tiistai 27. helmikuuta 2018

Terkut Siperiasta


Vuohikin meinasi lähteä lentoon tuulen mukana.

Eilen illalla istuimme Antin kanssa sohvalla kuunnellen, kuinka hyinen tuuli monkui ja ulvoi nurkissa ja paukutti puuliiterin ovea. Siinä samalla seurailimme kiinnostuneena, kuinka viima puski lattianrajasta ja ikkunan pielistä niin, että verhot lepattivat. Jep, sisällä.

Venlan viikonloppuisten synttärikemujen jälkeen saimme vieraina käyneiltä sukulaisilta huolenilmauksia siitä, miten tarkenemme täällä kylmässä töllissämme. Ja minä kun painelin ympäriinsä hikiläiskät kainaloissa ja ihmettelin, että huhhuh kun voikin näinkin pieni ihmismäärä lämmittää koko mökin kuumaksi kuin sauna...

No, onneksi ei sentään verhot heiluneet tuulessa olohuoneessa silloin, kun tupa oli huolestunutta sukua täynnä.


Vaikken haluaisi valittaa, ja onhan se kiva että saamme makustella myös sitä kunnon talvea, niin kyllä tänään tuli eläimiä hoitaessa kesää ikävä. Pakkanen yhdistettynä jäätävän kylmään pohjoistuuleen kun tunkee aina jostain vaatteen raosta luihin ja ytimiin, vaikka miten yrittää välläytyä.

Toisaalta taas, on tälläkin pilvellä hopeareunuksensa. Ei ole nimittäin ehkä mitään kotoisampaa, kuin että olet arktisen hyytäviä sääoloja uhmaten saanut eläimille karsinaan puhtaat, pehmoiset pahnat ja syötävää ja tiedät, että niillä on ulkona käyvästä viimasta huolimatta lämmintä ja lokoisaa. Siitä on ihana ryömiä sisälle mökkiin jääpuikot nenässä ja sormet kohmeessa ja keittää kupponen kuumaa niiden sulattelemiseksi. Kun vedät viltin oikein kunnolla korviin, ei edes verhoja hiljakseen heilutteleva tuuli jaksa vaivata.

Että puolensa kai tässäkin.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Suuria muutoksia, synttäritohinoita ja smoothieta lenssulääkkeeksi




Viikonloppu helli meitä kirkkaansinisellä taivaalla ja auringonpaisteella. Nyt sataa lunta.

Kerroin aiemmin ohi mennen, kuinka olen pohdiskellut tulevaisuuden suunnitelmiani ja haaveideni toteuttamista, ja päätynyt pohdintojeni myötä tekemään isoja ja haikeitakin muutoksia. Lauantaina oli yhden tällaisen muutoksen aika, kun hevosemme Tete muutti uuteen kotiin.

Olen kypsytellyt ajatusta hevosista luopumisesta jo useamman kuukauden, sillä pitkään minusta on tuntunut siltä, että niiden pito on ottanut enemmän kuin antanut. Aikani ei ole riittänyt touhuta hevosten kanssa tarpeeksi, ja syksyllä sain vielä kirsikkana kakun päälle lääkärin määräyksen pysyä pois ratsailta. Tässä talvella löysin hevosille onneksi ihanan liikuttajan, jonka myötä stressi hevosten aktivoinnista on hiukan hellittänyt. Siitäkin huolimatta kaviokkaiden jokapäiväinen hoito on  sitonut minut tiiviisti kotiin päivystämään ja vaatinut minulta useita tunteja aikaa jokaikinen päivä, rahanmenosta ja kaikista hevosten pidon mukanaan tuomista murheista puhumattakaan (sanonta "huoleton on hevoseton " ei todellakaan ole mikään tuulesta temmattu juttu, nimittäin). Kun hommaa on muutenkin kädet täynnä ja tiedän, ettei työn määrä tule tulevina vuosina ainakaan vähenemään, huomasin miettiväni yhä useammin, onko touhussa oikeasti mitään järkeä. Hevonen kun on kaikilta osin aika epäsopiva, kallis ja vaativa otus pitää ihan vain lemmikkinä ja pihakoristeena. Plus ettei ole nuoren, potentiaalisen ja työstä nauttivan hevosen elämää alkuunkaan tönöttää pihassa päivästä toiseen mitääntekemättömänä vain maisemia ihailemassa.

Onneksi tuntui suorastaan kohtalon johdattelemalta, kuinka kohdalle osui aivan mielettömän upea kotitarjokas. Kaikki palaset loksahtelivat kohdilleen, ja lauantaina Tete pääsi muuttamaan. Jäi ihan hirveä ikävä, mutta toisaalta mieli on hyvä ja huojentunut: tuntui helpolta lastata hevonen kuljetuskoppiin tietäen, että se tulee viihtymään uudessa kodissaan upeissa puitteissa paljon paremmin, kuin täällä. Jaajo-poni jäi vielä meille ja odottelee niin ikään sitä omaa, täydellistä kotiaan. Alkuun hiukan murehdin, kuinka polle suhtautuu hetkelliseen eloonsa ainoana hevoseläimenä, mutta onneksi poika ei ole tuntunut olevan millänsäkään. Se touhuilee rakkaan vuohensa kanssa kuten aina ennenkin. Näin vähän osasinkin uumoilla: Tetestä ja Jaajosta ei koskaan tullut varsinaisia sydänystäviä, vaan niiden yhteinen aika kului ennemminkin nahistellessa tai eri puolilla aitausta tönöttäessä.



