Tekemisen ja tekemättömyyden flow

20.5.19

Ihana, touhuntäyteinen toukokuu. Tosin niinä hetkinä, kun vanha ja ärsyttävä pahan päivän tuttuni, sisäinen ylisuorittajani on hiipinyt kylään, on pitkä työlista ollut ihan jotain muuta, kuin ihanaa.

Tuo rasittava ja kuluttava orjapiiskuri on jonkin sortin reliikki menneiltä ajoilta. Olen raahannut sitä mukanani tahtomattani vuosikaudet. Muutin sitä pakoon keskelle metsää, mutta pirulainen seurasi vaivihkaa. Olen huojentuneena huomannut, että enää se ei kuitenkaan asu luonani vakituisesti. Häädön antaminen sille tästä maallisesta tomumajastani on vaatinut työtä, terapeuttia ja aimo annoksen itseensä menemistä. Se oli niin vastahakoinen muuttamaan pois, että pitkään ajattelin suorittamisesta irti pääsemisenkin olevan suoritus. Ihminen on kumma elikko.

Olen huomannut toistavani tiettyä kaavaa, jolla kutsun sisäisen suorittajani kylään. Kun elämään tulee isoja muutoksia ja jokin järkyttää sisäistä mielenrauhaani, iskee vimma ottaa ohjat käsiin tiukasti edes jollain elämän osa-alueella. Okei, tuo homma meni väärin/ei-toivotusti/surullisesti/perseelleen, mutta ainakin tämän minä handlaan. Siirrän fokukseni niihin asioihin joissa pystyn saamaan aikaan jotain konkreettista ja alitajuisesti välttelen samalla sen mieltäni oikeasti painavan asian käsittelyä. Tätä kaavaa suorittaessani alan nähdä ympärilläni vain lisää suoritettavaa. Lisää harhautuksia. Ja kun työlista venyy enkä enää ehdi, pysty tai jaksa kaikkea, alkaa sisäinen suorittajani hyökkiä niskaani. Nimitellä laiskaksi, saamattomaksi ja epäonnistuneeksi. Ta-daa, kierre on valmis.





Tunne tuo aina mieleeni ikävän muiston yläasteajoiltani. Pyöräilin kauniina kevätaamuna kouluun kolmivaihteisella, äidiltäni lainatulla mummomankelilla, jonka jarrut eivät oikein toimineet (äitini pyörällä siksi, koska pikkuveljeni oli hukannut minun pyöräni johonkin lainattuaan sitä, koska oli hukannut omansa aiemmin. Meillä hukkui paljon pyöriä).
Olin ajoissa ja poljin kahdeksan kilometriä vailla kiirettä. Päästyäni keskustaan minulla oli vielä aikaa jäljellä ennen ensimmäisen tunnin alkua, joten päätin mennä kiertoreittiä. Reitin viimeisellä pätkällä, juuri ennen koulun pihaa, oli jyrkkä alamäki. Kyllä ne jarrut sen verran pitää, tuumin, ja karautin mäkeen aika vauhdilla. Jarrua painaessani vaijerista kuului pieni naps. Olipa kerran jarrut. Pyörän vauhti kiihtyi jyrkässä mäessä ja edessä oleva T-risteys suhteellisen vilkkaalle autotielle lähestyi. Risteys, jossa olisi ihan pakko jarruttaa, sillä reunimmaiset rivitalot estivät näkyvyyden tielle. Vaikka olipa näkyvyyttä tai ei, mitäs olisin mahtanut kun jarrut olivat poissa pelistä. Puristin kahvoja hikisin kämmenin, yritin vain jotenkuten ohjata ja siristin silmät puoliumpeen kolausta odottaen. Sitä ei onneksi tullut. Vauhtini laantui vasta, kun henkeäni haukkoen ohjasin mummofillarin koulun pihan loivaan ylämäkeen ja eturengas töpsähti kivipenkkiin. Sain välituntia valvovalta opettajalta nuhteet (siis minä! Aina mallikelpoinen oppilas!) siitä, kuinka pyörillä saa ajaa vain erikseen niille varatuille paikoille.

