torstai 9. elokuuta 2018

Marjapensaiden syyslannoitus kiertotalouden tapaan

Minun oli alun perin tarkoitus tehdä tästä postaus videona, mutta menetin hermoni. En ole mikään maailman luontevin yksikseni kameralle höpöttäjä, ja kun yhtälöön lisättiin lähes tauotta syliä vaativa vauva, kaikkialle lapioineen ehtivä 2,5-vuotias ja armotta tomaattipenkkejäni tuhoavat kananuorisokriminaalit, heitin videon teon suhteen hanskat tiskiin. Valokuvia otettaessa on helpompi keskeyttää homma hetkeksi kanoja hätyytelläkseen, ja tekstiä voi näpytellä yhdelläkin kädellä sillä välin, kun hytkyttää pikkuihmistä sylissä toisella. Eivät nämä meikäläisen tekstituotoksetkaan välttämättä mitään priimaa pukkaa, etenkään näiden taustajoukkojen hääriessä ahkerasti ympärillä. Mutta ainakaan ette joudu kitumaan kuunnellessanne kankeaa öö-öö-öötä videolta ajatukseni katkeillessa!



Mikä voisi muka mennä vikaan, kun on tällaiset apujoukot?


Maatiaiskanasen elämää -blogissa muistuteltiin hiljakkoin, että nyt on aika ryhtyä tekemään puutarhan syyslannoitusta. Meidän pihallamme kasvaa toistakymmentä ikivanhaa ja suuntaan jos toiseenkin hassattavaa herukkapensasta, joita tuskin on lannoitettu vuosikymmeniin torppamme oltua tyhjillään. Niinpä tuumailin, että pensaat tuskin pistäisivät pahakseen annosta lisäravinteita.

Vaikka kesä tuntuu olevan lämpötilojen puolesta vielä täydessä vauhdissa ainakin täällä Tampereen seudulla, on syyslannoitus hyvä tehdä jo nyt, kun sato on kerätty talteen ja pensaat eivät ole vielä tiputtaneet lehtiään. Tänä vuonna sain kuin sainkin marjapensaiden sadon talteen pakkaseen, kiitos armaan anoppini. Aloitin marjojen keruun itse, vauva kantorepussa keikkuen ja 2,5-vuotiaan "avustaessa". Kolmessakympissä huitova helle liimasi minut ja vauvan mahoistamme hiellä yhteen samalla kun ihmettelin, miksei marjasanko tuntunut täyttyvän, vaikka keräsin minkä kerkesin. Vilkaistessani selkäni taakse huomasin, että sitä mukaa, kun ämpäri täyttyi, kauhoi Venla marjoja sieltä pikkuisiin kouriinsa ja heitteli niitä nurmikolle kanojen napsiessa niitä nokkiinsa täydessä hurmiossa! Helsingissä asuva anoppi sattui kuitenkin olemaan juuri sopivasti kesälomia viettämässä täällä Pirkanmaalla, ja lupautui meille marjanpoimijaksi. Parissa päivässä hän noukki sadon talteen ja varmisti, että meillä on mehu- ja aamupalamateriaalia talven yli. Anopille siis suuret kiitokset vielä tätäkin kautta.




Ennen vanhaan maaseudulla taloutta on pyöritetty pitkälti niin, ettei mitään ole heitetty hukkaan, vaan kaikki on pyritty käyttämään mahdollisimman pienellä hävikillä hyödyksi. Ennen tämä on ollut itsestäänselvyys, mutta nykyään sille on olemassa hieno moderni termi, kiertotalous. Wikipedia ilmaisee asian pähkinänkuoressa näin:


Kiertotalous pyrkii maksimoimaan tuotteiden, komponenttien ja materiaalien sekä niihin sitoutuneen arvon kiertoa taloudessa mahdollisimman pitkään. Kiertotaloudessa tuotanto ja kulutus synnyttävät mahdollisimman vähän hukkaa ja jätettä.


Koska meillä on eläinten vuoksi ehtymätön lähde lannoitteeseen kotieläintemme tuottaessa loputtomasti lantaa, olisi sulaa hulluutta turvautua keinotekoisiin tai ostettuihin lannoitteisiin. Olemme säästelleet talteen hevostemme jättämää lantaa ja käyttäneet sitä muun muassa kohopenkkien kasaukseen. Kanalasta siivotut kuivikkeet kippaamme kotitalous- ja haravointijätteen kanssa kompostiin, ja kanien ja vuohen kuivikkeet käytämme katteena kasvimaalla. Kun saimme syksyllä käyttöön lampaiden uuden pihattosuojan, ryhdyimme kuivittamaan sitä kestopehkulla. Teimme pohjan hamppukuivikkeesta sekä varastoon lojumaan jääneistä kuiviketurpeista. Kestopehkun ideana on, ettei kuivikkeita tyhjätä pois, vaan talven mittaan kuivikekerroksia lisätään tarpeen mukaan. Sekaan jäänyt lanta ja pissa palavat kerrosten alla kuivikkeen seassa tuottaen samalla lämpöä, joten erillistä lämmitystä eläinsuojaan ei tarvitse viritellä. Kestopehku toimii kompostin tapaan, ja orgaaninen aine hajoaa palaessaan ravinteikkaaksi muhjuksi. 

