sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Inspiraatiota ammentamassa



Viikonloppu ei sitten sujunutkaan ihan siten, miten olimme juonineet. Muutama päivä sitten onnistuin kompastumaan läppärin johtoon, mutta ehdin pehmentää kaatumista käsilläni enkä tämähtänyt maahan ison vauvamahani päälle. Ranteesta taisi kuitenkin venähtää jotain, ja kun vielä perjantaina aloitin kipeällä kädellä kanalan kevätsiivouksen, oli jännetuppitulehdus valmis. Siirtotallin siivous, väliseinän purku ja ja muut touhut joutuvat siis odottamaan, sillä tällä hetkellä en pysty nostamaan mitään maitotölkkiä painavampaa ilman tuskanvaikerrusta.

Nyt kun kaikki järkevä tekeminen on saanut odottaa, päätin lähteä ulkoiluttamaan itseäni ja kameraani pitkästä aikaa metsään. Yli polveen ylttävien lumikinosten, raskauden mukanaan tuomien kipujen ja huonontuneen tasapainon vuoksi en ole käynyt metsässä koko talvena, mutta nyt ikävä sinne kasvoi niin suureksi, että päätin mennä vaikka sitten kontaten, jos en muuten pääsisi. Vastarannan hevostallin maastoseurue oli onneksi tallannut kallionrinteeseen polun, joten jyrkkä nousu ei ollut lainkaan niin vaivalloinen, mitä olin pelännyt.

Polkua tarpoessani kuulin, kuinka jokin eläin säntäsi rinnettä ylös minua karkuun, ihan vähän matkan päässä puiden takana. Sen äänien kaikottua syvälle metsään ei kuulunutkaan sitten enää hiiskaustakaan, vain oma sydämensykkeeni pamppaili korvissani.





Mieleni olisi tehnyt jatkaa matkaa syvemmälle metsään, mutta poiketessani polulta umpihankeen muutamia valokuvia ottaakseni totesin, etten pötkisi kovin pitkälle epätasaisessa, kallioisessa maastossa ja syvässä lumessa. Luovuin siis ajatuksesta ja jäin niille sijoilleni ihmettelemään, kuinka paljon erilaisia upeita muotoja, värejä ja tekstuureja löytyikään metsästä, joka nopealla äkkivilkaisulla saattoi näyttää varsin värittömältä kaiken valkoisen alla.

Uppouduin niin täysin ihastelemaan metsää lähietäisyydeltä, että menetin ajantajuni täysin. Joka suunnasta löytyi jotain uutta jännittävää. Olo oli vähän kuin sienimetsällä ollessa: alkuun et muka löydä mitään, mutta kun silmä pikkuhiljaa tottuu erottamaan kanttarellit keltaisten koivunlehtien seasta, alat nähdä sieniä joka puolella. Ihmettelin ja kuvasin löydöksiäni nenä sammaleessa. Se voi olla, että päädyin vain johonkin taiteelliseen hurmostilaan ja ettei kukaan muu näe näissä kuvissa mitään sen kummallisempaa. Niin tai näin, oli ihana tunne laskeutua kallionrinnettä alas kotia kohti inspiroituneena ja mieli uusia ajatuksia ja ideoita pursuten.






En ollut taas tajunnutkaan, kuinka ikävä minulla oli metsään ollut. Vaikka kevät ja valon lisääntyminen tuntuukin antaneen uutta energiaa ja puhtia pistää hösseliksi, olen tuntenut olevani vähän lukossa. Ei ole oikein lähtenyt. Lyhytkin vierailu metsässä selkeytti ajatuksia ja antoi läjäpäin uusia ideoita. Tuntuu, että nyt lähtee!



Kotiovelle päästyäni alkoi ihan naurattaa, kun huomasin katselevani, kuinka kivoilta jopa vuohen jyrsimät kanervat näyttivät rappusella nököttäessään. Taiteellinen hurmostila, totta tosiaan.




Mainittakoon vielä, ettei tämä viikonloppu sentään ihan keturalleen sen järkevän tekemisen osalta mennyt: sain kuin sainkin kanalan putsplankkiin, ja siinä samalla pesin muutaman talven aikana sisätiloissa nyhjätessä muhjuuntuneen kanankin! Antti puolestaan askarteli kanoille verstaallaan soman ja käytännöllisen munintapesärivitalon. Kerron teille kanalahommeleista kuitenkin huomenna lisää!

4 kommenttia:

  1. Upeita kuvia. Tuommoinen luontoretki on aina voimauttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia :) Näin se on, itselleni ainakin ihan elinehto päästä säännöllisesti metsään. Normaalisti liikun metsissä melkein päivittäin, mutta nyt raskauden takia se on jäänyt kun on kaikenmaailman kipuja ja olokin mahan kanssa niin kiikkerä, että pelkään kompuroivani. Sen kyllä on huomannut olossa, jos on metsäterapia jäänyt vähälle.

      Poista