On se vaan tunnustettava näin vajaan viikon mittaisen äiti-ihmisenä elelyn tiimoilta: kyllä pääkopassa joku menee vähän vinksalleen, kun tuollainen vajaa puolimetrinen pikkuihminen ilmaantuu mukaan kuvioihin. Hölmön hyväntuulinen ei koske mua -fiilis voi muuttua tuosta noin vaan maailmantuskaa potevaksi parkumiseksi ja siitä yhtä suavesti takaisin lähtöruutuun.

Eilen olin varma, että kaikki vähintäänkin kuolee kun mietin, että viettäisin tämän päivän omin avuin kotosalla vauvaa ja eläimiä hyysäten Antin ollessa töissä. (Ja ihan no problemos ollaan pärjätty: pikkumuidu heräsi, söi, pieraisi kunnon satsin maitokakkaa ja sammui kuin saunalyhty riippukehtoonsa pitkän kaavan päikkäreille jättäen meille koirien kanssa tovin laatuaikaa köllötellä kainalokkain sohvanpohjalla.) Aamulla olin ihan muina hoomoilasina menossa avaamaan ovea koputtelijoille, kun eteisen peilin edessä havainnoin heiluvani tissi paljaana imetyksen jäljiltä. Onneksi huomasin tyylimokan ennen oven avausta. Olisi siinä muuten saattaneet jehovan mummelit olla vähän ihmeissään. Vaikka on Anttikin tainnut heille pariin otteeseen availla ovea kalsareissaan, eli ehkä meikäläisen casual friday -henkinen staili ei olisi enää tullut heille niin järkyttävänä shokkina.

(Ihan näin sivuhuomautuksena muuten: siinä missä ennen nämä samaiset mummut ovat koittaneet paasata mua pyörryksiin kuun Vartiotornin kantavasta teemasta ja pläränneet palanpainikkeeksi muutaman jakeen Raamattua, totesivat he tällä kertaa, että mee sinne meidän nettisivuille kattomaan kun siä on kaikki nykyään. Aha. Kyllä vaan maailma muuttuu.)

Kuvan Pimu-kissaa ei ole vahingoitettu (ainakaan fyysisesti) tämän kevyen kevätkampauksen loihdinnan aikana, vaikka lopputulos ei mikään maailman silmiä hivelevin olekaan.

Notta mikäs meillä tässä hätänä. Hukkapätkä nukkuu ja syö ja minä ehdin kerrankin katsomaan Areenasta rästiin jääneet Tanskiksen jaksot sekä etsimään itselleni jotain uutta kivaa katsottavaa Nentflinxistä niin kuin Antti Holman mainio "mutsi Netflixissä" ikään. Jos jollakulla on vinkata hyviä, koukuttavia sarjoja joita ryhtyä jumittamaan imetysmaratonien viihdykkeeksi, otan vinkkejä ilolla vastaan!

Ensikotikisumme Zetorin adoptioäiskä Ana lahjoi meitä kesällä pullollisella luomuskumppaa, joka nyt on laitettu viilenemään näin perjantaiehtoon kunniaksi. Kilistämme siitä lasilliset Antin kanssa vauvaa juhlistellen (viime kilistelyistä onkin mulla tovi ehtinyt vierähtää) ja lähdemme siitä laskettelemaan rentoon viikonloppuun. Rentoa viikonloppua myös kaikille teille! 

 

Piipahdinpa vaan kertomaan, että hengissä ollaan! Vaan olisihan se pitänyt arvata, että Jännäkakan munien laskettu aika enteili jatkumoa iloisille perhetapahtumille.

Pikkutirri päätti kyllästyä mahassa majailuun ja syntyi 21.2.2016. Tänään kotiuduimme Tayssin potilashotellista. Tähänastisen tutustumisemme perusteella tuntuu neidistä löytyvän sukunsa naisille ominainen pippurinen luonne, äidin pottunenä sekä isän pyllyleuka ja naamanväänteet.

Antti lähti hakemaan koiria kälyn luota hoidosta kotiin. Saa nähdä, mitä luffet tuumailevat uudesta tyypistä talossa.

Olo on onnellinen. (Fyysisesti tosin vähän kuin jyrän alle jäänyt.)
Hurjan onnellinen.

Vihdoin koitti se päivä!

Ja ei, meidän pätkä on vielä tukevasti mahan sisäpuolella ja valvottaa minua ulostulovalmisteluillaan kaikki yöt. Kolina vaan kuuluu, kun silmät väsymyksestä sikkarallaan törmäilen pitkin seiniä. Neuvolantäti tuumasi, että  joo, kun sun kroppa jo valmistelee itseään katkonaisiin yöuniin ja uudenlaiseen rytmiin. Mieluiten kyllä valmistautuisin valvomiseen nukkumalla.