Kanalassa en ole koskaan onnistunut rakentamaan kunnolla toimivaa kestopehkua, vaan kanankakan ammoniakki on tuntunut puskevan aina läpi. Tämä tosin on ollut vain omasta osaamattomuudestani kiinni, sillä kestopehkua käytetään ihan yleisesti ja hyvällä menestyksellä myös kanaloissa. Lampolassa pehku lähti kuitenkin toimimaan paremmin kuin hyvin. Sieltä saammekin nyt läjäpäin ihan mahtavaa, palanutta lannoitetta, joita ajattelin kasvimaan maanparannuksen ohella hyödyntää myös marjapensaiden lannoituksessa.




Hoidin marjapensaiden lannoituksen kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että kitkin suurimmat rikkakasvipöheiköt ensin pois pensaiden juurelta. Lapioin lampolasta kauhomani pehkun silmämääräisesti sopivaksi keoksi pensaiden juurelle, ja homma oli valmis! Juurelle kasattu lannoite olisi hyvä vielä kastella, jotta ravinteet imeytyisivät kunnolla puskien juuristoihin saakka, mutta koska näille seutuville on lupailtu vesisateita, päätin jättää kastelun sateiden huoleksi ja säästää näin itse vaivaa, aikaa ja vettä.


Kottikärryyn nojaava luuta ei suinkaan ollut työkaluna lannoitteen levityksessä, vaan toimi välineenä kanojen häätöön tomaatti- ja basilikapenkistä.


Hienoin juttu kiertotaloudessa on, ettei marjapuskien lannoitus välttämättä suinkaan vaadi omaa lammasfarmia tai kanalaa. Jo hyvinkin pienelle pihalle saa rakennettua täysin toimivan kompostin. Silloin, kun meillä ei vielä ollut tällaista eläinkatrasta ja asustelimme omakotialueella rintamamiestalossa, teimme pihaamme pienen kompostin ja käytimme siinä herätteenä omaa pissaamme! Sen lisäksi, että pissasin itse pottaan, patistin myös Antin ja kaikki kyläilijät kusaisemaan vesivetoisen wc-pöntön sijasta vanhaan kunnon emalipyttyyn. Voin kertoa, että juhannusvieraidemme ilmeet olivat aika korvaamattomia, kun vessanpöntön yläpuolelle oli teipattu muistilappu, jossa kehotettiin hoitamaan ykköshätä pottaan, tai miesten tapauksessa suoraan kompostiin. Onneksi kaikki tiesivät minut jo entuudestaan sen sortin sekopääksi, etteivät sosiaaliset suhteemme tämän vuoksi (ainakaan kamalasti) kärsineet.

Omalla pissalla kyllästetystä kompostista saimme kuitenkin aikaiseksi niin muhevaa multaa, että muuttaessamme tänne Kesärantaan pakkasin myös kompostin sisällön muuttokuormaan ja pistin koko komeuden hyötykäyttöön perunamaalla. Omavaraisuus ja kiertotalous eivät siis välttämättä vaadi tässäkään tapauksessa isoa pihaa ja eläinliutaa - korkeintaan muutamia kummeksuvia katseita ja kompaktia kompostia. Jos sinulla siis ei löydy lampolaa omasta takaa, niin ei muuta kuin vanha kunnon potta käyttöön! Sillä lannoitat jo vallan hienosti marjapensaasi ensi vuoden syksynä.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Villi-ihmisen pohdintoja muutoksen avaamista mahdollisuuksista







 Helteinen kesä on muuttanut minut villi-ihmiseksi. Ihmisten ilmoilla ei ole ollut pahemmin tarvetta käydä, mutta jos on, olen liehunut paikalle näyttäen joltain rantarosvolta. Lapsilla tuntuu olevan samat oireet. Venla palasi tällä viikolla kesäloman jälkeen takaisin päikkyyn, ja pistin merkille, kuinka pikku susilapsella on hieman vaikeuksia sopeutua jälleen käyttämään vaatteita normaalien ihmisten tapaan.

