Shetlandsaarten kronikat, osa 2: Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla

13.10.19

Shetlanti-viikkoni tiistaille olin varannut mitä mielenkiintoisimman tavan viettää yksi iltapäivä Wool Weekin tunnelmissa. Lautta veisi meidät Bressayn saarelle, jossa paikallinen pientilallinen esittelisi vierailijoille croftiaan ja eläimiään. 

Varasin liput heti matkani varmistuttua, ja täpisin innoissani jo ajatuksesta päästä tutustumaan shetlannin maatiaislampaisiin lähietäisyydeltä. Anttia intoiluni nauratti. Hän käy mielellään reissuillaan katsomassa sellaista futista, jota ei Suomessa näe, ja ehkä kiertelemässä olutpanimoita, joita ei kotimaasta löydä. Vaan kun vaimo lähtee unelmiensa lomalle, niin... No, hän säntää päätä pahkaa ihmettelemään kanoja ja maatiaislampaita ja pöyhimään villaa. Tekemään siis toisin sanoen ihan sitä samaa, mitä tekee kotonakin.




Bressayn-lautan oli määrä lähteä Lerwickin satamasta puoli viisi, ja neljän jälkeen laiturille alkoi kerääntyä siinä määrin innostuneen oloista, kotikutoisiin villamyssyihin sonnustautunutta porukkaa, että sain vahvistuksen odottelevani lauttaa oikeassa paikassa.

Pohjoistuuli puhalsi sinä päivänä hyytävästi, ja sataman pieni ja askeettinen odotustila alkoi täyttyä puikkojen kilinästä ja vilkkaasti juttelevista amerikkalaisista. Satamaan saapuneesta lautasta maihin hyppäsi tumma, hyväntuulinen mies. Hän esitteli olevansa Chris Dyer, Garths Croftin omistaja. Esittelyjen ja lyhyen briiffauksen  jälkeen siitä, mihin olimme menossa ja mitä luvassa, Chris opasti hyörivien villaturistien joukkiomme lauttaan.

Bressayn pään satamassa, seitsemän minuutin lauttamatkan jälkeen, meitä odotteli minibussi ja farmariauto, joilla Dyerin pariskunta kyyditsi retkiseurueemme koticroftilleen. Katselin saaren maisemaa auton ikkunasta. Lähes jokaisen saaren rantoja täplittävän kivisen talon pienetkin pihat oli aidattu, ja takapihoilla laidunsi lampaita tai shetlanninponeja. Etupihat olivat täynnä pieniä vihannesviljelmiä ja istutuksia, joilla tutut pohjoisen kasvit ja eksoottisemman näköiset puut, pensaat ja kukat kasvoivat iloisesti rinnakkain.

Croftin pihatietä reunustavalla laitumella näin villapalleroiden katraan, joka erottui värikirjollaan saaren täysvalkoisesta lammasedustuksesta. Suustani pääsi ihastunut mylvähdys. Voi miten ne on pieniä! Noita on ehkä pakko pakata pari matkalaukkuun kun palaan kotiin. Chrisin vaimoa nauratti. Hän kertoi, että saarella kasvatettiin nykyään pääsääntöisesti shetlanninlampaan ja liharotujen risteytyksiä, sillä juurikin maatiaislampaan pienen koon vuoksi ne olivat aika arvottomia lammasmarkkinoilla.





Kun koko seurue oli päässyt perille, pääsimme aloittamaan kierroksen. Chris pyysi meidät ensimmäisenä vajaan, joka oli täytetty kerityllä villalla. Saimme kuulla tarinan siitä, kuinka englantilainen arkeologi oli tavannut Orkney-saarilta kotoisin olevan tytön ja lopulta päätynyt ostamaan vanhan maalaistalon Shetlannista ja ryhtynyt säilyttämään shetlanninlampaita alkuperäisissä väreissään, viljelemään maata permakulttuurisin periaattein, kasvattamaan itse ruokansa ja tuottamaan villaa, lihaa ja munia paikallisille asiakkaille. Chris kertoi edelleen toimivansa leipätyönään arkeologian parissa opettajana, aloittavansa työpäivänsä aamuisin viideltä croftin puhteiden parissa ja työskentelevänsä siinä sivussa myös paikallisen rannikkovartioston leivissä. Tällainen jokapaikanhöyläily oli kuulemma erottamaton osa saarelaista elämäntapaa. Se, että kaikki toimivat vähän siellä sun täällä, piti eristäytyneen saarelaisyhteisön elinvoimaisena ja takasi sekä toimeentulon että palveluiden pelaamisen.

