perjantai 15. kesäkuuta 2018

Neitsytlypsäjä-vuohi ja muita kuttumaisia kuulumisia

Pienestä blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä synnyttänyt, jos joku ehti jo ihmetellä (todennäköisesti ei). Sen sijaan olen synnyttänyt viimeiset pari viikkoa vähän toisenlaista "vauvaa". Tämä hengentuotos ansaitsee ihan oman postauksensa, mutta jotten tulisi jättäneeksi härnääviä cilffhangereita, kerrottakoon sen verran, että odottelen parhaillaan Patentti- ja rekisterihallituksen hyväksyntää oman, pienen yrityksen perustamiselle! Tästä tulen kuitenkin kirjoittelemaan enemmän ja paremmin, kunhan saan viranomaistaholta vielä sen viimeisen naulan arkkuun.

Nyt kuitenkin vähän muun (tai oikeastaan mään) tyyppisiä kuulumisia täältä meidän minifarmilta.



Rebekka-vuohi on joutunut edelleen odottelemaan ulko-puuhanurkkauksensa valmistumista, sillä emme ole vieläkään saaneet sitä varten tilaamiamme aitaverkkoja. Pulju, jolta verkot tilasimme, ilmoitti toimitusajaksi 5-10 arkipäivää, mutta vielä kolme viikkoa myöhemminkään toimitusta ei ole kuulunut. Tiedustellessamme asiaa kahden viikon hiljaisuuden jälkeen, saimme vastaukseksi, että tavarantoimittajalta on päässyt kyseinen tuote loppumaan (aha, no kiitos vaan ilmoituksesta). Meille luvattiin lähettää vastaavaa, mutta hitusen korkeampaa verkkoa pikatoimituksena ilman lisäkustannuksia hyvityksenä. Tuota hyvitystä olemme odotelleet nyt viikon päivät. Ei tahdo sopia ollenkaan tämä töpeksintä tällaisen raskaushormonipäissään malttamattomana odottelevan vuohimuijan pirtaan. Pitäähän minun ussun-mussun-silmäterä-Reppulillani nyt kunnon leikkipaikka olla!

Aitausta odotellessa Rebekka on joutunut ulkoilemaan valvotusti narun päässä. Olen sitonut liekaa pahimpien jättipalsamikasvustojen ulottuville siinä toivossa, että kuttu laiduntaessaan popsisi palsamit pötsiinsä. Turha luulo. Marjapuskat ja pihaa reunustavat salavat olisivat paljon enemmän Rebekan makuun.


Huhtikuussa kirjoittelin aikeistamme saada vuohi tiineeksi ja sitä kautta myös lypsyyn, jotta pääsisimme maidon suhteen ainakin jonkinlaiseen omavaraisuuteen. Vielä meillä ei ole tiedossa, olisiko Riesa-pukin visiitistä ollut muutakin kuin riesaa, ja olisiko pukki saanut Rebekan tiineeksi kertalaakista. Ainakaan en ole huomannut Rebekan ulkoisessa olemuksessa pyöristymistä tai muita merkkejä tiineydestä, mutta toisaalta, eipä olisi ensimmäinen kerta, kun sellainen pikkuseikka kuin eläinteni tiineys jää minulta huomaamatta. Reppulin laskettu aika sijoittuu jonnekin elokuulle, mikäli tärppi on käynyt, joten vielähän tässä on kutulla aikaa pyöristyä.

Vaikka tiineysasia on vielä toistaiseksi arvoitus, saimme vastikään ilahtua positiivisesti maitoasioissa. Kutun alettua saada vihreää, tuoretta syötävää ruokavalioonsa tuossa kuukausi takaperin, aloimme kiinnittää Antin kanssa huomiota sen hieman turvonneisiin utareisiin. Kutun tissien turpoaminen tiineydestä johtuen oli tuolloin ihan liian aikaista, joten aloin pohtia, voisiko Rebekassa olla neitsytlypsäjän vikaa. Rebekka on noin kolmevuotias, eikä se ole koskaan poikinut tai ollut lypsyssä. Koitin tämän tästä tunnustella utareita ja niiden maitotilannetta aina ruokinta-aikaan, mutta lypsyyn tottumatonta vuohta kopelointi otti selvästi päähän. Nyt, kun Antti sattui olemaan kotona ja vapaalla, päätin nostaa kissan pöydälle ja selvittää syyn mystiselle utareiden pullotukselle.

Antin pidellessä ja rauhoitellessa tilanteesta selvästi pöyristynyttä kuttua, ryhdyin lypsyhommiin. Hetken ähellettyäni ja koittaen palautella lypsyn saloja mieleeni, alkoi utareista tosiaankin herua maitoa! Määrällisesti tavaraa ei tainnut tulla kuin pari desiä (joista suurin osa suihkusi kutun ämpyillessä Antin kengille ja minun flanellipaitani hihoille), mutta maitoa se on tilkkakin. Nyt ei auta kuin jatkaa lypsyä ja toivoa, että maidon määrä alkaa sitä myöten lisääntyä.