Vaikka välillä onkin yritettävä esittää edes jossain määrin sivistynyttä, kotona saa onneksi edelleen villiintyä rauhassa. Ikuisuudelta tuntunut kesä toi kotijärvemme rannat jälleen täyteen mökkiläisiä, mutta elokuun jo aavistuksen syksyinen tuuli on ajanut kesäasukkaat takaisin kaupunkiin. Antti kertoi nauttivansa siitä, kuinka kotikontumme täyttyvät kesäisin elämästä ja huolettomat kesäasukkaat hoippuvat kuljeskelevat pitkin ahon laitaa. Rannoilla raikaa puheensorina ja nauru ja ilmassa leijuu grilliruuan tuoksu. Itse taidan olla sen verran erakompaa sorttia, että nautin eniten tästä syyskesän ajasta, kun saan pitää lämpimät päivät, pimeät illat ja ahojen laidat kokonaan itselläni. Voi unohtaa rauhassa viimeisetkin sivistyksen rippeet ja hulmuilla kasvimaalla virttyneeseen hippikauhtanaan verhoutuneena tukka pystyssä. Kuunnella ohi soutavien mökkiläisten keskustelujen sijasta kuikan huutoa. Kiroilla rauhassa kovaan ääneen vailla pelkoa kuulolla olevista naapurin muksuista, jos viikate osuu kiveen.

Eilen aamulla tuttu kurkiperhe juoksi aivan autoni edestä kotitiemme yli. Olen seurannut samaista kurkiparia varhaisesta keväästä lähtien ja kuunnellut niiden suolla raikaavia soidinmenoja. Iloitsin huomatessani, kuinka hetkeksi kadonnut pariskunta ilmestyi jälleen tonkimaan pelloilta syötävää, kaksi hintelää poikasta vanavedessään vipeltäen. Olin tuolloin tukevasti raskaana ja mietin, että mehän ollaan kohta niin kuin nuo: isä ja äiti ja kaksi somaa poikasta perässä piipertämässä. Nyt nuo kaksi kurjenpoikasta lehahtivat siivilleen pellon penkalta vanhempiensa esimerkkiä seuraten. Ajattelin haikeana, että noita kesäasukkaita tulen ikävöimään, kun syksyinen tuuli ajaa nekin pian muualle.









Kuten aiemmassa kirjoituksessa ohimennen mainitsin, heinäkuuhun mahtui jos jonkinnäköistä suurta mullistusta niin hyvässä kuin pahassakin. Noilla muutoksilla tulee olemaan vääjäämätön vaikutuksensa elämäämme, ja puimatta asiaa täällä sen syvällisemmin voin kuitenkin todeta, että kaikesta sattuneesta huolimatta olemme onnekkaita: isännällä on onneksi yrityksensä, jolla pyyhkii hyvin ja joka takaa meille elannon niin, ettei meidän tarvitse muuttaa talveksi jurttaan lantunnaatteja järsimään. Olemme myös onnistuneet vähän kuin huomaamattamme rakentamaan töllimme tiluksille mukiinmenevän kotivaran.

Kummitustalon Stella julkaisi blogissaan jokin aika sitten kirjoituksen otsikolla Osittainen omavaraisuus on pienituloisen palkankorotus. Postauksen teema on meidänkin kotonamme nyt enemmän kuin ajankohtainen, sillä budjettimme peruselämiseemme kutistui yllättäen. Omalta kasvimaalta saatava sato, kesän mittaan säilömäni villiyrtit ja -vihannekset, omalla takapihalla kasvatettu liha ja munat sekä kotijärvestä ongittu kala tuovat onneksi ison huojennuksen ruokakauppakuluihimme. En ole koskaan osannut ajatella satsauksiani omavaraisuuteen varautumisena: olen toki pitänyt kotivaran pitoa ja tietynlaista yllättäviin tilanteisiin varautumista ihan fiksuna, mutta olen itse ollut liian laiska miettimään asiaa sen kummemmin. Nyt kuitenkin huomaan, ettei kotivaran tarpeeseen tarvita poikkeuksellisia sääoloja, ympäristökriisejä tai sotatilaa. Todennäköisemmin se on esimerkiksi sairastuminen, loukkaantuminen, yllättävä kotitalouskriisi, onnettomuus tai vaikkapa työsuhteen päättyminen, joka nostaa pienenkin ennakolta varautumisen arvoon arvaamattomaan.






Vaikka en varsinaisesti ole hempeiden mietelauseiden ylin ystävä, törmäsin tässä hiljakkoin erääseen Eckhart Tollen sitaattiin, joka osui maaliin. Siinä seisoi:

Jotkin muutokset näyttävät pinnalta 
negatiivisilta,
mutta huomaat pian,
että ne tekevät
elämääsi tilaa
jollekin uudelle.