Pyöräilyepisodissa olisi voinut oikeasti sattua pahastikin, joten siinä mielessä vertaus saattaa hieman ontua. Tunne on kuitenkin hyvin samankaltainen. Vauhti kiihtyy, tie lähenee, päässä vilisee muutaman sekunnin aikana miljoona ajatusta enkä voi muuta kuin puristaa ohjaustankoa hikisin käsin ja toivoa, etten rämähdä kenenkään tuulilasiin tai kaadu asfaltille ilman kypärää. Jarru loistaa poissaolollaan. Kun saan tilanteen katkaistua, odotan ulkopuolista palautetta. Teit väärin, eihän tuo sovi. En olisi kyllä sinulta tuollaista holtittomuutta odottanut. 

Silloin ei 14-vuotias Sanni vain saanut sanotuksi motkottavalle välituntivalvojalle, että sori, nyt kävi näin ja näin ja että en minä tahallani, mutta kun jarrut ja sitä rataa. Sen sijaan pyysin anteeksi itku silmässä ja soimasin itseäni tyhmyydestäni. Tyhmätyhmä T-Y-H-M-Ä maailman helpoin ja yksinkertaisin asia etkä osannut sitäkään hoitaa oikein. Laskeeko käytösnumeroni tästä, ja mitä kaikki sitten ajattelevat? Oi sitä häpeää.





Kaksi viimeistä viikkoa olen porhaltanut jälleen jarru hukassa. Lopputulema on, että päädyn pyörimään pihalla saamatta oikeasti mitään aikaiseksi, ja lopulta vajoan sohvalle koomaan surkuttelemaan aikaansaamattomuuttani. Kun viime viikolla touhusin ulkona yrittäen saada jotain aikaan, olin varma, että päässäni surisee. Odotin jonkin sorttista napsahdusta. Sitä ei tullut. Surina jatkui.

Ensimmäistä kertaa moneen päivään keskityin hetkeksi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Surina ei suinkaan kuulunut päästäni. Yläpuolellani salavien kukinnoissa pörräsi mehiläisiä. Istuin puun alle. Näin yhden mehiläisen. Sitten kymmenennen. Sadannen. Puut olivat niin täynnä mehiläisiä ja kimalaisia, että pihamaalla raikasi tasainen surina.

Istuin ja ihmettelin. Siinä istuessani kuulin käen kukkuvan kaksitoista kertaa. Oliko se kesän ensimmäinen kukunta, vai olenko vain hiihdellyt päivätolkulla, anteeksi groteski ilmaus, pää niin syvällä perseessäni, etten ole kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota?

Siinä hetkessä tajusin, että niin se maailma vaan pyörii ja jatkaa kulkuaan ympärilläni, minun mitättömistä ongelmistani ja pääni sisäisistä demoneista piittaamatta. Mehiläiset surraavat, käki kukkuu, maapallo kiertää radallaan samaan vanhaan tahtiin. Kaikki on ihan hyvin.




Toukokuisen tekemisen flow on löytynyt jälleen, kun olen onnistunut jättämään sisäisen suorittajani ulos salavan alle mehiläisiä katselemaan. En muista viime kesänä nähneeni tontillamme ollenkaan mehiläisiä. Olinko silloinkin samanlainen höyrypää kuin nyt olen ollut, enkä vain kiinnittänyt huomiota?

Pingottamisen kierteestä päästyäni olen tajunnut myös, että kappas, kun nuo lapsetkin ovat ison osan ajasta aika hauskaa seuraa. Ja mikäs onkaan tuo komea mies, joka täällä asuu! Että kaikenlaisia ahaa-elämyksiä tässä.

Suurimman osa kaikesta siitä, jota suorittajaminäni on asettanut pakko-tehdä -kategoriaan, on oikeasti osoittatunut kuuluvan osastolle saa-tehdä-jos-haluaa-mutta-ei-ole-pakko. Mitä sitten, jos kylvänkin porkkanat viikon myöhässä? Kukaan ei kuole, vaikken saisi perunatilkun reunoja kitketyksi, tai hitto, vaikken edes istuttaisi koko perunamaata. Kukaan ei kärsi, vaikken jaksaisikaan istua aurinkoisena päivänä kirjoittamassa osuvaa ja nasevaa blogipostausta, vaikka edellisen julkaisusta onkin vierähtänyt jo tovi. Eikä ole maailmanloppu, vaikka äitini soittaessa ja kysyessä että "no, mitäs sä oot tänään touhunnu ja saanu aikaseks?", vastaisin, että en yhtään mitään muuta, kuin pitänyt lapset ja eläimet hengissä.

