Pieni luova tauko kirjoittamisesta on ollut paikallaan, ja sillä tämä perjantaipostauskin venyi ja vanui maanantaille saakka. Syystouhut ovat pitäneet meidät kiireisenä ja tuntuu, että minne päin tahansa katseensa kääntää, odottaa siellä jokin asia, esine, ihminen tai eläin huomiotamme tai huolenpitoamme. Tämä kiire ei kuitenkaan ole sitä epämukavaa, stressaavaa ja ahdistavaa kiirettä, vaan ennemminkin sellaista hyvää pöhinää. Intoa puuhasteluun riittää ja tuntuu hyvältä saada asioita etenemään!

Aloitin noin viikko sitten lintujen talviruokinnan. Tirpat olivat tottuneet jo suuntaamaan pihallemme ruuan toivossa etsiessään siemeniä puutarhan kasveista. Kun siemenapajat alkoivat ehtyä, ajattelin jatkaa ruokintaa nyt kun linnut olivat jo valmiiksi oppineet pihallamme parveilemaan sapuskaa etsien.

Tarjoilut häviävät ruokintapaikalta melkoista vauhtia. Olen huomannut vähentäneeni ihan varkain tietokoneen ääressä viettämääni aikaa, ja erinäisten sarjojen sijasta olenkin toljottanut vauvanimetyshetkien ajan ruokintapaikkaa nenä kiinni ikkunalasissa. Linnut ovat tainneet tottua ikkunassa möllöttävään naamatauluuni, sillä tänään ruokintatelineitä täyttäessäni ne lensivät jo parinkymmenen sentin päähän minusta istuskelemaan ja purtavaa hakemaan. Seisoin pitkän tovin tirppojen kanssa syreenipuskassa ja ihastelin noita uskomattoman kauniita pikkuotuksia miettien, että niiden siivistä kuuluva vikkelä lepatus on ehkäpä rauhoittavimpia ääniä maan päällä.

Kameraa pikkutiitiäiset hieman ujostelivat.




Nyt olen nostanut kasvimaalta viimeisetkin punajuuret ja porkkanat. Punajuuret säilöin etikkaliemeen, osan porkkanoista säästän kekripöytään ja loput soseutan ja säilön jääpalamuotteihin.

Alkukesästä tein kokeellisen perunanviljelytilkun vanhaan ankkatarhaan. Vuorasin maan pahvilla ja kasasin päälle lehti- ja ruohosilppua ja muuta maatuvaa tavaraa. Niiden päälle laitoin vähän multaa ja lykin sekaan siemenperunoita. Päälle ladoin vielä vanhoja olkia ja oikeastaan unohdin koko testiperunatilkun oman onnensa nojaan rehottamaan. Nyt kun kävin kuokkimassa tuota viritelmääni, löytyikin sieltä sangollinen upeita pottuja!

Osan perunoista säästän siemenperunaksi. Osan pistän porkkanoiden kanssa soseiksi pakastimeen. Eevi-vauvamme täyttää reilu parin viikon päästä neljä kuukautta, jolloin on hyvä aika ryhtyä maistelemaan ensimmäisiä lusikallisia kasvissoseita. Mikäs sen hienompaa, kuin alkaa tutustuttamaan pikkupätkää ruuan maistelun maailmaan omasta maasta nostetuilla, puhtailla ja järjettömän maukkailla kasviksilla! Saa nähdä, onko vauva asiasta yhtä hurmoksessa kuin äitinsä, vai päätyvätkö hehkuttamani herkkusoseet syljeskeltyinä pitkin rinnuksia.





Niinä hetkinä, kun en ole ollut työn touhussa, olen yrittänyt ottaa kaiken ilon irti suunnattoman upeasta syksystä ja ruskan värjäämästä luonnosta. Olen haahuillut päämäärättömästi pitkin metsänlaitoja ja rämpinyt kotimme lähellä sijaitsevan suojärven upottavilla rannoilla.

Kaltaiselleni kuusimetsien kasvatille suomainen luonto tarjoaa loputtomasti ihasteltavaa ja uudenlaista ihmeteltävää. Kun poikkeaa pois valmiiksi tallatulta polulta, saattaa löytää vaikka upeita, suojaisia poukamia, jotka ovat kuin suoraan satukirjasta repäistyjä.






Edellisessä kirjoituksessani saatoin ehkä ohimennen mainita, että olemme suunnitelleet yksinäiselle Rebekka-vuohellemme lajitoverin hankintaa, kun nyt kävi niin ettei Rebekka poikinutkaan tänä syksynä kiliä seurakseen. No, tuumasta toimeen -meiningillä kohdallemme osui pian ei vain yksi, vaan kaksi hurmaavaa vuohikuttua, jotka olivat uutta kotia vailla. Juteltuani kuttujen omistajan kanssa päätimme, että vuohet muuttaisivat rakkaan Reppulini seuraksi ja saisivat meiltä uuden kodin.

Kutut, nimiltään Moona ja Jallu, ovat äiti ja sen tytär. Emä Moona on sarveton jo kypsempään ikään ehtinyt senioriitta, joka lypsää edelleen, joskin vain toisesta utareestaan. Moonan vaalea, sarvellinen kili Jallu ei ole koskaan ollut lypsyssä, vielä. Luonteeltaan tytöt ovat aivan ihania ja (vuohiksi) rauhallisia, ja Moonan luonteessa on jo selvästi havaittavissa varttuneemmalle ladylle sopivaa tyyneyttä ja arvokkuutta.

Rebekka oli etenkin alkuun kuin puulla päähän lyöty uusista ystävistään, mutta illalla kolmikko kävi jo oikein sopuisasti talliin samoille pahnoille yöpuulle. Ulkoillessa se vetäytyy ehkä vielä vähän erilleen Jallun ja Moonan seurasta, mutta uskon kolmikon ryhmähengen hitsautuvan vielä tiiviimmäksi kunhan tutustuminen etenee.