Ennen sitaatin sattumista silmääni olimme Antin kanssa juuri pohdiskelleet sitä, kuinka kohdallemme sattunut suunnitelmanmuutos, niin negatiiviselta kuin alkuun vaikuttikin, saattoikin tuoda mukanaan myös jotain positiivista. Olemme joutuneet priorisoimaan uudelleen niin ajankäyttöämme kuin myös taloudellisia- ja voimavarojamme. Entäpä jos ryhtyisimmekin panostamaan omavaraisempaan elämään tuon uudelleenpriorisoinnin myötä entistä ahkerammin?

Alkuperäinen suunnitelmamme on ollut rakentaa omatoimista, omavaraista ja riippumatonta elämää tänne pikkuhiljaa, lähinnä harrastusmielessä ja ottamatta asiasta sen kummemmin paineita. Sellaisen elämän tavoittelu on kuitenkin ollut haaveemme jo pitkän aikaa. Kaiken tapahtuneen myötä meille onkin nyt auennut mahdollisuus panostaa tuon haaveen toteuttamiseksi entistä enemmän. Hypätä 'pikkuhiljaan' sijasta rytinällä syvään päätyyn. Ja arvatkaa mitä? Vaikka muutos tuntui alkuun todella negatiiviselta, kuin haisevalta, märältä rätiltä päin naamaa, osaamme nyt nähdä myös sen positiiviset puolet ja olemme niistä jopa aika innoissamme. Kyllä Eckhart Tolle tiesi.






Päiväni hassahtaneena villi-ihmisenä ovat nyt kuluneet pian kerättävän sadon kartoituksessa ja hoivaamisessa sekä tulevaa suunnitellen. Nyt, kun myös Antti on innokas osallistumaan enemmän omavaraisasteemme nostamiseen, saamme varmasti roimasti enemmän aikaan ja onnistumme laajentamaan esimerkiksi vihannestarhaa ja perunamaata reilulla kädellä. Puitteemme ovat siinä mielessä loistavat, että iso osa tontistamme on edelleen rikkaruohoja rehottavaa joutomaata odottamassa, että joku tekisi sille jotain. Huolellista suunnittelua työ kuitenkin vaatii siksi, ettei tilaa sentään rajattomasti ole. Hyvin suunniteltuna ja järkevästi tehtynä tuossa kuitenkin riittää potentiaalia vaikka mihin! Odotan innolla, että pääsen jäsentelemään suunnitelmiamme teille tarkemmin.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kohti omavaraisempaa elämää 2018: Kurkkaus kellariin

Maakellari, tuo ikuinen iisakinkirkkomme, on vihdoin alkanut edistyä. Tässä tapauksessa edistyminen tarkoittaa sitä, että Antti haki iskuporakoneen varastolta kotiin. Mutta koska se on suurin ponnistus jonka olemme tänä kesänä kellarin hyväksi tehneet, se lasketaan.

Tämän olisi tarkoitus olla katsaus heinäkuun edistysaskeleisiin omavaraisuutemme suhteen. Heinäkuu oli meille monella tapaa mullistusten kuukausi. Yhteen kuukauteen ehti mahtua uskomattoman hienoja asioita, ja sitten juttuja, jotka olivat kaikkea muuta kuin hienoja. Kaiken hulabaloon keskellä omavaraisuusprojektien parissa puuhastelulle jäi surkean vähän aikaa ja voimia. Kurkataan nyt kuitenkin tällä kertaa tarkemmin sinne maakellariin.



Aihio sinällään on ihan soiva peli, mutta kyllä tässä riittää työnsarkaa. Laitoksen ulko-ovi on nähnyt parhaat päivänsä: itse asiassa se on niin laho, ettei sitä enää voi sulkea ilman, että se murenee maahan. Puhun kokemuksesta, sillä näin pääsi käymään jo väliovelle.

Uusien ovien nikkarointi tulee siis ehdottomasti tarpeeseen. Ulkovarastomme 'yliset' ovat tupaten täynnä vanhan asukkaan jättämää jämälautaa, josta toivoaksemme löydämme ovien tekoon sopivaa materiaalia.


Vanha väliovi



Kellarin ulko-oven katos on tuettu pölkyistä tehdyillä seinämillä, ja toinen seinämä on päässyt romahtamaan aika pahasti. Olisikohan viime talven lumimäärän syytä, että vielä syksyllä vain hiukan notkahtanut tukipuu on mennyt talven aikana kokonaan poikki. Mikäli emme ehdi korjata katkennutta tukipylvästä ja notkahtanutta seinämää ennen talvea, on katokselle askarreltava jonkinlainen väliaikainen tuki. Muuten voi olla, että koko hässäkkä tippuu niskaan.





