Shetlandsaarten kronikat, osa 3: Lampaiden ja meren Bressay

20.10.19


Ennen kotoisampiin tunnelmiin siirtymistä, haluan kertoa teille vielä Shetlannin-matkani hienoimmasta kokemuksesta: lähtöpäivän extempore-patikkaretkestäni Bressayn saarelle. Vaikka matka oli hienoja kokemuksia pullollaan, tuohon muutaman tunnin nummilla haahuiluun kiteytyi kuitenkin täydellisesti se, mitä reissulta olin kaikkein eniten kaivannut ja sen myötä myös löysin.

En malta olla jakamatta kanssanne vielä näitä kuvia ja tunnelmia, vaikka kotopuolessakin riittäisi taas kirjoitettavaa. Eli vielä kerran mennään!




Torstaipäivän aamuna aikani Shetlandsaarilla läheni loppuaan. Olin luovuttanut hotellihuoneeni ja tunnelma oli sellainen lähtöpäivämäisen nihkeä. Lautan oli määrä lähteä illalla seitsemältä. En ollut viitsinyt tehdä suunnitelmia enää sille päivälle. Korkeintaan päättänyt, että yritän tappaa aikaa kahviloissa norkoilemalla, syömällä hyvin ja hoitamalla viimeiset tuliaisostokset.

Istuin söötissä Peerie Shop Caféssa aamiaisella ja kuuntelin, kuinka naapuripöydän herra vaihtoi sanaa tarjoilijan kanssa. Lopulta mies totesi tarjoilijalle, että täytyy tästä lähteä, pitää ehtiä Bressayn lauttaan.

Jatkoin kahvini ryystämistä ja luin Lerwickin kirjakaupasta ostamaani Shetland Diariesia. Kirjassa luontokuvaaja ja tv-persoona Simon King kertoo kokemuksistaan ajalta, kun hän muutti perheensä kanssa vuodeksi Shetlandsaarille työprojektin merkeissä ja menetti sydämensä saarille siltä istumalta. Bressayn saari, etenkin sen hyvin harvaan asuttu ja syrjäinen itäpuoli, mainittiin kirjassa useaan otteeseen.

Hitto. Siellä minä olin edelleen, maailmankolkassa, johon olin jo vuosia unelmoinut pääseväni. Minulla olisi yhä kahdeksan tuntia aikaa ennen kuin lähtisin, ja koska ties voisin tulla takaisin. Heitin kahvit kitusiini ja lähdin lompsimaan kohti Bressayn lauttalaituria.








Olin käynyt Bressay-saaren lauttasatamassa kahdesti aiemmin, ja nähnyt pätkän saaren länsirantaa auton ikkunasta matkatessani vierailulle Garths Croftille. En ollut hetken mielijohteessani ehtinyt tehdä mitään sen suurempaa retkisuunnitelmaa. Lähdin vain talsimaan ja suuntasin itään. Sille autiolle puolelle, jossa Simon Kingin mukaan oli vain vapaana laiduntavia lampaita ja villieläimiä.

Kävelin ohi Bressayn postitoimiston ja harmittelin mielessäni, miksei kotikylämme postin pihalla laidunna shetlanninponeja ja lampaita. Pieni, remmillä pytingin tolppaan kytketty koira haukkui kimeästi ohi kulkiessani. Sen omistaja oli varmasti hoitamassa sisällä asioitaan.

Mitä korkeammalle itään vievää tietä kuljin, sitä harvemmaksi kävi asutus ja sitä enemmän näin lampaita ja pelloilla parveilevia hanhia ja muita lintuja. Mäen harjanteen päällä pysähdyin ihailemaan vanhan croftin raunioita ja sen melkein itseni korkuista kiviaitaa, kun kuulin pitkän, matalan tuhahduksen. Käännyin ja tuijotin suurinta koskaan näkemääni sonnia silmästä silmään.