Teten muuton ohella viikonloppuun mahtui muutakin tohinaa, sillä lauantaina juhlimme lähes koko suvun voimin taaperon 2-vuotissyntymäpäiviä. Torpassamme parveili vaareja, mummuja, isomummuja ja kaikkien näiden puolisoja, tätejä, setiä ja muuta sukua siihen malliin, että viimeiset vieraat lähtivät vasta ilta kymmenen aikoihin. Vaikka pieni sukumme on täynnä mahtavia tyyppejä joita on aina kiva nähdä, kuormittuu herkkis, introvertti mieleni hirvittävän paljon tällaisissa sosiaalisissa kinkereissä. Sunnuntai olikin pakko ottaa rauhassa ja pyhittää päivä akkujen latailulle: Venla lähti mummalaan kyläilemään, ja minä pyyhälsin koiran kanssa ulos raittiiseen ilmaan. Taivas oli sininen, pakkanen leppeä ja aurinko paistoi niin, että linnutkin saivat siitä virtaa ryhtyä visertämään. Sitä ei pimeään talviaikaan edes ymmärrä, kuinka hiljainen ympäröivä metsä onkaan ilman linnunlaulua.



Kuten saatoin aavistella, edes levon kannalta otettu sunnuntai ei pelastanut viikonlopun aikana ylikuormittumaan päässyttä systeemiäni. Illalla tuntui, kuin kurkussani olisi ollut kaktus ja olo kävi tukkoiseksi. Flunssaista oloa vastaan viikon taistelleena köhä pääsi viimein kiipeämään niskan päälle. Alkuperäinen suunnitelma tehokkaasta viikon käynnistyksestä sai väistyä tuonnemmaksi, ja olenkin tänään touhuillut kaikkea pientä leppoisaan tahtiin. Kiikutin kanalaan synttärikesteiltä jääneitä pullan ja kakun jämiä ja järjestin kanoille kunnon rääppiäiset. Olen maleksinut koirien kanssa ulkona ja trimmannut vuohen sorkkia, lässyttäen ja paijaillen ponia samalla mennen tullen. Tein ihanan ison lasillisen smoothieta pakastetuista marjoista täsmäaseeksi flunssapöpöjä vastaan, ja nautiskelin sen kaikessa rauhassa fiilistellen samalla juhlia varten lattiasta kattoon puunattua, siistiä kotia ja piristävän värisiä neilikoita ja tulppaaneja. Mikähän siinä muuten on, että kaikki maistuu aina paljon parempana viinilasista juotuna?




Muutoksen tuulien ja muiden kuulumisten myötä haluan toivotella kaikille teille mahtavaa alkavaa viikkoa! Enää pari päivää helmikuuta jäljellä, ja sitten alkaakin ensimmäinen kevätkuukausi. Muistakaahan tankata vitamiineja, nauttia auringosta ja pitää flunssapöpöt loitolla!


torstai 22. helmikuuta 2018

Keskeneräinen hirsitölli: Vinttikerros (sekä siellä majailevat kotikummitukset)





Meninpä kerran lupaamaan, että esittelisin postaussarjana teille töllimme sisältä päin, huone huoneelta. Täältä siis pesee!

Kipusin tässä eräänä päivänä yläkertaan hakemaan villasäkkejä, tehden samalla tikusta asiaa ja ottaen kameran mukaan. Paino on tässä sanoilla kipusin ja tikusta asiaa, sillä yläkertaamme pääsy on tällä hetkellä aika taiteilun takana (etenkin tällaiselle liitoskipuiselle, erittäin raskaana olevalle möhömahalle): meidän oli rappusten purkamisen yhteydessä laitettava koko yläkerran sisäänmenoaukko umpeen ja väliaikaisratkaisuna tehtävä kulkuaukon virkaa toimittamaan pieni, nostettava luukku. Luukulle kiivetään liian matalia tikkaita pitkin, josta sitten käsillä punnertaen hilaudutaan luukusta sisään. Tämä kaikki siksi, että yläkerta on täysin kylmää tilaa ja kulkuaukko oli saatava umpeen, jottei kaikki alakertaan vaivalla hankittu lämpö karkaisi katon kautta harakoille.

Sisustuksellista inspiraatiota yläkerrastamme on turha tähän hätään yrittää hakea, mutta kun kerran talokierrosta tehdään, niin näillä mennään.


 Töllin yläkerta koostuu siis kahdesta talon mittapuun mukaan tilavasta kamarista, jotka on entisten asukkaiden toimesta ehkä 50-luvun paikkeilla tehty kahdeksi kesähuoneeksi. Molemmin puolin huoneita kulkevat koko talon pituusmitalta sivukkaat. Toinen puoli toimitti eräänlaista yläkerran "eteisaulan" virkaa ja siihen johtivat rappuset alakerrasta. Samaan tapaan tuon tilan olisi tarkoitus palvella vastakin, kunhan saamme sen eristettyä ja rappuset sekä yläkerran kulkuaukon taas toimintakuntoon. Toinen puoli on täysin rakentamaton kissanvintti, johon johtaa länsipäädyn kamarista pikkuinen ovi. Jossain mielenhäiriössäni möngin kissanvintille kerran, kun olin yksin kotona. Löysin sieltä paljon roskaa, jokusia vanhoja, vanhalle isäntäparille osoitettuja postikortteja ja irtonaisia nuken päitä. Kuinka kertakaikkisen hurmaavaa. Pienoisen nukkefobian potijana en suostunut nukkumaan tässä talossa, ennen kuin Antti kipusi hakemaan irtopäät vintiltä ja hävitti ne johonkin. En edes tiedä minne. Mitä kauemmas, sen parempi.


Nukenpäiden ohella vintti on onneksi ollut täynnä myös mieluisampia yllätyksiä: ikivanhoja taikinatiinuja, lehtiä, kotitaloustarvikkeita, pärekoreja... Aarteita, joita tonkiessa ja hypistellessä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Suurimmat ihanuudet, kuten vaikka taikinatiinut, olen joutunut jättämään vielä vintille oman onnensa nojaan, sillä ne eivät mahdu läpi kattoluukusta. Odotan kuin kuuta nousevaa, että saamme tähän mökkiimme hiukan lisää tilaa ja pääsen etsimään vanhoille esineille arvoisiaan paikkoja.