Mielenkiintoisia ja omituisia otuksia nuo vuohet.




Näiden vuohimaisten kuulumisien myötä meidän farmin väki toivottelee leppoisaa ja kesäistä viikonloppua kaikille!

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Vauvabuumia ja vapauden huumaa kanalassa



Eilisessä kuukausipostauksessa näittekin jo vilauksen farmimme uusista tulokkaista. Pitkän, pimeän talven ja sen päälle läiskäistyn siipikarjan ulkoilukiellon päälle kanat ovat kuitenkin eläneet niin pitkään hiljaiseloa täällä blogissa, että ne ovat mielestäni ansainneet pitkästä aikaa oman hetkensä parrasvaloissa! Nyt luvassa siis tuutin täydeltä Kesärannan kanojen kuulumisia.

Oikealla muutaman päivän ikäinen tyrnäväläinen ja parin päivän ikäinen hämäläinen, jolla ilmeisesti perimässään myös ripaus pingviiniä. Vasemmalla läjässä Team Pahnis, eli neljä eilen illalla ja yöllä kuoriutunutta hämäläistä pahnanpohjimmaista.

Kuten siis kuvistakin näkyy ja aiemmasta kirjoituksesta kuuluu, vauvabuumi on vallannut kanalamme. Tiput olivat enemmän kuin tervetulleita, sillä aiemmin tänä vuonna meillä oli niiden kanssa epäonnea. Maaliskuussa kirjoittelin, kuinka nuori maatiaiskanamme Nilkku-Hillevi innostui hautomaan, ja muu porukka kävi kovalla tohinalla munimassa sen pesään niin, että lopulta jouduin pelastelemaan munia hautomakoneeseen. Instassa meitä seuraavat näkivätkin päivitystä siitä, kuinka munista kuoriutui kahdeksan potraa tipua, ja jotka Nilkku-Hillevi otti hetken ihmettelyn jälkeen lupaavan tuntuisesti hoiviinsa. Nilkkis ja tiput sijoitettiin kanalaan omaan häkkiinsä, jossa ne saivat olla muun parven kanssa, mutta kuitenkin suojassa muilta kanoilta sen aikaa, kun tiput olivat pikkuisia. Noin viikon verran tipuja hoivailtuaan jotain ikävää kuitenkin tapahtui: kaikki tiput löytyivät hengiltä tallottuina poikashäkistä, kun päivällä menin kanalaan ruokintatelinettä täyttämään. Olisiko Nilkkis saanut jonkun äkillisen sätkyn ja siinä säntäilynsä tuoksinnassa tallonut tiput jalkoihinsa? Jotain tällaista on täytynyt tapahtua. Mutta, niin tai näin, oli aika lohduton tunne keräillä hengettömiä pikku untuvapalleroita pohjapahnoista. Välillä eläinten kanssa eläessä tulee eteen tilanteita, kun sitä on valmis pistämään pillit pussiin ja keksimään jonkun ihan uuden harrastuksen. Tämä oli yksi sellaisista hetkistä.

Aina ne ajatukset siitä vaan kumminkin ajan myötä kirkastuvat. Kun kanat alkoivat taas lässähdellä hautomapuuhiin toukokuun alussa, ajattelin, jotta miksei. Pian kaikissa kolmessa pesässä oli hautoja. Kanaset taisivat olla niin hormonihuuruissaan, että hautojat vaihtuivat pesissä taajaan tahtiin ja välillä ne nahistelivat keskenään siitä, kuka saa hautoa missäkin. Kun pesistä tuli riitaa, yritin laittaa pahvilaatikkoon kyhättyä varapesää kanalaan tyrkylle (ei kelvannut). Ainoastaan luottohautojamme ja tunnollisin emokanamme Hönö-Hempukka ei lähtenyt sekoiluun mukaan, vaan koitti sitkeästi istua nököttää neljän haudottavansa päällä muiden sitä hätyyttäessä. Päädyin kylmästi ja sydämettömästi ratkaisuun, että nappasin riitapukarien pesistä kaikki munat pois ja siirsin Hönö-Hempukan munineen tallin rauhaan hautomaan. Loput munat otin sisälle koneeseen. Läpivalaisussa huomasin, että iso osa munista oli kyllä lähtenyt kehittymään, mutta kanojen tapellessa hautomavuoroista, oli moni niistä lohjennut sen verran, että kehitys oli tyssännyt.

Koska kone jäi vajaaksi, ajattelin, että voisin siinä samaan syssyyn hankkia parveen vähän uutta verta ja kokeilla haudottaa kauan kaipaamiani hämäläisiä maatiaiskanoja. Äitienpäivänä teimme reissun äitini luokse Hämeenkyröön ja haimme samoilla seuduilla asuvalta hämeenmustien kasvattajalta yhteensä 17 munaa. Löin hämäläisen munat samaan hurruttimeen omasta kanalasta talteen otettujen munaskujen kanssa ja jäin innolla odottelemaan lopputulosta.


