maanantai 16. lokakuuta 2017

Loppu hyvin, kaikki hyvin




 Olin kuullut villejä huhuja silkkikanojen hautomainnosta jo kauan ennen kuin silkki Hönö-Hempukka Hirvonen muutti kanaparvemme vahvistukseksi. Kun Hönö-Hempukka lopetti munimisen mystisesti vähän reilu kuukausi sitten (tai niin aluksi luulin) ja kolme viikkoa sitten katosi, osasin ensimmäisenä epäillä sen perustaneen jonnekin jemmapesän. Epäilykseni vahvistuivat, kun kana ilmestyi parin päivän päästä pihalle syömään pikaisesti ja katosi jälleen. Joka päivä se piipahti pikaisesti aterioimassa ja hiipi taas muina kanoina huomaamatta piiloonsa.

Kaksi viikkoa koitin jäljittää kanaa ja etsiä sen salapesää. Kana oli kuitenkin minua ovelampi ja onnistui aina livahtamaan pesälleen huomaamattani.

Eräänä päivänä kaavin viimeisiä heiniä paalin jämistä lampaille, kun huomasin jotain valkeaa ja pörröistä pilkottavan heinäpaalin alusena toimivan kuormalavan alta. Kaikista maailman paikoista oli Hönö-Hempukka päättänyt perustaa pesänsä ehkä ahtaimpaan koloon, joka tontiltamme löytyy. Siellä se tyytyväisenä hautoi liiskassa ja kulki pesäänsä olemattoman pienestä rakosesta heinäpaalien alta.



Muutama päivä ennen munien laskettua päivää (eli 21 päivää kanan katoamisesta) ei Hönö-Hemppu enää palannutkaan aamuruuan jälkeen pesälleen. Seurailin sen vapautuneen näköistä kaakerrusta noin tunnin verran ja päätin puuttua asiaan, sillä tuntui kurjalta ajatella, että munissa mahdollisesti kehittyneet tiput jäätyisivät viime metreillä emon saatua haudonnasta tarpeekseen.

Kun Antti tuli kotiin heitettyään lapsen tarhaan, olin rakentanut itselleni peitoista pilkkopimeän bunkkerin keittiön nurkkaan ja kökötin siellä läpivalaisemassa munia löytääkseni niistä elon merkkejä. Antti ei edes tajunnut aluksi, että hänen vaimonsa höpötys kuului peittokasan uumenista keittiön lattialta. Siinä tovin juteltuamme hän kysäisi ohimennen, että mitä sä muuten siellä teet?

Alkaa varmaan olla jo niin normi settiä meidän perheessä tällaiset tempaukset, ettei mies hoksaa edes ihmetellä, miksi emäntä leikkii majaa yksin kotona lapsen lähdettyä tarhaan.

Läpivalaisulla näin ainakin kolmessa munassa liikettä. Iski hätä. Meillä ei ole hautomakonetta, enkä pysty millään hautomaan kahtatoista munaa muutamaa päivää tissiliiveissänikään. Rakensin munille heinistä pesän kissankuljetuskoppaan ja juoksin etsimään pihalta emoa. Arvelin, että jos tuuppaisin kanan munien joukkoon kissanboksiin, heräisi sen hautomainto uudelleen.

Löysin Hönö-Hempun jumiin jääneenä pyöröpaalin takaa (ja tässä, hyvät naiset ja herrat, on syy sille miksi kanan nimi on Hönö). Pikainen kuntotarkastus osoitti, että Hönössä kuhisi kanatäitä. Mikäpä ihme se on, olihan kotkotin ollut viikkotolkulla hunningolla tunkkaisessa pikku pesässään vailla turvekylpyjä. Tämä selitti myös sen, että kana oli saanut hautomahommista tarpeekseen: on varmasti tukalaa yrittää perustaa perhettä, kun sen eteen täytyy kökkiä ahtaissa oloissa viikkotolkulla loisten jyrsittävänä (kun mietin itseäni odotusajan loppumetreillä, olisi varmasti täiepidemia polttanut päreeni lopullisesti). Hönö-raasu sai loishäädön, jonka jälkeen kiikutin sen kylpyhuoneeseen muniensa luokse. Siellä se sujahti saman tien kissankuljetusboksiin ja asettui varoen ja huolellisesti hautomaan.



