Villan monivaiheinen muodonmuutos lampaan turkista langaksi oli minulle vielä muutama vuosi sitten täysi mysteeri. Hankin ensimmäiset lampaani viisi vuotta sitten, ja kun ensimmäisten kevätkerintöjen aika koitti, tönötimme isännän kanssa lammasaidan pielessä päät kenkallaan, vanhan mallin keritsimet tanassa ja mietimme, että mistähän ihmeestä pitäisi aloittaa.

Sittemmin kerintä on helpottunut, kun siihen on sitkeällä tekemisellä muotoutunut ihan omanlaisensa tyyli. Kilotolkulla villaa hypistellessä ymmärrys myös lajitteluun on karttunut. Villaa alkoi kertyä vuosien varrella nurkkiin säkeittäin, ja jossain vaiheessa syttyi ajatus, että voisi olla korkea aika ryhtyä opiskelemaan, kuinka kaikkea tuota vähäiset varastotilamme täyttävää kuitua voisi hyödyntää.

Oppini villan käsittelystä ja ja jalostuksesta ovat täysin itse tekemällä (ja Youtuben opastuksella) toimivaksi havaittuja. Voi olla, että joku oikea keritsijä tai kehrääjä lyö kättä otsaan toistuvasti lukiessaan tätä miettien, että tuohan tekee kaiken päin honkia.

Siitä huolimatta kerron nyt, kuinka meidän lampaidemme villat muuttuvat valmiiksi langaksi vaihe vaiheelta.


Kaiken alku: keväällä syntyneen karitsan villat keritään ensimmäisen kerran syksyllä, ja siitä eteen päin mielellään kahdesti joka vuosi.


Vaihe 1: KERINTÄ

Eläinsuojelulaissa seisoo, että lammas tulisi keriä vähintään kerran vuodessa. Lämmin suositus on kuitenkin suorittaa kerintä kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin. Monesti aiheuttaa ihmetystä, minkä ihmeen takia kesän laitumella villaa kasvattanut lammas keritään nakuksi talvea vasten - eikö pitkä villa olisi hyvä jättää päälle, jotta se lämmittäisi ilmojen kylmettyä?

Ylipitkä, paksu villaryijy eittämättä näyttää lämpimältä, mutta ei sitä oikeasti ole. Pitkä villa alkaa ennen pitkää huopua ja likaantua, jolloin se ei itse asiassa lämmitä lainkaan. Suomalaiset maatiaisrodut kasvattavat jo kaksi viikkoa kerinnästä villaa sen verran, että se pitää lampaan lämpimänä. Mikäli syyskerinnät venyvät myöhäiseksi, ei villaa tarvitse kyniä aivan ihoa myöten. Kerityn villan alta kasvava uusi villakerros on puhdasta, kuohkeaa ja erinomaisen lämmintä.


Lähtötilanne: lampaat puhtaassa, pitkässä villassa laidunkesän jäljiltä


Hankin aikoinaan kerintöjä varten perinteisen mallin käsikeritsimet, mutta en oppinut niitä koskaan käyttämään. Ne tuntuivat jotenkin kömpelöiltä, etenkin kriittisissä paikoissa ja esimerkiksi peppu- ja mahavilloissa, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän likaantuneita ja huopuneita. Tätä nykyä vannonkin ihan tavallisten Fiskarsin keittiösaksien nimeen.

Aloitan operoinnin lampaan harjaamisella, jotta saan pahimmat roskat ja heinänkorret villasta pois. Kerintään ryhdyn tekemällä jakauksen, josta lähden leikkaamaan ohutta kerrosta kerrallaan ihoa myöten. Kun sakset kulkevat ihoa pitkin lappeellaan, leikattavan kerroksen pitää kyllin ohuena eikä ihoa venytä keritessä, ei lampaan ohut nahka lipsahda vahingossa terien väliin. Ihan erityistarkka saa olla taipeiden alueella, jossa iho on erityisen venyvää. Leikkaan aina pituussuunnassa niskasta peppuun, näin lopputuloksesta tulee siistein ja villa irtoaa isoina "levyinä". Leikkaan näin talteen hyvät selkä- ja kylkivillat. Kun käyttökelpoinen villa on tallessa ja pakattuna puhtaaseen paperisäkkiin, voi huonommat maha- ja pyllyvillat sekä usein heinänkorsilla kyllästetyt kaulavillat saksia huolettomammin maahan ja lopuksi lakaista pois.


Asiakas kerintäpöydällä



Raakavilla pysyy hyvänä, kun sen säilyttää hengittävässä paperisäkissä. Kovin pitkää säilytystä raakavilla ei silti kestä näinkään pakattuna siinä olevan luontaisen lanoliinin vuoksi. Mitä tuoreempana villan saa jatkokäsittelyyn, sen parempi.






Vaihe 2: PESU

Itse en pidä villan pesua välttämättömänä tässä vaiheessa, vaan katson pesun tarpeen aina tilanteen mukaan. Meillä lampaat elävät pihatossa ja ulkoilevat ympäri vuoden, joten etenkin kevätkerinnöistä saatu talvivilla on kuitenkin usein enemmän tai vähemmän kuraista, lampaiden makoillessa ja hyöriessä mielensä mukaan missä sattuu. Silloin pesen villan ennen jatkokäsittelyä.

Laitan villan likoamaan (noin) kädenlämpöiseen veteen, johon saatan villan likaisuudesta riippuen vuolla joukkoon hieman Marseille-saippuaa. Tässä vaiheessa huopumisvaroitus! Erityisesti maatiaislampaan villa on hyvin herkkää huopumaan, joten villa kannattaa vain äärimmäisen vähäeleisesti upottaa veteen, ja sen jälkeen pitää näppinsä erossa koko sotkusta. 

