Luopumista ja uutta elämää

22.5.19


 Lampaiden laitumille muutto alkaa lähestyä. Laitumille laskun odotus on aina yhtäaikaisesti sekä vähän haikeaa että todella toivottua.

Villapyllyjä ehtii tulla aina kesän aikana ikävä, vaikka yksikään laitumista ei sijaitse kaukana kotoamme ja päkättimet ovat aina lyhyen ajomatkan päässä, kun ikävä yllättää. Laidunreissuja ei kuitenkaan tule tehtyä päivittäin, sillä laitumien omistajat ovat lupautuneet huolehtimaan vesihuollosta ja eläinten valvonnasta. Aina pihamaa jää kuitenkin vähän tyhjän tuntuiseksi, kun aamulla tutut määkäisyt eivät ilmoita aamupala-ajasta, eivätkä villavat terapeutit ole aina tarpeen iskiessä käden ulottuvilla rapsuteltaviksi.

Toisaalta mikään ei voita sitä tunnetta, kun lampaat vapautetaan autosta ulos ja ne lähtevät kirmaamaan laitumelle riemuissaan villavat takamukset pompahdellen. Alkuun ne ovat aina niin ilosta ymmyrkäisinä kaikesta mehevästä laidunruohosta, että vipeltävät tuppaalta toiselle mutustaen sitä kuin peläten, että tuore vihreä loppuu maailmasta hetkenä minä hyvänsä. Kun ne huomaavat, etteivät ne tai laidun ole menossa mihinkään, ne rentoutuvat. Ei ole onnellisempaa näkyä, kuin keveissä kesävilloissaan laiduntava lammas. Tietysti laidunkausi tarkoittaa myös meille vähän niin kuin lomaa, tai ainakin vähän kevennetympää päiväohjelmaa.






Farmimme kokoonpanossa on tapahtunut kevään mittaan muutoksia suuntaan jos toiseenkin. Toinen lammasoinaamme Sulevi muutti huhtikuussa uuteen, ihanaan kotiin pieneen lemmikkikatraaseen. Olin haaveillut ahvenanmaanlampaisiimme lisävahvistusta ja kun haaveissa oli saada jälleen karitsoja ensi vuodelle, piti lampolaan raivata hieman lisätilaa.

Nyt viikonloppuna lammaskatraamme jatkoksi liittyi juuri luovutusikään tullut ahvenanmaalaispässi Ylermi. Ylermi on vielä ihan pikkuruinen ja kertakaikkisen hurmaava. Se kiintyi ensisilmäyksellä kuopukseemme Eeviin, ja sekä ihmis- että lammasvauvamme mönkivät perätoukuria pihalla yhdessä touhuten ja voikukkia maasta nyppien. Kun esikoisemme Venla oli samanlainen termari kuin Eevi nyt, tuli hänelle samanlainen symbioosi silloisan pikkukaritsamme Bambin kanssa. Bambista tuli Venlan ikioma lammas. Koska pitäähän molemmilla sisaruksilla olla omat lampaat ja kun Ylermin ja Eevin välillä selvästi näyttää olevan ihan omanlaisensa yhteys, päätimme, että Ylermi-poika saa olla Eevin ihan oma.

Ylermi saa lähteä parin viikon päästä kesälaitumille kahden affetyttömme Ulpun ja Unnin kanssa. Syksyllä se saa astua vielä loput uuhemme, jonka jälkeen se mitä todennäköisesti päätyy kuohittavaksi, jääden sitten tänne villapankiksi ja halilampaaksi.

Myös rakas vuohemme Rebekka lähti viime perjantaina. Rebekka oli ihmisille kiltti, mutta jostain syystä se ei kaikenmaailman sopeuttamistoimienkaan jälkeen vain tullut toimeen muiden vuohien kanssa. Annoimme Rebekalle syksyn, talven ja kevään aikaa oppia olemaan, mutta tilanne vuohelassamme muuttui kaiken aikaa vain pahemmaksi ja kaikki kuvion osapuolet stressaantuneemmiksi. Lopulta päädyimme siihen lopputulemaan, että näin on paras.

Rebekka muutti melko lähelle erään tuttumme luokse omavaraistilalle paikkaan, johon olen aiemmin myynyt yhden ja kolme lammasta. Siellä se saa runsaasti rakastamaansa ihmishuomiota ja pääsee isäntänsä seurassa sienimetsälle. Vuohelaamme on laskeutunut harmonia, kun kaksi lupsakkaa kuttuamme, jotka ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, saavat nyt elää sopuisasti kahdestaan vailla jatkuvaa terrorin uhkaa.