Yläkerran remontointi on talon kunnostuksen kannalta monellakin tapaa aika mielenkiintoinen projekti. Sen alkuun saamiseksi meidän on odotettava kevättä ja suotuisampia säitä, jotta pääsisimme purkamaan umpeen laitetun kulkuaukon ja rakentamaan portaat. Näiden seikkojen alulle saaminen sanelee myös sen, koska pääsemme jatkamaan eteisremonttia: ennen kuin väliaikainen välikattoviritelmä on purettu pois ja portaikko paikoillaan, emme pääse tekemään eteiseen valmista pintaa.
Toisaalta, yläkerta olisi aikalailla pakko saada eristettyä ja käyttökuntoon ennen uuden vauvan syntymää, sillä jo tällä pääluvulla nukkumajärjestelyt olohuoneessamme aiheuttavat koko porukalle kroonista tilan- ja unenpuutetta. Sellaista pientä kivaa puhdetta tiedossa siis tälle keväälle ja kesälle, muiden projektien ohella.

Koska töllin yläkerta on vielä toistaiseksi niin hankalakulkuinen ja näin talviaikaan kylmä, tulee siellä käytyä vain harvoin. Niinpä sen koko olemassaoloa ei usein edes muista. Tuntuukin ihan umpihullulta ajatukselta, että siellä meitä odottelee kokonaiset kaksi huoneellista lisätilaa, jotka saamme käyttöömme vielä jonain päivänä! Sitä on ihminen jo niin tottunut ahtamaan koko perhearjen kirjon muutamaan kymmeneen neliömetriin, että esimerkiksi lastenhuone ja erikseen nukkumiseen tarkoitettu tila (makuuhuoneeksi sitä kai nimittävät) tuntuvat suoranaiselta pröystäilyltä. Saatankin ryhtyä nimittämään tölliämme Kesärannan kartanoksi, kunhan yläkerta valmistuu.

Mahtaakohan tässä poseerata talon vanha isäntäpari, Lempi ja Kalle?

Jos olet allerginen kummitusjutuille, kannattaa lukeminen jättää tältä erää tähän. Näin talokierrosta tehdessä olisi kuitenkin tökeröä jättää esittelemättä töllissä mellastava ja etenkin vinttikerroksessa viihtyvä "asukas".

Jo ensimmäistä kertaa töllillä käydessämme yläkerran tunnelma oli selkeästi muusta talosta poikkeava. Ei mitenkään pelottava tai painostava, mutta sillälailla selittämättömästi erilainen. Pian talokauppojen jälkeen istuin yläkerrassa kamarin rappusella ja kävin läpi vanhojen asukkaiden jättämiä tavaroita, Antin ja appiukon häärätessä alakerrassa lahojen lattiarakenteiden kimpussa. Romun ja romppeen seasta löysin pienen lehtiön, joka oli täynnä piirustuksia signeerattuna "Helmi T. 1937". Lehtiötä selaillessani huomasin sivusilmällä liikettä noin metrin edessäni olevan penkin päällä. Penkillä oli pino kirjoja ja lehtiä, joista pinon keskivaiheilla oleva kirja liikkui nykäyksin sivulle päin, liikuttaen samalla päällään olevia kirjoja mukanaan. Liikettä kesti vain pienen hetken verran, tietysti niin pienen hetken, että saatuani puhelimeni esiin ottaakseni sitä videolle, oli liike jo lakannut. En jäänyt odottelemaan liikkuvatko kirjat uudestaan, vaan kipitin aika haipakkaa alakertaan tiedustellakseni remppamiehiltä, olivatko he kenties tärisyttäneet alakerrassa jotain niin, että tavarat olivat liikkuneet vintillä itsekseen. Kirjojen liike oli kylläkin ihan mahdoton aiheuttaa millään alakerran tärinällä, mutta siihen hätään en muutakaan selitystä keksinyt. Eivät olleet miehet alhaalla mitään tärisyttäneet, vaan kököttäneet vain paikoillaan suunnittelemassa, miten purkamisen kanssa kannattaisi edetä. Sopertaessani syytä tiedusteluilleni Antti naureskeli ja totesi, että sä ja sun mielikuvitukses nyt näätte kummituksia joka nurkalla. Aha. (Mainitsin muuten ohi mennen jo toissa syksynä tuosta kirjojen liikahtelusta täällä blogissakin, tässä postauksessa.)

Eräänä iltana joulun alla istuin lykkimässä puita puuhellaan ja odottelin Anttia tölliltä kotiin remontoimasta. Pian hän tulikin ovesta sisään, istahti keittiön pöydän ääreen ja totesi rauhallisesti, että siä talolla muuten kummittelee. Hän kertoi touhunneensa totuttuun tapaan keittiössä lattiaa rakentaen, kun eteisestä oli alkanut kuulua päivänselviä, edestakaisin kulkevia askelia. Hän oli olettanut jonkun naapurin poikenneen ihmettelemään, mitä töllillä niin kylmällä ja iltamyöhään puuhasteltiin, mutta ovelta eteiseen kurkatessaan ei siellä ollutkaan ketään. Antti oli tuumannut kuulleensa omiaan ja painunut takaisin remontin kimppuun, kuullen kuitenkin samat askeleet taas hetken päästä. Nyt hän oli ollut varma, ettei kuvittele ääntä, mutta niin vain oli eteinen ollut taas tyhjillään. 