Viime viikolla munat alkoivat kuoriutua, ja ensimmäisenä moikat maailmalle pääsivät sanomaan oman kanalan munista haudotut tipuset. Hönö-Hempukka otti pikkuiset siipiensä suojiin kuin vanha tekijä (mitä se toki onkin). Tipuja putkahteli pitkin viime viikkoa tasaiseen tahtiin, ja 3.6., hämäläisten munien laskettuna päivänä, alkoivat ostetut munat osoittaa elon merkkejä. Hönis sai tipua toisensa perään hoidettavakseen, välillä olen vienyt sinne neljääkin samaan aikaan kuoriutunutta kerrallaan. Aina uuden tipun nokkansa eteen saatuaan se katsahtaa uutta tulokasta, nostaa hiukan pörröisiä helmojaan ja tökkää uutukaisen hellästi nokallaan masunsa alle lämpimään. Mikä hellyyttävän ihana kana!

Olen nyt totaalisesti seonnut laskuissa tipujen tarkasta määrästä, mutta arvelisin niitä olevan noin 15. Kun joka tirppana säntää eri suuntaan osan majaillessa emon alla ja ison osan ollessa vielä saman värisiä keskenään, on laskemisurakka osoittautunut jokseenkin mahdottomaksi. Koneessa porskuttaa vielä muutama muna, joiden kuoriutumisesta en vielä osaa sanoa. Kunhan nuorimmatkin tiput alkavat vipeltää reippaasti emon perässä, virittelen kanaperheelle jonkinlaisen kivan pikku ulkoiluhäkin, jossa ne pääsevät nautiskelemaan kesästä ja kärpäsistä.

Hienosti mahtuu! Kaikki noin viisitoista tipua turvassa emon alla. Mamman siipien suojissa kelpaa lekotella.

Kesästä ja kärpäsistä puheen ollen, myös muu kanalan väki on päässyt niistä nauttimaan koko kevään kestäneen ulkoilukiellon päätyttyä. Kanaparvi Jaakoppi-kukkoineen on virittäytynyt jälleen pitkän talven päätteeksi kunnon villikanamoodiin, ja ne tuntuvat nauttivan sydämensä kyllyydestä kirmatessaan pitkin kesälaitumia.

1.6. oli ensimmäinen luvallinen kanojen irtipitopäivä. Sen kunniaksi herrasväki suunnisti oikopäätä heti vapauteen päästyään kylpemään ja kuopsuttamaan kurpitsapenkkiini. Sain pelastettua pari pikkuista taimea tuosta kurpitsojen armageddonista, mutta muiden taimien osalta jouduin toteamaan, etten olisi mitään kurpitsoja tänä vuonna halunnutkaan. Päätinkin pyhittää kurpisapenkin kanojen spa-osastoksi ja sallia niiden möyhiä siellä siinä toivossa, että ne sitä myöten jättäisivät muut istutukseni rauhaan.


Pyrstö se vain tuulessa hulmuavi.

Vaikka kasvimaiden ja kylvösten suojelu vapaana viipottavien kanojen armoilla ihan työstä käykin, tuntuu pihamaalla asiat olevan taas mallillaan, kun kotkottimet siellä kaakertavat. Pienellä patiollamme salavan suojissa on ihana istuskella ja seurailla kanojen elämänmenoa, verkkaista puskien juurilla kuopsuttelua ja Jaakopin huomaavaista huolenpitoa, jota se rouvilleen osoittaa.

"Anteeksi, oliskos teillä hetki aikaa keskustella spa-osastomme laajentamisesta tuohon takanamme häämöttävään pionipenkkiin?"

"Jaa ei vai? No pidä tunkkis sitte, löydetään kyllä paljon parempiki paikka pöyhimiseen kun sun kämänen kukkapenkkis."


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Kohti omavaraisempaa elämää 2018: Puutarhamania ja vahingossa perustettu kasvimaa

En voinut kuin ihmetellä huuli pyöreänä, kuinka paljon on voinut maisema muuttua sitten viimekuisen postaussarjan kirjoituksen. Saatika sitten toissakuisen, silloin oli vielä niin paljon lunta, ettei ulkona viitsinyt edes kuvata! No, jos tässä postaussarjassa olenkin aiemmin valitellut pitkään venynyttä kevättä ja sitä, että lumet ei sula ehkä ikinä, niin nyt on kyllä luonto kirinyt kevään kiinni ja porskuttanut vielä pitkälle kesäänkin.