Reilu kaksi viikkoa sitten teimme myös raskaan, mutta tarpeellisen päätöksen ja saattelimme mummokoiramme Ellin viimeiselle matkalleen. Ratkaisuun johtivat tuhottoman monet seikat, joista ehkä vielä joskus jaksan kirjoittaa enemmän, kun olen ensin saanut surutyön päätökseen itseni kanssa. Koti tuntuu nyt tyhjältä, mutta siltikään en ole hetkeäkään miettinyt, etteikö ratkaisu olisi ollut oikea, vaikka äärettömän vaikea olikin.

Pappakoiramme Loui, josta kirjoitin viime talvena, viettää yhä leppoisia vanhuudenpäiviään. Etenemme Louin kanssa päivä kerrallaan, sen vointia ja jaksamista seuraillen ja sen voimien mukaan edeten. Koska koira ei osaa kertoa kivuistaan tai useinkaan edes näyttää niitä, olen alkanut jo henkisesti valmistautua siihen, että jonain päivänä joudun tekemään päätöksen vielä toisien hyvästien jättämisestä. Mutta kuten sanottu, päivä kerrallaan.








Helteiset kesäkelit ovat ajaneet koko perheemme villiintymään kesälaitumille. Kevätkylvöt on nyt pääpiirteittäin tehty lavankaulustarhassa. Kurpitsapenkki odottelee vielä lampaiden laitumille lähtöä ja pihaton pehkun tyhjäystä.

Pari viikkoa jaksoin karaista sisällä esikasvatettuja taimia raahaten niitä säntillisesti sisään-ulos-sisään. Kun ilmat lämpenivät ja kasvihuone sai seinät, päätin, että meni syteen taikka saveen, nyt ne lähtee. Innokkaan mutta mämmikouraisen apulaiseni kanssa istutin kasvariin tomaatintaimet ja niiden kanssa samoihin laatikoihin kumppanuuskasviksi sopivat basilikat. Myös paprikat ja chilit päätyivät kasvihuoneeseen, samoin kuin lehtiselleri ja persilja. Isoon laatikkoon päätyivät kasvihuonekurkun siemenet, rucola ja vihreät pavut. Yhteen lodjuun jätin vielä tilaa luovuudelle, jos yllättävä hinku istuttaa jotain pääsee yllättämään. Vähän sellaista pelivaraa. Tarvittaessa sitä voi hyödyntää vaikka taimien kasvatukseen, esimerkiksi salaatista voi tehdä vielä myöhemmin kesällä uudet taimet ja istuttaa kasvamaan, kun alkukeväästä kylvetty sato on korjattu ja syöty.

Puuhastelimme koko päivän vauvan kanssa kasvihuoneessa, hikoillen paahtavassa auringossa, odottaen sadetta, jota ei koskaan tullut. Luonto kaipaisi jo kipeästi vettä ja kaikki vihreä on muuttunut keltaiseksi tahmaisen siitepölykerroksen alla.

Tuttu joutsenpari on alkanut viihtyä kotirannassamme.  Kurjet ovat kadonneet lähipelloilta rämeen suojiin, soidin on ohi ja nyt ovat varmasti jo kovalla höökillä hautomapuuhissa. Laittamissamme linnunpöntöissä käy kova kuhina ja eräs sinitiaispari on päättänyt perustaa pesänsä tallimme katon väliin. Eilen lähdin ajamaan autolla pitkin metsäteitä, sillä loputtomassa liikkeessä sitkeästi pysyttelevä kuopuksemme ei enää malta nukkua päiväuniaan vaunuissa. Käynnissä hyrräävä auto ja takapenkin turvaistuin on ainoa paikka, jossa piltti malttaa edes hetkeksi ummistaa silmänsä. Siinä tietä pitkin ajellessani näin vähän matkan päässä suuren linnun liitelevän aivan puiden latvojen yläpuolella. Väritys toi heti mieleeni lokin, mutta jokin lentotavassa, muodossa ja koossa ei täsmännyt. Ajettuani hitaasti linnun kohdalle se jatkoi verkkaista liihotteluaan aivan autoni yläpuolella. Haukka. Valkoinen lintu, mustat, kiilamaiset siivenkärjet. Jokin suohaukka aivan selvästi, koiraspuolinen. Niittysuohaukka olisi täsmännyt, mutta siivet olivat paljon kiilamaisemmat. Arosuohaukka, voisiko olla? Tuijotin lintua haavi auki hyvän tovin, kunnes suljin suuni peläten, että autossa pörrännyt kärpänen lentäisi siitä kohtapian sisään. Näköhavainto täsmäsi ja lintu lensi aivan lähelläni ilman kiireen kiertämää, mutta en ole siltikään aivan vakuuttunut havainnostani, sillä arosuohaukkoja on Suomessa todella vähän ja laji on määritelty täällä kategoriaan "erittäin uhanalainen", maailmalla "silmälläpidettäväksi". Yhtä kaikki, havinto oli jännittävä ja mielenkiintoinen!