Kun vesi on jäähtynyt ja värjäytynyt karmean kuraliejun väriseksi, villat nostellaan varovasti uuteen, puhtaaseen veteen ja liotusta jatketaan. Enää en yleensä lisää saippuaa, jottei arvokas, ihoa hoitava lanoliini liukenisi villasta liiaksi. Vaihdan vettä ja jatkan liottamista, kunnes vesi alkaa näyttää kirkkaalta.

Jotkin pienkehräämöt käyttävät villan pesussa apuna isoja saaveja ja verkkopusseja, joihin villa pakataan ja joissa niitä on helppo nostella sen enempiä möyhimättä uuteen, puhtaaseen liotusveteen. Itsekin aion ilman muuta ottaa tämän konstin käyttöön, vielä en vain ole saanut aikaiseksi.

Pesun jälkeen on vuorossa kuivaus. Minulle isäntä on nikkaroinut kuivaustasot, jossa on pienisilmäistä verkkoa pingotettuna puukehikkoon. Villa imee itseensä valtavan määrän vettä, joten kuivumiselle on hyvä varata useampi päivä hyvin tuulettuvassa paikassa. Kiitoksia satelee, kun omat kuivuvat villani valtaavat milloin aurinkoon parkkeeratun peräkärryn, milloin saunan lauteet. Kuivuvaa villaa on myös suotavaa käännellä ja pöyhiä niin usein kuin mahdollista, vähintäänkin päivittäin.



Etenkin puhtaiden laidunvillojen kanssa skippaan usein työlään ja sotkuisen pesuvaiheen ja karstaan villan sellaisenaan.


Pestyä ja kuivatettua villaa




VAIHE 3: KARSTAUS

Vaikka pyrinkin huolelliseen pohjatyöhön ja yritän parhaani mukaan harjata roskat villasta jo ennen kerintää, löytyy pientä heinänpätkää, timotein tähkää ja ojakellukan tarrautuvia siemeniä villan seasta vielä pesunkin jäljiltä. Aina, hitto vieköön. Nypin roskia irti aina sellaisen silmään sattuessa jo villojen kuivatusvaiheessa niitä pöyhiessäni, mutta putsattavaa riittää silti vielä ennen karstauksen aloittamistakin.

Aloitin karstauksen opettelun lemmikkikaupasta saatavilla koiran karstaharjoilla. Sittemmin löysin kirpparilta vanhat, ruosteiset ja kuluneet käsikarstat, ja raaputin villaa niillä yötä päivää. Isännän kävi minua kai sääliksi, ja hän ryhtyi ihmettelemään, etteikö tuohonkin hommaan olisi jonkinlaista konetta saatavilla. Onhan niitä karstamyllyjä, totesin. En vain ollut raaskinut moisesta aparaatista edes haaveilla.

Meidän Antti, googlailun mestari, löysi ennen pitkää karstamyllyjä varsin kohtuulliseen hintaan valmistavan ja myyvän HappyWooling -verkkokaupan Etsystä. Kun mylly tönötti puolentoista viikon perästä koottuna keittiömme pöydällä, villainen maailmani mullistui. Hetken opettelun ja jokusen Youtube-videon jälkeen karstaus myllyllä alkoi sujua. En myöskään ollut enää niin nöppösen nuuka roskien putsailusta, sillä karstamyllyllä karstatessa roskat saa napsittua kätevästi pois kyydistä myös karstauksen lomassa. Villaa myllyyn syöttäessä ja tapuleja erotellessa villa tulee vielä käytyä läpi niin, että lajittelussa kyytiin unohtuneet lyhyemmät kuitupätkät saa nypittyä pois - näin langasta tulee pehmeämpää, eikä se pistele ja kutita käytössä.

Kehräykseen käyttämäni villan pyöritän myllyn läpi kolmesti, joskus neljästi. Hidastahan tuo on hämmentää, mutta uskokaa pois, silkoisen pehmeäksi karstattu villalevy säästää aimo annoksen kehrääjän hermoja ja näkyy lopputuloksessa tasaisempana säikeenä. 







Vaihe 4: KEHRÄÄMINEN

Kaiken ämpyilyn ja moninaisten työvaiheiden jälkeen seuraa vaiheista haastavin: kuidun kehrääminen säikeeksi. Itse ostin Tori.fistä kolmisen vuotta sitten ensimmäisen järkevän matkan päässä myynnissä olevan rukin, jonka kuvauksessa vain luki "osat tallella ja toimiva". Siinäpä kaikki se informaatio, mitä tuolloin ensimmäisestä harjoitusrukistani kaipasin, sillä en ymmärtänyt noista vehkeistä hölkkäsen pölähtämää.

Youtube oli jälleen ystävä yrittäessäni ymmärtää kehräämisen mekaniikkaa. Kirosin ja pärräsin, kun vaivalla kehruukuntoon väsäämäni villa kiertyi sykkyrälle ja katkesi kehrän torvessa omaan mahdottomuuteensa. Ensimmäinen aikaansaamani ehjä lankasäie oli paksua, möykkyistä ja kiertyi sykkyrälle jo rullalla. Olen siitä hankala ihminen, että että kun yritän jotain, minkä taitava ihminen saa näyttämään vaivattoman helpolta, mutta osoittautuukin sitten omien yritysteni lopputulemana olevan jotain ihan muuta, totean sekä työvälineelle, miehelleni, olohuoneen väliovelle sekä koko muulle universumille, että pitäkää tunkkinne

Kehrääminen oli kuitenkin sellainen taiteenlaji, jonka pariin palasin jossain hetken hairahduksessa turhautumisesta huolimatta aina uudestaan. Sain Facebookin Kehrääjät-ryhmästä hyviä neuvoja, joilla saatoin säätää rukkiani niin, että lanka alkoi kulkea rullalle nopeammin ja pienemmällä kierteellä. Salaisuus oli kiristää ämmää, jolloin rukki vetää säiettä nopeammin, eikä jää jyystämään kierrettä torven ulkopuolelle. Vielä sitäkin tärkeämpää on, ettei säikeeseen jää roikkumaan ja puristamaan rystyset valkoisena. Ei, vaikka se tuntuukin todella luontevalta vaihtoehdolta silloin, kun kädet vielä hakevat tehtäväänsä, rytmi on hakusessa ja rukki tuntuu hurruttavan hirveällä tahdilla samalla, kuin polkeva jalka yrittää jostain kumman syystä polkea sitä reippaammalla tahdilla, mitä kuitu karkaa sormien välistä.