Se olisi siis kesäkuun ensimmäinen maanantai, ja omavaraistelevien bloggaajien yhteiskirjoituksen aika. Linkit muiden mukana olevien bloggaajien kirjoituksiin löydät tämän postauksen lopusta. Jos et ole sarjaa vielä seurannut, tämän blogin aiemmat kuukausikatsaukset löytyvät täältä:

Helmikuu: Suunnitelma
Maaliskuu: Lähtötilanne
Huhtikuu: Taimiviljelmät ja kutun astutus
Toukokuu: Puutarha alkaa hahmottua

Nyt olisi tarkoitus katsastaa, mitä olemme saaneet kuukauden aikana aikaiseksi, ja kuinka omavaraisuusasteemme nostamissuunnitelmat ovat edenneet. Mistähän sitä aloittaisi...?






KOHOPENKIT

Yksi tärkeistä missioistani oli saada alulle puutarhan rakentaminen syötävine ja rohdoskasveja sisältävine kohopenkkeineen. Koska tämä alue sijaitsee aivan kirjaimellisesti takapihallamme, oli siitä tarkoitus saada sekä hyödyllinen, että kaunis. Sain kasattua kolme kohopenkkiä, ja määrä riittää tälle kesälle mainiosti. Ehkä loppukesästä, kun vauva on syntynyt ja puhti riittää taas ja kunhan olemme saaneet raivattua keskellä pihaa kasvavan marjapuskaryteikön, aion väsäillä penkkejä muutaman lisää.

Vielähän kohopenkit ovat aika orvon näköisiä, sillä monetkaan niihin kylvetyistä siemenistä eivät ole vielä itäneet, tai ovat vielä ihan pikkuruisia. Olen istuttanut penkkeihin monivuotisten yrttien taimia, kuten laventelia, rosmariinia, mäkimeiramia, timjamia, sitruunamelissaa, piparminttua ja salviaa. Näiden kaveriksi kylvin rohdoskäyttöön ja pölyttäjien iloksi soveltuvia kukkia. Maanpeittokasviksi istutin mansikkaa, mutta tällä haavaa näyttää siltä, että kastelusta huolimatta kuivuus uhkaa viedä mansikan taimet mennessään. No, ainakin subtropiikin yrtit tuntuvat viihtyvän hyvin näissä välimerellisissä sääoloissa.


KASVIMAA

Hupsis. En oikein osaa selittää, mitä tapahtui sille aiemmalle olen-raskaana-säästelen-voimiani-enkä-ota-kasvimaaprojektia-vielä-tälle-keväälle-ei-ny-oteta-ressiä-kattokaas -linjaukselleni. Löysin nimittäin kaksi vanhaa lavankaulusta tuolta rempparomujen seasta pyörimästä ja istutin niihin tomaatintaimia, basilikaa ja avomaankurkkua ja siinä kylväessäni pistin merkille, että onpas varsin näppärää tuollainen lavankaulusviljely. Sitten jotenkin vain löysin itseni ostamasta kymmenen lavankaulusta lisää hurjan hyvään hintaan eräältä Torista löytämältäni myyjältä, joka sattui asumaan sopivasti Venlan mummalamatkan varrella.
Eli sen sijaan, että minulla olisi pihanurkassa iso pläntti avomaata, johon tehdä kasvimaa ehkä ensi vuonna, on minulla sittenkin nyt kahdentoista kasvatuslaatikon mentävä laatikkopuutarha. Alun perin kasvimaaksi kaavailemastani maatilkusta tuleekin nyt sitten näillä näkymin reilun kokoinen perunamaa. Näin ne tilanteet elää...

No, laatikkopuutarhassani kasvaa nyt avomaankurkkua, porkkanoita, punajuuria, erilaisia salaatteja, herneitä, persiljaa, vuonankaalia ja vihreitä papuja. Sinne tänne kasvien lomaan kylvin myös kehäkukkaa (erinomainen kasvi mm. ihonhoitoon), rohtosamettikukkaa (kasvien tuholaistorjuja) ja köynnöskrassia (varjostamaan paahteisimpia penkkejä, hyvä mehiläiskasvi).

Varsinaista perunamaata odotellessa pistin laitoin maahan pikkuiseen pottutilkkuun muutaman siemenperunan. Talvisäilöön perunaa tuskin riittää, mutta edes loppukesän ajan olisi kiva mutustella oman maan perunoita.






ELÄIMET

Eläinosastolla on tapahtunut sellaista perus edistymistä: tipuja tulee nyt joka tuutista, hankimme kaksi ahvenanmaanlammasta ja päkättimien lähdettyä laitumille pääsemme taas jälleen kesäksi eroon ostoheinän metsästyksestä. Myös kanojen ulkonapitokiellon päättyminen säästää meiltä rehukuluissa, sillä kanat viipottavat nyt aamusta iltaan vapaana ulkosalla tonkien ruokansa pääosin minun yrttipenkeistäni luonnosta. Miinuspuolena tässä voi toki olla se, että kotkottimet menevät muiltakin osin kesän ajaksi jälleen viidakkokanamoodiin, ja alkavat myös munia pesäkoppien sijasta jonnekin tuonne villiin luontoon. No, pysyypä mieli virkeänä näin äitiyslomalaisellakin, kun saa mönkiä päivät pitkin pusikoita munia metsästämässä.