Muuttomme jälkeen kuuluivat askeleet tämän tästä niin eteisestä kuin vintiltäkin. Välillä tallustelu kuului aivan selkeästi talon päästä päätyyn, toisinaan sieltä kuului tavaroiden rymistelyä ja kolistelua. Kiipesimme vähän väliä kolinan kuultuamme ylös tarkistamaan, pitääkö siellä jokin eläin elämää. Eipä pitänyt.

Kolistelua seurasivat pian koputukset. Seinistä kuuluessaan olisin pistänyt ne vielä helposti vanhan talon paukkeeksi ja rakenteiden elämiseksi, ja toki tällaisiakin ääniä talossa kuului ja kuuluu edelleen. Nämä kuulemamme koputukset olivat kuitenkin selkeitä ja välillä rajujakin kolkutuksia joko eteisen ja olohuoneen väliovelta tai ulko-ovelta. Koputuksia saattoi kuulua mihin aikaan tahansa, mutta rajuinta kolkuttelu oli öisin ja varhain aamulla. Koirat rähisivät koputuksille niskakarvat pystyssä, ja tietysti myös vauva heräsi aina öiseen sirkukseen: kukapa ei, kun oveen hakataan ja koirat haukkuvat ja melskaavat metelille. Kerran Venlan kanssa kaksin kotona ollessani välioveen hakattiin sellaisella jyskeellä, että pakkasin vauvan siltä istumalta toppavaatteisiin ja painuimme lampaiden sekaan talliin odottamaan, että Antti tulee kotiin. Normaalisti emme niin koputteluja säikkyneet, mutta sen kertainen kolkutus kuulosti niin vihaiselta, että sydän pomppasi kurkkuun.

Yläkerrassa tepastelua ja ovien koputtelua kesti ehkä kuukauden - puolitoista, kunnes eräänä erityisen aktiivisena yönä pinnani paloi. Koirat haukkuivat ja lapsi rääkyi, ja minä painelin jyskytyksen perässä eteiseen. Karjaisin yläkerran luukun alla jotain sen suuntaista, että kyllä me kaikki tänne saman katon alle sovitaan asumaan ja maailmaankin aina ääntä mahtuu, mutta voisitko ##!%**!! sentään lopettaa nää yökolistelut, ettei vauva herää?! Ilmeisesti viesti meni perille, sillä tuon kiukkupäisen avautumiseni jälkeen tilanne rauhottui. Kai siinä kummituskin tajusi, ettei vauvavuotta läpi kituuttavan, pahasti univelkaantuneen ja sillä hetkellä myös auttamattomasti suivaantuneen äiti-ihmisen kanssa kannata ruveta pelleilemään.


Toki meillä edelleen satunnaisesti sattuu outoja ja joskus kuuluu, kuinka joku hiippailee nurkissa. Toisinaan ohuen välioven läpi eteisestä kuuluu naisäänen hyminää, ja välillä oveen saatetaan hentoisesti koputtaa. Välillä myös sisälle tupaan tulee tunne, että huoneessa on joku muukin. Erityisesti keittiössä pienet esineet saattavat kolahdella ja liikahdella itsekseen. Joskus tunnelma on epämiellyttävä, toisinaan taas lämmin: tästä on jotenkin jäänyt tunne, että näitä näkymättömiä saattaisi olla ainakin pari eri tyyppiä, jotka ovat jääneet nurkkiin majailemaan. Vaikka en pidä kaksivuotiasta ehkä luotettavimpana mahdollisena tietolähteenä kaikkine koottuine selityksineen, niin Venlakin toisinaan saattaa osoittaa johonkin talon tyhjään kulmaukseen (yleensä juuri silloin, kun itselläni on tunne, että huoneessa on joku) ja todeta vaikkapa että täti tuolla vilkuttaa. Tässä myös männä iltana istutin Venlaa vessassa potalle, kun ipana osoitti olkani yli ulko-ovelle ja sanoi, että setä tossa kuukkii äitiä. AHA. Ihan mahtavia nuo pikkulapset ei-yhtään-karmivine toteamuksineen (not). 



Mitenkäs te muut siellä, mitä mieltä olette tällaisista vanhojen talojen nurkkiin pyörimään jääneistä asukkaista? Kertokaahan ihmeessä jos teillä löytyy vastaavanlaisia kokemuksia!


Töllin esittelykierroksen edellinen ja ensimmäinen postaus löytyy täältä:
Keskeneräinen hirsitölli: Keittiö ja ruokailutila

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Ajatuksia rukin ääreltä



Lampaistamme saatujen villojen loppusijoituspaikka on jo pitkään ollut minulle kysymysmerkki. Taidot ja välineistö villan jatkojalostukseen ei ole itsellä riittänyt, ja pienkehräämöiden vaatimat minimivillamäärät ovat näin pienen katraan omistajan näkövinkkelistä tuntuneet hirmu suurilta. Esimerkiksi Pirtin kehräämö, jos heidän kehruuttajan ohjeistustaan oikein olen tulkinnut, vaatii vähintään kahdenkymmenen kilon minimierän kutakin villasävyä. Kun joskus myin eräälle paikalliselle käsityöihmiselle lampaidemme raakavilloja, punnitsin pässistämme kertyneen kehruukelpoista, lajiteltua villaa nelisensataa grammaa (ja villaa oli ihan reilunkokoinen säkillinen). Vielä kun oma katras on väritykseltään varsinainen tilkkutäkki, niin siinä saat jonnii aikaa keräillä, ennen kuin vaadittu 20 kiloa kutakin sävyä tulee täyteen. Sen verran kauan, että ainakin meidän varastointimahdollisuuksillamme ehtisimme hukkua villasäkkeihin, ja villan laatukin kerkiäisi kärsimään odotellessa. Myin jokusia villaeriä käsityöläisille (ihan surkealla hinnalla siihen nähden, kuinka paljon aikaa ja vaivaa villojen pesu ja karstaus ennen myyntiä vaati), mutta pikkuhiljaa aloin innostua ajatuksesta, että opettelisin kehräämään villasta lankaa itse.