Shetlantilaisista ihmisistä silmiin pistänyt huumorintaju pilkahteli vahvasti myös Chrisin puheissa, kun hän kertoi meille paikallisen villalampurin arjesta, villojen kerinnästä, shetlantilaisen villan väreistä ja lampaiden kasvatuksesta kaikkine haasteineen.

Juttutuokion päätteeksi Chris tiedusteli, olisiko meillä intoa päästä lammaslaitumelle villapalleroita tapaamaan. Olin oitis toinen jalka aitauksessa.





En ole ujo ihminen, mutta small talk ei kuulu vahvuuksiini ja porukassa olen mieluummin hiljainen tarkkailija kuin keskustelun kannattelija. Mutta kun minut päästetään valtoimenaan irti keskelle kolmikymmenpäistä, polvenkorkuista lammaslaumaa, muutun siinä silmänräpäyksessä kottaraisenkakassa konttaavaksi ussun-mussuttavaksi (suomen kielellä) lässyttäjäksi. No, pääsin siis ainakin huolehtimaan siitä, että hullun lammasnaisen maineeni kiiri Bressaylle asti, kunnes Chris alkoi hienovaraisesti vihjata, että olisi aika siirtyä kierroksella eteenpäin. Jaa mitä? Enkö saakaan jäädä tänne asumaan?

Kierros jatkui tilan sikalaan. Navetan lämmössä, hyisiltä tuulilta suojassa, röhki tyytyväisenä kuusi maatiaisrotuista porsasta. Sikaa saarilla syödään paljon muun muassa pekonin ja makkaroiden muodossa, mutta niitä kasvattavat tahot ovat vähissä, sillä tehotuotantoon suuntautuneet sisäsikalat loistivat poissaolollaan, eivätkä siat sopineet perinteisten croftien mailla ympärivuotiseen ulkokasvatukseen.

Garths Croftilla sikoja kasvatettiin pienessä mittakaavassa, ja niiden luontaista käyttäytymistä hyödynnettiin tilan pyörittämisessä. Possukat laidunsivat tilan suuria laidunlohkoja muokaten ja lannoittaen samalla maata. Possujen jäljiltä laitumet kylvettiin jälleen lampaille sopiviksi laitumiksi. Croftilla kasvanut sianliha toimitettiin paikallisille ravintoloille ja tilan suoramyyntiin.





Sikalasta kierros kulki croftin puutarhaan. Avokasvimaalla pariskunta kasvatti paikallisessa ilmastossa viihtyviä juureksia ja kaaleja, mutta puutarhan suuri kasvihuone löi todella ällikällä. Valtaisan muovikasvihuoneen runkona oli käytetty järeitä muovikaaria, jotka oli Chrisin kertoman mukaan haalittu skotlantilaisilta lohifarmeilta, kaatopaikalle menossa olevista vanhoista kalankasvatuskehikoista.

Chris selitti, että järeän muoviset seinämät olivat Shetlannissa oikeastaan ainoa varteenotettava vaihtoehto kasvihuonemateriaalina, sillä talvimyrskyt lennättivät mukanaan paljon kiinteitä partikkeleita ja jopa pieniä kiviä, jotka rikkoivat lasiset kasvariviritelmät hetkessä. Muoviset kennolevyt varasivat myös hyvin lämpöä, ja kasvihuoneen sisällä olikin suorastaan trooppinen tunnelma, jonka turvin oli hyvä sulatella tuulenpuuskissa jäätyneitä näppejä.

Kasvihuoneen keskellä kasvoi erilaisia hedelmiä notkuvia puita. Reunoille oli sijoiteltu erilaisia kasviksia kurkuista ja tomaateista pähkinäpensaisiin, paisteisimmille paikoille oli kylvetty paprikoita ja chilejä. Kaarevan kasvihuoneen seinäpinta-ala oli hyödynnetty seinille ripustetuilla vanhoilla sadevesiränneillä, joissa pariskunta kasvatti mansikoita.