Sonnin takana kykki lauma mustanpuhuvia lehmiä. Isoja olivat nekin, vaikkakin näyttivät varsin hentoisilta ja simpsakoilta siinä valtavan vartijansa hyvinkin fyysisen peffan takaa pälyillessään. Lehmälauma katsoi minua epäluuloisesti ja varuillaan, ihan kuin niillä olisi sonnin takana muka ollut syytä pelkoon. Varsinkaan, kun epäluuloa aiheutti pöllämystynyt, tuulentuivertama, viiskytkiloinen turisti, jonka kuikuili hieman varvistaen kiviaidan takaa.







Lehmät jäivät seuraamaan menoani uteliaina, kun jatkoin matkaani. Miettivät varmaan, ettei tuollaisiakaan höpöttäviä pööpöilijöitä niillä main joka päivä näe.

Mäen päällä kuin tyhjästä ilmestyi sadetihku ja samaan aikaan paistoi aurinko. Sydämeni otti varmasti ylimääräisen lyönnin nähdessäni korkealta mäeltä meren ja sitä reunustavat jylhät, kanervan peittämät kukkulat. Pienet järvet piirtyivät taivaanharmaina läiskinä maisemaan ja loivat syyssävyihin pukeutuneen kanervikon rinnalla sellaisen vaikutelman, että ajattelin jonkun vääntäneen näkökeskukseni kontrastinsäätönappulan rajusti överiksi. Yritin kuvata näkymää, mutta maisema oli kertakaikkiaan liian iso pienelle kameralleni. Sen kaiken äärellä tunsin itseni äärimmäisen hyvällä tavalla ihan mahdottoman pieneksi.

Harhailin pitkän tovin pitkin erään niemennokan kinttupolkuja ja huomasin, että vapaana laiduntavat lampaat tekivät vetisillä, kuoppaisilla ja kaniininkolojen peittämillä nummilla loikkimisen todella paljon ketterämmän ja vaivattomamman näköiseksi, kuin se todellisuudessa oli. Ryömittyäni jostain takaisin kapealle tielle kuljin ohi vanhan maatilan (näkyy alla olevassa kuvassa), jonka isäntä oli kahden bordercolliensa kanssa työn touhussa, keräämässä lampaita kerittäväksi.

Olin nähnyt Dyerin pariskunnan croftilla paimenkoira Brynnin paimennustyössä, mutta siinä hetkessä, kahden kokeneen koiran työskentelyä täysin lavastamattomassa tilanteessa katsellessani, olin jälleen tippa linssissä ja huuli pyöreänä. Yritin olla muina naisina, ihan kasuaalisti vaan, hiihdellen mahdollisimman vähin äänin pois paikalta, jotten häiritsisi kolmikon työtä. Siltikään en malttanut olla seuraamatta, kuinka pienieleisesti koirat ohjasivat lampaat muutamissa sekunneissa haluttuun paikkaan, croftille vievään mäkeen seisomaan ja odottelemaan seuraavalla laitumella laiduntavan katraan kokoamista. Koko aikana isännän ei tarvinnut kun heilauttaa kättään pari kertaa toivottuun suuntaan ja huutaa molemmille koirille nopea komento. Koirat tiesivät tarkalleen, mitä niiden piti tehdä, ja lampaat toimivat prikulleen suunnitelman mukaan.





Jatkoin matkaani kapeaa hiekkatietä pitkin asuttamattoman niemen päätyyn. Aallot hakkasivat kallioihin, suulat syöksähtelivät veteen ja kolme hyljettä seurasi kulkuani rantaa mukaillen, kun lipsuttelin meren hiomilla kivillä. Muuten niin kauniin ja luonnontilaisen rannan kivillä lojui käsittämätön määrä meriveden tuomaa muoviroinaa: narunpätkiä, ketsupinkorkkeja, muovipulloja ja kaikenmaailman härpäkettä, jotka irvistelivät neonväreissään pyöreiksi hioutuneiden kivien ja merilevärihmojen väleistä.

Keräsin ilkeimmän näköisiä narunpätkiä taskut täyteen, mutta totesin sitten hävinneeni taistelun. Roskaa oli ihan liikaa. Mietin, että jos aaltojen voima sai kivetkin hioutumaan niin täydellisen pyöreiksi, mitä se mahtoikaan tehdä auringossa ja suolavedessä haurastuneelle muoville? Rantavedessä kuhisevat kalat olivat epäilemättä muovisilppua täynnä. Sadat suulat syöksähtelivät torpedomaisesti meriveteen ja nousivat sieltä ylös kaloja nokissaan kantaen. Hylkeiden ei varmasti tarvinnut muuta kuin uida suut auki kalaparvien läpi saadakseen mahansa täyteen. Sydäntä kylmäsi pohtiessa, mihin kaikki tuo meren hioma muovi päätyi.