Mutta. Jännäkakan lapset ovat nyt alkaneet kuoriutua. Jo illalla pesästä kuului hentoinen piip, mutta vielä en nähnyt äänen lähdettä itseään. Tänä aamuna kirmasinkin käsiäni läpsytellen kanalalle katsomaan uutta tulokasta. Meinasin saada ovella paskahalvauksen, kun näin Hempukka-kanamme istumassa pesässä, puolta pienempi Jännäkakka tuupattuna liiskaan pesän seinää vasten. Hempukka, kaunis ja kookas sekulikanamme, on niittänyt ennenkin kyseenalaista mainetta surkeilla emo-ominaisuuksillaan. Mistään vuoden mutsista ei tämän kanan kohdalla voi puhua, sillä aiemmissa haudonnoissa Hempukka on suhtautunut pesään kuoriutuviin poikasiin tunkeilijoina ja viskannut tiput joko ulos pesästä paleltumaan tai nokkinut ne hengiltä. Nähdessäni Hempukan pesässä pillahdin itkuun jo ihan varmuuden vuoksi ja ajattelin, että näissä hormonihuuruissa voi olla parempi odotella Antti kotiin ronkkimaan hengiltä nokittu tipunraato pesästä pois.

Voi sitä huojennuksen määrää, kun ruokakuppeja täyttäessäni Hempukka häipyi pesästä syömään ja kanan masuhöyhenistä tipahti pesän pahnoille pikkuruinen, terhakka ja hyvin paljon elossa oleva tipu. Lähdin oikopäätä kolistelemaan varastosta vanhaa lintuhäkkiä, joka on ennenkin toimittanut kanalassa eristyssellin virkaa poikasia hoitaville kanoille. Jännäkakkaa uuteen pesään nostaessani löytyi kanan alta vielä toinenkin tipuliinos, pieni vaaleanruskeauntuvainen otus vauhtiraita selässään.

Pahoittelut suttuisesta kuvasta, en hennonnut sen pahemmin kameroineni häiritä jo entuudestaan Hempukan häiriköinnistä varuillaan olevaa tuoretta kanamammaa.

Tipuliinos nro. 1

 Ihan uskomaton ilma! Olen seuraillut keittiön ikkunasta, kuinka eläimet nauttivät ketarat oikosenaan auringonpaisteessa ulkona heinillä köllötellen. Poppa-poni sai tästä harvinaisesta valoilmiöstä kunnon virtapiikin. Se on kirmaili tuntitolkulla pitkin tarhaa viskoen kahvallista heppapalloaan niin, että minä puolestani sain kirmailla lyllertää vähän väliä heittämään aidan yli viskattua lelua takaisin hölmistyneelle ponille.

(Kylläpäs mä olen innostunut viime päivinä lörpöttelemään säästä... Small talkin mestari kun olen. Not.)

Postimies-Pate oli tuonut postilootaan Maatiaisen uuden siemenluettelon ja vuoden ensimmäisen jäsenlehden. Siemenluettelo tuli plärättyä läpi aamupalaksi. Tölliimme vaihdettiin ikkunat alkutalvesta, ja nyt saunan seinustalla odottelee vino pino vanhoja ikkunoita pikkuisen kasvihuoneen rakentamista varten. Se antaa mukavasti lisäsiimaa tulevan kesän istutuksia suunnitellessa.

Kanalaan odottelemme kuoriutuvaksi perheenlisäystä lähiaikoina, sillä ihana tyrnäväläisemme Jännäkakka on lässähtänyt hautomapuuhiin. Jonkun aikaa se on jo tunnollisesti hautonut, mutta minä pälli en huomannut ottaa haudonnan alkamispäivämäärää ylös. En kai ottanut heti todesta, kun näin Jänniksen pannukakuksi levähtäneenä pesässä munien päällä nököttämässä, sen kohdalla kun nuo parin päivän haudontabuumit on nähty ennenkin. Laskettu aika on siis vähän hakusessa.

Oma laskettu aikani puolestaan häämöttelee vajaan viikon päässä. Enpä olisi ikinä uskonut ennakoivien oireilujen perusteella, että kersa viihtyisi mahassa näin pitkälle, mutta hyvä niin. Nyt tyyppi saisi kyllä jo tulla näytille, sillä olo on suoraan sanoen hirveä. Pikkuvelikin soitteli tänään Espanjasta ja kertoi alkaneensa epäillä, ettei tuolla mitään vauvaa olekaan. Yhteistuumin tulimme siihen johtopäätökseen, että ensi maanantaina kiidämme synnärille hirveiden supistusten vuoksi ja perille päästyämme ulos tuleekin vain valtava pieru. Pikkuveli pyysi soittamaan Skype-puhelun, kun H-hetki on käsillä. Yhdeksän kuukautta mahassa vellonut ilmavaiva on kuulemma liian spektaakkelimainen, jotta sen voisi jättää kuulematta.