Kotipiirissäkin noita "silmälläpidettäviä" riittää taas. Himohautojamme, silkkikana Hönö-Hempukka, jonka esikoisemme on nimennyt äitikanaksi, on jälleen äitikana. Se lössähti puolitoista kuukautta sitten hautomaan kahdeksaa munaa, mutta munissa ei kolmen viikon hautomisen jälkeen alkanut näkyä kuoriutumisen merkkejä. Veikkaan, että annoin Höniksen hautoa liian kauan kanalan munintapesässä, jossa törpöt tyrnäväläiset aika-ajoin yrittivät huseerata häiriten haudontaa niin, että se oli mennyt varhaisessa vaiheessa plörinäksi.

Olin siirtänyt Hönö-Hempukan munineen tallin rauhaan hautomaan, mutta kun se vielä viikkoa lasketun ajan jälkeen istua nökötti tavoilleen tunnollisesti muniensa päällä, minua alkoi säälittää. Eräs tuttu kanankasvattaja lupasi myydä minulle kolme koneessa haudottua silkkikanan tipua. Hain tiput lasten kanssa eräänä aamuna ja ujutin ne sitten varovasti Höniksen siiven alle. Koska tiput eivät olleet ikinä oikeaa emoa nähneetkään, hautomakonelapsia kun olivat, pyörivät ne kuin puolukka p... mättäällä ihmetellen, että mikähän juttu. Hönö-Hempukka alkoi päästellä herttaisinta emokujerrustaan ja ohjaili kunkin tipun vuorollaan siipiensä lämpöön. Vaikka kaikki muu ympärillä romahtaisi, niin Hönö-Hempukan emonvaistoihin voi aina luottaa kuin kallioon.

Tiput ovat asustelleet meillä nyt viikonpäivät. Hönö-Hempukka on muuttunut potpottavaksi viuhkaksi, joka paimentaa adoptoituja pikkuisiaan herkeämättä. Silti se ei hyöki eikä noki, vaan antaa suorittaa hoitotoimet ja sietää myös innokasta kolmevuotiasta kananhoitajaamme. Sen tipuista, olivatpa sitten biologisia tai adoptoituja, on aina kasvanut kesyjä ja tasapainoisia aikuisia. En usko, että tästäkään poikueesta tulee poikkeus. Ihana Hönis. Jotain se tekee tuossa hommassa päivänselvästi oikein. Ei auta kuin tarkkailla ja ottaa mallia.




Myös vakituiseen kanalaamme muutti kaksi uutta asukkia. Kun haimme Venlan kanssa Ylermi-pässiä kotiin, koukkasimme samalla reissulla kyytiin kaksi nuorta risteytyskanaa. Kanoilla ei vielä ole nimiä, tavoillemme uskollisesti tutustumme niihin ja seurailemme, mitä niistä tulee.Tummaharjainen, jolla on raspinen ääni ja vahva oma tahto, on ehkä Janis. Tai Joplin. Tai Janis Joplin.

Odotan jo ilon ja (puutarhani puolesta) kauhunsekaisin tuntein pian päättyvää kanojen ulkoilukieltoa. Nyt, kun kanatarhan katemateriaalitkin odottavat valmiina jäätyään yli kasvihuoneestamme, päätimme lisätä projektilistalle myös katetun kanatarhan, jossa kanat voivat ulkoilla turvallisesti ja haukata happea myös tulevien ulkoilukieltojen aikana. Alamme rakentaa sitä jossain välissä, kunhan saamme tuon kasvihuoneen ensin valmiiksi. Niin, ja olisihan listalla myös lampola-kanalan katon viimeistely. Niin, ja yläkerran remppa. Ja pari muuta pikku juttua.

Mutta! Kanatarhaankin asti vielä kiritään!



