jaksako, ei tuossa mökissä kukaan edes leiki! Kanaharrastus siis vie todellakin mennessään.

Löimme fiksut ja filmaattiset päämme yhteen Suuntana omavaraisuus -sarjasta tuttujen bloggaajien kanssa ja päätimme julkaista suuren kananumeron blogeissamme pääsiäisen hengessä. Samalla tästä tuli eräänlainen kuoro-oodi kotoisalle suomalaiselle maatiaiskanalle, sillä omavaraisuusbloggaajien kotikanaloista löytyy ihailtava otanta erilaisista maatiaisrodun kannoista. Maatiaiskanojen ohella juttua löytyy varmasti myös muista roduista, kuin myös kanojen pidosta ihan yleisesti.





Meidän Kanatuisen herrasväkemme vakituiseen jäsenistöön kuuluu neljä tyrnävänkantaa edustavaa maatiaiskanaa, salskea tyrnäväläiskukko Jaakoppi sekä hieman höntti ja sympaattinen, pölyhuiskua muistuttava silkkikana Hönö-Hempukka. Maatiaisroturakkauteni näkyy siis muun farmimme eläimistön ohella myös kanalassa.

Aloitin kanaharrastukseni kuutisen vuotta sitten alhonkannan maatiaisilla. Pian alhoporukkamme jatkoksi liittyi tyrnäväläiskana Jännäkakka. Muutaman vuoden kanakööriämme paimensi maailman herttaisin alhokukko nimeltä Dille-Ragnar. Vikings-sarjasta nimi-innoituksensa saanut kukko oli siinä mielessä varsin erikoinen tapaus, että se sai rouviensa kanssa useita jälkeläisiä, ja poikue toisensa perään kaikki sen poikaset olivat urospuolisia, aivan kuten viikinkiesikuvallaankin. Ainoastaan kerran Dille-Ragnar sai myös naarasjälkeläisen, mutta sen tipun tarina meni myös prikulleen sarjan juonen mukaan. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä en halua tehdä Vikingsista juonipaljastuksia kertomalla kanalasaagojani.

Jokin mystinen sairaus heikensi kuitenkin Dille-Ragnarin ja särkynein sydämin jouduin päästämään sen alavammille matomaille. Dillen isoja saappaita täyttämään hankimme nuoren tyrnäväläiskukon Johtaja Tuuran. Johtaja Tuura oli arka ja vainoharhainen otus, joka saattoi ottaa ja lähteä ilman ennakkovaroitusta päiviksi omille teilleen. Silloin kun se suvaitsi viihtyä kotosalla, oli se kuitenkin kanoilleen ihan kelpo kukko, mitä nyt toisinaan vähän mielivaltainen ja vaihtoi suosikkikanaansa sukkelaan tahtiin. Johtaja Tuuran ja sen rouvien tarina sai kuitenkin traagisen lopun eräänä kesäisenä yönä petovahingon seurauksena.


Dille-Ragnar poikineen


Jäin suremaan erityisesti tyrnäväläistä Jännäkakkaa, joka oli hyvin sievä ja persoonallinen oman polkunsa kulkija. Kanaton elämä ei sopinut meille enää alkuunkaan. Niinpä päätimme perustaa uuden parven. Tyrnäväläisiä tällä kertaa, Jännäkakan muistoa kunnioittaen.

Haimme eräältä säilyttäjältä kaksi kaunista kanaa, kermanvaalean Blancan ja toffeenruskean Belsebuubin, sekä näiden hiljattain kuoriutuneet tiput. Noista tipuista parvessamme elelevät vielä nykyäänkin vaalea Biela ja mustavalkoinen Nilkku-Hillevi, joka loukkasi poikasena jalkansa ja on siitä pitäen kävellyt hieman hassusti. Silkkikana Hönö-Hempukka hankittiin naapurikunnasta lemmikkikanalasta. Se on porukan oikea ilopilleri, ihana pieni pörröpallo, joka ottaa hyljeksityt munat ja tiput aina hellään huomaansa. Silloin kun Hönö-Hempukalla ei ole omia tai muiden tipuja allaan, se joko kuikuilee toiveikkaana potentiaalisia pesäpaikkoja tai hautoo, vaikka sitten tyhjää pesää jos ei muuta keksi. Jotkut vaan syntyvät äideiksi näemmä.