Sisätilat eivät onneksi ole ihan katastrofaalisessa kunnossa, vaikkakin kaipaavat kunnon pesua ja pyöräytystä Antin betoni-imurilla. Kunnon kalkkimaalaus ei myöskään tekisi huonoa, sillä saisi hiukan kirkastettua tuota synkkää ja pimeää loukkoa ja samalla kalkki putsaisi seiniin pesiytyneet sienet ja muut ei-toivotut vieraat.

Iskuporakone raahattiin kotiin seinähyllyjen kiinnitystä varten. Ulkovarastoon hillotuista jämälaudoista olisi tarkoitus nikkaroida myös hyllyt kellarin seinille. Vanhaan asukkaan toimesta kellariin sijoitetuilla, jo jäkälöityneillä metallirunkoisilla pöydillä heitetään vesilintua.



Maakellarin kunnostamisessa riittää puuhaa, mutta onneksi onnistumme tekemään homman todella pienellä budjetilla, jo valmiiksi varastoissa pyörivää sälää hyödyntäen. Kellarin kuntoon saamisella on myös iso merkitys omavaraisuutemme kohenemisessa: säilöttävää tältä vuodelta saamme ihan mukavan määrän, ja kellariin saamme hamstrattua hyvän talvivarastollisen oman maan satoa. Maakellari on hyödyllinen kapine täällä periferiassa myös sähkökatkojen varalta, kun jääkaappikamppeet voi syysmyrskyjen ja lumimyterien sattuessa kiikuttaa kellariin turvaan.

Operaatio Maakellarin etenemisestä tulee varmasti jatkopostauksia! Syyskuun ensimmäisenä maanantaina olisi tarkoitus tehdä pikku katsaus saatuun satoon, Lieköhän sieniä tulossa ollenkaan, kun kesä on ollut niin rutikuiva?


Muiden omavaraisuusbloggaajien elokuiset kuulumiset löydät täältä:
Maatiaiskanasen elämää
Rakkautta ja maan antimia
Korpinkiven tupa
Korkeala
Mrs Sinn
Olipa kerran arki
Harmaa torppa

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Nuukailevan minifarmarin niksinurkka

Heinäntekoapulainen valmiina hommiin!


Jos pitäisi nimetä yksi vika tästä nykyisestä kodistamme (sen lisäksi, että järvien ja soiden läheisyyden vuoksi täällä on kesäisin jumalattomasti hyttysiä), olisi se ilman muuta tonttimaan puute. Kotitarveviljelyyn ja vaikka mihin muuhun puuhasteluun tämä vajaa puolen hehtaarin maaplänttimme toki riittää paremmin kuin hyvin. Eläimiä tältä maatilkulta ei kuitenkaan ruoki millään, ja sen vuoksi eläimet ovat meille siltä kantilta katsoen enemmän meno kuin hyöty.

Tokihan tölliä ostaessamme olimme tietoisia, että tontti on tarpeisiimme nähden pieni. Lähes kaikki muu kuitenkin loksahti aivan loistavasti kohdalleen. Siksi ryhdyinkin tuumailemaan tapoja, joilla meidän olisi mahdollista pitää eläimiä tekemättä ihan järkyttävää persnettoa, vaikkei omia laidunmaita tai heinäpeltoja tontiltamme löydykään.



Taukovastaava piti huolen, että muistimme käydä tasaisin väliajoin varjossa huilaamassa ja nytkyttelemässä vaunuja. 

Varastossa vuosikymmenet lojunut vanhan isännän heinähanko on päässyt jälleen arvolleen sopiviin hommiin


Ajan mittaan olen löytänyt jokusia kikkoja, joiden avulla olemme onnistuneet venyttämään penniä ihan kiitettävissä määrin eläinten ruokakuluissa. Tässäpä muutamia keinoja, jotka ovat meillä käytössä ja jotka olemme ainakin omalla kohdallamme toimivaksi havainneet.


Yhden riesa on toisen aarre
Mahdankohan olla ainoa eläintenpitäjä, joka aina kyläillessään tai hiekkateillä kävellessään katselee umpeenkasvavia ketoja ja takapihojen heinikkoja hyppyset syyhyten ja miettii, että siinä sitä rehottaa kilokaupalla hyvää lampaanruokaa, kuivumassa pystyyn ja menossa hukkaan? No, kerran satuin avaamaan suuni oikeassa paikassa ja lausahtamaan tämän mietteeni ääneen. Silloin minulle selvisi, että usein noiden takapihan pöpelikköjen ja joutomaiden omistajat toivottavat riemusta kiljuen tervetulleeksi innokkaan niittäjän, joka viikattaisi heinikot pois rehottamasta ja veisi mennessään.