Antti väkersi minulle talliin kauan kaipaamani lypsypöydän, ja sen avulla olen saanut onnistuneesti lypsettyä myös Rebekan, jolla on ollut hieman hankalaa totutella ajatukseen lypsylle joutumisesta. Lypsyjen alettua sujumaan ja saatuani taloon vielä toisen maitokutun, olen käsiäni läpsytellen ryhtynyt etsimään hyvältä vaikuttavia juustonteko-ohjeita ja kirjaamaan niitä ylös reseptivihkoon. Kunhan alan saada tarpeeksi maitoa kasaan ja kunhan kuttujen maidontuotanto tihentyvien lypsyjen myötä hieman lisääntyy, ryhdyn oman elämäni juustomestariksi. Jos sinä, hyvä lukijani, tiedät toimivia ja herkullisia juusto-ohjeita, vinkkaa tai linkkaa tännekin päin!

Uusi lypsypöytä on korkeudeltaan sellainen, että se sopii hyvin myös lampaiden kerintäpöydäksi. Se onkin oikein jeppishomma, sillä minulla on vielä monen monta villapeffaa kerittävänäni ja kaikenlaiset helpotukset urakkaan ovat tervetulleita. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan kerinnät piti olla jo hoidettuina tähän mennessä, mutta jostain syystä minulla on käynyt ajoitusten kanssa huono tuuri. Keritseminen nimittäin on sellaista puuhaa, että kun siihen ryhtyy, niin sen soisi kyllä sujuvan yhteen pötköön ilman keskeytyksiä (lue: lapsia). Aina, kun isäntä olisi sopivasti vapailla vahtiakseen tenavia kerinnän ajan, on satanut vettä, eikä märkää lammasta viitsi parturoida vanha Erkkikään.

Samalla, kun Antti teki talliin lypsy-kerintäpöydän, hän asensi sinne kunnon valot ja vielä kirkkaan lampun erikseen lypsypöydän ylle. Sen avulla kerintähommat onnistuvat nyt siis myös ilta-aikaan, eikä tarvitse saksia sokkona vaikka ulkona olisikin jo hämärää!


Palajan esittelemään hienoa lypsy-kerintäasemaani vielä myöhemmin omassa postauksessaan.





Iloista maanantaita ja hyvää alkavaa viikkoa!









Vuohet eivät nauti maailman helpoimman kotieläimen mainetta, ja siinä on kaiketi perää. Vuohi on nimittäin äärettömän älykäs, utelias ja ketterä eläin, ja näiden kolmen ominaisuuden yhtälö vaatii omistajalta väkisinkin lehmän hermoja, iloista seikkailumieltä, luovaa ongelmanratkaisukykyä ja roppakaupalla huumorintajua. Mitä mustempaa, sen parempaa.

Sinällään vuohien pitäminen lemmikkinä tai vaikka kotitarvelypsikkeinä ei ole mikään ameriikan temppu, perusasioilla pääsee jo pitkälle. Vuohi on oikeasti aika kiva ja lupsakka otus: seurallinen, leikkisä, kaunis katsella ja lypsyssä ollessaan myös hyvin hyödyllinen. Lyhyen empiirisen tutkimukseni perusteella väitän, että vuohen hoidon haastavuus on pitkälti persoonasta kiinni. Siis hoidettavan, ei hoitajan. Vaikka kai jälkimmäiselläkin toki oma vaikutuksensa hommien sujuvuuteen on.

Listailin muutamia perusjuttuja, joiden avulla meidän huushollissamme vuohenpito sujuu kuin vettä vaan! (Jos Antti joskus lukisi näitä blogitekstejäni, tässä kohtaa hän pyörittelisi silmiään ja tuhahtaisi.)




1. Aitaaminen

Jos asut kaukana naapureista ja sinulla ei ole minkäänlaisia puutarhakasveja vaalittavanasi, on hermoja, rahoja ja aitausmateriaaleja säästävin ratkaisu antaa vuohien viipottaa vapaana pihamaalla. On hyvin todennäköistä, että ne tekevät sen joka tapauksessa, suostumuksellasi tai ilman, sillä vuohen veroista aitauksista ulos murtautujaa tuskin löytyy toista. Jos kuitenkin haluat kasvattaa jotakin myös itsellesi syötäväksi tai silmäniloksi pihallasi, ei karsinoiden ja aitausten rakennuksessa kannata sortua minkäänlaiseen aliarviointiin. Vuohet ovat olympiatasoisia korkeushyppääjiä, ja sen lisäksi ne kiipeävät varsin vaivattomasti pystysuoraakin seinämää. Kaikenlaiset salvat, solmut, hakaset ja lukot ovat useimmille vuohille lähinnä mukavaa ajanvietettä ja hauskoja älypelejä, joten myös omistaja saa pistää hoksottimensa kovaan käyttöön vuohenpitäviä porttiensulkumekanismeja pähkäillessään.

Meillä vuohikarsinoiden seinistä on tehty noin 170 senttimetriä korkeat, ja noista ei ole Rebekka päässyt aitomaan yli yrittämälläkään. Antti asensi karsinaan vasta uudet salvat ja koomisen ketjulukon, sillä Rebekka onnistui karsinan sisäpuolelta vääntämään vanhan, heppoisemman salvan mutkalle ja siististi avaamaan turvalukoiksi umpisolmulla sidotut paalinarut, mellastaen sen jälkeen kaikki isot rehusaavit kumolleen ja levitellen sisällöt pitkin lattiaa. Huvittuneena katselin uusia oven lukituksia, mutta isäntä totesi lakonisen synkkämielisesti murahtaen, ettei edes usko niiden olevan yhtään liioiteltuja.

Kuttulan ulkoilutarha on tehty tukevista pylväistä ja riistaverkosta, ja aidan korkeus on noin 160-170 senttimetrin luokkaa. Niihin aitauksen kohtiin, joihin emme saaneet pingotettua verkkoa aivan maata pitkin, laitoimme helmalaudat, sillä kuttu kömpi noista kohdista tämän tästä aidan ali vapauteen ja löytyi tämän tästä mutustelemasta kukkaistutuksia rappusilta tai kirmaamasta jonkun satunnaisen sauvakävelijän perässä. Onhan koko hökötys hieman keskitysleirimäinen viritelmä keskellä pihaa, mutta ainakin aita tuntuu olevan tarpeeksi korkea, jottei vuohi hypi siitä yli. Mutta jos verkko on suunniteltu kestämään ison riistaeläimen, esimerkiksi hirven, niin luulisi sen nyt vuohenkin pitävän siellä missä pitää. Nimenomaan luulisi...





