tiistai 17. huhtikuuta 2018

Rannalle karanneen introvertin ajatuksia itseensä uskomisesta



Hah, mikä otsikko. Yleensä aina, kun näppäimistöltä karkaa tuon tyylinen otsikko sen kummemmin miettimättä, lupailee se lähes takuulla ihan tajunnanvirran armoilla syntynyttä tekstiä. Koittakaa kestää.


 Eilen aamulla päiväkotiin lähtöä tehdessämme ilmassa tuoksui niin voimakkaasti sateisen raikas kevät, että Venlakin pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja huokaisi: "ihana haju!" Harmaudessa ja sumussakin oli jotain omalla tavallaan kaunista. Päiväkodilta kotiin päin palatessani en malttanut olla kurvaamatta autoa pellon penkalle parkkiin. Tallustin puuskuttaen vielä jäästä hyhmäisen ja petollisen möykkyisen pellon poikki sumun verhoaman Nuorajärven rantaan. Hengitin syvään usvaista ilmaa ja ihanaa hajua. Kurjet, joutsenet, lokit ja tuhannet muut vesilinnut lauloivat järvellä kilpaa niin kovaa, että korvissa humisi.


Nuorajärvi on kivenheiton päässä kotoamme sijaitseva kaunis, pieni suojärvi. Se on arvokas lintujärvi ja se kuuluu valtioneuvoston valtakunnalliseen lintuvesiensuojeluohjelmaan. Järvi ja sen ympäristö on luokiteltu Natura 2000 -alueeksi sekä rauhoitetuksi luonnonsuojelualueeksi. Järvi on paitsi tärkeä pesimäalue monille lintulajeille, on se myös suosittu muuttomatkaa tekevien lintujen levähdyspaikka. Näin lintujen ja luonnon ystävänä tuo pieni järvi on minulle kuin pieni pala paratiisia lyhyen kävelyn päässä kotioveltamme. Sen suomaisuus antaa täysin omaleimaisen vivahteensa maisemaan, ja kesäiltaisin järveltä kantautuva vesilintujen luoma äänimaailma on suorastaan mykistävän kaunis.


Kotona odotteli pitkä lista töitä ja touhuja, mutta en halunnut pitää kiirettä. Kaiken pikkulapsiperhehulabaloon ja päivittäisten tohinoiden keskellä aikaa omille ajatuksille ja ihan vaan olemiselle ei enää riitä loputtomasti, joten olen yrittänyt tietoisesti opetella ottamaan itselleni noita hetkiä ja vaalimaan niitä, kun ne osuvat kohdalle. Toisinaan noihin pieniin hetkiin tarttuminen vaatii karkaamista pellon poikki aamusumuun kesken kotimatkan.


Viikonloppu sujui melko kiireisissä merkeissä. Kevätsiivoilun ja muuttoapuna häärimisen ohella tapasimme ystäviä, sukulaisia ja perheenjäseniä. Ajelin pitkin Pirkanmaata kanoja myymässä ja jokusia hankintoja tekemässä. Huh.

Tällaisten sosiaalisten rykäisyjen jälkeen tunnen olevani aina ihan kuitti. En väitä, ettenkö nauttisi läheisteni seurasta; ennemminkin koen sen niin, että siinä missä monet ekstrovertimman luonteen omaavat tuntemani ihmiset saavat muiden seurasta lisää virtaa ja pitkästyvät ilman jatkuvaa sosiaalista tohinaa, toimii minun mieleni täysin päinvastaisilla asetuksilla. Sosiaalisissa tilanteissa tuntosarveni napsivat muista ihmisistä todella herkästi erilaisia pohjavirtoja, tunnetiloja ja asioita, joita ei sanota ääneen. Halusin tai en, ne vaikuttavat minuun voimakkaasti ja saavat oloni usein todella uupuneeksi. Ainoa tapa saada akut jälleen ladattua on päästä takaisin kodin rauhaan ja lähteä luontoon hengittelemään ja purkamaan ajatuksia. Siellä kukaan ei odota sinulta sujuvaa keskustelua, kukaan tai mikään ei odota sinulta ylipäätään yhtään mitään. Luonnossa saat olla täysin paljaasti oma itsesi, nauraen tai itkien tai vaikka päälläsi seisten. Luonnon keskellä olet täydellisen vapaa.

