Perjantaina minun piti tehdä muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa blogissa yhteispostaus puutarhan vaikutuksista mielenterveyteen. Tänään, heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, olisi puolestaan määrä julkaista kuukausittainen Suuntana omavaraisuus -sarjan yhteispostaus.

Kävipä kuitenkin sellainen hama, että otin ja lähdin lasten kanssa viime viikolla lasten kanssa Kajaaniin. Reissussa tekstit jäivät kirjoittamatta, sillä ATK-taitoni eivät riittäneet nettiyhteyden virittelyyn.

Ja hyvä niin. Nettiyhteydettömänä Kainuun korvessa onnistuin nappaamaan hyppysiini jotain paljon oleellisempaa, kuin turhanpäiväistä stressiä blogin päivittämisestä.


Mökkilaiturin näköala upeaan Ärjänsaareen.


Isäni on iät ja houkutellut meitä vierailulle hänen avokkinsa, lastemme "mummelin", suvussa pitkään olleelle kesämökille Kajaaniin. Olen suhtautunut ajatukseenkin niin pitkän matkan tekemisestä kahden pienen lapsen kanssa kauhunsekaisin tuntein. Harvemmin selviämme tällä revohkalla edes Tampereen keskustaan ja takaisin ilman itkupotkuraivareita.

Juhannukseen mahtui jos jonkinlaista hulinaa ja silloin päätin, että muutaman päivän latinki laiturin nokassa "Kainuun merta" katsellen olisi tehokkain keino siitä toipumiseen. Antin oli tarkoitus korjata saunan lattia uudella betonivalulla loppuviikosta ja parhaiten osasin auttaa projektissa pitämällä lapset ja itseni tieltä pois. Varasin junaliput keskiviikolle. Mikä muka voisi mennä vikaan? Pahimmassa tapauksessa myöhästyisimme jatkoyhteydestä Kajaaniin ja jäisimme soittelemaan bluesia Pieksamäen asemalle.

No mutta,

jos ei oteta huomioon sitä että todellakin lähes myöhästyimme jatkojunasta jonkin Pendolinon teknisen krempan vuoksi,

tai sitä, että esikoinen tylsistyi lähes kuusituntisen junamatkan aikana kuoliaaksi, pelkäsi junan vessaa kuin se olisi saattanut tartuttaa siellä käyvään Mustan surman, sai riehuhepulin Kuopion kohdalla ja Iisalmen pysäkin jälkeen päätti riisua itsensä nakupelleksi junan käytävällä ja ryömi sitten minua ja tuputtamiani housuja pakoon vaunun perälle penkkien alle,

matka sujui oikein rattoisasti.







Mummelin mökki sijaitsi hengästyttävän kauniilla paikalla rikkaan historian omaavassa Koutaniemessä. Pihapolut risteilivät tiheiden suopursu- ja mustikkamättäikköjen lomassa. Kömmittyämme yöpuulle hämyisen rantasaunan kammariin, Ärjänselältä puhaltava tuuli ja rantakallioihin lyövät aallot toimivat kuin nuijanukutus reissussa rähjääntyneisiin matkalaisiin.






Isovanhempien pööpöiltyä mökillä kahdestaan reilun viikon verran, olivat he haltioissaan saadessaan touhuta lasten kanssa. Minä nappasin heti tilaisuuden tullen mökkimenopeli-Jopon alleni ja lähdin sotkemaan Koutaniemen kapeita teitä pitkin metsään.

Muutaman kilometrin päässä tukikohdastamme sijaitsi retkeilyreitistön lähtöpaikka, jonka polkuja pitkin pääsi patikoimaan Akkovaaran laelle. Paikallinen kyläyhdistys huoltaa reittejä ja polku olisi ollut passeli vaikka lastenkin kanssa patikoitavaksi. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että päätin lähteä matkaan ihan yksikseni.

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, mutta vaaran laelle päästyäni kylmänväreet hiipivät pitkin selkääni ja niskavillat nousivat pystyyn.

Akkovaaran nimi juontuu saamen kielen áhkku-sanasta. Nimi tarkoittaa vanhaa naista, isoäitiä ja ukkosen jumalan puolisoa. Lappalaisten vielä asuttaessa seutua Akkovaara oli tärkeä riittipaikka. Sen laelta näki silmänkantamattomiin jatkuvat metsämaat ja harvojen mäntyjen lomasta häämöttävän Ärjänselän. Aika tuntui pysähtyvän vaaran paljaalla kalliolla, toista miljardia vuotta vanhan graniitin päällä. Ei tarvinnut ihmetellä, miksi paikka oli seudun muinaisille asukkaille pyhä. Siellä ympäriinsä haahuillessa tuntui, kuin pieni sähkövirta olisi kulkenut jalkapohjien kautta kropan läpi.







Jatkoin vaaran rinnettä ja sen kivikkoista polkua alaspäin pirunpellolle, jonka kivet mutkittelivat jokimaisena muodostelmana männikön ja suopursujen keskellä. Akkovaaran pirunpeltoon ja luolastoihin liittyy paljon myyttisiä tarinoita. Siellä kerrotaan nähdyn virvatulia ja luolissa ovat asuneet aikojen saatossa niin villipedot, ihmiset kuin tarinoiden mukaan itse pirukin.