Noin vuosi sitten näpyttelin hakusanan ja koordinaatit Tori.fin hakuun ja sovin sen kautta kaupat lähimpänä sijaitsevasta myytävästä rukista. En tajunnut koko kapistuksesta silloin tuon taivaallista; katsoin vain, että pyörä pyörii ja nyörit on tallella, me otetaan tää. Tunteja tuon nitisevän härvelin kimpussa ähkittyäni ja rukkien ominaisuuksia opiskeltuani totesin, että siitä puuttuu jos jonkinnäköistä osaa ja ne osat, mitkä ovat tallessa, eivät toimi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin tutkia uusien rukkien hintoja, into kehräämisen opettelusta laski kuin lehmän häntä.

Tänä talvena kirpparivisiitillä satuin löytämään ikivanhat ja vähän kärsineet villakarstat. Ne olivat selvästi elämää nähneet ja olleet aikoinaan kovassa käytössä, ja epäilin niiden toimintakuntoa. Hinta oli kumminkin niin edullinen, että ostin ne. 
Siihen saakka olin karstannut villoja koiran harjaukseen tarkoitetuilla karstoilla, ja kirppiskarstoilla tuntuma oli melkoisen erilainen. Vanhat karstat saivat siltä seisomalta tuomion, että piikit ovat liian vääntyneet ja ties mitä, rikki ovat. Tässä eräänä iltana päätin kuitenkin antaa syrjään sysätyille, vanhoille karstoille vielä toisen mahdollisuuden. Hirveän ähinän ja puhinan saattelemana sain kuin sainkin karstattua ensimmäisen lepereen. Tovi jos toinenkin lisää ähinää ja puhinaa, ja aloimme päästä sinuiksi vanhojen karstojen kanssa. Kun oikea tekniikka hahmottui, homma alkoi joutua ja karstauksesta tulikin ihan hauskaa.

Kehruuapulaiset

Alkuviikosta lotrasin kylppärissä villanpesupuuhissa, kun Antti ilmestyi viereen ihmettelemään. Olemme jutelleet viime aikoina paljon haaveistani kehittää hiukan tätä meidän farmiamme, ja hän siinä touhujani seuraillessaan tuumasi, että eikös sun tota villahommaa kannattais alkaa taas miettimään, kun siitä sillon joskus olit niin innoissas?

Hetken yritin ämpyillä jotain, että mutku rukkiki on rikki enkä mää osais kumminkaan ja sit menis rahat haaskuun kun ostaisin uuden toimivan rukin ja sitte olisinki ihan huono ja önnönnöö. Ei mennyt läpi. Jätin villat likoomaan ja surffailin itseni jälleen Toriin.

Seuraavana aamuna ihastelin olohuoneemme lattialla kököttävää, pientä ja sievää rukkia. Olin kuin olinkin löytänyt sopivan ja toimivaksi todetun rukin huokeaan hintaan, ja Antilla sattui olemaan treenit illalla sopivasti samassa kaupunginosassa, jossa se oli myynnissä.

Huolsin rukin huolella ja rasvasin sen pyörivät osat. Katsoin pari Youtube-videota kehräämisestä. Sitten ryhdyin hommiin.
Viisituntinen hurahti kuin siivillä, ja hiljakseen paksu ja möykkyinen lanka alkoi muotoutua ohuemmaksi ja tasaisemmaksi. Illalla taapero lähti vaarilaan yökylään, ja minä hurrutin yömyöhään onnesta soikeana rukkini kimpussa. Vihdoin, hitaasti mutta varmasti, sain valmiiksi ensimmäisen täyden rullan itse tehtyä lankaa. Möykkyistä se on edelleen eivätkä käteni vielä tahdo pysyä vauhdissa mukana, mikäli kehrään poljinta käyttäen. Mutta eiköhän ne taidot vielä siitä ota karttuakseen, kun tekee vaan, viisveisaamatta möykyistä.




Kehrääminen, vaikka näin vasta-alkajan taidoillakin, on kertakaikkisen kiehtovaa. Prosessi, jossa lampaan karvapeite muuttuu monen vaiheen kautta langaksi (puhumattakaan sen muutoksesta edelleen vaatteeksi) on kuin eräänlaista alkemiaa.

Vaikka huomaan monen tunnin kehruusession väsyttävän lihaksia yllättävän paljon, mieltä se rauhoittaa kummasti. Kehrätessä tulee myös pohdittua kaikenlaista. Jollain tapaa siinä tuntee olevansa aika alkuvoimaisten asioiden äärellä. Kun miettii, kuinka todella suuren työn vaikkapa villasukkaparin valmistaminen on ennen vanhaan vaatinut, on helppo ymmärtää, miksi nykypäivänä pieneltä tuntuvillekin asioille annettiin ennen niin paljon arvoa. Mitä pidemmälle asiaa päässään pyörittelee, sitä enemmän nykyajan kertakäyttökulttuuri ja kaikenmaailman mikromuovia vesistöihin päästävät pörrösukat alkavat ärsyttää.


Mutta voi ettien että. Kuinka onnellinen voikaan ihminen olla pienestä, möykkyisestä kerästä lankaa. Tästä se lähtee.


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

SITÄ SUN TÄTÄ



Näin helmikuussa minuun iskee vuosi toisensa perään sellainen jännä tunne. Sellainen, kuin leijuisin hassussa kuplassa, jossa aika hidastuu. Tässä oudossa olotilassa kellumista kestää sinne saakka, kunnes ilmassa tuoksuu kevät ensimmäistä kertaa. (Tuli muistikuva, että olen jotain tämän suuntaista kirjoitellut täällä aiemminkin, ja totta tosiaan, täältä löytyi.)