Tänne muuttomme myötä tuo vapauden tunne on jatkuvasti läsnä pienissä hetkissä. Sen myötä olen oivaltanut, ettei ole minun hommani miellyttää ketään tai elää tietyn kaavan mukaan vain siksi, koska niin minun odotetaan tekevän. Olen aina ollut taipuvainen kulkemaan omia polkujani, kehittelemään päässäni villejä haaveita ja romantisoimaan asioita. Toisaalta olen myös liian usein antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan tekemiseeni ja ajatteluuni, eritoten negatiivisessa mielessä. Negatiivisen palautteen pelossa olen arkaillut jakaa ajatuksiani ja suunnitelmiani muille, ja pahimmassa tapauksessa olen jättänyt ne kokonaan toteuttamatta tuon samaisen pelon vuoksi. Ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat tehneet sangen selväksi moneen otteeseen sen, kuinka eivät usko onnistumiseeni ideoideni toteuttamisessa, ja kuinka suunnitelmani ja tavoitteeni menevät pahasti haihattelun puolelle. Että kyllähän tuo ihan kivalta kuulostaa, mutta kun ei asiat oikeasti mene noin. 
 Pitkään annoin noiden ihmisten lannistaa ja ampua ajatukseni alas. Nyt olen kuitenkin oppinut sen, että voin kääntää romantisoinnin ja haihattelun  myös voimavaraksi ja polttoaineeksi unelmieni toteuttamisessa. Ne voivat auttaa minua keskittymään hyviin puoliin ja mahdollisuuksiin sen sijaan, että antaisin jokaisen pienenkin haasteen lannistaa itseni. Olen myös oivaltanut, ettei minun tarvitsekaan jakaa ajatuksiani sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän jo etukäteen lyttäävän ja vähättelevän. Jaan ideani vain sellaisille ihmisille, joilta saan kaipaamaani kannustusta, tukea, uskoa ja tietysti myös rakentavaa, rehellistä palautetta. Sellaisten ihmisten listani on lyhyt, mutta sitäkin arvokkaampi.
 Toki huomaan edelleen usein sortuvani siihen, että jännitän muiden negatiivisia reaktioita tai yllätän itseni miettimästä, että mitähän tuo ja tuokin tästä nyt mahtaa ajatella. Nyt yritän kuitenkin tietoisesti karistaa nuo itseäni jarruttavat ajatustavat, jotka eivät todellisuudessa palvele ketään. Pohjimmiltaan uskon siihen, että kun ihminen tekee asioita intohimosta ja aidosti sydän mukana, ei homma voi mennä kovin pahasti metsään. Olipa tuo tekeminen sitten mitä hyvänsä.



Tallustaessani takaisin autolle hyhmäistä peltoa pitkin saatoin tuntea kropassani, kuinka vauvamahan painon kanniskelusta väsähtänyt varteni tulisi vielä kostamaan minulle pikku patikkaretkeni. Mieli kuitenkin tuntui taas ihanan virkeältä ja tunkkaiset ajatukset kunnolla tuuletetuilta, joten annoin alaselän juilia rauhassa. Vaikka taivaalta satoi jääkylmää vettä niskaani, en malttanut olla pysähtymättä hetkeksi pellolla puron varressa nököttävän pienen saarekkeen luona. Saarekkeessa kasvoi muutama kataja ja kaunis pihlaja, kaksi ehdottomiin suosikkeihin lukeutuvaa lempipuutani. Aina noiden puiden lähettyvillä tunnen erikoista voimaa. Väkevyyttä. Väkevinä niitä pitivät myös vanhaa kansanuskoa harjoittaneet ihmiset aikoinaan.

Hetken verran seisoin saarekkeen nokassa puiden keskellä hölmönä hymyillen ja olostani nauttien. Lopulta jatkoin matkaani takaisin pellon reunaan ja pyllähdin auton penkille vaatteet läpimärkinä. Käynnistäessäni auton radiosta alkoi soida Johanna Kurkelan Ei panikoida. Ensimmäistä kertaa kuuntelin kappaleen sanat ajatuksella. Hölmö hymyni leveni entisestään.







29 kommenttia:

  1. Ihana postaus. Voin niin kuvitella tuon hetkesi. Ne ovat todella tärkeitä. Ymmärrän myös todella hyvin, kuinka tärkeää on päästä omaan rauhaan sen jälkeen, kun on ollut paljon sosiaalisia kohtaamisia. Upeita kuvia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Niin ovat, äärettömän tärkeitä pieniä hetkiä :)

      Poista
  2. Todella hyvä kirjoitus. Voin samaistua moneen ajatukseen :)Minulle luonto on myös paikka missä voi rauhoittua ja ladata akkuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hilu! Olen vakuuttunut, että jos useammat ymmärtäisivät luonnon positiivisen vaikutuksen ja sen tärkeyden, voisivat ihmiset yleisesti ottaen paljon paremmin :)

      Poista
  3. Osaan samaistua ajatuksiisi. Tunnen olevani itse aika solmussa, sillä introvertti minä on ajautunut työtehtäviin, jossa kanssakäymistä ihmisten kanssa on paljon - ja työtehtävät sekä -kulttuuri ovat jotenkin - lannistavia, jos rumasti sanoo; nätimmin sanottuna ehkä vähän pessimistinen ilmapiiri vaivaa. Tärkeiden asioiden äärellä työskentelen, mutta kun kehitys ei kehity kauniiden tavoitteiden mukaisesti. Kirjoittelinkin tästä juuri eilen bloggeroiseeni. Jotain on tehtävä, sillä alkaa olla aika väsynyt tilanteeseen. Sitä rohkeutta - ja sitä, ettei liikaa kangistuisi niihin yleisiin normeihin, joita ylhäältä päin sanellaan. Kiitos postauksestasi ja kuvista! Yli viikon sisätiloissa pääosin olleena tuntuu, että juuri tuollaisen sumuisen raikkaan ilman läpi hengittäminen tekisi niin terää! Ja rohkeutta sinulle olla juuri sinä; arvokkainta antia annat varmasti itsestäsi juuri näin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta ja ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Entisissä työpaikoissani kävin ihan noita samoja fiiliksiä läpi ja olin aika partaalla romahtaa täydellisesti ennen kuin heräsin siihen, että täytyy olla jokin muukin konsti kuin pyristellä vaan sitä polkua, joka ylhäältä päin sanellaan.