2. Ruokinta

Vuohista tuputetaan kaikkialla sellaista kuvaa, että ne syövät mitä vaan narulla kuivuvista pyykeistä heinäpaalien päällysmuoveihin. Muistan kyllä nähneeni kerran vuohen pupeltamassa pahvilaatikkoa, mutta silti väitän, että loppujen lopuksi vuohet ovat aika ronkeleita ruokansa suhteen. Ainakin sen syötäväksi tarkoitetun ruuan!

Jonkinlainen heinäkaukalo tai -häkki on vuohien kanssa erittäin suositeltava systeemi, sillä monille vuohille tuntuu olevan ylivoimaista syödä vähänkään tallattua, tai oikeastaan ylipäätään maahan osunutta heinää. Lisäksi ne ovat kovia valkkailemaan heinän seasta vain parhaat palat, joten hävikkiä tulee helposti. Ruohonleikkuriksi vuohista ei ole, sillä niille maistuvat paremmin puiden ja pensaiden lehdet, oksat, versot ja sen sellaiset (verraten vaikkapa lampaisiin, jotka ovat ruohonsyöjiä). Puutarhassa istutukset ovat siis usein vuohien ruokalistalla, siinä missä leikkuutaan odotteleva nurmikko saa odotella ihan rauhassa, mikäli se vuohesta on kiinni.

Vuohi on karujen, kallioisten seutujen sitkeä eläin, ja tottunut tulemaan toimeen varsin simppelillä ruokavaliolla. Jouten olevaa lemmikkivuohta tulee herkästi ruokittua liikaa väkirehuilla, ja liikakiloja kertyy helposti. Myös pötsivaivat saattavat kiusata liikaa väkirehuja syövää mäkätintä. Vuohen ruokinnan pohjana kannattaakin pitää hyvälaatuista heinää (jota voi olla tarjolla vapaasti, se on hyväksi märehtijän ruuansulatuksen toimintaa ajatellen), raikasta vettä ja kivennäistä. Vuohille sopii hyvin maatalouskaupoista saatava lammaskivennäinen. Meillä Rebekka saa maistiaisina lisäksi kasvisten rääppeitä keittiöstä, sekä vähän kauraa, jolla sen saa helposti houkuteltua ulkotarhasta sisään iltaisin.

Toisinaan lisään iltakaurojen ja vihannestenjämien sekaan hieman ruokasoodaa, sillä se tasapainottaa pötsin happamuutta. Joidenkin olen kuullut pitävän ruokasoodaa ihan vapaasti saatavilla, itse en ole tälle nähnyt tarvetta. Lusikallinen rehun seassa silloin tällöin on ainakin meillä riittänyt oikein hyvin!



3. Seura

Vuohi on seurallinen laumaeläin, ja sen vuoksi sillä olisi aina suositeltavaa olla lajitoveri, mielellään useampi. Tässä asiassa minulla on oma lehmä vuohi ojassa, sillä kuttumme on tällä hetkellä ainoa lajinsa edustaja ranchillamme. Lampaista ei juuri ole sille seuraa, paitsi affeista joten kuten, sillä ne tuntuvat olevan paljon suomenlammasta vuohimaisempia ja ovat selkeästi löytäneet Rebekan kanssa jonkinlaisen sielujen sympatian. Lampaat eivät kuitenkaan missään nimessä korvaa lajitoverin seuraa, joten nyt minulla onkin ratkaisu pohdinnassa Rebekan toverintarpeen täyttämiseksi. Riesa-pukin kanssa homma ei oikein toiminut, eikä Rebekka koskaan synnyttänytkään kiliä seurakseen, vaikka kovasti toivoimme, että Riesasta olisi jäänyt jälkeen edes sellainen ilo.

Mutta siis, jos olet aikeissa ryhtyä vuohitilalliseksi, hanki saman tien kaksi. Tai kolme. More the merrier.




4. Muu hoito

Muun hoidon osalta vuohi on varsin yksinkertainen huollettava. Tilat tulee pitää puhtaina, sisäloistilannetta on seurattava ja tarvittaessa lääkittävä jiiennee, nämä nyt ovat aika selviä juttuja. Useimmat vuohet myös tykkäävät harjauksesta, ja sukimista kannattaakin harrastaa etenki karvanvaihdon aikaan, miksei muutenkin.

Tärkeä juttu vuohen hoidossa on muistaa tehdä sorkkien leikkuu säännöllisesti. Sorkkien kasvuvauhti on hyvin yksilöllistä, joidenkin vuohien kanssa kaksi kertaa vuodessa riittää, joillakin kasvutahti on tiuhempi ja näin ollen myös trimmissä pitää käydä useammin. Kun homman oppii, sen saa tehtyä helposti itse. Sorkat kannattaa pitää kunnossa, sillä ylikasvaneisiin sorkkiin kertyy helposti kaikenlaista töhnää, joka voi aiheuttaa sorkassa esimerkiksi tulehduksen. Lisäksi ylikasvanut sorkka saa jalan helposti virheasentoon, ja aiheuttaa varmasti myös epämukavaa oloa vuohelle.

Olen kokeillut kaikenlaisia härveleitä sorkkien leikkuuseen, mutta nyt olen todennut, ettei ole Fiskarsin kalasaksien voittanutta (Fiskarsin on kohta syytä ryhtyä maksamaan tännepäin jonkinlaista palkkaa tästä ilmaisesta mainostamisesta, kun hehkutan täällä heidän tuotteitaan aina lampaiden ja kanien keritsemisistä vuohien sorkanleikkuuseen...). Samaisten saksien nimeen vannovat myös monet muut lampurit ja vuohurit (ei ole sana, tiedän), joten suosittelen kyseisiä saksia lämpimästi.