Kaikki Garths Croftin viljelykset lannoitettiin oman tilan lannasta tehdyllä kompostilla, ja pihan vihannesmaalla katteena käytettiin sikojen olkipahnaa. Chris kertoi vaalivansa tilansa mailla myös luonnonvaraisia alkuperäiskasveja, jotka kukoistivat kestävän, maata säästävän ja luonnonmukaisen maanviljelyn johdosta. Näin tilalla saattoi tavata kesäaikaan myös valtavasti erilaisia pölyttäjiä, jotka puolestaan olivat välttämättön linkki luonnonmukaisen maatilan ja omavaraisen ruuantuotannon pyörittämisessä. Eihän ole mitään järkeä tavoitella voittoa kestämättömällä ja luontoa kuluttavalla maataloudella, jos sen seurauksena pölyttäjät häviävät. Sen myötä ei ennen pitkää ole mitään, mitä viljellä.





Kasvihuoneessa pällistellessämme Chris kysyi, löytyikö porukasta koirakammoisia. Halutessamme hän voisi esitellä tilan paimenkoiraa työssään, mutta kertoi, että usein vierailevissa porukoissa löytyi ihmisiä, joita koirat pelottivat, ja että tämä ohjelmanumero olisi halutessamme vaihtoehtoinen lisä. Eräs porukasta hihkaisi, että ilman muuta, koirakammoiset jääkööt kasvihuoneeseen! Heittoa seurasi yksimielinen mumina.

Hetken kuluttua Chris palasi pieni, kettumainen hännänkuiskuttaja vilkkaasti ympärillään viuhtoen. "Tässä on Brynn, walesilainen nimi walesilaiselle koiralle. Brynn on nuori walesinpaimenkoira, ja korvaamaton lampurin apu, vaikka onkin vielä vähän kokematon ja into riittää toisinaan enemmän kuin taitoa".

Ihmiset olivat Brynnin näkemisestä lääpällään ja heittelivät kilpaa leluja, jotka ketterä koira nappasi ilmasta kiinni. Katselin koiran touhua aivan sydämen kuvat silmissäni. Tämän tästä se häipyi hetkeksi leikin lomasta isäntänsä jalkoihin, ja Chris paijasi koiraa hellästi. Minulle koira toi mieleen punaruskean ja valkoisen värisen kangaskappaleen, joka oli pistetty pyykkikoneeseen tonnikahdensadan linkousohjelmaan. Se liikkui vilkkaasti ja vaivattomasti kuin saukko vedessä. Ainoastaan silloin, kun joku ryhmästä heitti lelun vahingossa vihannespenkkiin, se pysähtyi kasvimaan reunaan ja katsahti isäntäänsä kuin apua pyytäen. Ryytimaalle ei ollut lupaa mennä telmimään, ja viisas koira tiesi sen.






Kun Chris johdatti meidät takaisin laitumen portille, alkoi hänen jaloissaan innokkaana häärivä Brynn käydä levottomaksi. Se tiesi pääsevänsä pian töihin. "Älkää säikähtäkö, äänensävyni koiraa kohtaan muuttuu pian tiukemmaksi. Se kuuluu asiaan, kun koiraa ohjataan, ja Brynn on nuorena ja kokemattomana herkkä innostumaan pellolla".

Näiden saatesanojen myötä isäntä aukaisi veräjän, ja koira syöksyi sujahtaen sisään. Muutamassa sekunnissa se keräsi pitkin laidunta leväällään olevat lampaat siistiin nippuun. Chris talsi perässä, jääden hyvän välimatkan päähän lampaista ja niiden parissa työskentelevästä koirasta. Välillä hän huusi komennon koiralle ja näytti suunnan kädellään. Brynn siirsi työtä käskettyä kontakymmentä lammasta muutamalla hienovaraisella liikahduksella isäntänsä käden näyttämään suuntaan.

Paimennuksen seuraaminen oli hypnoottista. Ihminen puuttui toimintaan ainoastaan satunnaisilla komennoilla, ja näytti siltä, kuin koira lukisi hänen ajatuksiaan, tulkiten käsimerkkejä ja älähdyksiä, jotka olivat meille sivusta seuraajille kuin vierasta kieltä. Lampaat seurasivat tapahtumien ketjua yhtä saumattomasti. Koira ei kertaakaan mennyt kovin lähelle katrasta, eikä päästänyt ääntäkään. Näytöksen joka sekuntti oli vaivattoman näköinen ja hallittu, ja ihmisellä oli siinä (näennäisesti) todella pieni rooli. Koira tiesi vaistojensa varassa täysin, mitä sen tuli tehdä, ja lampaat reagoivat yhtenäisenä ryppäänä, liikkuen koiran pienenkin liikahduksen ajamana aitauksen nurkasta toiseen, sitten keskelle.