Tältä näyttää kanaperheen HopLop - kunnon turvekylpy! Kyllä, tuo valkoinen tienvarsiraatoa muistuttava kasa on Hönö-Hempukka. Ja kyllä, se on elossa.

Sama pesue, eri tilanne.


Jaakoppi-kukko oli meille saapuessaan vasta nuori koltiainen, mutta solahti kanojen joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut. Jaakoppi vetää herrasmiesmäisyydessään vertoja edesmenneelle Dille-Ragnarille mennen tullen. Herkun löytäessään se ei koskaan ahnehdi sitä itse, vaan kujertaa kanalaumansa paikalle ja ruokailee itse vasta, kun rouvat ovat saaneet syödäkseen. Se pitää parvestaan erinomaista huolta ja puolustaa niitä väsymättä, mikäli pihalla käyskentelevät nuoret kukot äityvät hormonihuuruissaan kanoja ahdistelemaan. Koskaan sen ei ole tarvinnut todistella muille, kuka määrää. Olemme usein naureskelleet sille, kuinka Jaakopin ei tarvitse kuin kaikessa ylväydessään mulkaista kohti liian tuttavalliseksi käyvää teinikukkoa, ja viesti menee perille.




Kun mummuni käy meillä kylässä, hän katselee pihallamme vipeltäviä kanoja päivitellen, että kyllä on kanatkin menneet kummallisiksi, silloin minun nuoruudessani ne olivat kaikki valkoisia ja paljon isompia. Totta toinen puoli: sotien jälkeen kanatalous alkoi Suomessa uudelleenelpyä ja samalla teollistua. Suomalaisen maatiaiskanan juuret juontuvat rautakauden tietämille, mutta ne saivat väistyä uusien, kookkaampien ja tuotteliaampien tuontirotujen tieltä.
Mummuni lapsuudessa maatiaiskana olikin varmasti todella harvinainen näky. Hänen muistojensa kanat lienevätkin leghorn-rotuisia tai vastaavia, sillä kyseinen rotu oli siihen aikaan Suomessa hyvin suosittu.

1970-luvulla, kun halu ryhtyä vaalimaan maatiaiskanojen säilymistä uudelleen oli herännyt, alkoi "alkuperäisiä" kanoja löytyä eri puolilta maata vanhojen mökkien ja pientilojen pihoilta. Yksittäiset pienet kanakannat olivat elelleet syrjässä, muun maailman menosta autuaan tietämättöminä lisääntyen ja pitäen historiaa elossa, mökkien mummot ja papat säilyttäjinään. Eri paikoilta löytyneille kanakannoille oli aikojen saatossa alkanut kehittyä omat, tietynlaiset piirteensä. Kukin kanta nimettiin joko löytöpaikkansa tai omistajansa mukaan: Savitaipaleelta löytyneestä parvesta syntyi savitaipaleenkanta, Tyrnävältä löydetyistä tyrnävänkanta, ja niin edelleen.


Kyllä ei ole nuo nykyajan kanat mistään kotoisin, tuumivat meidän tyrnäväläiset.


Kanasemme elävät melkoisen villiä ja vapaata kanan elämää. Talviaikaan ne saavat ulkoilla halutessaan, eivätkä sitkeät ja suomalaisiin oloihin vuosisatojen saatossa sopeutuneet maatiaiset liiemmin häiriinny pikku pakkasista tai lumestakaan. Ainoastaan lain velvoittamana siipikarjan sisälläpitoaikana 1.3.-31.5. Kanatuisen herrasväki pysyy visusti sisätiloissa. Sisälläpito on sääli, mutta ymmärrän pointin: tällä säännöllä pyritään ehkäisemään muuttolintujen mahdollisesti mukanaan tuoman lintuinfluenssan tarttumista kotieläimiin. Katetussa ulkotarhassa valvontaeläinlääkärin luvalla ulkoilu olisi kiinnipitoaikanakin sallittua, mutta meillä ei ole toistaiseksi ollut mahdollisuutta väsätä vielä asianmukaista suojalinnoitusta kanalan kupeeseen putki- ja kaivotöistä paikalleen jässähtäneiden savikasojen vuoksi. Kunhan saamme isot maansiirtotyöt tehtyä, aloitamme kanojen ulkotarhan rakentamisen.