Hiljaisuus ja hyvänlainen yksinäisyys tuntuvat antaneen kaivattua tilaa ajatuksille ja inspiraatiolle. Jo pitkän aikaa päässäni on pyörinyt hajanaisia ajatuksia siitä, mitä haluaisin tehdä isona, mitä tavoitella, mistä haaveilla. Tavoitteiden täyttäminen on kuitenkin aina jäänyt epämääräisen sitkuttelun jalkoihin. Nyt se ihana, odotettu inspiraatio on kumminkin iskenyt. Olen piirrellyt ajatuskarttoja paperille, nukkunut levottomasti ja saanut ahaa-elämyksiä. Olen myös vihdoin ja viimein tarttunut toimeen ja alkanut konkreettisesti ottaa niitä askelia, jotka vievät minua lähemmäksi tavoitteideni toteutumista. Isoja, vapauttavia, merkittäviä ja haikeitakin päätöksiä, joihin palaan varmasti vielä piakkoin omassa postauksessaan. Joka tapauksessa, rattaat ovat hiljakseen lähteneet pyörimään, ja esimerkiksi oman pienen yrityksen perustaminen näyttää koko ajan vähemmän vain kaukaiselta haaveelta ja enemmän toteutuskelpoiselta aihiolta. Ajatuksenani olisi siis, näin lyhykäisyydessään, kehitellä jotain pientä kivaa yrttien, villivihannesten sekä tämän meidän minitilamme ympärille. Vielä en osaa sanoa, millaisella aikataululla tämä toteutuisi, etenkin nyt kun vauvakin on tulossa enkä tiedä, millaisissa voimissa ja voinneissa raskauden loppupuolikas tulee sujumaan. Päivitän täällä kuitenkin varmasti kuulumisia tämän(kin) projektin toteutumisesta. Pitäkäähän peukkuja, veikkaisin, että pieni lisätsemppi ja onni tulee vielä tarpeeseen!


Lisääntynyt valo tuntuu herätelleen myös farmin eläimet talvihorteestaan. Kanalassa on niin ikään inspiroiduttu: viimekeväiset tiput ovat saavuttaneet sukukypsyyden ja alkaneet munimaan sympaattisia vasta-alkajien minimunia. Yksi näistä viimekeväisistä, Nilkku-Hillevi, riemastui munahanojen aukeamisesta niin, että päätti heti ensitöikseen ryhtyä äidiksi. Nyt se on hautonut viikon päivät isoa munakekoa erittäin tunnollisesti. Onneksi kevät tekee tuloaan, sillä tällä lisääntymisinnolla kanalassa alkaa pian olla tunkua.

Lampaiden kanssa olen uskaltanut huokaista syvään helpotuksesta, sillä pelkoni uuhien tiinehtymisestä ennen pässistä erottamista osoittautui turhaksi. Kukaan ei ole vuoninut yhtäkään yllärikaritsaa, ja hyvä näin.


En normaalisti juo maitoa muuten, kuin tilkkana kahvin joukossa. Nyt raskauden myötä minulle on kuitenkin iskenyt valtava maidon himo. Raskausmielitekojeni vallassa sitten menin ja hankin vuohen. Että huppistakeikkaa vaan.

No ei nyt oikeasti, vaikka vuohenmaito se pääasiallinen syy tähän hankintapäätökseen olikin. Meillähän oli aikoinaan kaksi kuttua Kalliorinnassa, mutta niissä puitteissa emme saaneet vuohenpitoa oikein toimimaan: vuohet kiusasivat lampaita, eikä meillä ollut tilaa järjestää niitä lampaista erilleen. Lisäksi ne pienet perkeleet (pardon my French) tuntuivat ottavan tarhansa aidat vain hauskana pikku haasteena, eikä tämä ollut oikein toimiva kombo suht vilkkaasti liikennöidyn kylänraitin varrella keskellä omakotitaloaluetta. Sain tuolloin olla tämän tästä pyydystämässä kuttuja, jotka karkailivat harventamaan naapurin kukkapenkkiä tai pökkimään sarvillaan pahaa-aavistamattoman ohikulkijan koiraa.

Toinen noista kutuista kuitenkin lypsi maitoa. Vain muutaman desin päivässä, mutta kumminkin. Opettelin tuolloin tekemään vuohenmaidosta leipäjuustoa, ja sain myös  joka-aamuiseen kahvikupilliseeni kaipaamani maitotilkan omasta vuohesta. Koska meillä käytetään juustoa melko paljon, olisi omalta tilalta saatu maito ja siitä tehty juusto iso askel omavaraisuutemme kasvattamiseksi.
Niinpä meille muutti Rebekka-kuttu, 3-vuotias suomenvuohi. Vaikka lähtökohtaisesti karsastan laumaeläimen pitämistä yksin, Rebekka elelee nyt toistaiseksi farmin ainoana vuohena. Kunhan se tulee kiimaan, pääsee se kuitenkin pukin luokse rakkauslomalle, ja siitä toivottavasti tiineenä viettämään leppoisaa laidunkesää lampaiden kanssa. 

Lampaiden kanssa Rebekka tulee juttuun ihan kivasti, ja haaveilinkin alkuun, että se olisi muuttanut lampaiden pihattoon. Rebekka jaksoi ihmetellä uusia, hönöjä kavereitaan noin kolme sekunttia, jonka jälkeen se loikkasi lammastarhan aidan yli ja muutti omatoimisesti hevostalliin Jaajo-ponin karsinaan. Ponista ja Rebekasta tuli ystävät siltä seisomalta, ja silminnähden ne kaksi ovat löytäneet toisistaan jonkunlaista samanhenkisyyttä ja sielujen sympatiaa. Siellähän elelevät sitten, mikäs minä olen toisten ystävyyttä kieltämään.