Hauskinta on ollut löytää jälleen tekemisen ilo. Karistaa suorituksen maku niistä asioista, joita on halunnut alun perinkin tehdä silkasta rakkaudesta ja siksi, että niistä tulee mieli hyväksi. Istua kuuntelemaan käen kukuntaa, kun siltä tuntuu.





Leppoisaa alkanutta viikkoa kaikille! Nauttikaa keväästä!
19 kommenttia on "Tekemisen ja tekemättömyyden flow"
  1. Tutunkuuloista menoa pääsi sisällä. Samoja oppiäksyjä opettelen itsekin. Aina vaan, vaikka jotain olen jo oppinutkin. Ainakin siihen asti, kun taas kerran alan opettelun uudestaan. Nyt olen juuri pari päivää puuhaillut kaikkea kivaa ja osin välttämättömiä pihalla, voimia yleensä riittää vaikka mihin, kunhan se sisäinen kriitikko saadaan hiljennettyä.

    Ihania sylilampaita kuvissa. <3 Leppoisaa viikkoa sinullekin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin nuo vanhat ajatus- ja toimintamallit tuntuvat iskostuneen niin selkärankaan, että välillä niihin tulee tahtomattaan lipsuttua. Olen pistänyt ihan saman merkille, että tekeminenkin alkaa taas maistua ja tuntua kivalta, kunhan sisäiselle piiskurille vain saa näytettyä pitkää nenää.

      Kiitos <3

      Poista
  2. Toivoisin myös pystyväni laittamaan sen stressaaja-minän sinne salavan alle mehiläisiä tuijottamaan. Koska todellisuus on se että maailma ei kaadu vaikka mikään ei menisi niin kuin on sen paperilla suunnitellut. Ja jos antaa itselleen aikaa keskittyä ja vapautta tehdä asioita eri tavalla kuin ennen niin niistä yleensä syntyy mahtavia juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, omallakin kohdallani valtaosa kaikesta kaaoksesta, kiireestä ja stressistä on ihan vain siellä omassa päässä :) Se on jännä, miten muiden suhteen osaakin olla usein salliva ja ymmärtävä, mutta itseään kohtaan ei.

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa. Joskus iskee epätoivo sen suhteen voiko suorittamisesta päästä ikinä eroon. Yhden totaaliuupumisen jälkeen merkit kyllä tunnistaa helpommin mutta silti se menee aina noin, sitä vaan pikkuhiljaa lipuu vanhoihin kaavoihin. Joskus mietin onko bloggaaminen vähän huono harrastus, kun pahimmillaan siinä tulee juuri esiteltyä niitä suuria urotöitään ja hui kamala jos ei ole mitään kerrottavaa :D Kyselijöille olen opetellut vastaamaan samalla tavalla nasevasti kuin itsekin kuvailit. Hengissä pysyminen ja elämästä nauttiminen on tärkeintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan sama juttu täällä. Minullakin se vaati ihan täydellisen uupumisen ja suoranaisen lahoamisen ennen kuin tajusin, ettei tämän nyt ihan näinkään kuulu olla. Nyt merkit osaa tunnistaa ajoissa, mutta vielä se jarrun käyttö toisinaan pääsee unohtumaan. Tuo on tosiaan tämän harrastuksen varjopuolia. Itse suhtaudun bloggaamiseen ajoittain todella ristiriitaisin fiiliksin, sillä kirjoittaminen ja valokuvaaminen on sellainen juttu, josta nautin ja josta tulee hyvä olo. Siitäkin saa kuitenkin stressin aikaiseksi niinä hetkinä, kun mitään järkevää tekstiä ei tunnu irtoavan sitten millään.

      Poista
  4. Kuulostaa tutulta, vaikka olenkin saanut höllättyä otetta, on itsesyyttelyprosessi vielä kesken :| Kauniita kuvia kuitenkin jälleen kerran, vaikka postaus olikin erilaisempi. :)
    Lämmintä ja leppoisampaa alkanutta viikkoa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höllääminen on taito, jota kyllä täytyy tosissaan opetella :) Siinäkin opettelussa pitäisi osata samalla olla itselleen armollisempi, ettei ala stressata siitä, että pitäisi stressata vähemmän!