... JA SITTEN NE JUTUT, JOTKA EIVÄT OLE EDISTYNEET IHAN SUUNNITELMIEN MUKAAN

Alkuperäisen suunnitelman mukaan maakellarin kunnostuksen ja tontin aitausprojektin aloituksen piti olla työlistani kärkipäädyssä tänä keväänä, mutta nuo hommat eivät ole edistyneet tuumaakaan. Kellarin sisäänmenoaukon tukipöllit romahtivat alkukeväästä vielä entisestään, ja vaativatkin nyt suunniteltua isompaa operointia. No, kellarihomma ei onneksi ole kiireellinen siinä mielessä, että säilöttävää sinne olisi tarkoitus varastoida vasta syksyllä.
Tontin täysaitaamiselle aika ei riitä tänä vuonna millään. Niinpä tyydyn tämän kesän osalta kompromissiin, ja hyödynnän vanhan ankka-aitauksen verkkoja ja tolppia aidatakseni lavankauluskasvimaan. Jos saisin edes sieltä pidettyä erinäiset eläimet poissa, niin se olisi jo jotain se.

Myöskin alkuperäisessä suunnitelmassa komeileva toimivan kompostisysteemin rakennus on vielä työn alla. Komposti meillä kyllä on, sellainen verkkohäkkyrä, ja se toimii hyvin ensi hätään. Edelleen suunnitelmissa on silti saada vielä kompostijätteelle oikein kunnollinen, kaikin puolin toimiva ja funktionaalinen ratkaisu.

Onneksi kesää on vielä kosolti jäljellä.



Hönö-Hempukkaan voi aina luottaa, kun munille tarvitaan hautojaa ja tipuille hoivaajaa.



Mitäköhän jännää muut omavaraisuusbloggaajat ovat saaneet tonteillaan, palstoillaan ja tiloillaan aikaiseksi? Täältä selviää!

Maatiaiskanasen elämää
Korpinkiven tupa
Kiireetön elämä
Olipa kerran arki
Rakkautta ja maan antimia
Mrs Sinn
Korkeala
Villa Koira

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Ahvenanmaalaisvahvistusta lammaskatraaseen


Tänä aamuna herätys oli varsin kesäinen, sillä kärpänen pörräsi ärsyttävästi naamallani ja hyttynen inisi korvanjuuressa. Voisin jopa sanoa, että nousin kukonlaulun aikaan, mutta itse asiassa en: meillä kukonlauluhommat tähän asti hoitanut tyrnäväläinen Hermanni muutti perjantaina uuteen kotiin, jossa se sai oman kanaparven ja vekkarin pestin hoidettavakseen. Pääkukkomme Jaakoppi on paljon aamu-unisempaa ja hiljaisempaa sorttia.

Mutta asiaan. Torstaina pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun haimme kotiin suomenlammasvoittoisen katraamme jatkoksi kaksi ahvenanmaanlammasta. Affen villa poikkeaa ominaisuuksiltaan suomenlampaan villasta, ja lisäksi olen kuullut niiden olevan varsin veikeitä ja omalaatuisia otuksia. Kun ahvenanmaanlampaiden kasvattaja sitten sattui ilmoittelemaan myytävistä karitsoista ja vieläpä naapurikunnassa, ei asiaa tarvinnut pähkäillä kovinkaan kauaa. Niin meille muuttivat musta Uni ja harmaa Ulpu. Saa nähdä, vieläkö Uni tuosta vaalenee harmaaksi, vai jääkö se vallan mustaksi valkoisella viirukuonolla varustettuna. Niin tahi näin, kumpaisenkin karitsan värit käyvät hienosti yksiin harmaiden ja mustien suokkivillojemme kanssa, ja niitä sekoittelemalla saamme vielä hyvää kestävyyttä sukkalankoihin.




Ahvenanmaalaiset osoittautuivat heti kättelyssä todellakin kuvauksensa kaltaisiksi, uteliaiksi ja kiipeilyintoisiksi vipeltäjiksi. Yritin paimentaa niitä raivaamaan pihanurkista koiranputkea ja pitkäksi kasvanutta ruohoa, mutta pikku muflonit kipusivat mieluummin korkealle savikasojen päälle juuria ja harvoja heinänkorsia nakertelemaan.

Kaksikkoa seuraillessa ei voinut olla vertailematta affejen touhuja minulle aiemmin tuttuun rotuun ja huomaamatta, kuinka noissa on jotain kiehtovan alkukantaista. Tätä suomalaista saaristorotua ei ole liiemmin jalostettu, vaan sen kasvatustyössä pääpaino on enemmänkin geneettisen monimuotoisuuden vaalimista ja rodulta luonnostaan löytyvien toivottavien ominaisuuksien säilyttämistä. 