Mutta voi sitä riemua, kun kanat vihdoin pääsevät arestinsa jälkeen ulos kesän viettoon! Kesäajan ne viettävät omasta tahdostaan kaiken aikansa ulkosalla. Hämärän tullen ne kipuavat "orsilleen" tiheiden pihasalavien oksistojen suojiin. Kanat menevät aina ensin, ja Jaakoppi seuraa perässä. Se jää ensin alaoksille varmistamaan, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Kun mahdolliset uhat on poissuljettu ja daamit ovat asettuneet mukavasti torkkumaan, kipuaa Jaakoppi lehvien sekaan joukon jatkoksi.


Jaakoppi iltakierroksellaan

Leidit asettuneina kirjaimellisesti yöpuulle


Tällaisessa "free range" -kanailussa on toki omat haasteensa. Petouhka on tietysti aina olemassa, ja siksi on tärkeää, että kanoille löytyy pihalta paljon paikkoja, johon ne pääsevät piiloutumaan. Maatiaiskanan tietynlainen alkukantaisuus ja jalostamattomuus on kuitenkin eduksi: ne ovat luonnostaan valppaita ja tarkkavaistoisia, ja tietynlainen villiys on säilynyt niiden perimässä. Olen tarkkaillut kanojen käyttäytymistä ja pistänyt merkille, että kukko antaa heti tietynlaisen varoitusäänen huomatessaan potentiaalisen vaaran. Äänen kuullessaan kanat keskeyttävät touhunsa ja valpastuvat. Jos lähestyjä on harmiton, esimerkiksi kissa tai yli lentävä varis, kukko antaa kanoille merkin, ettei syytä huoleen. Elämä jatkuu.

Jos Jaakoppi kuitenkin toteaa lähestyvän uhan mahdollisesti vaaralliseksi, alkaa tapahtua. Silloin se aloittaa varoitusfanfaarin, joka raikaa varmaankin Linnainmaan Prismalle asti. Kanat ampaisevat siltä istumalta piiloon pöpelikköön kukko perässään, kunhan se on ensin varmistanut daamien päässeen turvaan. Esimerkiksi eilen saimme kuulla kiitettävän arvoisen taidonnäytteen Jaakopin pettämättömästä hälytysjärjestelmästä. Olin tulossa lasten kanssa puuvajalta, kun kanalassa alkoi senpäiväinen meteli, että olisin voinut olettaa järvihirviön heränneen talviuniltaan syvyyksistä ja mönkivän pitkin rantapolkuamme. Mutta ei, uhka tuli ylhäältä päin, senkin kuulee varoitusäänestä. Nostin katseeni ylös juuri parahiksi ja huomasin kurjen lentävän aivan ylitseni ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Se oli varmaankin noussut lentoon järven rantakaislikosta eikä painavana lintuna saanut kunnon ilmavirtaa siipiensä alle, joten lento oli hyvin matalaa ja vaivalloista. Eihän kurki mikään uhka kanoille ole, varsinkaan sisällä oleville, mutta valtava, matalalla lentävä lintu saa vuorenvarmasti Jaakopin varoituspillit ujeltamaan.




Tyrnävän kannan kanat eivät ole yleisellä mittapuulla varsinaisia tehomunijoita, mutta maatiaisiksi varsin uutteria munijoita kumminkin. Parhaana munasesonkina saamme munia noin 3 päivässä. Tosin kesäaikaan kokkelia (siis muna-) aamiaiseksi mielivän täytyy suorittaa happihyppely luonnonhelmassa ja tehdä toivioretki pihapusikoihin, sillä munarivarin lisäksi kanat munivat myös mitä seikkaperäisimpiin piilopesiin. Piilopesät ovat toisinaan ihailtavan taidokkaasti kätkettyjä: kana on saattanut puikahtaa esimerkiksi maata viistävien marjapensaan oksien alle ja kovertaa sinne itselleen poteron, johon se munii koko kesän tyytyväisenä. Munapiilo paljastuu vasta syksyn tullen, kun sitä suojannut pöheikkö lakastuu ympäriltä.