5. Lypsyhommat

Yleinen syy hankkia vuohi(a) on se, että niistä saa herkullista ja moneen tarkoitukseen taipuvaa maitoa.Vuohia on ennen vanhaan sanottu "köyhän miehen lehmiksi". Kun ne ovat poikineet, voi maitoa tulla jopa useamman vuoden synnytyksen jälkeen. Vuohen ei siis tarvitse poikia alvariinsa, jotta sitä voisi lypsää. Tai ei välttämättä ollenkaan: esimerkiksi suomenvuohilla on jokseenkin yleistä, että kutut ovat ns. neitsytlypsäjiä - siis tuottavat maitoa, vaikkeivat olisi koskaan olleetkaan tiineinä tai kilistelleet. Usein neitsytlypsäjänkin maidontuotanto kuitenkin lisääntyy poikimisen jälkeen, ja kilejään imettänyt kuttu hyväksyy yleensä helpommin myös ihmisen lypsy-yritykset. Meillä esimerkiksi Rebekka ei ole koskaan poikinut, ja sussiunaa millaista taistelua sitä on yrittää lypsää! Toivon, että joskus kilistelyn myötä Reppulin sietokyky lypsämistä kohtaan hiukan kasvaa. Nykyään siitä lypsetty maito menee suorinta tietä kissojen ja koirien herkuksi, sillä en ole kertaakaan onnistunut lypsämään sitä hemmetin vuohta niin, etteikö sen sorkka olisi vähintäänkin käväissyt lypsyastiassa.

Vuohenmaitoon yhdistetään usein ajatus "vuohimaisesta" mausta, mutta itse asiassa maidon makuun vaikuttavat muun muassa vuohen ruokavalio sekä esimerkiksi se, elääkö pukki samoissa tiloissa lypsettävien kuttujen kanssa (joku hormonijuttu, kenties?). Tai näin olen kuullut, että muun muassa kovin valkuaispitoinen ruokavalio lisäisi maidon vuohimaisen pikanttia makuvivahdetta. Lypsikin ruokavalio on siis hyvä pitää sopivan simppelinä, huolehtien kuitenkin siitä, että maitoa tuottava eläin saa kaikki tarvittavat ravintoaineet.





Tänään Maatiaisen jäsenlehti kolahti postilaatikkoon, ja siellä sattuikin olemaan juuri sopivasti artikkeli suomenvuohista. Artikkelissa mainittiin tänä vuonna ilmestynyt Mia Grönstrandin kirjoittama vuohikirja Vuohi - rapsuta ja rakastu. Jos siis vuohet kiinnostavat, siinäpä lukuvinkkiä! Itse aion ainakin hankkia kirjan hyppysiini, artikkelin perusteella se vaikutti oikein mielenkiintoiselta opukselta.


Mukavaa perjantaita ja hyvää viikonloppua!


Syyskuu tuli ja meni menojaan niin, etten ehtinyt kunnolla edes rekisteröidä koko asiaa. Nyt yhtäkkiä onkin jo lokakuu, ja kekri, yksi vuoden suosikkijuhlistani, alkaa olla käsillä.

Kekri on alkujaan ollut vanhassa, suomalaisessa perinteessä vuoden merkittävimpiä pyhiä. Se on ollut sadonkorjuun juhla, joka on aloittanut uuden vuoden. Silloin on uskottu myös henkimaailman ja tämän todellisuuden välisen verhon olevan niin ohut, että henkimaailman asukkaat ovat saattaneet käydä tekemässä visiittejä elävien keskuuteen. Myöhemmin monia kekrin perinteitä on siirretty jouluun, ja nykyisin kekrin paikalla juhlitaan halloweenia, tai kristinuskon piirissä pyhäinmiesten päivää. Halloween, All hallow's eve tai kelttiläisittäin Samhain, on ollut sadonkorjuun juhla, jolloin vainajahenget ovat talsineet elävien maailmassa. Koverretun kurpitsalyhdyn (tai alun perin nauriin) tarkoitus oli pelästyttää irvistävällä naamallaan pahat henget pois.






Meidän perheessämme kekriä on juhlittu jo muutaman vuoden ajan, ja sen ympärille alkaa muodostua jo liuta erilaisia perheperinteitä. Koska olen tällainen tunnelmoijasielu, minulle juhlapyhissä niiden valmistelu ja siihen liittyvät perinteet ovat ehkä jopa itse juhlan varsinaista viettoa tärkeämpiä.

Kekrivalmisteluihini kuuluu paljon erilaisia syyspuhteita, eräänlaisia rituaaleja oikeastaan. Varsin käytännönläheisiä töitä, jotka valmistavat meitä talveen, ja joiden loppuunsaamisen päätteeksi on hyvä hengähtää, pistää pöytä koreaksi oman sadon herkuilla ja saunottaa niin henget kuin perhekin kunnolla.




Polttopuusavottaa

Kekriin ja sitä myöten talven tuloon valmistautumiseemme kuuluu jos jonkinlaista tohinaa. Viime talveksi varastossa riitti vielä valmiita polttopuita, mutta tänä syksynä liiteri ammottaa tyhjyyttään. Saamme tarvitsemamme polttopuut omalta tontilta, mutta itse ne eivät itseään pilko tai kävele omin avuin varastoon. Polttopuusavottaa siis riittää.

Tapaan aina näin syksyisin tehdä eläinten tiloihin suursiivouksen. Kanalasta, lampolasta ja tallista tyhjätään pehkut pois, menneen vuoden pölyt imuroidaan huolella nurkista ja karsinoihin levitellään paksulti puhdasta olkea. Kuten sanoin, olen tunnelmoijaluonne. Minusta on ihanan kutkuttavaa ajatella, että kun ulkona ulvoo syysmyrsky ja räntää sataa vaakatasossa, saavat eläimet köllötellä tyytyväisinä puhtailla olkipedeillään heinää rouskuttaen. Joskus, kun ulkona oikein myrskyää, saatan kömpiä itsekin tallin tai lampolan nurkkaan eläinten kylkeen kiinni ja kuunnella siellä sateen ropinaa ja järvellä aaltoja nostattavaa tuulta.
Kekrinä karjaa on perinteisesti muistettu herkuin ja hellittelyin, tilan isäntäkin on silloin käynyt henkilökohtaisesti ruokkimassa hevosensa. Sen vuoksi pidän tärkeänä sitä, että eläinsuojamme ovat aina putsplankissa kekriin mennessä. Tänä vuonna aion saada myös kerinnät päätökseen ennen kuun vaihdetta.