Viimeksi lauantaina kävimme viikattamassa jättiperäkärryllisen vihreää tätini ystävän takapihalta (sieltä myös nämä postauksen kuvat ahkerasta isännästä ja vielä ahkerammista aputytöistä). Heinikon omistaja oli iloinen, kun heidän tonttinsa siistiytyi ja heille hyödytön heinä päätyi toisaalla hyötykäyttöön. Meitä taas ilahdutti saada lykättyä vielä ostoheinän tarvettamme ja saada iso kuorma purtavaa lampaille ja Rebekalle vain "pikku" hikoilun ja viikatteen heiluttelun vaivalla!

Avaa siis suusi, juttele sukulaisille ja kavereille, kysele naapureilta. Voi hyvinkin olla, että ihan lähipiiristäsi löytyy joku, jonka kanssa sopia tällainen molempia osapuolia hyödyttävä järjestely.


Elovena-poika


Vanha kunnon vaihtokauppa
Jos jostain olen harmissani niin siitä, että vaihtotalous on nykypäivän kaupankäynnissä tyystin unohdettu ja aliarvostettu juttu. Kuinka paljon asiat yksinkertaistuisivat, jos kauppoja tehdessämme heivaisimme rahan ja vaihtaisimme keskenämme enemmän hyödykkeitä ja palveluksia!

Olen yrittänyt käyttää vanhaa kunnon vaihtokauppaa myös eläinten rehuja hankkiessani, mikäli vain mahdollista. Tässä hiljakkoin tein eläinkauppoja erään vastikään tännepäin muuttaneen, omaa pientilaa pystyttävän herran kanssa. Hänellä oli tarve löytää isoon kanaparveensa pari kukkoa sekä muutama lammas villansaantia ja tontin laidunnusta varten. Koska minulla oli tarve päästä eroon parista nuoresta kukkopojasta ja kolmesta mummolampaasta, jotka eivät oikein osanneet sopeutua katraaseemme elettyään ikänsä kolmistaan, teimme diilin. Mies sai kukot kanaparveensa ja mummolampaat pääsivät hänen luokseen eläkepäiviä viettämään ja kesäksi laitumille. Rahaa en elikoista pyytänyt, vaan pyysin vaihdossa luvan niittää hänen ison tonttinsa heinäpellon reunasta purtavaa. Tällä vaihtokaupalla säästin paljon vaivaa ja aikaa: jos olisin pyytänyt eläimistä maksun rahassa, olisin joutunut selvittelemään, mistä saan ostaa heinää, junailemaan aikataulut ja kaluston noutoa varten ja muutenkin näkemään ison vaivan, jotta olisin saanut vaidettua rahat edelleen rehuksi.Tällä järjestelyllä skippasimme nuo epämukavuudet, ja saimme kumpikin tarvitsemamme ilman, että välillä tarvitsi puljata rahalla.

Vaihtaminen on askel kohti riippumattomampaa arkea, ja se säästää monesti kaupankäynnin osapuolilta vaivaa, aikaa ja rahaa. Omavaraisempi elmä on rahasta vähemmän riippuvaista elämää.


Vesimelonipaussi


Tyytyväinen asiakas


Pistä puskaradio laulamaan
Oman kotitienoon "puskaradio" — oli se sitten kotipitäjän baari, paikallisten asukkaiden oma Facebook-ryhmä tai kylänraitin varrella jostain 1800-luvulta lähtien asunut vanha isäntä, joka tuntee jokaisen ja tietää kaikkien asiat — voi olla kullanarvoinen apu esimerkiksi kesälaitumen löytämisessä. Toissa talvena löysin silloisille hevosillemme kuin lampaillemmekin kesäksi laidunmaata jututtamalla vielä silloin kotitiemme päädyssä asunutta, mainiota naapurin rouvaa. Hän oli asunut kylällä viisikymmentä vuotta, ja tunsi täältä suurin piirtein kaikki. Vasta paikkakunnalle muuttaneena minulla ei ollut hajuakaan, mistä lähteä kesälaitumia kyselemään. Nyt lampaamme Nuunu, Nana ja Ansa karitsoineen viettävät samaisella laitumella jo toista kesäänsä, ja vieläpä ilmaiseksi! Mukavinta touhussa on, että upean, vanhan maatilan omistajat saavat niistä tontilleen maisemanhoitoapua, ja tilan kesäkahvilan asiakkailla riittää lampaissa ihmeteltävää ja rapsuteltavaa. Kaikille on siis tästä järjestelystä iloa ja hyötyä.