Mietin siinä vaikuttavaa näytöstä seuratessani omien lampurivaiheideni tragikoomisuutta. Chrisin lampaat olivat Shetlannin mittapuulla kesyjä, mutta samana päivänäkään niistä ei voisi puhua kesyinä verratessa omiin lampaisiini, jotka suorastaan tunkevat syliin ja kilpailevat keskenään ihmisten huomiosta ja rapsutuksista. Vaan kun kerään niitä kerittäväksi, saan itse toimittaa paimenkoiran virkaa ja onnistun siinä kerta toisensa perään surkeasti. Lampaat tietävät aikeeni, eivät vakuutu ollenkaan samoin kuin lampaat Brynnin edessä, vaan säntäilevät ympäriinsä kuin päättömät kanat. Viime kevätkerinnöissä teloin Killi-oinastamme pyydystäessäni sormeni niin, että ramppasin kevään röntgeneissä ja magneettikuvissa, ja vietin kesän käsi tukisiteisiin käärittynä. Siinä laitumen aitaa vasten nojaillessani koukistelin hymähtäen pikkusormeani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole palautunut täysin toimintakuntoiseksi.

Pohdin, että elämästäni kyllä eittämättä puuttuu yksi tuollainen Brynn.





Lyhyen mutta ytimekkään paimennusnäytöksen päätteeksi Dyerin pariskunta teki vielä kauppoja lihasta ja villasta, joita saimme halutessamme ostaa kotiinviemisiksi. Shetlanninlampaan raakavillan osto kokeilumielessä kehruupuuhiin houkutteli kovasti, mutta pikkuruinen matkalaukkuni oli jo valmiiksi tuliaisineen niin täyteen ahdettu, etten olisi saanut villakuormaa raahattua millään Suomeen saakka.

Paluulautta odotteli jo laiturissa, kun Chrisin vaimo kaartoi parkkipaikalle ja tiputti minut ja samassa kyydissä olleen iäkkäämmän englantilaismiehen sataman parkkipaikalle. Odotellessamme loppua porukkaa ja lautan lähtöä, juttelin tuon herrasmiehen kanssa hyvän tovin villasta. Hän kertoi olevansa Shetlannissa kolmatta kertaa neulomiseen hullaantuneen vaimonsa kanssa. Mies oli hyvin kiinnostunut suomalaisista maatiaislampaista ja yleensäkin lampaiden pidosta näin pohjoisilla leveyspiireillä. Hän oli tyrmistynyt kuullessaan, että suomalaista lampaanvillaa hävitetään niin paljon, ja lupasi olla vaimoineen mukana kinkereissä, jos joskus innostuisin luotsaamaan Suomeen Shetland Wool Weekin kaltaisen villafestarin.

Kiitin hyvästä ideasta, aikamoiset Teiskon villaviikot minua jo kotona odottelivatkin loppujen kerintöjen ja villojen käsittelyn kanssa, mutta ne olivat kyllä ihan yhden naisen show.

Ainakin toistaiseksi!





Shetlandsaarten ensimmäisen matkan kirjoituksen löydät TÄÄLTÄ.


11 kommenttia on "Shetlandsaarten kronikat, osa 2: Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla"
  1. Apua, kuinka ihania lampaita! Paimenkoiran työtä on kyllä niin ihana seurata; jotenkin se, miten eleettömästi koira paimentaa laumaa - ja kun koiralla on enemmän kokemusta, se ei tarvitse ihmisen ohjausta melkein laisinkaan - siinä on jotain niin kiehtovaa ja maagista.

    Sulla on ollut varmasti tosi ihana reissu Shetlannissa, kuvien ja tekstien perusteella reissu on ollut varmasti odotuksen ylittävä! Ja nyt, kun tiedät millaiset Wool Weekit siellä on, voit alkaa suunnitella suomalaista versiota niistä... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne olivat kyllä niin lutusia, kuin kutistettuja suomenlampaita <3 Tuo paimennus on tosiaan ihan maagista seurattavaa. Iski tuosta reissusta kyllä niin valtava paimenkoirakuume, että isäntä alkaa olla helisemässä... :D Ehkä vielä joskus!