Myös silkkikana pyöräyttää muutaman pikkuruisen munan viikottain. Kun se pääsee alkukesästä ulos, aloittaa se oitis uutteran täydellisen pesäpaikan metsästyksen. Hönö-Hempukka kuikkii jokaisen hämärän kolon kaula pitkällään ja sonnustelee itseään etu- ja takaperin mittaillakseen pesäpaikan soveltuvuutta. Todetessaan pesän hyväksi, se käy pyöräyttämässä sinne vaivihkaa sopivaksi katsomansa keon munia ja katoaa sitten viikkokausiksi piiloonsa hautomaan. Näin kävi esimerkiksi toissa syksynä, kun jouduin pelastamaan hönön kanan ja minä hetkenä hyvänsä kuoriutuvat munat räntäsateesta kylpyhuoneeseemme.

Hönö-Hempukka on ollut monen tipueemme pelastus, sillä se huolii huolehdittavakseen myös sellaiset tiput, joita se ei ole edes itse hautonut. Tyrnäväläisemme innostuvat nimittäin toisinaan hautomapuuhiin, mutta vielä kertaakaan ne eivät ole vieneet haudontaa kunnialla maaliin saakka. Niiden pitkäjänteisyys ei ole toistaiseksi kestänyt koko kolmen viikon hautomarumbaa, vaan puolittain kehittyneet munat meinaavat usein jäädä oman onnensa nojaan kanojen keksittyä itselleen jotain mielekkäämpää tekemistä. Tällöin olen ratkaissut asian pelastamalla kehittymään lähteneet munat joko hautomakoneeseen tai Hönö-Hempukan haudottaviksi. Jos munat kuoriutuvat hautomakoneessa, otan Hönö-Hempukan tallin rauhaan erilleen muista kanoista ja ujutan kuoriutuneet ja koneen lämmössä kuivuneet tiput adoptioemon siiven alle. Kertaakaan ei ole Höniksen emonvaisto pettänyt, vaan se on joka kerta kurkannut helmansa alle ja omaksunut oikeaa äitiyden auvoa huokuvan asenteen kertalaakista.




Omavaraisuusaspektista katsoen maatiaiskanat ovat ainakin meillä olleet todella toimiva valinta: ne ovat vaatimattomia, sisukkaita ja helppohoitoisia, kuten suomalaisilla maatiaiseläimillä tapana on. Monista jalostetummista kanaroduista poiketen maatiaiset pärjäävät mainiosti hieman viileämmässäkin lämpötilassa ja niiden luonteessa on säilynyt aimo tujaus villiä, omillaan toimeen tulevaa viidakkokanaa. Munia meillä syödään todella paljon, ja jo tällä kanamäärällä saamme riittävästi tuoreita munia kotitarpeiksi. Jos kanalasta on tarkoitus saada myös lihaa isommalla volyymilla, silloin ei maatiaiskana ole ehkä se paras vaihtoehto, sillä lihaisampiakin rotuja löytyy. Meillä nuoret maatiaiskukot päätyvät useimmiten juhla-aterioiksi, ja silloin kun sen aika tulee, tapaamme pitää kukkojen kunniaksi samalla kunnon peijaiset.


Nuoren kukon elämää, ei enempää, ei vähempää.


Maatiaiskanojen hoito ei sinällään poikkea muista roduista: monipuolinen ravinto, suoja, aina sula juomavesi ja puhdas pehku pitää kanat hyvinvoivina ja terveinä. Kauran lisäksi kanoille kannattaa talviaikaan tarjota paljon vihanneksia sekä kalkkia (itse suosin hienoksi rouhittuja munankuoria). Myös proteiinin saanti on tärkeää. Ohraakin voi antaa, mutta maltilla: se on hyvin energiapitoista ja kertyy helposti ylimääräiseksi läskiksi. Kesäaikaan tarjoilemme kanoille usein ulos vain kauraa, sillä vapaana laiduntaessaan ne etsivät itse proteiininsa ja vitamiininsa syömällä luonnosta kasveja ja ötököitä. Talviaikaan kanan ruuansulatuselimistö vaatii myös soran tarjoilua. Kanat nielevät ruokansa kokonaisena ja ruoka päätyy kivipiiraan, jossa pikkukivet ja hiekanmurut "pureskelevat" ruuan. Sulkapeitteen hoitoon kanat tarvitsevat kylpypaikan. Vesisammiota kanalaan ei kuitenkaan tarvitse järjestää, sillä kanat harrastavat kuivakylpyjä. Turpeella tai hienolla hiekalla täytetty laakea vati tai vaikka vanha autonrengas sopii mainiosti kylpypaikaksi. Kylpyhiekan sekaan voi sekoittaa myös hieman tuhkaa, se karkottaa loisia luonnollisesti kanojen sulkapeitteestä.