Olin aika varma, että munat olivat ehtineet kylmettyä jo liiaksi, eikä niissä enää olisi elämää. Toissa iltana Hönöä syömään päästäessäni kuului pesästä kuitenkin hentoakin hentoisempi piipitys. Yhdestä munasta pilkisti nokka, toisessa oli särö. Aamulla emon siiven alta kurkisti kaksi pientä savunharmaata poikasta.

Eilen illalla minun oli nostettava Hönö syömään, sillä se ei olisi malttanut lähteä poikastensa luota. Samalla pääsin tekemään tilannekatsauksen ja tarkistamaan, onko kuoriutuvien tilanne pesässä ok. Kanan alta löytyi 11 pientä piipittävää pumpulipalleroa. Pahnanpohjimmainen rimpuili itseään vimmatusti ulos munasta, mutta kalvo oli päässyt kuivumaan kiinni sen höyheniin liimaten pään kiinni siiven alle, eikä tipu saanut käännettyä itseään asentoon, jossa se olisi saanut rikottua munan kuoren.

Kun kanan poikanen kehittyy munan sisällä, munan sisäkalvoon kehittyy verisuonia, joita pitkin tipun verenkierto kulkee ihan kuoriutumisen viime metreille asti. Munan pyöreämmässä päässä sijaitsee ilmatasku, johon tipu nokkaisee ensin reiän kavon läpi saadakseen happea. Sitten se ryhtyy rikkomaan munan kuorta. Kun tipu näivertää itselleen ulostuloaukkoa, kalvojen verisuonissa kiertävä veri pumppautuu samalla tipun elimistöön napanuoran kautta. Napanuoran toisessa päässä on keltuainen, jota sikiö on käyttänyt ravintonaan kehittyessään munassa. Kuoriutumisen aikana loppu keltuainen imeytyy napanuoran kautta tipuun, ja sitä ravintonaan käyttäen tipu pärjäilee vielä pari päivää kuoriutumisensa jälkeen ennen kuin alkaa syödä muuta ravintoa. Toisinaan hätäisempi kanaemo saattaa ryhtyä rikkomaan munan kuorta poikasen piipityksen kuullessaan ennen aikojaan, jolloin se saattaa rikkoa kalvoissa kulkevat verisuonet ja poikanen vuotaa kuiviin. Jos kuoriutumiseen puututaan tarpeettomasti, voi keltuaisen imeytyminen jäädä kesken, ja keltuaispussi jää roikkumaan tipun ulkopuolelle, eikä enää imeydy niin kuin pitäisi.

No, se kananmunan anatomiasta ja biologiatuokiosta. Pyrin tässä sanomaan, että kuoriutumiseen ei pidä mennä puuttumaan, ellei tiedä varmasti jonkin olevan vinossa, ja jos ei tiedä varmasti, mitä tekee (been there, done that - onneksi tuolloin en kuitenkaan hätiköinnilläni saanut mitään isoa vahinkoa aikaan).

Nyt oli siis munan kalvo kuivahtanut ja liimannut tipun pään kiinni sen siipeen. Kuorin supervarovaisesti munan kuorta ilmataskun ympäriltä niin, että munan kalvo tuli paremmin näkyviin. Kalvossa ei näkynyt enää tummia verisuonia - niissä ei siis ollut enää verenkiertoa, joten uskalsin ryhtyä irrottamaan tipun päähän tarrautunutta kalvoa niin, että se sai nokkansa vapaaksi ja pääsi turvallisesti rikkomaan munankuorta ympäriltään. Ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa, kuin märkä tipu retkotti pahnoilla sisarustensa joukossa. Keltuainenkin oli imeytynyt, joten uskalsin näpertää loputkin kalvon rippeet irti tipun siivestä, ja tipu sai itsensä irti munankuoresta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.




Vastoin kaikkia odotuksia, Hönö-Hempukka sai haudottua 12 tervettä pientä tipua, eli onnistumisprosentti oli täydellinen. Pienen silkkikanan munista kuoriutui, kuten olettaa saattaa, hyvin pieniä tipuja. Poikasia tuli todella laaja väriskaala, ja sen lisäksi osa niistä on perinyt äidiltään tyypilliset silkkikanan karvajalat. Osa tipuista tuntuu olevan myös ihan yhtä uteliaita ja sopivasti hönöjä, ihan kuin emonsa.

Hauska on seurata, minkä näköisiä pörriäisiä näistä vielä kasvaa.