Koska päässäni toimii vaikenematon jukeboksi ja kaikki tekemiseni saavat siellä soimaan jonkin rallatuksen, päätin hyödyntää tätä ajoittain ärsyttävääkin ominaisuutta hyödykseni. Aina kehräämään alkaessani päässäni alkoi poljennon rytmissä soida TÄMÄ BIISI. Olin varmasti koominen näky hoilatessani gaelinkielistä kipaletta osaamatta tippaakaan gaelia, samalla kun keskittyneenä räpelsin villamyttyjä ja huojuin poljennon rytmissä. Vaan uskokaa tai älkää, se auttoi. Taustabiisi auttoi pitämään tahdin tasaisena,, ja aina, kun sävelmä alkoi kulkea pikakelauksella, hoksasin, että poljen kuin spandex-mies pitkällä suoralla Pirkan Pyöräilyssä. 

Harkitsin jo hetken aikaa sijoittavani säästörahani moderniin pystyrukkiin, kunnes kohtalo puuttui peliin. Perin isotätini vanhan kiikkalaisen vinorukin, jolla kehräys sujuikin huolellisen putsaamisen ja säätämisen jälkeen varsin mallikkaasti vanhaan, oikkuilevaan pikkurukkiini tottuneena.

Eipä tuo kiikkalainenkaan varmasti helpoin mahdollinen rukki etenkään uudempien, nopeussäädettävien mallien rinnalla ole, mutta ajan myötä sitä on oppinut ymmärtämään. Kun nyörien kireyden saa säädettyä sopivaksi ja kehrääjä malttaa pysyä rentona ja rytmissä, sujuu haastavammankin kuidun, kuten angoran tai koirankarvan kehräys.


Valmista, kehrättyä säiettä



Vaihe 5: KERTAAMINEN

Kehrätystä säikeestä syntyy valmista lankaa, kun se kerrataan. Yksinkertainen säie on herkkää katkeamaan, mutta kertaaminen tuo langalle kestävyyttä. Itse olen toistaiseksi kerrannut vain kaksisäikeistä, joten kerron siitä, kun en vielä muusta tiedä.

Kun säiettä on valmiina kaksi rullallista, voi kertaaminen alkaa. Lankojen päät syötetään rullalle aivan kuin kuidut säiettä kehrätessäkin: ne kiinnitetään alkulankaan polkemalla niin, että kuidut kiertyvät alkulankaan ja alkavat vetäytyä rullalle. Kertaamisen A ja O on, että jos olet kehrännyt säikeet S-kierteellä (rukin pyörä pyörii myötäpäivään), tehdään kertaaminen Z-kierteellä (pyörä pyörii vastapäivään). Jonkinlainen rullateline auttaa siinä, että rullat pyörivät samassa tahdissa ja säikeet kulkevat torveen tasaisesti. Säikeiden välissä pidetty sormi ohjaa ne kiertymään toistensa ympärille, ja nyöriä kiristämällä, sekä säikeitä hieman puristamalla, voi säätää lankaan toivomansa kierteisyyden. Itse tykkään kehrätä melko löyhäkierteistä lankaa, sillä se jättää säikeet ja sitä myöten koko lopputuloksen kuohkeammaksi ja pehmoisemmaksi. Tiukemmalla kierteellä langasta saa napakampaa ja jäykempää.








Kun lanka on valmista, kerin sen vyyhdinpuulle ja sidon molemmat langan päät ympäri niin, että vyyhdistä muodostuu kasassa pysyvä lenkki. Sen jälkeen laitan lankavyyhdin likoamaan veteen. Jos en ole pessyt villaa lainkaan kerinnän jälkeen, lisään liotusveteen kevyesti villan pesuun soveltuvaa pesuainetta (ja tässä kohtaa huomaan aina, että puhtaankin oloisesta villasta likaa irtoaa aika tavalla).  Huolella sidotun vyyhdin voi myös laittaa pyörimään hellimpään mahdolliseen pesukoneen villapesuohjelmaan.

Valmiiden lankojen liotus on tärkeää, sillä märkänä langan kierteen epätasaisuudet asettuvat. Liotuksen jälkeen ripustan vyyhdit kuivumaan roikkuen ja ripustan vielä jonkun painon avuksi, tehostaakseni kierteiden tasoittumista.




Voilá, näin saamme valmista lankaa lampaasta neulepuikoille käden käänteessä! Tai ainakin parin mutkan kautta.

Tällaisessa ruohonjuuritason kehräyksessähän voisi lähteä hifistelemään oikein urakalla. Kehruukuituun ja sen myötä lopputulokseen kun voi vaikuttaa jo jalostusvalinnoilla, ja edeten siitä aina lampaiden kuivitukseen, ruokintajärjestelyihin, ruokinnan merkitykseen villan laadussa, ja niin edelleen. Ehkäpä myöhemmin tulen pohtimaan näitäkin asioita syvällisemmin blogissa, jahka saamme uudet kainuunharmaslampaamme kotiin ja pääsen tulevien uusien kuvioiden myötä testailemaan, miten voin vaikuttaa villan laatuun entistä paremmin.