Myös puutarhassa riittää kosolti puuhaa näin syksyllä, ja lyhentämällä to do -listaa ennen talvea voi helpottaa huomattavasti keväällä odottavaa työmäärää. Kun vauva on nukkunut päiväuniaan vaunuissa, olemme puutarhuroineet esikoisen kanssa oikein urakalla. Tällä hetkellä istutettuina ovat



Hedelmätarhan istutusten lisäksi olen pelastellut sieltä täältä pitkin pihaa monivuotisia yrttejäni, jotka kanat ovat kuopineet ylös maasta pöyhiessään kohopenkeissä. Alun perin minun ei ollut tarkoitus talvettaa yrttejä sen kummemmin, peittää vain havuilla ja katsoa, selviävätkö ne kasvupaikoillaan talven yli. Mutta samapa tuo ottaa mokomat nyt ruukkuihin talvehtimaan, kun ovat kerran kaivettuna jo valmiiksi ylös.

Lavankauluskasvimaa odottaa vielä talviteloille laittoaan, ja talvivalkosipulien itusilmut täytyy vielä hankkia ja istuttaa maahan. Sitten ulkotyöt alkavatkin olla tämän vuoden osalta nipussa, ja puuhia voi ryhtyä pikkuhiljaa siirtämään sisätiloihin. Esimerkiksi säilömis- ja mehunkeittohommat ovat sellaisia kivoja sisätilahommia, joita saa tehtyä mukavasti puuhellan lämmityksen ohessa.








Jotkut ovat ehkä huomanneetkin, että blogissa on meneillään muutostyöt. Olen jo pitkään haikaillut selkeyttä ja yksinkertaisuutta, enkä vain täällä virtuaalisessa kodissani vaan elämässä yleensä. Samassa muutosten rytäkässä menee sitten blogikin! Liekö syynä sitten isot elämänmuutokset, hiljakkoin ollut syntymäpäiväni vaiko vääjäämättä lähestyvä talvi, että tällaista muutosta ja tuuletusta kaipaan. No mutta, se on kuitenkin oma tarinansa, josta ehkä myöhemmin lisää! Pyydän blogin muutostöiden suhteen kärsivällisyyttä, olen näissä hommissa hidas ja kaiken muun elämän keskellä ehdin operoida sivuja kasaan pienissä osissa.








Vietetäänkö teillä kekriä, halloweenia tai jotakin muuta? Onko teillä muodostunut juhlan ympärille omia perinteitä?

Eilinen humahti niin vauhdilla ohi lampolan tyhjennysoperaation ja muiden erinäisten sattumusten kanssa, että perjantaipostaus jäi kirjoittamatta. Luulen kyllä, että kukaan ei ole mokomaa edes huomannut...

Noihin 'erinäisiin sattumuksiin' lasken esimerkiksi kanahaukan vierailun pihamaallamme. Pyrin parhaani mukaan sulkemaan kesällä kuoriutuneet kana- ja kukkonuorisolaiset yöksi talliin, mutta aamuheiniä sinne viedessäni ne rynnivät aina vimmatusti ohitseni ja viettävät päivänsä yhä edelleen vapaana pihalla. No, eilinen ulkoilu kävi kohtalokkaaksi, yksi nuori kukko jäi haukan saaliiksi, silkkikanan ja tyrnävän maatiaisen risteytys. Raahausjäljistä päätellen kukko oli yrittänyt livahtaa marjapuskaan piiloon, mutta Unni-lampaamme on jyrsinyt pensaat niin harvoiksi, ettei niihin piiloutumalla huijaa ketään. Antti sattui näkemään haukan puussa, ja tuntomerkkien perusteella kyseessä oli juurikin nuori kanahaukka. Kuulin vähän aikaa sitten, että petolinnuilla on nyt kohtalaisen niukka ravintotilanne. Toivon siis kovasti, että nuori haukka sai kupunsa täyteen, ja että kukkopaisti meni tarpeeseen.




Viime aikoina pihallamme on ollut muutakin lintuvilskettä, kuin haukka. Olen ihmetellyt, mistä yht'äkkinen pikkulintujen invaasio johtuu, kunnes hoksasin: pikkutirpat käyvät syömässä pihaan kylvämistäni ja nyt jo lakastuneista auringonkukista siemeniä! Lisäksi puissa vilisee päivät pääksytysten punatulkkuja ruokailemassa.

Vaikka vielä on ehkä inasen liian aikaista aloittaa lintujen talviruokinta, olen hyvilläni siitä, että pikkulinnut osaavat jo hakeutua pihallemme ruuan toivossa. Tirppojen pörhellystä seuraillessani päätin, että ensi keväänä kylvän reilusti enemmän auringonkukkia, joista on linnuille iloa sitten taas tulevan talven kynnyksellä.




 Punatulkku on yksi suosikkilinnuistani (vaikkakaan en äkkiä keksi, mikä lintu ei olisi). Niiden pihapuista kantautuva metallinkaikuinen rupattelu on ihastuttavaa kuunneltavaa. Viimetalvisella ruokintapaikallani en juuri punatulkkuja nähnyt, mutta kotitiemme päädyssä asustelleen naapurin lintulaudalla ne viihtyivät. Nyt naapuri on muuttanut pois, joten toivon, että tulkut omaksuvat meidän ruokintapaikkamme tänä talvena uudeksi vakioravintelikseen.




Auringonkukkien kylvämisen lisäksi aion muistaa metsän lintuja myös hedelmätarhaa suunnitellessani. Esimerkiksi pihlajan ja tyrnin marjat ovat monien lintujen mieleen. Tätä silmällä pitäen kaappasin taimimyymälän alesta mukaani kaksi tyrnipensasta.