16 kommenttia on "Luopumista ja uutta elämää"
  1. Hönö-Hempukka on täyttä kultaa 😍 Mulle tuli tippa linssiin kun luin pikkuisten Ylermin ja Eevin sielunkumppanuudesta. Jotenkin niin liikuttavaa. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin onkii <3 Ihana sinä :D En kyllä ihmettele, onhan tuo kaksikko liikuttava! Ollaan pitkään mietitty, mistä Eevillekin oma lammas kun jotenkin on tuntunut vähän "väkisin väännetyltä" nimetä sellainen noista meillä olleista. Kellään niistä ei mitään spesiaalijuttua ole tuon kuopuksen kanssa ollut kumminkaan. Ylermistä selvisi heti sen tultua, että siinä se on, sielujen sympatia :D <3

      Poista
  2. Mukava lukea naista teidan touhuista! Ja niita tuntuu riittavan. Niin meillakin nyt kun loysimme uuden kodin maalta puutarhoineen paivineen. On tilaa ja laania touhuta vaikka mita. Iloisia touhupaivia sinnekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa Sari! :) Valtavasti onnea uuteen kotiin, ihan mahtavaa! Iloisia touhupäiviä myös sulle, nyt niitä varmasti riittää uudessa kodissa ja tontilla :D

      Poista
  3. Eläinten luopuminen, myyminen kuin lopettaminen, on aina vaikea ja vakava päätös. Mutta ne ovat aina omistajan päätöksiä ja sellaisia, miten ne parhaakseen näkee.

    Ihana teidän kasvarista tuli! Minä en ole vieläkään uskaltanut (ehtinyt) istuttaa kasvihuoneisiin mitään. Ehkä viikonloppuna... katsotaan nyt!

    Haukkoja on ollut nyt jotenkin erityisen paljon liikkeellä. Useina aamuina töihin ajellessani, haukkoja liihottaa peltojen yllä saalistamassa. Ihanaa, kun saa ajella työmatkansakin maaseutumaisemissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juurikin näin. Sen lisäksi on omistajan velvollisuus huolehtia siitä, että eläimet saavat elää stressitöntä ja kivutonta elämää. Toisinaan tämä vaatii tekemään ratkaisuja, jotka jäisivät tekemättä jos ajattelisi vain itsekkäästi :) Eläimen kun on kuitenkin pakko vain olla ja sopeutua niissä olosuhteissa, joihin ihminen on sen laittanut elämään. Luonnossa eläin voisi itse päättää omaksi parhaakseen, mutta kotieläimellä ei ole siihen mahdollisuutta. Jää siis ihmisen puntaroitavaksi ja velvollisuudeksi tehdä päätökset sen puolesta.

      Keskenhän tuo vielä on, mutta alkaa näyttää jo lupaavalta! :) Minäkään en tiedä olisinko oikeasti uskaltanut, mutta hermoni menivät kertakaikkisesti niiden ulkoiluttamiseen :D

      Juu, mustakin tuntuu että haukkoja näkee jotenkin erityisen paljon. Se on kiva, vaikka tietääkin taas tehostettua vahdintaa kanoille... No, sitä suuremmalla syyllä täytyy kyhätä pikapuoliin se ulkotarha!

      Poista
  4. Hieno parivaljakko tuo Eevi ja Ylermi ja symppiksiä kuvia myös kasvihuoneesta. :) Voimia luopumisen tuskaan ja suruun, rakkaista eläimistä luopuminen on aina yhtä kauheaa. Tai minusta ainakin, vaikka kuinka koen, että on ollut oikea hetki tehdä päätös. Edelleen kaipaan kaikkia koiriani, jotka ovat jo vanhuuttaan ja sairauttaan poistuneet elämästäni. Onneksi lampaat ovat kuitenkin laiduntamassa tarpeeksi lähellä, ettei liian suuria muutoksia tule. <3

    Mahtavan kuuloinen kohtaaminen haukan kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Meiltä on monet eläimet lähteneet uusiin koteihin matkan varrella ja silloin, kun eläimestä luopuminen sellaiseen paikkaan, jossa sen on hyvä olla, ei luopuminenkaan ole niin raskasta. Nämä lopulliset jäähyväiset ovat sitten aina asia erikseen, kun jää niin valtava ikävä. Toki, kun eläimen hankkii, on siitä tietoinen että se lopullinen ratkaisukin tulee jossain vaiheessa eteen, kun eläin vanhenee ja sairastuu, eikä elämä ole sille enää hyvää. Olen jutellut asiasta viime aikoina mummuni kanssa, kun hän on joutunut seuraamaan yli 90-vuotiaan veljensä viimeisiä ja kivuliaita hetkiä viime viikot. Siinä mielessä eläinten kohdalla on asiat niin paljon paremmin kuin ihmisten, että läheisillä on mahdollisuus tehdä se armelias päätös, kun sen aika on <3