Kotitarvekanailijalle tärkeä taito on myös opetella asianmukainen lopetus. Vaikka ei lihaa söisikään, saattaa kanojen kanssa ikävä kyllä tulla vastaan sellaisia tilanteita, jolloin armon pitää käydä oikeudesta. Tällainen tilanne tuli esimerkiksi meillä vastaan tänä talvena, kun rakas Bööna-kanamme oli jossain mystisessä äksidentissä onnistunut katkaisemaan koipensa. Kanan lääkintä ja hoito on hankalaa ja vaivalloista, sillä nestemäisten kipulääkkeiden annossa on aina suuri riski ruutata nestettä keuhkoon. Todella kipeä kana myös lopettaa syömisen, ja kanan toistuva vellaaminen ja viikkokausien väkinäinen pienessä häkissä pito liikkumisen estämiseksi ole kenenkään edun mukaista. Asianmukainen lopetus kannattaa opetella asian osaavan henkilön kanssa kädestä pitäen tai esimerkiksi kanojen teurastuskurssille osallistumalla. Ja mielellään ennen kuin tilanne on niin sanotusti päällä, eikä vasta sitten, kun jotain kurjaa tapahtuu ja kana kärsii.




Kanojen pito, ryhtyypä siihen sitten ihan vain omaksi ilokseen tai omavaraisempaan elämään tähdäten, on todellakin antoisa, vaiherikas ja mielen virkeänä pitävä harrastus, jota lämmöllä suosittelen. Tyytyväisten ja lajityypillistä elämää viettävien kanojen seurailusta aukeaa ihan oma maailmansa. Se rentouttaa, ja aika-ajoin käy myös kuntoilusta, kun kanat äkkäävät kukka- tai vihannespenkin muhevan mullan mainioksi kylpypaikaksi ja saat sen jälkeen olla tämän tästä luutimassa niitä muualle.

Tästäkin tekstistä oli tarkoitus tulla selkeä ja informatiivinen, mutta tavoilleni uskollisesti rönsyilin. No, onneksi meitä on muitakin, jotka ovat jakaneet ajatuksiaan kanojen pidosta. Muiden blogien kanapostaukset löydät täältä:

Caramellia
Maalaiskaupungin piha
Ku ite tekee
Sorakukka
Palokankaan pientila
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa

25 kommenttia on "Kanakronikoita Kesärannasta"
  1. Kiitti vaan, nyt on kahvit näppiksellä kun repeilin noille kanojen nimille :D Kukon toimintaa oli kyllä hieno katsoa viime kesänä, sillä on kyllä selvä logiikka siinä mistä se varoittaa. Galileolla käpytikka ja siitä suuremmat antavat aiheen varoitukseen. Toisaalta se myös ilmoittaa joka kerta kun joku avaa oven pihapiirissä. Meiltähän meni marraskuussa yksi kana kanahaukalle, ihan oli oma mokani kun en tajunnut että piilopaikat ovat kadonneet lehtien pudottua. Siinä oli sekin ikävä juttu että kanat olivat ulkona aina valvotusti ja laitoin ne takaisin kanalaa viimeistään neljän aikoihin. Meillä nimittäin oli viirupöllöllä poikaset ja ne pyörivät pihassa säännöllisesti. Mutta ei sitten ollutkaan pöllö mikä koitui kanan kohtaloksi :/ Kesäisen ulkoilun järjestäminen on nyt vähän niinkuin mietinnän alla että mitä sen kanssa tekee, asialla kun on puolensa ja puolensa. Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri että moni pihahomma on entistäkin hauskempi kun kanat auttavat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kanojen (ja kukkojen) nimeämisessä sellainen periaate, että nimeämiset hoidetaan vasta kun ovat itse valkanneet nimensä :D Nämä nykyiset kanat ehtivät olla meillä melkein vuoden, ennen kuin nimet vakiintuivat. Belsebuub on systemaattisin ja aikaansaavin viljelysteni tuhoaja, Blanca ja Biela saivat nimensä ihan sillä, että kumpikin tarkoittaa valkoista ja puhuimme niistä vuodenpäivät ihan vaan että "ne valkoset". Ja Jännäkakka, voi meidän Jännäkakkaa. Se oli aina vähän jännäkakat housussa muiden seurassa :)