Suomenlampaan villa on varsin kiharaista, pehmeää, kiiltävää ja joustavaa, kun taas ahvenanmaanlampaan villatakki on karkeampaa ja jämäkämpää laatua. Tuimiin merituuliin ja sateeseen sopeutuneen rodun villa koostuu pehmeämmästä ja lämmittävästä aluskerroksesta, ja pitkästä ja karkeasta päällyskerroksesta, jonka tehtävä on toimittaa sade- ja tuulensuojan virkaa. Innolla jo odotan, että pääsen syyskerinnöissä hypistelemään Ulpun ja Unin villoja ja testailemaan, minkälaista lankaa saan niistä aikaiseksi.


Tänään Uni ja Ulpu lähtevät kesätöihin yhdessä Bambin ja Kierosilmä-Sulevin kanssa. Niille on järjestetty maisemanhoitopesti saaresta, vanhan pappilan tiluksilta. Vuonna 1927 rakennettu pappila on ollut pitkään tyhjillään, mutta tänä kesänä sen pihapiiriin ja mahdollisesti myös itse pappilaan puhkutaan uutta eloa kyläyhdistyksen ja saaressa asuvien vuokralaisten voimin. Lampailla on näin ollen tärkeä homma raivata puskittunut pappilanpiha edustuskuntoon!

Niin, ja toista lammaskatraamme puolikasta, eli Nanaa, Ansaa, Nuunua sekä kahden viimeksi mainitun jälkikasvua Kinderiä ja Aprillia pääset moikkaamaan ja paijaamaan Liutun maalaistalon upeassa pihamiljoossä viikonloppuisin kesän ajan.



lauantai 26. toukokuuta 2018

Kesäillan villiniittyhaaveita




Touhukkaan viikon päätteeksi saimme laskea eilen puolet lammaskatraasta, Nuunun, Nanan, Ansan sekä karitsat, Liutun maalaistalon kauniille tiluksille laiduntamaan. Saateltuamme päkättimet kesälaitumille päätimme Antin kanssa, että nyt voisi olla hyvä aika raivata pihasaunaa talviteloilta ja lämmittää kunnon löylyt ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn.

Saunan lämmetessä lähdin tontin reunaan viikattamaan vihreää iltapalaa vielä kotiin jääneille lampaille, Rebekka-kutulle ja kaneille. Puna-ailakit ja metsäkurjenpolvet hehkuivat upeissa väreissä illan valossa. Mielikseni pistin merkille, että kukkameri ylettyi laajemmalle, kuin viime vuonna. Pihallamme ja sen ympäristössä kasvaa upea lajikirjo villejä, kotoperäisiä niittykukkia, ja veikkaan, että ne ovat kukkineet täällä aikoinaan lähes koko tontin mitalta ennen kuin viheliäinen puutarhakarkulainen, jättipalsami, on tullut ja valloittanut niiltä aimo siivun elintilaa.






Hevoset mylläsivät viime kesän sateiden jäljiltä vettyneen savitarhan pohjan syksyllä aivan karmeaan kuntoon. Vanha tarhanpohja on nyt jässähtänyt muhkuraiseksi ja paljaaksi savikoksi, jossa ei myllääntymisen myötä tunnu kasvavan mitään. Paitsi sitä pirun jättipalsamia. Se puskee edelleen sitkeästi esiin rutikuivasta savesta kuin nauttien täysin palkein siitä, että loputkin heinät ovat hävinneet sen ympäriltä häiritsemästä. 

Ihana Klasu-kissa naapurikylältä poikkesi seurakseni pinkkiä ja lilaa kukkaloistoa ihastelemaan ja viereiseltä savikentältä pilkistäviä palsamin taimia päivittelemään. Kovin kauaksi aikaa emme kuitenkaan jääneet siihen ihmettelemään, sillä hyttyset pörräsivät kimpussamme niin sankkana parvena, että olin pian naamaa myöten paukamilla niiden pistoista. 

Pyörähdettyämme vielä pikaisesti rannassa päätti Klasu lähteä jatkamaan kesäretkeään. Minä otin lopputilin miljoonan itikan seisovana pöytänä toimimisesta ja karkasin turvaan saunan lauteille. Siellä löylyn lämmössä laadin sotasuunnitelmaa, jolla saisin hävitettyä kiusallisen tehokkaasti leviävän jättipalsamin tontiltamme ja avitettua sinne kuuluvia niittykasveja valtaamaan vanhan pellonpohjan takaisin valtakunnakseen.