      Matka ylitti tosiaan kaikki odotuksetkin, vaikka alkuun oudokseltaan yksin lähteminen vähän jännittikin. Näin jälkikäteen olen onnellinen, että tuli tehtyä reissu nimenomaan yksinään. Veikkaan, etteivät Teiskon villaviikot ehkä olisi ihan yhtä iso hitti, tosin menihän tuon shetlanninkin version kehittelyssä useampi vuosi... :D

      Poista
  2. Kiva lukea näitä! Pääsin itse ekaa kertaa Shetlantiin 2 vuotta sitten, justiin Wool Weekille. Kuten sinulla, se lisäsi bensaa liekkeihin ja pakko päästä näille Pohjanmeren saarille vain yltyi. Tuollainen Brynn olisi kyllä todella tarpeellinen, vaikka minulla ei edes ole niitä lampaita :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos tykkäät! Kävinkin lueskelemassa Wool Week -kertomuksiasi blogistasi ennen lähtöäni <3 Tuohon maailmankolkkaan on kyllä vaikea olla rakastumatta. Brynn oli kyllä niin kaikin puolin ihana otus, että sellaisen tarvitsisi elämäänsä varmasti jokainen, oli lampaita tai ei :D

      Poista
    2. ♥ Voi että, uskomatonta kuulla, että löysit blogini ja wool week -juttuni.
      Ai niin, ps. jos olet Maatiaisen jäsen, niin vasta ilmestyneessä jäsenlehdessä on artikkelini Orkneysaarten levää syövistä lampaista ;-)

      Poista
    3. Ai se oli sinun kirjoittama! <3 Kun kävin ensimmäistä kertaa postilaatikolla reissuni jälkeen niin Maatiainen oli luukussa, ja tietysti lammasjuttu aukesi ensimmäisenä kun avasin lehden. Nauratti ihan, että siinä haikeana harmittelin ikävääni takaisin Shetlantiin, ja nenän eteen ilmestyy juttu Orkney-saarista :D

      Poista
    4. Ehkä siinä käy niin, että nää saaret hakeutuu sun luo ;-)

      Poista
    5. No siltä vaikuttaa :D Mutta aivan ihana juttu oli lehdessä! Oli ilo lukea, ja niin kivaa, että meitä on muitakin noihin Skotlannin syrjäisiin saariin ja niiden lampaisiin hurahtaneita :)

      Poista
    6. Niin on <3 Jutussa harmitti vain se, että tilanpuutteen takia siitä oli jätetty siellä täällä olevat tyhjät välirivit pois - tekstin oli tarkoitus olla leppoisampaa: väli aina, kun tunnelma tai aihe vähän vaihtuu - nyt lukija ei tajua hengähtää niissä paikoissa. Mutta teksti kumminkin näin mahtui kokonaisuudessaan. Palatkaamme näihin aiheisiin! ;-)

      Poista
  3. Ihania pikkuisia pallerolampaita! Tunnistan tuon piirteen itsestäni myös, siis sen että juutun aina lepertelemään koirille, kissoille, ötököille, eikä mua saa kulummallakaan irti. Juttelen kyllä ihmisillekin, mutta yleensä eläinten kanssa löytyy se kontakti ihan eri tasolla.

    Kaikkinensa niin ihanan kuuloinen reissu, ja miten hienolta (ekologiselta ja luonnonläheiseltä) kuulostaa tuon pikkutilan toiminta. Aivan mahtavaa, että pääsit sinne! Shetlantiin siis. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään myös jutella ihmisille, mutta huomaan välillä olevani vaivaannuttavaa seuraa, kun sellainen "lätisemisen jalo taito" ei oikein ole hyppysissä :D Ihailen ihmisiä, joilla on taito keskustella tuosta noin vaan, mulla vaan varmaan puuttuu joku geeni... Mutta annas olla kun eteen tyrkätään joku elikko.
      /
      Kaupungilla kulkiessa kuulin muutamassakin ravintolassa käytettävän tuon croftin lihaa ja oli jotenkin mukavaa, ettei paikallisestija vastuullisesti tuotettu sapuska ollut mikään ökyhintainen spesialiteetti, vaan jopa itsestäänselvyys. Että tottakai käytettiin ensisijaisesti paikallisia tuotteita, joilla turvataan myös muiden saarelaisten elinkeinoja ja pidetään muuten syrjäinen seutu elinvoimaisena. Sellaisessa isomman mittakaavan omavaraisuudessa olisi Suomessa paljon opittavaa :)

      Ja muutenkin, kuin vain tuolla croftilla, ympäristöä tunnuttiin yleisesti arvostettavan ja vaalittavan. Roskiksia oli joka nurkalla, enkä juuri nähnyt ihmisten vaikkapa viskaavan tupakantumppeja maahan, mitä Suomessa näkee koko ajan tehtävän. Jos jossain oli joku satunnainen roska, se pisti heti silmään kaiken puhtauden keskellä.

      Poista