      Meilläkin meni viime syksynä kanahaukalle yksi nuori kukko ja juurikin syksyllä, kun pensaissa ei ollut enää lehtiä. Nyt olen myös tosissaan miettinyt että mitä tehdään, jos sama kanahaukka keksii tänäkin vuonna asettautua tutuille apajille... Ja tietysti tänne metsään mahtuu jos jonkinlaista muuta otusta joille kanapaisti maistuisi. Itse koitan nyt tänä kesänä järjestää niin, että ainakin ruokinta tapahtuisi vain sisätiloissa ja näin saisin parven aina edes nukkumaan turvallisesti neljän seinän sisään. Vaan mahtavatko kanat noudattaa visiotani, se jää sitten nähtäväksi :D

      Poista
  2. Olipa kiva kanapostaus tarinoineen. Ja noi teidän kanojen nimet ovat kyllä! 💛😂!

    Hyvää pääsiäistä teille !

    VastaaPoista
  3. Voi miten ihana hönö-hempukka <3 ja miten loistavaa että Jaakopin fanfaari kuuluu Linnainmaalle asti! Sitten Heinin citykanatkin kuulevat varoituksen ja pääsevät ajoissa suojaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hönis on kyllä ihan korvaamaton <3 En edes tiedä, mikä aivopieru oli alun perin hankkia silkkikana maatiaisporukan jatkoksi, mutta selvästi näin oli tarkoituskin, se kun on ollut monen tipun pelastus näiden löyhämielisten heitukoiden keskellä :D Hahaa, Jaakoppi on kyllä sen verran ritarillinen tapaus, etten ihmettelisi, vaikka se yrittäisi kailotuksellaan pelastaa Tampereen citykanatkin uhkien ikeestä.

      Poista
  4. Hönö-Hempukka on mun suosikki 😍 Noi tyrnäväläiset on kyllä tosi kauniita, eritoten nuo puuterin väriset kanat😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hönis on Hönis, sitä ei vaan voi olla suosimatta kun se on niin lutunen :D Jaakoppikin tämän tietää, sillä vaikka tuskin koskaan näen niitä yhdessä missään (kun Höniksellä on aina kiire touhuta omiaan, eli noita pesäjuttuja, sillä välin kun muut kanailevat ympäriinsä) niin silti Höniksen omista munista tulee aina mitä sööteimpiä maatiais-silkkiristeytystipuja.

      Tyrnäväläisten värit ovat tosiaan ihastuttavia. Maatiaisten kohdalla puhutaan usein 'alhon punaisista' tai 'hämeen mustista', mutta olisiko noissa puuterisissa kermanvaaleissa ehkä jotain saumaa omalle kantahaaralleen, ' tyrnäväläisten kerma'? :D

      Poista
  5. Tällaisia rikkailla sanavalinoilla kirjoitettuja tekstejä on aina ilo lukea :D <3 mainiot kanat ihan huippuine nimineen ja kommelluksineen. Ehkä meilläkin on lähivuosina kanoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kyllä kannattaa hommata, jos näin on suunnitelmissa ollut! :)

      Poista
  6. Taas ihan superpostaus! Jaksaa, jaksaa! Ihanaa aurinkoista pääsiäistä teille koko laumalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Mitä parhainta pääsiäistä teidänkin kolmen köörille!

      Poista
  7. Ihanat nimet teidän kanasilla ja taas ihania kuvia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koneeni muisti on täytetty kanakuvilla, ne ovat aina yhtä kuvauksellisia malleja :)

      Poista
  8. Voi kanat! Meille en olisi parempaa parvea voinut kuvitellakaan ;) Munia on tullut tasaisesti koko talven vaikka luonnonvalolla menivätkin. Ja tuo silkkisekoitus Tyyris-Pyllerö on myös porukan ainoa hautoja, muiden en ole tainnut koskaan hautovan. Kukko Rambo-Räsänen on jo meidän kylillä aika maineikas, taistelu kanahaukan kanssa kun on kiirinyt pitkin pitäjää!