***

Pakko vielä loppuun vinkata teille viikon luontotärpit. Ensinnäkin, olen jäänyt aivan koukkuun Youtuben kautta katsottavaan livekameralähetykseen kahden latvialaisen merikotkan, Raimiksen ja Mildan, pesäpuulta. Pidän lähetystä päällä lähes kaikki päivät auki välilehdellä kun koneeni on auki välillä kurkkien, olisiko pariskunta saapunut pesälleen. Vaikka pesä olisikin tyhjä, kameran kautta kantautuvat metsän äänet toimivat varsin rentouttavana taustanauhana tässä kotihommien ohessa.

Livelähetystä Raimisin ja Mildan pesältä pääset seuraamaan TÄÄLTÄ.


Sitten vielä Latviasta tänne Teiskon perämetsiin. Olen kyttäillyt viime päivinä yön aikana kotirantaamme ilmestyviä kummallisia jälkiä. Selvästi jokin puikulainen, lyhytjalkainen otus on loikkinut rantaruovikon lumihangessa, ja jopa laskenut luisussa mäkeä rantatörmää pitkin. Eilen illalla tuoreimmat jäljet johtivat veneemme keulan viereen, jossa olin ohuemmasta lumipeitteestä erottavinani selvästi hiukan räpylämäisen käpälänjäjen. Tänä aamuna lumisade oli kumminkin peittänyt käpälänjäljen. Innostuin jo valtaisasti, voisiko tämä rantaruovikossamme hyppijä olla saukko! Löytyykö sieltä saukkotietäjiä, mitä mieltä olette näissä kuvissa näkyvistä jäljistä?



maanantai 5. helmikuuta 2018

Kohti omavaraisempaa elämää 2018: Suunnitelma






Näin kevättä kohti mentäessä on helppo inspiroitua ja innostua tulevasta puutarhakaudesta. Vähän liiankin helppo, itse asiassa. Jos jotain olen kantapään kautta oppinut sen jälkeen, kun sain ensimmäisen kasvimaan mentävän pihani, niin sen, että innostuksissaan haukkaa aina liian ison palan. Jo viime kesälle olin kaavaillut suuruudenhulluja suunnitelmia puutarhan ja kasvimaan suhteen, mutta se kesä hurahti niin huomaamatta eläinsuojia rakentaessa ja alati vahtimista vaativan taaperoikäisen keskeyttämänä, että saimme nippanappa kasvatettua salaatit ja uudet perunat itse. Tuleva kevät on näin ollen ensimmäinen, kun pääsemme ottamaan ensimmäisiä askeliamme kohti omavaraisempaa elämää täällä Kesärannassa.

Tällä kertaa olen jo ennalta päättänyt, etten lähde päämäärättömästi heiluttelemaan lapiota, vaan teen suunnitelman (mikä se on, jotain syötävääkö?), josta en lähde lipsumaan ja höntyilemään ylimääräisiä, vaikka varmasti houkutus jossain vaiheessa iskee. Tämän kauden työlistaan olen priorisoinut puhteita, joiden avulla saamme perusjutut kuntoon ja joista on hyvä lähteä kasvattamaan omavaraisuusastetta pikkuhiljaa.





Tällä hetkellä farmin to do -lista keväälle/kesälle 2018 näyttää tältä:


  • Toimivan kompostiratkaisun rakentaminen kotitalousjätteelle
  • Maakellarin kunnostus 
  • Tontin aitaaminen
  • Kasvimaalle varatun alan maanparannuksen aloittaminen
  • Muutama kohopenkki rohto- ja yrttikasveille puutarhaan
  • Zen-munkkimaisella maltilla toteutettu vihannesten esikylvö ja kasvatus

Lähtöajatuksena on aloittaa kirjaimellisesti ruohonjuuritasolta. Oman kotipiirin sisällä sekä me että eläimet tuotamme yllin kyllin materiaalia, jota kompostoimalla saamme multaa vihannestarhaa varten. Maakellarin kunnostus on sikäli kiireellinen, että se mahdollistaa muun muassa marja- ja sienisadon säilömisen (ja esimerkiksi sähkökatkojen aikaan se toimii pettämättömänä jääkaapin korvikkeena). Tontin aitauspuuhat eivät ehkä äkkiseltään kuulosta oleellisilta omavaraistelun kannalta, mutta sillä on itse asiassa aika isokin merkitys: niin paljon kuin metsän eläimistä pidänkin, pidän ne mieluiten erillään armaista viljelyksistäni ja siinä toivon aidan auttavan.

Pihan kaakkoisnurkalla tyhjyyttään möllöttävä joutomaapläntti on kuin tehty isoa vihannestarhaa varten. Tällä hetkellä tuleva viljelysplantaasini on kuitenkin heinätuppaita ja jättipalsamia rehottava savipohjainen kenttä. Vaatii siis vähän työtä, ennen kuin tuo pihan sopukka konkreettisesti muuttuu juureksia, yrttejä ja vihanneksia pursuavaksi vihannestarhaksi somine kasvihuoneineen.
Sekä kasvimaalla että puutarhassa aion hyödyntää palanutta hevosenlantaa maanparannukseen ja uusien kohopenkkien kasaamiseen. Kohopenkkeihin ajattelin kylvää ja istuttaa kasvikiltamaisesti yksi- ja monivuotisia rohdos- ja yrttikasveja sekä jokusia hedelmäpuita. Koska kasvimaan saaminen viljelykelpoiseen kuntoon tulee todennäköisesti vaatimaan työtä koko kesän ajan, maltan mieleni vihanneskasvatuksen kanssa ja keskityn siihen suosiolla paremmin vasta ensi vuonna. Viime kesänä kääntämälleni takapihan pläntille ajattelin kuitenkin kylvää paria sorttia avomaankurkkua sekä kesä- ja talvikurpitsaa, ne kun viihtyvät sen suuremmitta kommervenkeittä myös palaneeseen lantaan istutettuina.