12 kommenttia:

  1. Oi onneksi olkoon perheenlisäyksestä ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Tuore emo on onnensa kukkuloilla, isä vielä autuaan tietämätön siitä että yksi rouvista on just pyöräyttänyt 12 lasta :D

      Poista
  2. Mikä seikkailu! Ihan hemmetti kuule jännityksellä luin! Sä tiedät hirveän paljon asioita, joista mulla ei ole aaaaavistustakaan. Niinku vaikka lintujen kuoriutumisesta. Ihana lukea näitä sun juttuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elo näiden karva- ja höyhenpalleroiden kanssa on kyllä yhtä seikkailua :D Hahaa, mulla on vahva veikkaus, että pätee myös toisin päin, varmasti löytyy juttuja mistä mulla ei ole hajuakaan ja sulla taas myös mun edestä tietoa. :)
      Mutta mahtavaa, kun tykkäät lukea <3 Mä niin tykkään, että sä tykkäät!

      Poista
  3. Hönö-Hempukka, miten loistava nimi! :D (Ja kuvauksen sekä kuvien perusteella sopii kantajalleen oikein hyvin. :D)
    Voi että miten söpöjä tipuja sieltä tuli, ja vieläpä noin monta! <3 Vipinää ja vilskettä tiedossa. :)

    P.s. Mullekin tuli ihan uutta tietoa tuosta kuoriutumisesta, tosi mielenkiintoista, kiitos tietopaketista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kanahan oli ensin kutsumanimeltään Hirvonen (koska sillä on tukka kuin Anita Hirvosella), mutta jostain syystä kutsuimme sitä aina vaan edesmenneen kanamme Hempukan nimellä. Hempukka jäi käyttöön, mutta Hönö osoittautui aika pian varsin osuvaksi lisänimeksi... Silkkikanat kai ovat, ainakin kuulemani mukaan, aika hönöjä :D

      Ikinä ei meillä oo näin paljoa tullut tipuja kerralla, oon itsekin ihan ymmyrkäisenä kun noita pieniä untuvapalleroita viilettää pitkin poikin niin hirveä määrä :D On siinä varmaan kohta ohjelmaa, kun vielä vähän kasvavat. Ihmeen hienosti emo haltsaa tuollaisenkin pesueen, ja on vielä ensikertalainen.

      Me ollaan taas kerran tämän tipupoikueen kohdalla jaksettu sitä Antin kanssa ihmetellä, että miten kummallinen ja ihmeellinen systeemi tuo linnunpoikasen syntyminen kertakaikkiaan on. Vielä jotenkin kummastuttavampi, kuin nisäkkäillä, mielestäni.

      Poista
  4. Mahtavan hieno tarina - ja Hönö-Hempukka on hauskan näköinen kana. Yritin löytää hänen silmänsä,mutta en ole ihan varma... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siellä isot mustat nappisilmätkin on tukkapehkon alla! Kuvia ottaessa taisi vaan olla niin pörheänä lapsukaisistaan, että meni kampauskin silmille :)

      Poista
  5. Huh, johan oli jännä ja tietoa tulvillaan oleva tarina! Uskalsin sentään lukea Hönö-Hempukan seikkailuista, koska otsikko paljasti etten tule tarvitsemaan nenäliinoja. Noh, melkein liikutuksesta täällä lopulta kuitenkin nyyhkin, sekä flunssan takia ;)
    Onnea perheenlisäyksestä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos <3 Olin itse myös vähällä kaivaa nenäliinapaketin esiin muutamaan kertaan, kun murehdin, että tuleeko noista nyt tipuja ollenkaan kaikkien kommellusten jälkeen :D Mutta onneksi ei tosiaan ollut sit tarvetta, kun kaikki menikin hyvin. Ja pikaista toipumista flunssasta :)

      Poista
  6. Tätä lukiessa iski tipukuume! Yritän pitää järjen matkassa. Ensi vuoden puolella vaihtuu parvi kokonaan, joten ei tässä tipuja tarvita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkään ei olis ihan rehellisesti sanoen tarvittu tähän hätään, etenkin kun kunnon eristetty talvikanala ei ole vielä ihan valmis. Mutta Hönö-Hemppu päätti toisin :D Tiput on kyllä niin sööttejä, että niistä tarttuu kuume melkein väkisin. Tiedän tunteen.

      Poista