Mikäli villa-aihe kiinnostaa, käy lukemassa myös nämä:


Takana on aikamoinen kevät. Kerrottavaa siitä riittäisi pienen romaanin verran, ja se on osaltaan pahentanut valtavaa tyhjän "paperin" kammoa. Kun ei ole kertakaikkiaan osannut päättää, mistä lähteä tätä sumaa purkamaan niin, että kirjoitusinto lähtisi jälleen rullaamaan.

Säästän teidät seikkaperäisyyksiltä, ja kerron kuulumiset tiivistettynä:

  • Karitsoinnit alkoivat maaliskuun lopulla, kun Nuunu-uuhi pyöräytti pässineloset. Seuraavalla viikolla viimeisillään tiine Nana-lammas sairastui raskausmyrkytykseen, mutta tokeni siitä synnytettyään kolme potraa pässiä. Sitä ennen muutama vuorokausi kului allekirjoittaneella yöt lampolassa nukkuen ja vastahakoisesti hoitoon suhtautuvaa lammasta lääkiten, sillä päätin, että rakas uuhi ei kyllä minun vahtivuorollani kupsahda. Näistä karitsoinneista meidän oli määrä jättää uuhikaritsat omaan katraaseen, joten seitsemän pikkupässin kanssa luoviessamme käänsimme toiveikkaina katseemme ensisynnyttäjä Bambiin. Odotin Bambin karitsointeja vasta vapun tienoille, mutta uuhi yllättikin kaikki, varmaan itsensäkin, pullauttamalla maisemasynnytyksenä heinäseimen viereen kolme syötävän suloista uuhikaritsaa jo huhtikuun alkupuolella. Kevään karitsointirupeama sairastumisineen ja joidenkin osalta hankaline synnytyksineen oli väsyttävä, henkisesti raskas ja yhtä aikaa valtavan opettavainen kokemus. Kolmen viikon aikana sain oppia noista omituisista eläimistä enemmän, kuin mitä olen ehtinyt oppia koko aiemman, viiden vuoden lampurin urani aikana.




  • Muutamaa viikkoa ennen karitsointien alkua lapset jäivät koronahässäkän vuoksi pois päivähoidosta. Kotihoidon, lammassäädön, töiden ja kaiken muun ohella päätimme, että yläkerran toinen makuuhuone pitäisi saada vapuksi muuttokuntoon. Ja niin me saimme. Voin kertoa, että uni uudessa makkarissa olisi sen rykäisyn jälkeen maittanut! Harmi vain, että olohuoneen nurkassa kolmen vuoden ajan nukkumaan tottuneille lapsille ihan oikeassa makuuhuoneessa yöpyminen oli ensimmäisen viikon ajan levottomuutta ja hämmennystä aiheuttava kokemus. Alkujärkytyksen jälkeen alakertaan saatu lisätila ja ikioma yläkerta ovatkin olleet pilttien mielestä hauskin homma ikinä.

  • Pappakoiramme Loui siirtyi keväällä niin sanotusti ajasta ikuisuuteen. Sen kivut eivät enää pysyneet hallinnassa, ja alkoivat vaikuttaa liiaksi koiran elämänlaatuun. Ennen metsälenkkejä rakastanut Loui alkoi pysähdellä ja vinkua jo parin sadan metrin kävelyn jälkeen. Aiemmin maailman ihmisrakkain koira muuttui myös arvaamattomaksi, ja näykkäisi sekä minua että lapsia useampaan otteeseen. Louilla oli kolme asiaa, joita se rakasti tässä maailmassa yli kaiken muun: ihmiset, ruoka ja metsässä samoilu. Kun sen mielenkiinto kahteen niistä alkoi sammua, olisi ollut vain ajan kysymys, koska kolmaskin seuraa perässä. Lili-koiramme ei ole koskaan elänyt ilman koirakaveria, ja se masentui aika tavalla Louin vaihdettua hiippakuntaa. Olimme keskustelleet ja suunnitelleet uuden koiraystävän hankintaa jo pitkään, sillä tiesimme Louin kanssa jo yli vuoden ajan, että hyvästien aika lähestyi. Lilin reaktio Louin menetykseen oli kuitenkin voimakkaampi, kuin osasimme odottaa; onneksi olin tehnyt koko alkuvuoden pohjatyötä niin, että uusi, nelijalkainen perheenjäsen saattoi muuttaa luoksemme pikaisella aikataululla. Mistä pääsemmekin siihen että...

... meillä on koiranpentu. Speedy, nimensä veroinen työlinjainen bordercollie, muutti meille yhdeksänviikkoisena pennunpallerona kolme viikkoa sitten. Pennun hankinta kennelistä oli meille uusi kokemus, sillä aiemmat kolme koiraamme ovat olleet aikuisia rescue-koiria. Lilin saapumisen jälkeen reilu kolme vuotta sitten päätimme, että seuraava koira meille muuttaisi vasta, kun kaksi aiempaa vanhuskoiraamme eivät enää hilluisi menossa mukana. Päätimme myös, että tähän elämäntilanteeseen meille sopisi parhaiten pentuna hankittu työkoira, jonka voisin opettaa touhuamaan mukanani farmin töissä ja touhuissa.

Syksyisellä Shetlannin-matkallani (reissuraporttini Shetlannin-reissustani löydät TÄÄLTÄ) pääsin seuraamaan niin walesinpaimenkoiraa kuin myös bordercollieita työssään, ja se oli menoa. Nyt pennunviikari saa opetella meillä kaikessa rauhassa kelpo koiran elämän perustaitoja, ja myöhemmin ryhdymme tunnustelemaan käsi käpälässä, miltä työ pienen villatilan lammaspaimenena maistuisi.