Olen kyllä asiasta joskus lukenut, mutta nyt muistin vasta kotiin päästyäni, että tyrnejähän pitää tosiaan olla vähintään kaksi, jotta ne tuottaisivat marjoja. Eikä kaksi mitä tahansa puskaa kelpaa - nöhöy, pensaiden täytyy olla keskenään eri sukupuolta. Toisin sanoen tyrnin marjomiseen tarvitaan sekä hedepensas (eli poika), joka pölytyksessä hedelmöittää emipensaan (eli tytön), ja emipensas on sitten se, joka tuottaa marjoja. Kiehtovaa.

Sattumoisin olin kuitenkin napannut kaksi pensaan taimea mukaani. Luulin jo joutuvani kökkimään kevääseen saakka tihrustellen suurennuslasin kanssa, ovatko nämä ostamani yksilöt heteellisiä vaiko emillisiä, kunnes huomasin lajikemerkinnät pensaiden mukana tulleissa lapuissa. Lappuset kertoivat pariskunnan olevan nimiltään Tarmo ja Pertsik. Googlatessani, mitä Tarmo ja Pertsik oikein ovat miehiään (tai naisiaan), yllätyinkin iloisesti: järjettömällä munkilla olin kuin olinkin ottanut mukaani sekä herra että rouva Tyrnin! Tarmoa uskalsin nimen perusteella uumoillakin pojaksi, mutta slaavilaista tuulahdusta hönkivästä Pertsikistä en ihan osannut mennä vannomaan.

Luin tyrnien tykkäävän enemmän kevätistutuksesta, mutta aion elää vaarallisesti ja iskeä Tarmon ja Pertsikin maahan jo näin syksyllä. Toivoakseni pariskunta alkaa kasvaa ja kukoistaa, ja tuottaa jonkin ajan kuluttua myös marjaa niin, että sekä me että metsän linnut saamme niistä syödäksemme.











Kohti omavaraisempaa elämää 2018 -kimppakirjoitussarja on tullut tältä erää tiensä päähän, ja nyt on tullut aika ynnäillä omavaraistelijoiden saavutukset tältä vuodelta, ja ehkä hieman silmäillä jo tulevaa vuottakin.

Omalta osaltani juuri mikään ei mennyt tänä vuonna suunnitelmien mukaan. Alkuperäisissä suunnitelmissani kaavailin jättäväni viljelytouhut vähemmälle ja panostamaan enemmän rakennus- ja remontointipuoleen: muun muassa maakellari piti saada valmiiksi ja tontin aitaaminen edes jonkinnäköiselle alulle. No, kellari on joutunut väistymään muiden, kiireellisempien touhujen (kuten talon remppailun) tieltä, joskin yritämme päästä sen kanssa eteenpäin vielä ennen talvea. Aitaa ei tontillemme ole noussut metriäkään.

En silti sano, että tämä olisi ollut huono vuosi. Se on ollut vain erilainen, kuin mitä alun perin ajattelin.





Vaikka mennyt kesä oli ennätyskuiva, onnistui vihannesten viljely uudessa lavankauluskasvimaassa hyvin. Olen saanut säilöttyä kivan määrän puutarhan satoa talven varalle. Satoasioihin perehdyin paremmin sarjan aiemmassa kirjoituksessa.

Puutarhan sadon lisäksi meillä on muutama kukkopoika kasvamassa pataan pistettäväksi, joten jonkin verran saamme talveksi lihaa myös omalta tontilta. Maatiaiskana ei mikään erityisen lihaisa rotu ole, mutta ainakin kekri- ja joulupöydän saamme koreaksi omalla takapihalla vapaana temmeltäneiden kukkojen lihalla.

Haudotuista hämäläisistä maatiaisista aiomme jättää yhden kanan kotiin munintavahvuuden kohottajaksi. Munia emme ole saaneet paljoakaan koko kesänä, sillä kanat ovat viettäneet kesän vapaana ulkosalla, munien ties minne pusikoihin. Satunnaisesti frouvat ovat käyneet pyöräyttämässä munia myös heinäpaalien sekaan, joten ihan kananmunattomalla linjalla ei ole tarvinnut koko kesää räpistellä. Tehtyäni talvisiivouksen kanalaan houkuttelin parven jälleen öiden kylmettyä takaisin kanalaan, joten munahanat ovat alkaneet jälleen aueta.

Kunhan järvi kunnolla jäätyy, aiomme panostaa tänä talvena aiempia vuosia enemmän kalastukseen. Antti hankki minulle lahjaksi tuliterät pilkkivehkeet, joten ensi talvena omavaraisuusasteemme kohonnee jälleen hiukan, kun voimme kalastaa itse. Olemme pohdiskelleet paljon seuraavaa siirtoa lihaomavaraisuutemme kohottamiseksi, mutta jos kalaa kotijärvestä nousee hyvin, voipi olla, että jätämme lihan kasvatuksen vähemmälle ja alamme popsia entistä enemmän kalaa tulevaisuudessa.





Olen hahmotellut suuruudenhulluja suunnitelmia uudesta kasvimaasta tuonne tontin nurkkaan, ja olen nyt aloittanut siellä maanparannuksen. Maa on jääkylmää, kivikovaa savimaata, joten kärsivällisyyttä projekti varmasti vaatii. Eläinten tiloja talviteloille siivoillessani levitän vanhaa pehkua uuden kasvimaan paikalle ja toivon, että eloperäinen aines maatuessaan toisi maaperään ravinteita ja muokkaisi maata vihannesten kasvatukselle otollisemmaksi. Keväällä pääsen katsomaan, miltä maa näyttää, ja istutan paikalle mahdollisesti jotain maata muokkaavaa kasvia, joka syvillä juurillaan kuohkeuttaisi maaperää. Nyt toistaiseksi, pehkujen levityksessä paikalle on vielä paljon työtä, ja kasvimaan muokkauksen jatkoa ehdin suunnitella hienosti lisää talvella.