Lammaskatraamme kasvettua viime kesän jälkeen meille tuli kuitenkin lisälaitumen tarvetta, sillä Liutun maalaistalon laitumet eivät olisi riittäneet koko yhdeksänpäiselle porukalle. Niinpä pistin jo hyvissä ajoin viestiä kotikylämme omaan Facebook-ryhmään ja kyselin sieltä kautta, josko paikkakuntalaisilla löytyisi tarjota päkättimille kesätöitä maisemanhoitohommien merkeissä. Vanhoja tiloja täällä on hirveästi, ja yhteydenottoja potentiaalisista laidunpaikoista tulikin paljon. Lopulta saimme järjesteltyä kesälaitumen lampaille paikallisen vanhan pappilan pihapiiristä.

Laidunnus on usein molempia osapuolia hyödyttävä keino hoitaa maisemaa ja saada eläimille puuhaa ja syötävää kesän ajaksi. Siksi monet laitumien omistajat, joilla ei ole omaa karjaa, lainaavat maitaan mielellään hyötykäyttöön. Lainalaitumia kannattaa käydä katsastamassa puskaradion lisäksi myös laidunpankki.fi -sivustolla. 




Kerää, kuivata ja tee itse
Ennen vanhaan eläimille kerättiin ja kuivattiin kerppuja talven varalle, jotta niillä olisi lehtevää, ravinteikasta purtavaa myös talven yli. Kerput tehtiin alkukesästä puiden lehtevistä oksista ja nuorista kasveista, jotka kerättiin nipuiksi ja kuivatettiin. Kerppujen tekoon loppukesä ei ehkä ole ajankohdan puolesta paras mahdollinen, sillä kukinnan jälkeen kasvien ravinnepitoisuudet laskevat kuin lehmän häntä. Se ei tarkoita, etteikö luonnosta vielä löytyisi kasveja, joita voi hyödyntää esimerkiksi rouhittuna väkirehun seassa! Esimerkiksi vuohenputki lykkää uutta kasvustoa vielä pitkälle syksyyn, mikäli vanhaa vain niittää tieltä pois. Itse niitän ja kuivatan eläinten rehuseoksiin kasveja edelleen, sillä vaikka ravinteet eivät ehkä ole enää niin priimaa kuin alkukesästä, niin ei se tarkoita, että ne olisivat sentään yhtä tyhjän kanssa. Myös esimerkiksi kasvimaan sadon naatit ovat mitä parhainta tavaraa tähän tarkoitukseen!

Ja nyt, kun väkirehuseoksista tuli puhe: tänä syksynä aion kokeilla väkirehuseoksen tekoa itse sen sijaan, että kävisin hakemassa valmista (ja kallista) maatalouskaupasta. Paikalliset maajussit myyvät rehuviljaa murto-osahinnalla maatalouspuljujen hinnoista, ja esimerkiksi rehuherne ja -porkkana ovat edullisia suoraan tuottajilta ostettuina. Sitkeät ja niukkaan ravintoon tottuneet maatiaisrodut eivät usein paljoja väkirehuja edes kaipaile, mutta esimerkiksi lampaiden kohdalla valkuaisen saanti on villan kasvun kannalta tärkeää. Myös kivennäisaineiden saannista on syytä huolehtia, ja sen vuoksi heinän lisäksi pieni määrä lisärehua on tarpeen. Kuivatut ja rehun sekaan rouhitut vihreät ovat hyvä lisä myös kanojen rehun seassa. Kananrehuun ei myöskään ole välttämättä tarpeen ostaa erikseen kalkkilisää - itse kerään munien kuoret talteen ja rouhin niistä "kanankalkkia" kotkottimien nokittavaksi.

Viikate on jälleen nuukailevan eläintenpitäjän paras ystävä: käy niittämässä pihaltasi vuohenputkea, kerää talteen kitkemäsi vesiheinä ja säästä ruohosilppu. Levitä saunan lauteelle löylyjen jälkeen vanha lakana ja ja jätä kasvit sen päälle jälkilämpöön kuivumaan. Kuivuneet kasvit on helppo murustella rehun sekaan.