Speedy juuri kotiin tulleena, 9-viikkoisena



Myöhäinen kevät sai hetkeksi epäilemään, olisivatko laitumet lampaidenlaskukunnossa vielä juhannuksenakaan. Vaan kun ilmat lämpenivät, kasvoi ruoho kohinalla ja villapallot pääsivät aloittamaan kesätyönsä kesäkuun alussa. Sitä ennen karitsat elelivät elämänsä ensi kuukaudet aitojen pitelemättömissä, kirmaillen vapaina pitkin Kukkolanmäkeä, tehden mennessään selvää kasvimaakyhäelmistäni ja pelargoniaistutuksistani. Välillä kymmenpäinen karitsalauma aiheutti kotiraitillamme liikenneruuhkan teiskolaisittain, kun tien päädyn mökkiläiset jäivät autojonossa odottamaan pikkulampaiden hidasta maleksintaa hiekkatiellä.

Naapurimme järven toiselta puolen osti neljä pikkupässiä lemmikkilampaiksi; loput pässit ja Killi-oinas lähtivät ennallistamaan perinnemaisemaa Ruovedelle. Uuhet lähtivät Bambin kolmen karitsan kanssa maisemanhoitohommiin Kangasalle. 






Sitä saattaisi kuvitella, että keväisen karitsointien kauhunäytelmän jälkeen hieman matalamman profiilin lampurointi olisi enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Vaan minkäs sitä ihminen hurahdukselleen mahtaa.

Aiemmin keväällä valssin naapuriin ja kysyin, josko heillä olisi tarjota minulle vuokralle maata lampaiden lisätarhojen rakentamista varten. Oli heillä. Seuraavaksi siirryin möllöttämään isäntää hurmaavimmalla ja treenatuimmalla spanielin katseellani ja leperrellen tiedustelin, auttaisiko hän minua remppaamaan vanhan siirtotallin päädystä lisää pihattotilaa lampolakompleksiimme. Jostain perin juurin omituisesta syystä lähdin taas tällä taktiikalla liikenteeseen, vaikka olenkin jo reilu kahdeksan vuoden aikana oppinut rakkaasta ukkokullastani sen verran, ettei koiranpentuilme auta, ellei minulla ole esittää tällaisten toivomusteni tueksi pätevää ja aukotonta argumentointia. Onneksi, edellä mainituista syistä, olin varautunut koitokseen huolella etukäteen. 

Kun lupa lammaspihaton laajennukseen heltisi hallitukselta, lähestyin itä-Suomessa toimintaansa lopettavaa ja kainuunharmaskatrastaan myyvää Noittaan tilaa. Tilan emäntä oli valtavan avulias ja kyseli juurta jaksaen toiveeni tulevien lampaidemme suhteen. Keskustelujemme perusteella hän laati minulle listan meille sopivista uuhista. Neljä minun piti ottaa, mutta valinnan vaikeudessa päädyinkin viiteen uuteen lampaaseen.

Lammaskatraaseemme liittyy siis myöhemmin tänä kesänä viisi uutta kainuunharmasrotuista uuhta. Villa ei siis ainakaan tulevaisuudessa tule loppumaan kesken tämän villaintoilijan hyppysistä, ja lammaskoira Speedylläkin tulee olemaan riittämiin mielekästä työtä. Haaveenani on oppia työstämään monipuolista ja kaikkeen taipuvaa maatiaisvillaa erilaisten käsitöiden ja sen huolellisen jatkojalostuksen merkeissä. Saapi nähdä, mitä kaikkea tästä vielä kehkeytyy!




Koronakaranteenin kehruusaldoa



Nyt, kun blogi on jälleen herätelty pitkäksi venähtäneiltä talviuniltaan ja paljon uutta porukkaakin on ilmestynyt lukijoiden joukkoon, niin haluaisin kysyä teiltä turinoitani seuraavilta, toivomuksia tulevien postausten suhteen. Olisiko jotain, mitä haluaisit minulta kysyä, tai aihetta, josta toivot postausta? Tuutatkaahan toiveita kommentteihin, viestillä Facebookissa Riippumattomammaksi-blogisivun kautta tai sähköpostiin. Toteutan niitä sitten täysin mielivaltaisesti valikoiden, inspiraation ja liikenevän ajan puitteissa. Jos yksittäisiä kysymyksiä kertyy, saatan jopa intoutua rakentelemaan niistä vanhan kunnon Kysymykset & Vastaukset -postauksen!


Mainiota viikonloppua meidän koko kööriltä täältä Kesärannasta!







Omavaraisemmasta elämästä kiinnostuneiden bloggaajien yhteispostaussarja, Suuntana omavaraisuus, alkaa tänä vuonna jo kolmannen kerran. Tarkalleen se alkoi jo viime kuussa, mutta yritän kiriä kelkkaan mukaan näin jälkijunassa.

Lukijoiden joukossa saattaa olla porukkaa, joille sarja on uusi tuttavuus. Pääpiirteittäin idea on tämä: Suuntana omavaraisuus -sarja on usean bloginkirjoittajan yhteinen projekti, jossa seurataan omavaraisuusasteensa kohottamisesta kiinnostuneiden ihmisten vuodenkiertoa jokaisen omista lähtökohdista käsin. Osallistujia ei ole rajattu tai valikoitu omavaraisuusasteen, tavoitteiden, asuinpaikan tai asumismuodon mukaan, vaan kirjoittajaporukkaan ovat tervetulleita kaikki, joita omavaraisuus kiinnostaa pienemmässä tai kokonaisvaltaisemmassa mittakaavassa. Yhteiskirjoitukset julkaistaan joka kuun ensimmäisenä maanantaina (paitsi minä nyt tällä kertaa, en ehtinyt. Siihenkään.) Julkaisuissa raameina toimivat ennalta yhdessä päätetyt teemat, mutta koska jokaisen rytmit, projektit ja tavoitteet ovat erilaisia, eivät annetut aiheet ole alkuunkaan kiveen hakattuja. Joka kuukausi tarinoita on siis varmasti luvassa laidasta laitaan.