    Jälleen tekstisi nosti hymyn huulille ja olemme kyllä ikuisesti kiitollisia tästä meidän poppoosta ja kaikista niiden mukana tulleista vinkeistä ja neuvoista <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rambo-Räsänen on ilmetty isänsä poika, niin nuorena jo kävi kanojaan haukalta puolustamaan :D Ja Tyyris-Pyllerö on selvästi äitinsä tyttöjä jos hautominen kiinnostelee :) On kyllä aina yhtä ihanaa kun oman kanalan kasvatit löytää tuollaisen täydellisen kodin niin kuin tuo kööri teidän luotanne. Nuo turvekylpy- ja tipukuvat on muuten juurikin siitä teidän poppoosta :) Enää en kyllä muista, kuka oli kukakin :D

      Poista
  9. Musta kanojen nimistä ja siitä miten he ovat nimensä saaneet pitäisi koostaa jokin kollaasi, koska aika lailla kaikki tuntemani kotikanaset ovat suurella rakkaudella nimettyjä. Meillä on alhon kannan edustajista koostuva, nykyisin aika pieneksi käynyt parvi, jota johtaa matriarkkakana Ellu (koska, noh, Ellun kanat: kun parvea hankittiin, oli Ellu porukan vanhin, silloin kaksivuotias muniva frouva, nykyään kuusivuotias munahommat jättänyt eläkeläinen). Ellun alla kakkospäällikön virkaa hoitaa kukko Vladimir (jos perheessä on uroskoirat Boris ja Igor, ja hankitaan joku urospuolinen nimettävä lisää, on jatkettava venäläisellä linjalla!), joka on ihmisille kiltti ja kanoilleenkin aika, mutta syö kyllä herkut taatusti itse eka ja jos joku rouvakana on viettänyt pitkän tovin hautomassa, antaa hän kyytiä eikä noin vain päästä takaisin porukoihin. Sitten on kanaset Linda (koska todella vaalea kalpea väri toi mieleen Linda Lampeniuksen) ja Ritva, jonka nimi on tosin lyhentynyt Rituksi. Ritu on porukan äänitorvi, huutaa taatusti kovaa ja korkealta jos jotain tapahtuu ja vaikka ei niin tapahtuisikaan. Oikein sellainen kahvihuoneiden kauhu. Ritu on nykyään ainut joka jaksaa munia ja hautoilee ahkerasti myös tyhjää pesää, ja ajautuu hautomavimmassaan kahnauksiin muun parven kanssa niin että olen elvyttänyt Ritua aika monesti nokkimavaurioiden jälkeen taas pelikuntoon.

    Parvesta on autuaammille nokkimamaille siirtyneet Sirpa jonka vei munajumi, Helka joka jouduttiin loukkaantumisen myötä itse lopettamaan, sekä suureksi murheekseni viime syksynä kanahaukan kynsiin jäänyt Kissakana, jonka nimen antoi esikoiseni silloin kun kanat hankittiin. Esikoiseni puhumaanoppiminen oli sillä lailla mielenkiintoista, että ensimmäinen sana tuli alle vuoden iässä ja se oli KISSA!. Seuraavaa sanaa odotettiinkin sitten 7 kuukautta, eli kommunikoin yli puoli vuotta lapsen kanssa joka sanoi kaikkeen vain ja ainoastaan KISSA! Oikein jännityksellä odotettiin, mikäköhän tulisi nimeksi sille kanalle jonka hän saa nimetä...

    Olen ajatellut, että jahka tästä Penttilään muutamme, en enää kanahommia jatkaisi, mutta sitten toisaalta osaisinko enää ilmankaan olla. Kanaset ovat valtavan kauniita ja hellyyttäviä otuksia ja olen oppinut paljon uutta niitä seuraamalla. Kovin tuottoisia munalinkoja nämä vanhenevat alholaiset eivät todellakaan ole, mutta eipä nuo muutkaan lemmikit mitään tuota, paitsi iloa ja hyvää mieltä.

    http://tarinoitapenttilasta.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kanat ovat kyllä sellaista sorttia että löytävät ennen pitkää itse omat nimensä! Ihana tuo Kissakana, harmi, että sen tarina päättyi tragediaan. Meillä asustelee nykyään kukko nimeltä Tipu (joka etsii uutta kotia, vink vink!), kolmeveen nimeämä :D Sinänsä loogista, että vielä hetki sitten se oli tipu. Vaikka nyt onkin jo komea nuorimies niin tipuna näemmä pysyykin, ainakin esikoisen kirjoissa...