* * *

Pienen lammaskatraan tai vaikka muutaman lypsykutun pito pienellä budjetilla on täysin mahdollista, vaikkei omaa lääniä löytyisikään hehtaarikaupalla. Pienillä jutuilla voi ostorehuihin uppoavia kustannuksia viilata reilustikin. Se vain vaatii hiukan aikaa ja kekseliäisyyttä. Niin, ja tietysti terävän viikatteen.








maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lammasterapiaa ja paikallisia purkujätekuuroja




Viikko sitten jouduimme hakemaan osan lampaistamme yllättäen kotiin kesken laidunkauden. Kaikista alkukesäisistä varmisteluista huolimatta lampaille varattu laidunala ei ollutkaan läheskään niin suuri, kuin mistä oli puhe, ja päkättimiltä loppui ruoka kesken. Sinänsä harmi, olisihan noiden nyt suonut nauttivan laidunkaudesta loppuun asti. Olemme kuitenkin koittaneet antaa lampaille mahdollisuuden nautiskella edelleen kesän riemuista, ja kuivaheinän syöttämisen sijasta viikate on viuhunut ahkeraan, kun isäntä on pitänyt huolen, että katraalla riittää vihreää märehdittäväksi.

Vaan onhan se ihanaakin, kun ainakin osa lampaista on taas kotona. Pieninä hengähdyksen hetkinäni olen kömpinyt läpi helteisen pihan lammashakaan. Hellyydenkipeät, paijausvuoroista nahistelevat villapallot ovat mitä parhainta seuraa. En yhtään ihmettele, että maksullisille lammaspaimenviikoille jopa jonotetaan. Käy ihan terapiasta.

Välillä kuitenkin tuntuu, että nimenomaan juuri lampaiden takia olen terapian tarpeessa. Pienet, vuohimaiset ahvenanmaanlampaat ovat huomattavasti mölleröitä suomenlampaita ketterämpiä ja kekseliäämpiä. Ne selvittivät yhdessä hujauksessa reitit ulos aitauksesta. Eilisellä kasvimaakierroksellani huomasin jo pikkuisten sorkanjälkien halkovan yhtä lavankauluspenkkiäni. R.I.P. persiljat. Nyt kutkuttaisi enemmän kuin koskaan päästä siirtämään vanha ankkatarhan aita kitukasvuista kasvimaatani suojaamaan, mutta pikkuinen tissitakiainen on toistaiseksi torpannut aikomukseni tarttua toimeen.




Rebekka-kutusta tuntuu olevan hauskaa, kun affet palasivat takaisin. Varmaan tuntevat keskenään jotain sielujen sympatiaa, vekkuliluonteiset sarvipäät. Mikäli Rebekan masun pyöristymisestä voi jotain päätellä, niin näyttäisi siltä, että Reppuli saa ensi kuussa vihdoin myös kaivattua vuohiseuraa. Pikkuinen kili olisi enemmän kuin tervetullut, toivotaan siis että vuohen vatsakummun pyöristyminen johtuisi siitä, eikä Antin uutterasta vihreän niittämisestä.




Lauantaina taivas täyttyi tummista pilvistä, ja ensimmäisten sadepisaroiden tihkutessa hakeuduin ikkunan ääreen tuijottelemaan ulos eteerisen haikeana vesisadetta odotellen. Juuri kun aloin päästä vauhtiin haikean tunnelmallisessa kesätihkun tuijottelussa, taivaalta alkoi sataa listoja, levynkappaleita ja muovisia tapetinriekaleita. Tämän paikallisen purkujätekuuron myötä päättelin yläkerran remontin viimein alkaneen.

Runollisen haaveileva tunnelma saattoi ehkä hiukan kärsiä, mutta muutoin en kyllä valita. Jos saisimme edes yhden makkarin ennen joulua käyttökuntoon, olisin ikionnellinen. Sängyn heivaaminen pois olohuoneestamme ihan oikeaan makuuhuoneeseen toisi lisätilaa edes alkeelliselle työpisteelle. En myöskään pistäisi pahakseni, vaikka saisimme koko perheen vaatesäilytystä varten hiukan lisätilaa olohuoneen lipaston lisäksi.




Purkaminen loppui kuitenkin lyhyeen, sillä pian remppa-reiska valahti ulos kattoluukusta päivitellen, kuinka oli juuri tullut napanneeksi seinälevyn mukana irti ison siivun ampiaispesää. Loppuilta menikin sitten pohtiessa, mitä pesälle pitäisi tehdä ja kuinka monta niitä löytyy vielä lisää. Koska yläkerrasta on tällä hetkellä mahdotonta kararata suivaantuneita ampiaisia tilanteen vaatimalla nopeudella, päätimme pitää pienen tuumaustauon ja laatia toimintasuunnitelman. Katsoa purkamisen jatkoa uudestaan, kunhan keksimme, miten vastapaljastuneiden alivuokralaistemme kanssa kannattaisi menetellä.


Olisiko teillä vastaavanlaisesta tilanteesta? Hyviä vinkkejä ja niksejä otetaan riemulla vastaan!


Herrasväki Kanatuisen versiointi 'Abbey roadista'.