Kaikki viime vuoden sarjan osat löytyvät tästä blogista Suuntana omavaraisuus -tunnisteen takaa. Kuukauden yhteisjulkaisuun osallistuvien linkit puolestaan löytyvät tämän postauksen lopusta.





Helmikuun yhteispostauksen teemana ovat esikasvatus ja puhdetyöt. Koska tammikuinen esittelykierros jäi välistä, ajattelin lykätä samaan syssyyn pienen intron ja samalla hiukan harhauttaa kaikkia (pääasiassa itseäni) siitä seikasta, etten ole ehtinyt uhraamaan vielä montaakaan ajatusta esikasvatuspuuhille.

Meidän perheemme kotitarvefarmi sijaitsee Tampereen maaseudulla Teiskossa. Asumme punaisessa, pienessä mummonmökissä, metsien ja soisten järvien keskellä, noin puolen hehtaarin kokoisella maatilkulla. Kasvuvyöhykekartalla sijoitumme III-vyöhykkeelle, joka on kuvauksen mukaan "suomalaista perusmaisemaa".

Muutimme Teiskoon pieneen tölliimme aika tarkalleen kolme vuotta sitten. Omat intohimoni ja puuhani täällä keskittyvät pääasiassa luontoon ja sen antimien keräilyyn, eläimiin ja niiden hoitoon, sekä kaikenlaiseen kokeilevaan kotitarveviljelyyn permakulttuurin ja luonnonmukaisuuden hengessä. Mieheni Antti ei ole innostunut viljelytouhuista, pusikoissa rämpimisestä tai eläintenhoitopuuhista, mutta kokee sitäkin suurempaa paloa rakentamiseen, remontointiin, nikkarointiin ja kaikenlaiseen käsillä tekemiseen. Tällainen työnjako toimii meillä loistavasti, eikä molemmille mieluisa tekeminenkään lopu tässä paikassa ihan heti kesken. Vanhan hirsitöllimme kunnostamisesta löytyy lisää tekstejä Vanha talo & Remontti -tunnisteen takaa.






Perheeseemme kuuluvat lisäksi 4- ja 1,5-vuotiaat tyttäremme Venla ja Eevi, sekä liuta eläimiä. Meillä on pieni maatiaislammaskatras, sekalainen sakki kanoja, neljä kania, kaksi koiraa, viisi kissaa ja hevonen, joka asustaa viereisen talon pihassa olevalla kotitallilla naapurin tamman seuramiehenä. Eläimet ovat meillä ensisijaisesti lemmikin virkaa toimittamassa, mutta kanat huolehtivat samalla myös munaomavaraisuudestamme. Lampaista ja angorakaneista saamme villaa.

Olen perustanut mikrokokoisen tilamme yhteyteen pienen oman yrityksen, jonka kautta valmistan ja myyn pääasiassa lampaiden ja kanien villoista tehtyjä käsityötuotteita, mutta myös oman puutarhan ja luonnon antimista valmistettuja yrttituotteita pienissä määrin ja sesonkien mukaan. Leipätyönäni hoidan kotitoimistoasioita mieheni yrityksessä, ja lisäksi touhuan tallityöntekijänä läheisellä hevostallilla.

Omavaraisuushaaveitamme kuvailisin ehkä osuvimmin maltilliksi, mutta pidemmällä tähtäimellä kuitenkin melko kunnianhimoisiksi. Toisin sanoen, pyrimme edistämään riippumattomuuttamme elämän eri osa-alueilla niin pitkälle, kuin rahkeet riittävät, mutta vailla sen suurempia paineita tai stressiä. Ajatus omavaraisemmasta elämästä on ikään kuin saumaton osa elämäntapaamme.





Kotitarveviljelijän kausi alkaa jo sydäntalvella, sillä monet puutarhan hyötykasvit vaativat pitkää esikasvatusta sisätiloissa. Yleensä olen ollut näin helmikuussa jo täpinää täynnä kylvöjen ja siemenhankintojen suhteen, mutta tänä talvena tulevaan kevääseen virittäytyminen on ollut inasen tahmeaa. Talvi alkoi täällä Teiskossa vasta viime viikolla, ja senkin kanssa on ollut vähän kiikun kaakun, sulattavatko satunnaiset vesisateet tämän vähänkin lumen pois. Nyt parhaillaan päällä olevan muutaman päivän viileämmän jakson jälkeen on jälleen lupailtu kunnon plussakelejä, joten yritän saada talvikiintiöni täyteen näiden muutamien pakkaspäivien aikana ja tehdä inventaarion siemenvarastooni. Ehkä siten kelien taas lämmetessä kevään tulo alkaa kutkutella ja kylvöpuuhat jälleen kiinnostella.

Viime kesänä valmistunut kasvihuone auttaa tänä keväänä paljon myös kylvöpuuhien suunnittelussa. Koska töllimme on pieni ja kylvöpurkkien sijoittelu vuodesta toiseen yhtä tuskaa, helpottaa ajatus siitä, että tänä keväänä ainakin taimien karaisu onnistuu kasvihuoneen suojissa. Osan siemenistä pystyn myös kylvämään suoraan kasvihuoneeseen ja siirtämään avomaalle hallanvaaran mentyä ohi.