Onko siellä muita, jotka ovat muuttaneet isompia tai pienempiä alueita pihaltaan kukkaniityiksi? Kuinka olette lähteneet niittyhanketta toteuttamaan, ja kuinka se on onnistunut? Kaikki vinkit, neuvot, kokemukset ja ajatukset ovat oikein tervetulleita!



keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Rohtokasveja, pioneja ja pihahommia




Muutamat viime päivät olen käyttänyt kaiken liikenevän ajan ja tarmon puutarhassa hääräilyyn. Aputyttö on ollut menossa tiiviisti mukana, ja jopa ollut hetkittäin oikeasti avuksi: esimerkiksi kasvilavojen täyttöön Venla on osallistunut innoissaan pikku lapioineen ja kantanut vanhaa hevonkakkaa tallin edustalta lavan pohjalle lannoitteeksi. Lisäksi pikkumuidu on pitänyt huolen siitä, että äiti malttaa hilata itsensä hetkittäin helteestä varjoon mehulle ja kiipeilytouhuja vahtimaan. Pikku marakatti kun kiipeäisi varmasti salavan latvuksiin saakka, ellen kyttäisi vieressä. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun A) marakatti unohtaa välillä pitää kiinni tikkaista kiivetessään ja B) minä en enää mahoineni kapua pelastamaan puusta ketään, mikäli pieni kiipeilijä onnistuu sinne jäämään jumiin.





Istutin toiseen löytämääni lavankaulukseen keväällä hetken mielijohteesta esikasvatetut, kokeelliset tomaatintaimet, ja niiden seuraksi kylvin basilikaa. Minulla on basilikasta vain mönkään menneitä kokemuksia, sillä yrtti tuntuu olevan superherkkä paleltumaan, ja minä taas olen malttamaton panttaamaan kasveja sisällä. Se on kuitenkin hyvä kumppanuuskasvi tomaatille, ja kun sain Maijun lähettämässä lahjapakkauksessa myös pussillisen basilikan siemeniä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Kasvilava on sijoiteltu pihan aurinkoisimpaan ja lämpöisimpään paikkaan, ja toivon, että sen pohjalle pinottu lanta vielä palaessaan tuottaisi kasveille lisälämpöä. Lavan saa myös tarvittaessa suojattua vanhoin ikkunalasein mikäli tuntuu, että viileys meinaa uhitella (toistaiseksi ei ole ollut siitä pelkoa). Tomaattitestailuni ovat lähes aina kaatuneet jonkinlaiseen tuholaishyökkäykseen, joten istutin tomaatti-basilika -penkkiin myös muutaman Minifarmi-messuilta hankkimani samettikukan. Samettikukka on kuulemma tehokas, luonnollinen tuholaiskarkotin, ja sitä kannattaakin istutella puutarhaan sinne tänne hyötykasvien lomaan. Tämä kesä on ensimmäinen, kun itse testaan kukan tuholaistorjuntatehoja käytännössä - saapi nähdä, kuinka käy!

Samettikukkia istutin myös kohopenkkeihin niin ikään messulöytöinä mukaan tarttuneiden monivuotisten yrttien lomaan. Penkkeihin päätyi oreganoa, kahta erilaista salviaa, timjamia, rosmariinia, laventelia ja piparminttua. Sain muutama vuosi sitten anopin ihastuttavalta kasvimaalta pikkuisen vihermintun taimen, jonka istutin edellisen talomme kasvimaalle. Kolmen siellä asumamme vuoden aikana minttu ehti levitä pitkin pihaa, ja muuttaessamme tänne Kesärantaan, kaivoin hiukan sen juurakkoa mukaan ja tuuppasin täällä multiin. Nyt se kasvaa iloisesti pitkin pihaa ja on koko perheen kovassa käytössä. Poluille levitessään se on myös siitä ihana, että tallattuna se levittää ihanaa tuoksua kulkijan vanavedessä. Innolla odotan ja seurailen, meinaako piparminttu ryhtyä leviämään yhtä ahkerasti serkkunsa tavoin. En pistäisi pahakseni.

Yrttösten seuraksi kylvin kohopenkkeihin paljon erilaisia kukkia, jotka ovat joko monivuotisia tai itsestään kylväytyviä, ja joista lähes kaikki toimittavat silmänilon ja puutarhan kaunistuksen lisäksi jonkinlaista hyötykasvin virkaa. Kylvin sinne tänne muun muassa helokkia, rohtosalkoruusua, rohtopunahattua, kehäkukkaa ja malvaa. Nyt siemenet saavat käydä kilpajuoksua ajan kanssa ja ehtivät toivottavasti kasvaa jonkin verran, ennen kuin kanojen ulkonapitokielto päätyy. Muuten niille ehtii vielä koittaa kovat ajat.


Olemme hiljalleen siivoilleet vajan edustalta remonttisälää. Vanhat ikkunat toimittavat pikakasvihuoneen virkaa sisällä jo nuukahtamaan alkaneille kesä- ja talvikurpitsan taimille.