Tästä alkaen pyrin päivittämään blogissa suunnitelman toteutumista onnistumisineen ja takapakkeineen kuukausittain läpi kevään. Myös muut Omavaraisuus.org -sivuston bloggaajat kertovat blogeissaan omista suunnitelmistaan ja niiden toteutuksesta! Porukkaan mahtuu eri vaiheissa ja erilaisissa puitteissa omavaraisteluaan toteuttavia kirjoittajia, joten mielenkiintoista luettavaa on luvassa varmasti.

Täältä löydät muiden bloggaajien tämän kuun postaukset:

Maatiaiskanasen elämää
Korpikiven tupa
Korkeala
Rakkautta ja maan antimia
Olipa kerran arki
Farmer to bee
Villa Koira
Harmaa torppa

lauantai 3. helmikuuta 2018

NOIDANKEITOKSIA




Edellinen satokausi oli ruokaviljelysten kannalta täysi farssi. Mitenkään korkealle en sen suhteen kurotellutkaan, sillä kesä oli ensimmäisemme täällä ja puuhaa riitti talon ja eläinsuojien kuntoon saamisessa. Isompaa kasvimaaprojektia oli siis turha aloittaa, ei olisi aika riittänyt kumminkaan. Ne vähätkin vihannekset,joita istutin, vei joko halla tai sitten hukkuivat raukat vesisateeseen.

Muutamaan kohopenkkinäperrykseeni istuttamani yrtit ja kukat kuitenkin pärjäsivät ihan kivasti ja tuottivat satoakin. Lisäksi sain luonnosta kerättyä ihan mukavat määrät villiyrttejä, joita sitten kuivattamalla säilöin kaapit täyteen.


Hurahduksestani yrtteihin ja niiden lääkinnällisiin ja hoitaviin ominaisuuksiin taitaa olla jo lähemmäs kymmenen vuotta aikaa. Vasta viime kesänä kuitenkin keksin lähteä kartuttamaan tietoutta kasvien maailmasta myös alan asiantuntijoiden opastuksella. (Täältä löydät kertomukseni viimekesäisestä villivihanneskoulutuksesta.) Kuten arvata saattaa, ei se hurahdus ainakaan siitä helpottanut.

Vuodenvaihteessa aloitin yrttiterapian etäopinnot Henriette Kressin opissa. Kesän yrttivarastoni ovat opintojen myötä päätyneet ahkeraan käyttöön. Puuhellalla porisee tämän tästä jonkin sortin kattilaviritelmä, jossa hauduttelen noidankeitoksiani. Sen lisäksi, että touhu on erittäin meditatiivista ja kiehtovaa tuoksuineen ja väreineen, on hauskaa, kuinka takapihalla kasvaneet ja omin kätösin luonnosta kerätyt kasvit muuttuvat hoitaviksi rohdoiksi. Täysin omavaraista touhu ei tietenkään ole, sillä esimerkiksi pohjaöljyt ja muut oheistarpeet täytyi hankkia tilaustavarana. Itse mehiläisiä tarhaamalla pystyisin tulevaisuudessa nostamaan omavaraisuusastetta tässäkin touhussa, sillä niin saisin voiteisiin ja salvoihin tarvittavan mehiläisvahan omalta pihalta. Olen jo vähän sillä tilmällä tiiraillut täällä päin järjestettäviä mehiläistarhauskursseja, mutta vielä ei aika riitä sellaiseen projektiin. Ehkä tulevaisuudessa sitten.


Viimeisimpänä rohdoskokeilunani kattilalla on porissut kehäkukkaöljy- ja voide. Kehäkukka menestyi takapihallamme kylmästä kesästä huolimatta erityisen hyvin, ja sen ihoa hoitavien ominaisuuksien vuoksi päätin kokeilla, löytyisikö siitä apua sekä minun etä lapsen talvikuivalle iholle. Venlalla on näin pakkassäillä myös atooppista ihottumaa, johon on hankala löytää oikeasti toimivaa voidetta.

Kehäkukan höysteeksi lisäsin seokseen myös ratamonlehtiä, joilla niinikään on ihoa hoitavia ominaisuuksia. Pohjaöljynä käytin auringonkukkaöljyä. Se on mukavan tuoksuton vaihtoehto, eikä näin ollen peitä alleen vaikuttavan yrtin omaa tuoksua.

Kehäkukka-ratamoöljyä olen käyttänyt sellaisenaan raskauden myötä koetukselle joutuneen vatsanseudun ihon kosteutukseen. Väittävät, ettei ihon rasvauksella tai rasvaamattomuudella olisi niinkään vaikutusta raskausarpien syntyyn, mutta ainakin olo on huomattavasti mukavampi, kun mahanahka ei kutia ja kiristä. Öljystä valmistettua voidetta olen käyttänyt täsmälääkkeenä Venlan kutiaviin ja kuiviin ihokohtiin. Pieni lapsi on siitä hyvä koekaniini, ettei rohdoksen positiivisia vaikutuksia voi pistää placebon piikkiin. Salva on tehonnut todella hyvin jo muutaman päivän käytön jälkeen, iho on pysynyt viime talveen verrattuna todella hyvässä kunnossa ja ihottumakohdatkin ovat rauhoittuneet selvästi.

Tuotekehittely tosin vielä jatkuu vielä. Tein yrttivoiteen Henriette Kressin Käytännön lääkekasvit -kirjasta löytyvän ohjeen mukaan, mutta käytin mehiläisvahan sijasta vegaanista jojobavahaa. Käyttösuhde tuntuu testailujeni perusteella olevan mehiläisvahaan nähden olevan pikkuisen eri, joten koostumusta pitää vielä viilata, ennen kuin olen tyytyväinen.