Esikasvatussuunnitelmissani ovat tänä vuonna pääosassa tomaatit, joita aion laittaa useampaa eri sorttia. Tomaattien ohella kylvän myös monivuotiset yrtit hyvissä ajoin. Loput kylvöt ja esikasvatukset suoritan kevään koittaessa suoraan kasvihuoneeseen ja avomaalle. Toivokaamme, ettei välistä jäänyt talvi päätä ilmestyä äkkiarvaamatta keskellä kesää.







Suurin osa talven puhdetöistäni liittyy tavalla tai toisella villaan ja sen käsittelyyn. Villan matka lampaan päältä työstökelpoiseksi materiaaliksi on monivaiheinen ja aikaavievä. Siksi se onkin puhdetyötä parhaimmillaan: roskien puhdistaminen ja myllyllä karstaaminen sujuvat mukavasti vaikka puuhellan lämmittämisen ohessa, ja usein katselen myös suosikkisarjojani läppärin ruudulta samalla, kun erottelen tapuleja tai pyöritän karstamyllyn kampea.

Karstattua villaa käytän niin kehruuseen kuin neulahuovutustöihinkin. Langan kehrääminen on niin ikään mukavaa puhdehommaa. Nojatuolissa lojuminen saa tuottavia ulottuvuuksia, kun samalla hurruttaa rukkia. Aika-ajoin kehrääminen voi olla myös rentouttavaa, sikäli mikäli puolitoistavuotias ei ole jatkuvasti tunkemassa pikku näppejään vinhasti pyörivän pyörän puolapuiden väliin, tai silloin kun vanha perintörukki suvaitsee olla oikkuilematta turhia.

Kausittain innostun myös neulomaan. Viimeksi innostuin kilisyttelemään puikkoja, kun saavuin Shetlannin-matkalta tuliaislankoineni ja tarvitsin uuden villamyssyn talvea varten. Samaan villitykseen neuloin myös villasukat kotikäyttöön ja toiset veljelleni joululahjaksi. Ehkä uusi neulontavillitys iskee jälleen, kunhan saan omia villoja valmiiksi langoiksi.






Muut helmikuun yhteiskirjoitukseen osallistuneet julkaisivat tekstinsä jo eilen aamulla, omista esikasvatussuunnitelmistaan ja puhdetöistään kertoen. Omavaraistelevan joukon kuulumisia pääset lukemaan näistä linkeistä:


Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2020-osa-2/


Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2020/02/unelmana-omavaraisempi-elama-kylvot.html


Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2020/02/omavaraisuutta-vuonna-2020-osa-2.html


Jovela https://www.omavarainen.fi/l/helmikuu2020/


Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2020/02/esikasvatus-vai-valmiiit-taimet.html


Ku ite tekee http://www.kuitetekee.com/2020/02/03/suuntana-omavaraisuus-puhdetoita-ja-kevaan-kylvojen-suunnittelua/


Metsäläisten elämää https://metsalaistenelamaa.blogspot.com/2020/02/omavaraisempaa-elamaa-2020-osa-2.html


Urban farming kaupunkiviljely https://finlandurbanfarming.blogspot.com/2020/01/yhteiskirjoitussarja-kylvovalmistelut.html


Kohti laadukkaampaa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/2020/02/helmikuun-yhteispostaus-2020.html


Caramellia https://caramellia.fi/helmikuu-2020/


Oma tupa ja tontti https://omatupajatontti.blogspot.com/2020/02/muistojen-murusia.html


Korkeala https://www.korkeala.fi/suuntana-omavaraisuus-2020-kylvo,-esikasvatus-&-puhdetyot


Rakkautta ja maan antimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2020/02/suuntana-omavaraisuus-2020-puhteet-ja.html

Airot ulapalla https://airotulapalla.blogspot.com/2020/01/suuntana-omavaraisuus-2020-puhdehommia.html


Villa Kotiranta http://www.villakotiranta.fi/?p=3757


Pienenpieni farmi https://pienenpienifarmi.com/?p=1109


Rouva Yrttinen https://rouvayrttisen.blogspot.com/2020/02/helmikuisia-hommia.html











Blogi on ollut talviunilla ennätyspitkän ajan ja ohi ovat menneet niin joulut kuin vuoden vaihtuminenkin. Ihmiset ovat reippaina kertoneet ja kirjoittaneet suuntaavansa uuden vuoden ja samalla vuosikymmenen kunniaksi kohti uusia haasteita.

Itselläni on sen verran tekemistä vielä vanhojenkin haasteiden kanssa,että ajattelin käyttää ne ensin loppuun. Kohti vanhoja haasteita ei ehkä kuulosta niin reippaalta, toiveikkaalta ja kunnianhimoiselta, mutta pitääpähän realismin syrjässä kiinni.



Vanessa Auringonkukka ja uuden vuoden haaste: kuinka laskeutua sulavasti kompostin laidalta



Kanat ovat nauttineet sydämiensä kyllyydestä, kun ulkoilukausi on jatkunut lähes katkeamattomana koko talven yli. Viime talvi oli pitkä, hyytävän kylmä ja luminen, eivätkä kotkottimet näyttäneet nokkiaan pihalla kunnolla kuukausiin. Nyt ne ovat meltonneet ulkona tohkeissaan aamusta iltaan.

Syksyllä parveemme liittyi neljä munintahybridikanaa, jotka esikoisemme Venla nimesi Vanessa Auringonkukaksi, Saara Tuhkimo Aurinkopilveksi ja Prinsessa Ruusuksi. Neljännen nimi jäi vielä hautumaan, kunnes minä ja isäni päätimme yhdistelmänimien hengessä kutsua kanaa numero neljä nimellä Kotkala-Hammaslärvänen. Nelikko muutti luoksemme eräältä luomumunatilalta, joka oli parvensa uudistamisen yhteydessä (munintakanaloissa parvi uudistetaan parin vuoden välein, sillä noin kaksivuotiaana hybridien munatehokkuus laskee) päätynyt koko 200-päisen parven teurastamisen sijasta etsimään uudet kodit niin monelle kanalle kuin mahdollista.