      Onhan se kanaton elämä vähän hankalaa niiden kanssa elämään tottuneelle. Vaan onhan niissä puolensa ja puolensa :) Minäkin paisteja manailen tämän tästä jok'ikisestä, joka yrttipenkkini kerta toisensa perään murjoo ja mietin, että kuka hullu noitakin tuossa katselee terrorisoimassa... :D Mutta sitten taas, ilmankaan ei osaisi olla. Kuuluvat jotenkin kalustoon.

      Poista
  10. Meille ei ikävä kyllä tule kanoille nimiä kuten ei muillekkaan eläimille mitä on tarkoitus omaan suuhun laittaa ettei kiinny liikaa. Vaan olipas piristävää luettavaa kun kanoilla oli persoonalliset nimet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on nimet vain tuolla "vakkariköörillä", uusiin koteihin lähtevät tai pataan päätyvät ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta saaneet pysyä nimettöminä. Olen huomannut selkeän kaavan siinä, että kun eläimelle napsahtaa jostain nimi (lue: olen kiintynyt ja tutustunut siihen tarpeeksi), niin silloin ei ole kyllä enää pataan päätyminen. Vaan eipä se lihantuotanto meillä tässä kananpidossa se pääpointti olekaan :)

      Poista
  11. Tämä teidän omavaraisuussarja on todella hieno juttu, näin vain lämpimikseen lukevallekin. Avasin muidenkin blogien postaukset jo valmiiksi odottamaan. :) Ja kyllä tuolla tekstissäsi on tietoa, se on vaan silleen mukavasti puettuna. Ja minusta on aina niin ihana huomata, kuinka sieltä (siis teksteistäsi) välittyy hyvä huolenpito.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta kiva kuulla, että sieltä jotain tiedonmurusiakin välittyy! :) Nykyään saa lukea joka tuutista siitä, kuinka blogien pitäisi olla asiapitoisia ja joka postauksen infopläjäys, mutta oma runosuoneni ei sellaiseen taivu vaikka välillä yritänkin :D Ihana juttu, että huolenpitokin välittyy <3 Tämä arki pyörii niin tiiviisti eläinten ympärillä, että jokaisen karvaisen, villaisen ja höyhenisen otuksen oppii nopeasti tuntemaan omina yksilöinään ja persooninaan. Toisiin kiintyy voimakkaammin kuin toisiin, ihan niin kuin ihmistenkin kanssa, mutta jokaisesta kyllä pidetään yhtälainen huoli :)

      Poista
    2. Joopa joo, aina joku neuvomassa ja kaikkiko pitäisi mennä jonkun sääntöjen mukaan, musta se olisi ihan tylsää. Eli oikein mukavaa, että persoonallista otetta löytyy.

      Laitoin sulle eilen myös s-postilla yhden linkin, en tainnut muistaa mainita että olen kommentoinut täällä blogissa. Mutta minä se olin. :D

      Poista
  12. Aivan ihan juttu Sanni ❤️ Meille piti tulla mummon kanat kesäksi 😁 Mutta johtuen tästä mun voinnista, voi olla, että joudutaan perumaan juttu, koska mitään valmisteluja ei ole vieläkään tehty. Toisaalta mietin, tarvitseeko sen kesäkanalan niin erikoinen ollakaan. Meillä tosin kettuja ja haukkoja täällä aika paljon, joten semicitykanat tarvinnevat vähän enemmän suojaa kuin teidän kanakoori kera tomeran Jaakopin varoituskoikujen 😄 Mutta nyt kyllä innostuin asiasta taas, joten pitääpä pistää asia mietintään ☺️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Eipä se kesäkanala paljoa vaadi, suoja sateelta ja tuulelta, jossa muutama orsi ja verkotettu ulkotarha ellei sitten halua vallan vapaana pitää :) Kanat ovat kyllä hauskaa seuraa, joiden touhuja voisi uppoutua tuijottelemaan vaikka tuntikausiksi. Jään innolla seurailemaan blogistasi, päätättekö ryhtyä kesäkanailijoiksi vai odotteletteko vielä, että vointisi kohenee <3

      Ihanaa, leppoisaa kevättä teille!

      Poista