Saimme aputytön kanssa kaivettua myös penkkejä aiemmassa postauksessa mainitsemilleni pioneille. Vaikken ymmärräkään puutarhan koristekasveista tuon taivaallista, on pioni minulle tärkeä kukka, ja haluankin niitä ehdottomasti pihaamme kaunistamaan. Jo lapsuudestani muistan kotipihan upeat pionipuskat, jotka isomummu oli sinne aikoinaan istuttanut. Kalliorinnan pionit olivat hehkuvan purppuranpunaisia, joten samaa sävyä oli saatava myös tänne Kesärantaan. Antin silmää miellyttivät valkoiset pionit, joten ostin myös yhden taimen, jonka olisi määrä kukkia suurin ja muhkein, valkoisin kukinnoin.

Nyhdin rikkaruohojen juuret huolella pois pionin istutuspaikasta ja kaivoin sille pienen ja suht syvän penkin. Luin, että pioni viihtyy vettä läpäisevässä maassa, joten koitin parhaani mukaan kuokkia pois sinistä ja tiivistä savea kuopan pohjalta, ja korvata sitä soralla, kuohkealla mullalla ja ripauksella palanutta lantaa. Kaivoin taimen multapaakusta kasvin kasvupisteen varovasti esiin ja istutin niin, että kasvupiste jäi mullan yläpuolelle. Lopuksi nyysin vielä lapiollisen karkeaa hiekkaa, jolla Antti oli tasoittanut talon vierustoja, ja kasasin hiekan kasvupisteen ympärille. Kastelin huolella ja avot - siinä se olla möllötti, pihamme ensimmäinen pioni! Yhä vielä se kukkuu penkissään ihan terhakan näköisenä, eli ihan totaalisesti metsään ei istutus varmaankaan mennyt.


Siinä kököttää Kesärannan ensimmäinen pioni!




maanantai 21. toukokuuta 2018

Kesäretki Minifarmi -messuille


Voe mahoton, kun kirjoitettavaa riittäisi, aikaa taas ei. Tällaiset toukokuiset säät ovat vaan liian upeita sisällä kökkimiseen, ja puutarhassa hääriminen vetää puoleensa, vaikkei kuntokaan oikein enää kestäisi. Liitoskivut ovat yltyneet ja päivän pihalla touhuaminen kostautuu iltaisella kävelykyvyn menetyksellä. Houkutusta puuhasteluun ei ainakaan vähennä se, että toivoin 5-vuotishääpäivälahjaksi Antilta isoa multakekoa pihaan. Meidän ihana isäntä se otti vinkistä vaarin ja tilasi kymmenen kuutiota puutarhamultaa köökin ikkunan alle tönöttämään. Hääpäivä toki on vasta heinäkuun puolella, mutta lahjominen oli käytännöllisempää toteuttaa näin ennakkoon. Sitä paitsi saattaa olla, että varsinaista hääpäivää juhlimme sitten synnärillä: laskettu aika kun sattuu olemaan päivän hääpäiväämme myöhemmin.


Multakuorman saavuttua olen saanut urakoitua kolme ensimmäistä kohopenkkiä kylvö- ja istutuskuntoon. Koska nämä kolme penkkiä ympäröivät tulevaa pientä patiota, halusin istuttaa niihin sellaisia monivuotisia rohto- ja ravintokäyttöön taipuvia yrttejä, joita saa patiolla kokkaillessa kätevästi napsittua myös ruokien mausteeksi. Kasvivalintoja suunnitellessa pidin silmällä myös sitä, että yrttöset toimisivat myös hyväntuoksuisina, luonnollisina itikkakarkotteina siinä grillailu- ja chillailupaikan ympärillä. Palaan näihin kuitenkin pian vielä perusteellisemmin omassa postauksessaan.

Päätimme yhdistää taimienhakureissun perheen yhteiseen puuhapäivään, ja suuntasimme tutun ja turvallisen lähitaimiston sijasta Uudessakaupungissa järjestetyille Minifarmi 2018 -messuille.




Messut olivat juuri sopivan kokoiset näin pömppömahan ja taaperonkin kanssa kierrettäväksi, eikä väkeäkään ollut ryysikseksi asti. Messualueella oli näytillä erilaisia maatilan eläimiä jättimäisestä sonnista alpakoihin ja vuohikileistä possuihin. Venlan mieleen oli eläinten lisäksi myös farmialueella esiintynyt Ryhmä Hau, Antti taisi innostua eniten hellyydenkipeästä aasista.

Messuilta löytyi myös iso myyntialue, jossa erilaiset pienet ja isommat puutarha-alan yritykset kauppasivat tuotteitaan. Erilaisia hyötykasvien ja kukkien taimia oli tarjolla varsin kattava määrä. Päädyin tekemään yrttihankintani erään luomutaimia kasvattavan tilan myyntipöydästä, ja niiden lisäksi ostin muutaman pionin taimen puutarhaperennamyyjältä. Koska mitäpä olisi vanhan talon pihapiiri ilman ihania pioneja?



Näiden pikaisten messukuulumisien myötä halusin toivotella kaikille lämmintä ja letkeää alkavaa viikkoa! Palaillaan taas pian asiaan puutarhajuttujen merkeissä.