Prinsessa Ruusu ikävä kyllä menehtyi yllättäen jokin aika saapumisensa jälkeen. Kaikki muut kanat ovat kuitenkin pysyneet terveinä, jos ei oteta lukuun sitä, että teharinelikko oli saapuessaan rähjäisessä kunnossa ja Saara Tuhkimo Aurinkopilvellä sekä Kotkala-Hammaslärväsellä oli jalkapohjissaan isot ja kipeät anturapahkat.

Kanablogi Siltajoen Sirkus tarjosi kattavat ohjeet anturapahkan hoitoon, ja niiden avulla tohtorikirungi Harra avasi kylpyhuoneeseen pop up -leikkaussalin. Sitä ennen kävin hankkimassa tykötarpeita operointiin kotikylämme apteekista. Maalaisapteekin henkilökunnalla ei ilmekään värähtänyt, kun lompsin sisään kirurginveitsiä, lääkeruiskuja, sidetarpeita ja desinfiointimömmöjä sisältävän ostoslistani kanssa ja ilmoitin, että parin kanan jalat koivet kaipaavat pientä pedikyyriä. Toista se oli joskus vuosia sitten, kun kotimatkalla piipahdin hakemassa ruiskuja ja neuloja kaupungin apteekista kuohitun pässin antibioottipistoksiin. Olin kai vähän tukka takussa ja virttynyt villapaita ylläni (kuten aina), kun farmaseutti tiskin takana silmäili minut tuumailevana päästä varpaisiin ja tiedusteli sitten epäluuloinen häivähdys äänessään, että mihinkäs käyttöön. 




Alkutalvesta kanaporukkaamme liittyi vielä kaksi uutta tulokasta. Kanahaukka sai napattua meiltä syksyllä tyrnäväläiskana Nilkku-Hillevin, ja jäin kovasti kaipaamaan vahvistusta kutistuneeseen maatiaisjoukkoomme. Samalta kesäkanojen pitäjältä pölkylle oli päätymässä myös jättimäinen brahma-rotuinen rouva, mikäli uutta kotia ei ennen talven tuloa löytyisi. Tuumin, että ainahan se on parempi hommata kaksi kerralla. Ei ole niin orpo olo sitten uudella tulokkaalla selvitellä alakynnestä käsin paikkaansa parven nokkimisjärjestyksessä, kun on tuttu kaveri mukana ennestään.

Uusi maatiaiskanamme sai Prinsessa Ruusun muistoa kunnioittaen esikoisen toimesta nimen Prinsessa Ruusukaali. Nimivastaavalla meni kaiketi sekaisin prinsessasatu ja Tonttuakatemia-ohjelmasta tuttu rehtori Ruusukaali. Muhkeasta brahmakanasta tuli olemuksensa mukaisesti paksu-Bertta, tai tuttavallisemmin iso B. Nurkkiimme pyörimään jääneellä minikokoisella silkkikukolla, Rakastaja Nylkysellä, meni paksu-Bertasta aivan pasmat sekaisin. Se pöyhisteli ja teputti tärkeänä itseään kolme kertaa isomman kanan ympärillä sellaisin elkein, kuin ei olisi ikäkuuna päivänä nähnyt mitään yhtä hemaisevaa. Nykyisin Nylkynen tapastaa aina siellä missä iso Beekin, vahtien tomerana takapiruna elämänsä rakkauden edesottamuksia.


Iso B napsii maahan varisseita kauranjyviä, Rakastaja Nylkynen vahtii taustalla.



Leudon talven myötä olemme ottaneet kanojen kanssa varaslähdön puutarhahommiin. Kanat ovat pöyhinet uutterasti tulevan vihannestarhan maata ja pohja on kevääseen mennessä niin hyvin tasoitettu ja möyhitty, että aion siirtää sinne ainakin osan lavankauluksista. Kurpitsaa laitan kasvamaan suoraan pehkuun, ja perunalle ajattelin kokeilla isomman alan kateviljelyä. Jokusen lavankauluksen siirsin jo kasvihuoneen eteläseinustalle. Siihen perustan pienen yrttitarhan, jossa kesäruokien mausteet ovat kätevästi käden ulottuvilla aina kasvihuoneelta ruokatarpeita hakiessa.

Nyt kun kanaparvi on päässyt toden teolla fiilistelemään maanmuokkaushommia kasvimaalla, on aitausprojekti pakko aloittaa ainakin vanhan pellonpohjan osalta keväällä, kun maa sulaa. Vapaana laiduntavat kanat ovat puutarhatouhujen nousu ja tuho: ne ovat verrattoman hyvä apu maan muokkaamisessa, pöyhimisessä ja levittämisessä, mutta myös varsin tehokkaita viskelemään maahan kylvetyt siemet sekä istutetut taimet huituntuuttiin. Taikuri saattaa itsekin olla ihmeissään arpoessaan muutaman kuukauden päästä, onko kanojen valjastaminen puutarha-apulaisiksi ollut uhka vaiko mahdollisuus.





Eilen iltapäivästä alkanut lumisade jatkuu edelleen ja maa on pitkästä aikaa ohuen lumiharson alla. Pakko myöntää, että on tämä ihan kivaa vaihtelua ainaiseen kurakeliin. Eilen talkoilin naapurien kanssa syksyllä harvennetussa koivikossa risusavottaa. Että sikäli mikäli yläkerran makkarin remontti alkaa tympiä ja alamme kaivata vaihtelua arkeen, voimme aina painua oksasilppureinemme naapurin puolelle patoutumiamme purkamaan ja samalla monessa käänteessä käyttökelpoista oksahaketta hankkimaan.