En törmännyt aarnivalkeisiin tai vanhaan vihtahousuun, mutta jääkauden jäljissä syntynyt pirunpelto oli sinälläänkin näky, jonka äärellä ihminen saattoi tuntea itsensä hurjan pieneksi ja mitättömäksi. Tiedättehän, sellaisella virkistävällä ja hyvällä tavalla. Kun omat murheet uhkaavat kaatua päälle, tekee hyvää tuijotella puolihehtaarista lohkaremuodostelmaa ja pohtia tovi, kuinka valtavan käsittämättömät luonnonvoimat ovat sen siihen vuosituhansia sitten muodostaneet. Asiat loksahtavat jännällä tavalla hieman erilaiseen perspektiiviin.









Aikomuksenani oli suunnata vielä lauantaina retkeilyreitistön toiselle lähtöpaikalle ja jatkaa vaarojen valloitusta, mutta mökkitietä Jopolla sotkiessani jäin sen sorttisen vesisateen jalkoihin, että olin hetkessä märkä kuin uitettu rotta. Patikkaretki sai jäädä, mutta en malttanut olla hyödyntämättä pientä vapaahetkeäni. Pyöräilin pitkin Koutaniemen kapeita pikkuteitä, ihastellen penkereillä kukkivia hentoisia niittykukkia ja metsänreunoilla kasvavia tupasvillamättäitä. Moisia kissankello- ja päivänkakkarameriä ei enää kotopuolen teiden varsilla juuri näy, sillä ne ovat joutuneet väistymään lupiinien maailmanvalloituksen tieltä.

Poljin halki aikaan pysähtyneen maalaismaiseman. Erään tilan pihalta kirjava, pulska poni tuijotti hievahtamatta menoani tuuhean harjansa alta. Antti nauroi ponista kertoessani, että tarjosin sille varmasti viikon tosi-TV -pläjäyksen mutkitellessani ohi Joponi satulassa kaatosateessa kuontalo virtanaan vettä valuen ja morotellen sitä tamperelaiseen tapaan.






Lauantai-iltana Antti karautti Koutaniemeen koirinemme. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että isäntäkin malttoi laittaa vuorokaudeksi työhanskat naulaan ja hurauttaa hetkeksi pois kotiympyröistä. Sunnuntaina pakkasimme rinkat, lapset ja koirat autoon ja suuntasimme Hondan nokan kohti Teiskoa.

Viiden päivän matkanteosta jäi harmittamaan ainoastaan se, että kovan puhurin takia emme päässeet tekemään venereissua historiarikkaaseen ja luonnoltaan ainutlaatuiseen Ärjänsaareen. Nyt sain ihastella saarta ja sen jylhiä hiekkaisia rinteitä ainoastaan rannalla ruikuttaen. Vaan jäipä siitä hyvä syy palata mykistyttävän kauniiseen Kainuuseen vielä uudestaan. Ja uudestaan. Ja ehkä vielä uudestaan.

Kotiinpaluupäivänämme Muhoksella päättyneet Suviseurat ja Jämsässä viikonloppuna vietetyt Iskelmä-festivaalit aiheuttivat melleviä ruuhkia isoille teille, joten teimme nokkelan peliliikkeen ja päätimme ajaa kotiin pikkuteitä pitkin Multian, Keuruun ja Ruoveden kautta. Jäminkipohjan risteyksessä näkynyt Teiskon tienviitta oli tavattoman tervetullut näky lasten käydessä levottomiksi takapenkillä. Saimme myös ohi mennessä vilkuttaa reitin varrella laiduntaville lampaillemme.





Viiden päivän reissun jälkeen tuntui hyvältä talsia takaisin kotitölliin. Muutamassa päivässä tomaatit olivat venähtäneet viidakoksi kasvihuoneessa ja yrttitarhassa kukkivat laventelit, mäkikuismat, kamomillat ja ruiskaunokit.

Teiskoon oli ihana palata, mutta kaipuu Kainuuseen jäi. Siinä maisemassa on jotakin, joka puhuttelee ihan omalla tavallaan. Ilmakin tuoksuu erilaiselta, se on helppoa hengittää. Hengittää syvään.

Eritoten rakastin Oulujärven rantakalliolla istuessani tuulta, joka lähes puhalsi hiukset päästä ja hakkasi valtavia vesimassoja kuohuina kiveä vasten. Rakastuin maisemaan, joka muuttui jokaikinen sekuntti ja oli jokaisessa ohikiitävässä hetkessä ainutlaatuinen. Pilvet, aallot ja auringonlasku - ne eivät koskaan tule olemaan samanlaisia kuin siinä hetkessä, kun niitä sattuu katsomaan. Ne eivät ole koskaan olleet.

Ryhtimme kumaraan taittaa, vaan ei tarkoita pahaa.