Aina yhtä kypsän ja tyylikkään pieruhuumorin siivittämänä leppoisaa viikkoa kaikille!

Kylänraittia talvisissa tunnelmissa

Tiedättekö ne sellaiset aamut, kun itse heräät aikaisin etkä saa enää unta, mutta kaikki muut vielä vetävät hirsiä vällyjen välissä, ja sitten vähän tylsyttää? Oma nukkumiseni on ollut vauvamahan tuoman tukaluuden, supistusten ja kaikenmaailman hormonihuurujen vuoksi ihan mitä sattuu, mutta Antin (tai koirien) unenlahjoihin eivät ole raskaushormonit alkaneet vaikuttaa. Jännä juttu.

No, pian tässä talossa on tuskin enää sitä ongelmaa, kunhan hukkapätkä syntyy ja alkaa pitää huolen siitä, ettei meillä nuku enää kukaan.

Tänään nukuin itsekin poikkeuksellisen myöhään, puoli yhdeksään. Monta päivää jatkuneen vesisateen jälkeen oli ihana painua pihalle huomaamaan, että maahan oli satanut paksu kerros lunta. Pihatiellä ei tarvinnut liukastella ympäriinsä, rapa ei roiskunut eivätkä lumen alta paljastuneet koirankakkajöötitkään koristaneet kylänraitin pientareita. Ah. Vaikken erityisemmin talvi-ihmisiä olekaan, niin kyllä helmikuussa pitää vielä olla lunta.

Koirille aamulenkkiä ehdotellessani katsoivat ne minua Antin kainalosta peittojen alta kuin halpaa makkaraa. Poppa-ponista saa onneksi aina lenkkikaverin, ja polle kirmasikin intopinkeenä vastaan kun lompsin pihattoa kohti riimun kanssa. Hör-hör-hör vaan kuului.
Mahdoimme olla aika näky: minä lyllersin ähisten auraamattomassa lumessa ja vikuri, narussa kulkemista vielä opetteleva oriponkura hölkötti vieressä virtaa täynnä hyörien ja pyörien kuin mikäkin väkkärä. Jossain kohtaa ponikakara vallan riemastui ja päätti kellahtaa keskelle tietä piehtaroimaan. Olo oli kuin paremmallakin hevoskuiskaajalla.

Iltapäivästä loputkin perheestä saivat kammettua itsensä vällyistä. Isäntä poikkesi kauppareissullaan kukkakaupassa ja muisti minua tulppaanipuketilla. Aviomiespisteitä ropisee.

Oletko joskus miettinyt, kuinka ihanaa olisi asua maalla, pitää eläimiä ja elää päivät joutilaana kotoillen, lampaita rapsutellen ja puutarhassa puuhastellen? Ajatus on kieltämättä kaunis.
Mutta kun kohdalle osuu esimerkiksi viime päivinä vallinnut säätila, jolloin vettä ja kaikkea muuta oravaa pienempää vihmoo vaakasuorana taivaalta, askel lipsuu jääkaljaman peittämällä maalla ja märkä hevonkakka ja kura roiskuu vaatteille (ja naamaan), pitää maalaiselämän idylliä jo vähän etsiä. Kun kuvaan lisätään vielä viimeisillään pömpöttävä vauvamaha, joka ei ainakaan paranna tasapainoa tai liikkeiden viehkoutta tuolla jäisellä pihalla lipsutellessa, ei näky todellakaan ole kaunis.

Jos tämänpäiväisestä lonkeronharmaasta kelistä jotain positiivista pitäisi keksiä, niin onhan se mukavaa, ettei (ainakaan tällä hetkellä) sada samanlaisia tiskirättejä kuin eilen. Poni ja lampaat pihatossa olivat kuin uitettuja ja itsekin kastuin eläintenruokintarundilla kalsareita myöten. Tänään eläimet vaikuttavat vähän tyytyväisemmiltä ja kanalan väkikin innostui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ulos happihyppelylle. Nyt kolme kukkoa huutavat kukkokiekuuta takapihalla ylväästi astellen ja kanoille pörhistellen. Kevätmieltä ilmassa, selvästi.

Uuden blogin avajaisten kunniaksi toivotan sinut tervetulleeksi ja naatiskelen hartaudella kissan järsimän hillomunkin. Sataakin alkoi taas sopivasti.