Kasvimaan läheisyyteen aion perustaa myös pienen hedelmätarhan. Pihallamme on runsaasti viinimarjapensaita, jotka ovat meidän suunnitelmiimme nähden melko huonolla paikalla. Aiomme yrittää hyväkuntoisimpien pensaiden siirtoa uudelle paikalleen hedelmätarhan liepeille. Hedelmätarhaan kuuluvat luonnollisesti myös hedelmäpuut. Juhlimme vastikään kuopuksemme nimiäisiä, ja vauva sai lahjaksi sekä omena- että päärynäpuun. Yhdessä isosiskon oman omenapuun kanssa puut pääsevät pian aluiksi uuteen hedelmätarhaamme, joka tulevaisuudessa tuottaa koko perheelle syötävää ja mehu- sekä hillotarpeita.




Yhdeksänpäinen lammaskatraamme tuottaa jo mukavasti villaa, joita olen ryhtynyt karstaamaan lepereiksi sitä mukaa, kun saan lampaita kerittyä. Valmiiksi karstatun villan kanssa on helppoa ryhtyä harjoittelemaan jälleen rukilla kehräämistä, kunhan sopiva joutilas hetki osuu kohdalle.

Toivon, että kehräystaitoni karttuvat tässä syksyn ja talven mittaan siinä määrin, että raaskisin kokeilla myös angorakanin villan sekoittamista lampaiden villojen sekaan.

Koska kehruutaitoni ovat vielä niin lapsen kengissä, ja villaa kertyy nurkkiin nopeammin, kuin mitä ehdin työstää, olen ajatellut kokeilla hyödyntää villaa myös muin keinoin. Villan käyttö esimerkiksi tyynyjen täytteenä on käynyt mielessäni: hankittuamme täysin luonnonkuituisen sängyn Porin Villa & Peitteeltä viime keväänä, olen alkanut pohtia luonnonmukaisuutta ja hengittävyyttä myös muissa vuodevaatteissa. Lampaan villalla täytetyt tyynyt olisivat varmasti hengittävämpiä ja mukavampia kuin keinokuituisella, paakkuuntuvalla vanulla täytetyt. Tähän aiheeseen palaan vielä myöhemmin, kunhan saan projektin alulle ja pääsen hieman testailemaan kotikutoisten tyynyjen kokoon kursimista. Omavaraisuutta se on tyynyomavaraisuuskin!


Tyynyntäyte a.k.a. Bambi aamupalalla


Sienestys kuuluu näin syksyllä ilman muuta ohjelmistoomme, ja avittaa nostamaan omavaraisuuttamme ainakin taas yhden talven ajan jossain määrin. Olen ollut pöyristynyt siitä, kuinka sienimetsällä käydessäni vanhat, tutut sieniapajani ovat olleet tyhjillään. Paikoilta, joista esimerkiksi viime syksynä keräsin kymmeniä litroja sieniä, ei ole löytynyt mitään!
Kausi kuitenkin onneksi jatkuu vielä. En vaivu epätoivoon.

Lämmitysasioiden suhteen olemme tämänkin talven omavaraisia, sillä saamme tehtyä polttopuut oman tontin puista. Rannan läheisyydessä meillä kasvaa todella tiheästi mäntyä ja koivua, ja jokusia puita olemme joutuneet kaatamaan erinäisten projektien tieltä. Näistä isoista puista meille riittää pitkäksi ajaksi puuta poltettavaksi. Toimivalla puuhellalla ja omilla puilla tölli lämpiää tämän talven oikein mukavasti.


Näitä kyllä riittäisi.


Summa summarum, tämä vuosi oli omavaraisuusasteemme kohottamisen kannalta ihan kelvollinen, vaikkakaan ei lainkaan sellainen, mitä olin alun perin suunnitellut. Saimme kuitenkin viljelykset vauhtiin ja jopa tuottamaan satoakin. Mehuja, hilloja, vihannessäilykkeitä ja mausteyrttejä olemme saaneet sadosta talteen niin, ettei niitä tarvitse talven mittaan hakea kaupasta. Olemme kasvattaneet eläimiä ja hahmotelleet liha- ja kalaomavaraisuutta talven varalle. Hyötypuutarhan rakentaminen etenee, villat jalostuvat hiljalleen hyötytuotteiksi ja torppa pysyy lämpimänä oman tontin puilla. Vuohi ei harmi kyllä synnyttänytkään kiliä kuten uumoilimme, mutta ryhdyttyään neitsytlypsämään tuottaa kuitenkin jonkin verran maitoa. Aion yrittää sen astutusta uudestaan nyt syksyllä, kunhan sopiva pukki kohtuullisen matkan päästä löytyy.


Kohti omavaraisempaa elämää -sarja jää nyt tauolle ainakin talven ajaksi, sillä talvi on omavaraistelijan näkövinkkelistä hiljaisempaa aikaa ja muiden sarjaan osallistujien kanssa pohdimme, että tauko on sitä myöten paikallaan. Jotain pientä kivaa omavaraisuutemme edistämiseksi tietty puuhastelemme täällä ranchillamme myös syksyn ja talven mittaan, ja näistä varmasti kertoilen kuitenkin ahkeraan, vaikka itse sarja tauolle jääkin!


Muiden omavaraisuusbloggaajien sarjan viimeiset osat voit käydä lukemassa täältä:

Korpinkiven tupa
Maatiaiskanasen elämää
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa
Korkeala
Mrs Sinn







Jos jotkut eläimistömme edustajista ovat täällä blogissa jääneet vähälle huomiolle, niin pupulamme väki. En todellakaan osaa sanoa, miksi näin. 

Vaikka meillä on ollut kaneja nurkissa pyörimässä jo useamman vuoden, ovat nuo hassut eläimet minulle edelleenkin eräänlainen mysteeri. Kun päätin luopua hevostouhuista viime talvena ja sitä myöten talliin (ja elämään) tuntui jäävän kosolti tyhjää tilaa, ryhdyin tosissani harkitsemaan kanifarmin laajentamista parista lemmikkipuppelista villaa tuottavaan, pörröiseen angorakaniin. Siitä se ajatus sitten lähti.