 Niemennokassa minua tervehtivät ääretön horisontti, molemmin puolin vellova valtameri ja ylitse vyöryvä kunnioituksen tunne. Rantapenkereet olivat kaniinien kulkuväylien ja kolojen reunustamia, ja siellä täällä ruohikossa näkyi saukkojen jättämiä ravun kuoria ja reviirimerkkauksia. Vanhojen kivirakennusten jäänteet nököttivät kaiken sen keskellä vanhana, rapistuneena muistona siitä, että ihmiset ovat silläkin paikalla joskus eläneet. Niemessä oli myös vanha muinaislöydös, kivi, johon oli tehty kaiverruksia ajanlaskun alun aikaan. Sen ympärillä oli vanha hautuumaa, jonka kivien sammaloituneet kaiverrukset ajoittuvat 1800-luvulle.

Ymmärsin täysin, miksi hautausmaa oli perustettu sille paikalle vielä senkin jälkeen, kun rakennukset olivat autioituneet ja niiden asukkaat varmasti jo siirtyneet suojaisampaa elinpaikkaa etsimään. Itse en usko jumaliin, ainakaan minkään kirjoihin ja kansiin painetun määritelmän puitteissa. Siellä seisoessa kuitenkin ajattelin, että yhtään kenenkään on mahdoton seistä siinä sitä kaikkea katsomassa, ja olla tuntematta jotain itseään suurempaa.




En ikinä, en missään, ole onnistunut kadottamaan ajantajuani niin kuin tuolla Bressayn itäisellä rannalla haahuillessani. Kun jälleen tuttu ja hivenen neuroottinen arkiminäni tavoitti löysi jälleen ihanasti karanneet ajatukseni, oli aika palata takaisin. Lähteä monen kilometrin taipaleelle kohti satamaa ja Lerwickiä, josta paluulautta kohti manteretta ja sitä myöten kotimatkaa alkaisi.

Saaren länsipuolelle käveltyäni minulla oli vielä aikaa odotella lauttaa, joten päätin piipahtaa saaren ainoassa kahvilassa lounaalla. Kahvila oli kyhätty vanhaan koulurakennukseen, ja tiskin takana hääri kolme paikallista iloisesti rupattelevaa naishenkilöä, jotka tarjoilivat lämpimiä voileipiä ja tuoretta kahvia pressopannusta samalla mainostaen, että jokos huomasit, että meillä on täällä myös tällainen uusi ja nopea WI-FI -yhteys.


Liikenneruuhka Shetlannin tyyliin


Illalla puoli seitsemältä istuin lautassa, joka matkaisi seuraavat 12 tuntia Aberdeeniin. Olin saanut Antille minulle varatusta sleeping pod -osastosta ikkunapaikan. Tuijotin ikkunasta ulos, ja ikkunan ulkopuolella näin hylkeen pään ilmestyvän pinnan alta laivaa ihmettelemään. Olin onnistunut siihen asti pidättelemään itkua, mutta nähdessäni hylkeen katsomassa hetken verran laivaa ja sukeltavan sitten takaisin, hanat aukesivat. Itkeä pillitin seuraavat puoli tuntia, siitä syystä, että jouduin lähtemään. Ajattelin, että voi kun vain voisinkin käydä noukkimassa perheen kyytiin ja matkata lautalla sinne saman tien takaisin.

29. syntymäpäiväni kului Aberdeenissa norkoillessa ja lentokoneessa istuessa. Kun ensimmäisen lentoyhteyden aikana lentoemännät toivat minulle synttärien kunniaksi herkkupussin ja kuulumiset, että lentoamme myöhästyttäneiden sääolojen vuoksi myös jatkolennot viivästyvät ja näin ollen mahdollisuus ehtiä kotiin olisi vielä olemassa, jaoin namit vierelläni istuneiden herrojen kanssa. Pidimme pienet vuosipäiväkekkerit entuudestaan tuntemattomien matkalaisten kesken.