      Poista
  5. Kylläpäs on jälleen tuttua tekstiä. Olen jo luovuttanut sen suhteen että töissä pääsisin eroon ylisuorittamisesta, mutta vapaalla pyrin ottamaan rennommin. Harmi että eihän se toimi noin, vaan ylisuoriutuja iskee päälle kotonakin. Lisäksi jos on kaltaiseni listafriikki, ei tuo hirveästi helpotusta nuo "to-do" listat joihin tupsahtelee lisää kohtia tuon tuosta.
    Nytkin lomapätkän lähennellessä loppua, tuskastelin kaikkia asioita jotka jäivät tekemättä. Tänään kun heiluin tuolla helteessä kasvimaalla talikon kanssa mutisten samalla kirouksia ja loppumatonta mantraa hommista jotka piti vielä päivän aikana saada tehtyä, pysähdyin hetkeksi katselemaan siestaa viettäviä elukoita. Samalla katselin tarkemmin myös ympärilleni ja yht äkkiä huomasin kuinka kaikki hedelmäpuumme olivat alkaneet kukkimaan ja kuinka täynnä piha olikaan erilaisia perhosia! En tiedä kuinka pitkään istuin vaan tuijottelemassa ympärilleni. Samalla mielestäni tyhjenivät listat ja tilalle tuli kuvat kaikista niistä mahtavista hetkistä joita lomalla tuli vietettyä. Elokuvareissu ystävän kanssa sekä naurukohtaukset jotka eivät meinanneet loppua millään. Ensimmäinen kalastureissu omalla virvelillä läheisellä järvellä sekä saaliista yhdessä miehen kanssa valmistettu ateria. Ensimmäiset pulsaattorilla pestyt pyykit. Veljeni lasten ilmeet heidän nähdessään nyt lampaamme ja kanamme ensimmäistä kertaa. Olohuoneeseen rakennettu maja. Lampaiden riemuloikat laitumelle päästyään.
    Että kyllä sitä lomalla tuli sitten kumminkin tehtyä vaikka mitä. Ja tosiaan se tekemisen riemu löytyi taas kun muisti miksi tätä haluaakin tehdä. Joskus pitää vain ottaa lamposista mallia ja ottaa suuhun korsi heinää sekä köllähtää hetkeksi maahan ihmettelemään maailmaa. Ehtii ne hommat tekemään myöhemminkin, jos ne muka niin tärkeitä on. Mut ensin vähä lepäillää ja ihmetellään.

    Leppoisaa kesän alkua myös sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan sen kaiken järjen mukaan pitäisikin mennä. Että olisi taito keskittyä niihin hyviin ja onnellisiin hetkiin, ja antaa itselle olantaputus ja kehuja kaikesta siitä, mitä on saanut aikaiseksi :) Usein sitä tuppaa lataamaan itselleen niin hirveän epärealistisen kasan odotuksia, että onko ihmekään, jos kaikkeen ei vain kerkiä ja aika riitä. Ja vaikka kerkiäisikin, niin ei siitä osaa nauttia, jos tekemisen ilo on kadonnut hampaat irvessä ja kiukulla listaa läpi suorittaessa. Aina sitä ehtii myöhemminkin, sitten kun siltä tuntuu jos tuntuu <3

      Poista
  6. Tutun kuuloista.. :D Myös täällä yritetään oppia olemaan rennommin, ja sillä asenteella että "kunhan muksut ja minä saadaan ruokaa, niin kaikki hyvin.." 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, niinpä :D Näin olen myös koittanut asioita ajatella, että "taas yksi päivä takana, minä, perhe ja eläimet elossa eli hienosti meni" :D

      Poista
  7. Mulla tuli totaalinen stoppi vastaan, ja olen nyt lomalla sosiaalisesta mediastakin (blogissa tästä kirjoitin enemmän). Muutamat lemppariblogit käyn kuitenkin lukemassa, kuten nyt sinun blogisi ☺️ Ja niin: aivan samanlaisia havaintoja elämästä, kun pysähtyy hetkeen; mitä kaikkea hienoa ympärillä tapahtuukaan! Ja lopulta iloisin mielin tekemisenkin luonne on muuttunut - eikä se lopulta ole edes niin tehotonta kuin luulisi. Mutta kompastuksia tulee. Nyt juuri toivun liian suuresta rasituksesta, funssa iski eli kroppa ja mieli huusivat lepoa. Jotain entisestä oppineena: lepään iloisin mielin ja hyväksyen tilanteen - en manaten tilannetta maan rakoon 😅