      Haukkakohtaamisesta olen itsekin edelleen hieman ymmyrkäisenä, koska olen melko varma havainnostani, mutta siltikin epäilen voiko se olla totta :) Arosuohaukat ovat kuitenkin niin harvinaisia, että näinköhän sittenkään oikein, vaikka tuntomerkit täsmäsivät. Joka tapauksessa kohtaaminen oli pysäyttävä, ja vielä jännä siinä mielessä, että tarkoitukseni oli ajaa pitkälle luonnonsuojelualueen laidalle asti, mutta avohakkuita tekevät metsäkoneet matkan varrella tukkivat tien ja päätin kääntyä kotiin päin. Jos en olisi kääntynyt, olisi tämäkin ihmeellisyys jäänyt näkemättä!

      Poista
  5. Osanottoa koirulista :-( Mutta muutenhan teillä näyttää menevän loistavasti! <3

    Me eli kissat ja mä muutetaan ensi viikolla takaisin omaan kotiin. Uusi ikkkuna pitäisi olla maanantaina, siivoan tiistaina ja sit keskiviikkona pärähtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotoista <3 Muuten menee todellakin mukavasti, ja on ihan kivakin kun on kaikkea leppoisaa vastapainoa, vaikka Elliä onkin kamala ikävä. Edelleen meidän esikoinen nukkumaan mennessään toivottaa "hyvää yötä äiti, isi ja Eevi. Hyvää yötä Elli, Lili ja Loui. Hyvää yötä kaikki kissat, vuohet, kanat, lampaat ja puput. Hyvää yötä puut ja kasvimaat".

      Ihana juttu, että pääsette kissujen kanssa takaisin omaan kotiin <3 Molemmille karvapörhelöille paljon terkkuja <3

      Poista
  6. Eevin kuvat uutukaisen seurassa ovat ihanan hellyyttäviä <3 Lapselle ihanaa kun on se ihan oma eläin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ovat tosiaan aika hellyyttävä kaksikko <3 Lapsilla on ihastuttava kyky kohdata eläimet avoimesti ja ennakkoluulottomasti. Sitä vuorovaikutusta on hauskaa seurata :)

      Poista
  7. Paljon on tullut mietittyä tuota omistajan vastuuta taata eläimilleen mahdollisimman hyvä ja lajinmukainen elämä. Nekun eivät tosiaan voi sitä villieläinten lailla päättää itse, vaan ovat täysin meistä ihmisistä riippuvaisia. Ja joskus sen takaaminen tarkoittaa meille ihmisille raskaita päätöksiä. Mutta suurinta välittämistä on myös kyky päästää irti vaikka itsestä se pahalta tuntuukin <3

    Tääläkin suli sydän Eevin ja Ylermin sielunkumppanuuden kuvauksesta ja kuvista! Mikään ei ole suloisempaa katseltavaa kuin lasten sekä eläinten välittäminen ja rakkaus, se on molemmilla niin pyyteetöntä.

    Ja voi Hönis <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samanlaisia ajatuksia pyörittelen päässäni itsekin alituiseen. Vaikka kuinka yrittäisi järjestää kotieläimilleen lajityypilliset olot, on kaikki kuitenkin keinotekoisesti ihmisen luomaa. Ihminen muodostaa eläinten laumat, rajaa elintilat ja niin edelleen. Eläimet sitten yrittävät toteuttaa itseään parhaansa mukaan noissa ihmisen asettamissa raameissa. Ihmiselle jää siitä valtaisan iso vastuu päättää asioista niin, että ratkaisu on eläinten kannalta oikein.

      Lasten ja eläinten kanssakäyminen on tosiaan valtavan aitoa ja ihanaa seurattavaa <3

      Poista
  8. Ihana tuo pieni kaksihampainen lammaspaimen! Teillä onkin tapahtunut paljon eläinmuutoksia viime aikoina. Hönö-Hempukka on aivan ihana emonen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisinaan tuntuu että tuolta pikku töröhampaalta lammaspaimennus sujuu paljon paremmin kun meiltä isommilta ihmisiltä :D Ja Hönö-Hempukka Hönttylä on todellakin mitä mallikelpoisin emo <3

      Poista