Kotona Tampereella olin neljältä aamulla. Lokakuun kylmässä sadesäässä en saanut Anttia innostumaan ajatuksesta, että häipyisimme koko perheen voimin Shetlannin arvaamattoman ilman armoille palaamatta koskaan. Täytyy siis tyytyä siihen ajatukseen, että kun muu perhe hinkuu johonkin etelän lämpöön lojumaan, minä suunnistan mieluummin takaisin Skotlannin saarille saukkoja ja hylkeitä bongaamaan.


Aiemmat reissuraportit:

Lerwick ja Ness of Sound
Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla
12 kommenttia on "Shetlandsaarten kronikat, osa 3: Lampaiden ja meren Bressay"
  1. Olipa mukava lukea matkakertomuksesi. Niin kovin erilaisia maisemia on maailma täynnä ja ei niitä oikein voi kokea kuin paikan päälle menemällä. Tuommoisia elämyksiä muistelee lopun elämäänsä :)

    VastaaPoista
  2. <3 Itku täälläkin tahtoo tulla. Ymmärrän niin hyvin kuten varmaan arvaat! Jokin noissa paikoissa koskettaa sisintä. Takaisin on päästävä, se on selvä! Minullakin kotimatka Shetlannista alkoi laivalla Aberdeeniin, olin ottanut paikan naishytistä (4 henkilöä), mutta silloin myrskyn takia yläpunkkia ei täytetty, joten meitä oli vain kaksi. Hyttikaverini oli shetlantilainen nuori nainen, jolle ison laivan keikkuminen kuin pikku vene oli ihan arkipäivää. Suurin huoleni, että joku laattaa yläsängystä niskaani, jäi toteutumatta :-D
    Mutta siis asiaan. Niin ihana tämä omakohtainen kokemuksesi Bressaysta! Oi että. Kävin minäkin yhdessä WW-tapahtumassa siellä, silloin Bressayn majakalla oli virkkuukurssi, se oli hieno, mutta eihän siinä ehtinyt mitään omaa kokemusta paikasta saada, kun on kimppakuljetukset tms. Tuo ex tempore -retkesi on aivan mahtava, mikä onni, että merkit viittasivat siihen suuntaan!
    Onnesi olin varannut koko Shetlannin-reissulle viitisen päivää (sitä ennen olin ollut 3 viikkoa Orkneyllä), ja päättänyt varata pari päivää omatoimiseen matkailuun Shetlannissa, niinpä pääsin bussilla Unstiin ja olin siellä yön yli.
    Mutta mutta... Haluaisin vielä tutustua Yellin saareen, ja sitten koko Shetlannin etelä- ja länsiosat ovat näkemättä ja ja... Peerie Shopin kahvilaankin pitäisi taas päästä <3
    Aargh. Hirveä matkakuume. Kyllä se niin on, ettei etelän lämpö houkuttele sitten yhtään, vaikka täällä on kohta marraskuu. Suolavesipärskeet ja lampaat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, no sulla kävi tuuri kun yläpunkkaan ei laitettukaan huonovointisia matkaajia :D

      Unstin ja Yellin reissun tahdon tehdä myös ehdottomasti seuraavalla reissulla! Anttikin kiinnostui hyvien oluiden ystävänä, että voisi lähteä matkaseuraksi, kun kuuli että Unstilta löytyy Iso-Britannian pohjoisin panimo. Tuo kolme ja puoli päivää oli tosiaan aivan liian lyhyt aika, mutta kun lapsetkin tuossa kohinalla kasvaa niin pian on jo helpompi tehdä hiukan pidempiä reissuja ja haravoida saaria syvällisemminkin, vaikka nähtävää ja koettavaa siellä varmasti riittäisi loputtomiin.