Angorauros nimeltä Villaverstaan Narcissos, tuttavallisemmin Narsu, muutti luoksemme tämän vuoden keväällä. Kanivahvuuteemme kuului entuudestaan ystävältäni eläkepäiviään meille viettämään saapunut leijonaluppanaaras Jimbo a.k.a. Leskisen Juice sekä tämän nuori toyboy, leikattu soopeliuros Mölli. Villaverstaalla angoroita ja erilaisia liharotuja kasvattava Jonna oli aivan mahtavan avulias ja uskomattoman laajalla asiantuntemuksellaan onnistui opastamaan jopa kaltaiseni ummikon alkuun angorakanien pidon suhteen.

Kesällä pikkuinen Jimbo-pupumme kuoli, jättäen Möllin nuoreksi leskeksi. Elellessään viereisissä karsinoissa pojat olivat eräänä kauniina päivänä järsineet väliseinään aukon, ja hengailivat muina jäniineinä samalla puolella kylki kyljessä mennessäni talliin. Tuumasimme, että olkoon: jos pojat hyvin yhdessä viihtyivät ja juttuun tulevat, niin saivat meidän puolestamme jatkaa yhteiseloaan toistensa kyljissä kyhnäten.
  




Koska yhdestä angorasta ei järisyttäviä määriä villaa saa, ryhdyin harkitsemaan kanikatraamme kasvattamista parilla lisäpupulla. Angorakanin kerintä tulee tehdä vähintään kolme kertaa vuodessa, tarvittaessa useamminkin. Sen villa on äärettömän lämmintä, vettä hylkivää ja pehmeää, mutta hankalaa sinällään hankalaa kehrättävää. Lampaanvillan seassa kehruunkin kuitenkin pitäisi helpottua.

Ennen pitkää törmäsin kahden kaniveljeksen myynti-ilmoitukseen. Tuumasin, etten halunnut naaraskaneja tähän hätään, sillä kanien, kuten minkä tahansa muidenkin eläinten, kasvattamisessa osaa olla omat haastavuutensa. Niinpä angoraveljekset tuntuivat sopivalta ratkaisulta tähän meidän poikamiesköörimme jatkoksi.





Angorakanien hoito tunnutaan usein miellettävän kamalan vaativaksi, mutta oman kokemukseni pohjalta ei homma ole mikään Ameriikan temppu. Toki karva on herkkää huopumaan ja likaantumaan. Jatkuvan puunauksen ja putsauksen sijaan helpommalla pääsee, kun vain huolehtii, että kanin asumuksen kuivikkeet ovat puhtaat ja roskaamattomat, ja että tila on ehdottoman kuiva. Kastuessaan villa huopuu saman tien, ja kuivikkeen valinnassa tulee olla tarkka, sillä hötöinen karva imaisee itseensä kaiken pikkuroskan. Olki taitaa olla kuivikkeista se paras vaihtoehto angoralle.

Angorakanin turkin kasvuvauhti on huimaa, ja siksi ruokinnan täytyy olla kohdillaan, jotta kani jaksaa kasvattaa hyvälaatuista villaa. Valkuaisaineiden saannin tarve rodulla korostuu. Itse syötän Narsulle kasvattajan suositteleman annoksen, noin puoli desiä kauraa ja puoli desiä maatalouskaupasta saatavaa Rypsi-Kronoa per päivä. Samalla annoksella olen jatkanut myös uusien angorakanien kanssa. Rehujen lisäksi kanin kuin kanin on luonnollisesti saatava narskutella vapaasti hyvälaatuista heinää, ja erilaiset juurekset ja muut tietysti ovat niiden herkkua. Kesällä kani on varsin hyödykäs eläin myös ruohonleikkurina; puput narskuttavat pihamaaltasi rikkaruohot ja tulevat näin kesäkaudella edullisiksi ruokkia, ja kaupan päälle saat vielä trimmatun nurmikon. Win-win!
Angorakani ei kuitenkaan sovi ympärivuorokautisesti ulkona pidettäväksi, sillä sadekelillä sen villa huopuu kosteudesta nopeasti.
Olen huomannut angoroissa muihin rotuihin verrattuna sellaisen erityisseikan, että ne juovat ihan hemmetisti vettä. Puolen litran pullollinen ei välttämättä tunnu missään kanin huitaistessa sen huiviinsa tuosta vaan. Tämä kai liittyy myös jotenkin tuohon nopeaan karvan kasvuun.

Kuten jo aiemmin mainitsin, turkinhoito ei vaadi sen erityisempiä poppaskonsteja, mikäli pupun karsina on puhdas ja asianmukaisesti kuivitettu. Paitsi tietysti kerinnän suhteen. Angorakanin minimikerintämääräksi voisi sanoa kolme kertaa vuodessa, mutta useimminkin saattaa olla tarvetta. Parhaiten homma käy ihan manuaalisesti saksimalla, sillä useimmat trimmaukseen tarvittavat koneet menevät kanin haituvaisen kevyestä villasta herkästi tilttiin. Toimivimpina saksina pidetään niitä sellaisia tylppäpäisiä lasten askartelusaksia.
Angorakani on rotuna perusluonteeltaan säyseä ja helposti käsiteltävä: erinomainen juttu pienessä eläimessä, jonka kimpussa täytyy häärätä terävien saksien kanssa muutaman kuukauden välein.




Tässäpä tällainen pikainen kurkistus kanilaamme ja sen asukkaisiin. Näistä myöhemmin lisää paremmin, sillä olen tällä hetkellä vähän jäniksen selässä (höhhöhhöö...). Juhlimme nimittäin huomenna kuopuksen nimiäisiä ja meikämandoliinolla on täällä vielä lattiat pesemättä, pölyt pyyhkimättä ja piirakat leipomatta. Eläinten iltahoitokin pitäisi vielä tehdä, ja vauvaakin tuntuu joku harmittavan. Joten, tämän puolustuspuheen myötä oikein juhlavan upeaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:
Kanila entiseen hevostalliin