    Toivottavasti suorittajasi jäi nyt todella pitkäksi toviksi sinne salavan alle 😘

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun blogistasi olen löytänyt valtavan paljon ajatuksia ja tunteita, joihin samaistua :) Kun minä aloitan tuon stressierkkeilyn, muutun itse asiassa todella tehottomaksi. Armottomuus onkin vain valtava karhunpalvelus itseään kohtaan. Kun keho sairastuu, on se selvä merkki siitä, että on aika pysähtyä ja levätä. Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana sairastellut enemmän kuin koskaan ja luulen, että se on vain ollut kropan tapa ilmaista, että "nyt, hyvä ihminen, höllää vähän!"

      Toivotaan näin, pikaista toipumista sinne, toivottavasti flunssa pian väistyy ja olosi paranee!

      Poista
  8. Tällainen suorittaminen ja aikaansaannostensa kautta (itse) itsensä arvottaminen on varmasti nykyaikuisten vitsaus. Tai en tiedä, on siitä varmaan kärsitty aiemminkin, ja nyt vasta alettu ääneen myöntää, että sellainen itsensä piiskurointi uuvuttaa?

    En osaa pukea sanoiksi sitä läikähdystä joka sisässäni kävi kun tätä luin. Yhtä aikaa valtavaa myötätuntoa ja tuttuutta ja ahdistusta kun asia tulee tavallaan liian liki. Minutkin on lääkäri laittanut huilaamaan toisinaan kun en kerran itse ole osannut. Mutta vuodenvaihteessa pöllin jonkin naistenlehden radiomainoksesta itselleni uudenvuoden moton tai ajatelman, jota olen yrittänyt noudattaa: Kuuntele itseäsi niin kuin ystävää.

    On pitkä polku opetella itselleen lempeäksi. Niin ja käen kukuntaa kuului tässä Lounais-Hämeen ja Pirkanmaan rajalla ekan kerran vasta viime viikon lopulla, hieman tavallista myöhemmin, joten ehkä et ehtinyt hukata ekoja kukuntoja sielläkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin luulen, että kyllä varmasti aiemminkin tästä on kärsitty, mutta nyt siitä vasta aletaan puhua. Näitä ajatusmalleja varmaan jollain tapaa iskostetaan meihin jo lapsuudessa, kuten on myös vanhemmillemme tehty aikoinaan. Ahkeruutta ja kovaa työntekoa on pidetty arvossaan ja ne ovat olleet hyvän, yhteiskuntakelpoisen ihmisen mittari. Pohdittuani paljon tätä omaa suorittamisen vimmaani olen huomannut, kuinka pitkälti sekin kumpuaa tarpeesta saada hyväksyntää muilta. Jotenkin se on vielä korostunut siinä, ettei oma polkuni ole ollut sellainen, mitä minulta alun perin on odotettu. Nyt on tullut jotenkin hirveä tarve näyttää itselleen ja muille, että kyllä perkule vieköön pystyn tässä valitsemassanikin touhussa menestymään, saavuttamaan ja olemaan ahkera ja aikaansaava :D

      Tuo on äärimmäisen hyvä motto <3 Täytyypä ottaa se käyttöön ja pitää itselläkin mielessä!

      Poista
  9. Onhan lapsien ja eläimien pitäminen hengissä jo melkoinen saavutus. Uutisia kun lukee, niin ei se vaan kaikilta näytä onnistuvan :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi voi, luin sen jakamasi uutisen myös. Ei todellakaan tunnu kaikilta luonnistuvan :/

      Poista
  10. Tutunkuuloisia ajatuksia! Aikaan saamisesta tulee hurjan hyvä olo, mutta kun aikaan saatavaa on liikaa, ja ne vain kasautuvat päivä päivältä, on olo aivan kamala ja epäonnistunut. Tsemppiä suorittajan selättämiseen! Minä ajattelin kesän keskittyä samaan selättämiseen. :)

    VastaaPoista