      Aivan sama juttu, kyllä nuo rantalomat ja etelän lämpö ovat ihan muiden juttu. Tuulta, tihkua ja valtoimenaan vellovaa merta vain tänne, kiitos :D

      Poista
  3. Kuulostaa kyllä edelleen ihanalta paikalta, hienoa että pääsit tutustumaan siihen! Olin itse alle kolmikymppinen (manner-)Skotlannissa käydessäni, mutta muistan etenkin tuoksut, värit ja luonnonmaisemat edelleen hyvin. Vaikka olenkin kovasti kotona viihtyvää tyyppiä, Skotlantiin haluan vielä joskus matkustaa uudelleen.

    Hiukan huvitti tuo 'neuroottinen arkiminäsi,' kuulostaa hyvin tutulta. :) Ja ihan huippuja nuo hassukorvaiset ja tiellä köllöttävät lampaat, jotka näyttävät siinä köllötyskuvassa melkein koirilta. :D

    Kiva kuulla taas myös teidän kotoisia kuulumisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Skotlannin värit, tuoksut ja luonto jättävät kyllä iänikuisen muistijäljen. Nykyään tuntuu, että valokuvia muokataan niin rajulla kädellä, etteivät ne enää edes vastaa todellisuutta. Tuolla oli hieno huomata, että totuus oli yhä tarua ihmeellisempää :) Minäkin oon niin kotihiiri etten normaalisti koskaan matkakuumeile mihinkään, mutta tuonne lähtisin takaisin tältä istumalta, jos mahdollisuus tarjoutuisi.

      Nuo hassukorvaiset olivat varmaankin leichester-rotuisia, ja sitten niiden ja shetlanninlampaan risteytyksiä. Näyttivät kyllä enemmän kanin ja lampaan risteytyksiltä kilometrin pituisine korvineen :D Siellä croftilla vieraillessani tilan emäntä tiesi kertoa, että sikäläiset risteyttivät maatiaisia paljon noiden liharotujen kanssa saadakseen lampaisiin enemmän massaa. Tuolla Bressaylla näki kyllä valtavan kirjon erilaisia lammasrotuja.

      Poista
  4. Ihanat Skotlanti-tarinat! Meillä taitaa siis olla synttärit aika lähekkäin? Onneksi olkoon jne. Paitsi tietysti että mä oon sua 30 vuotta vanhempi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit <3 Mun synttärini on Maailman eläinten päivänä, eli 4.10. :D Paljon onnea myös sulle merkkipäivän johdosta!

      Poista
  5. Oi ei �� Miten ihanaa luettavaa! �� Tääkin tahtoo �� Kirjoittamisesi on kyllä niin elävää, että tuntuu että haistoin ja maistoin kaiken! Voisit kirjoittaa nuihin maisemiin romaanin jossa olisi ripaus jotain mystistä ja romanssia ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että tykkäsit <3 Heh, siinähän sitä olisikin idea :D Ja samalla hyvä tekosyy lähteä uuteen reissuun Shetlandsaarille, ihan vaan kirja-aineistoa ja inspiraatiota kerryttämään :P Vielä kun saisin Antin houkuteltua matkalle mukaan, niin siinä olisi mystisen romanssin ainekset jo ihan kasassa. Sitten voisin tarinoida tiiliskiven paksuisen seikkailusaagan siitä, kuinka Skotlantiin ja lampaisiin hurahtanut saukkobongari kohtaa tuulisilla nummilla vastentahtoisesti Shetlantiin päätyneen olutpanimoita kiertelevän skottitoffeen ystävän, lempi roihahtaa ja yhdessä he suuntaavat kohti suolapärskeistä auringonlaskua.

      Poista
  6. Apua. Olen niin henkeä pidätellen lukenut sun matkakertomustasi ja nyt kolmannessa tuli itku. Miten mahtavalta tuo kaikki kuulostaakaan ja miten upeasti osaat kuvailla just niitä asioita, joita mun sielu halajaa. Tää on ollut IHANA matka, kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset ihanasta kommentista, ilo kuulla että pidit <3 Pohdin näitä kirjoittaessani, mahtaako kukaan jaksaa edes lukea kilometrin mittaista matkakertomustani, etenkin, kun kokemusta oli haastavaa pukea sanoiksi. Olen todella iloinen, että tunnelma välittyi. Kiitos :)

      Poista