      Kiitos ihanasta kommentista <3

      Poista
  4. Ihana kirjoitus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin introverttius itsessäni valtaa alaa. Tykkään kyllä ihmisten seurasta, mutta huomaan että elämästäni karsiutuu kaikki "väkinäisesti" ylläpidettävät ihmissuhteet nopealla tahdilla. Siskoni on ainut, jonka kanssa jaan lähes kaiken, hän toimii rehellisenä ja kannustavana peilinä, jonka kanssa puntaroin isompia ja pienempiä tuntojani ja päätöksiäni. Lisäksi on kourallinen muita, joiden kanssa on läheiset välit. Tunnen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta en jaksa ylläpitää valtavaa kaveripiiriä. Olen empaattinen ja virityn myös toisten fiiliksistä, vaikken erityisherkkä olekaan. Tuntuu kuitenkin, että jotenkin hukkaan itseni, jos joudun viettämään liian pitkiä aikoja vieraiden ihmisten kanssa, ja tarvitsen yksinoloa maadoittumiseen. Vaikka muiden ajatuksia ja mielipiteitä pitää ottaa huomioon, ei liiaksi kannata käyttää aikaansa sen pohtimiseen, mitä muut ajattelevat (vastaus: Itseään). Lähtökohtaisesti jokaisen aikuisen on opittava pärjäämään oman päänsä kanssa!

    Tuulta purjeisiin vain! Mä näen sut rohkeana ja kokeilunhaluisena, unelmiaan toteuttava realistina, joka uskaltaa elää omannäköistä elämää. Joku viisaus on sanonut: "Jos onnistut, olet onnellinen. Jos epäonnistut, opit." Eli huonosti ei voi käydä! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama juttu, vuosi vuodelta tuo introverttiys puskee enemmän ja enemmän esiin. Olen aika varma, että aina se on siellä ollut, mutta vuosien mittaan on ehkä saanut enemmän rohkeutta hyväksyä sen puolen itsessään ja antaa sen puskea ihan kukkeasti läpi vaan. Myös ihmissuhteiden osalta olen kanssasi ihan samankaltainen - isoa kaveriverkostoa en pystyisi, jaksaisi tai edes haluaisi ylläpitää. Minulla on ihan kourallinen ihmisiä, jotka ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Ne kaikkein tärkeimmät, joiden kanssa pystyy jakamaan kaiken täysin avoimesti, ovat ihan lähiperhepiirissä.
      Tuo vastuu oman päänsä kanssa pärjäämisestä ei voisi osua enää enempää naulan kantaan. Olen pohtinut tätä ihan hirveästi kun tuntuu, että todella monilla aikuisilla ihmisillä on oman pääkoppansa kanssa hirveästi pärjäämisvaikeuksia, ja niistä vaikeuksista syytetään kaikkea muuta ympärillä, eikä usein edes yritetä ratkoa noita ongelmia itse.

      Ihanasti sanottu, kiitos tästä ❤ Ja kuka noin onkin sanonut, on kyllä turissut ihan asiaa :) Noinhan se menee.

      Poista
  5. Paljon täysin samoja ajatuksia on itselläni pyörinyt päässä viimeaikoina! Olen työssä jossa jatkuvasti olen tekemisissä muiden kanssa, jossa täytyy jatkuvasti olla sosiaalinen ja henkisesti täysin läsnä. Huomaan itsekin aistivani herkemmin muiden tunnetilat ja ajatukset, joka toisaalta auttaa minua paljon työssäni, mutta toisaalta uuvuttaa minut itseni. Työpäivän jälkeen huomaan usein olevani täysin uupunut, vaikkei työn fyysinen puoli ole sitä raskainta laatua. Ja silloin en tiedä mitään parempaa kuin päästä tänne meidän torpalle keskelle ei mitään, eläimieni luokse. Onnneksi mieheni on tässä vuosien varrella oppinut tarpeeni saada olla välillä yksin ja myös kunnioittaa sitä.
    Välillä tunnen huonoa omatuntoa kun en jaksa/halua olla niin sosiaalinen kuin muut. Nautin kyllä muiden seurasta ja läheiseni ovat minulle maailman tärkeimpiä, mutta välillä sitä omaa aikaa vain tarvitsee hieman enemmän.
    Minua on lapsesta asti sanottu taivaanrannanmaalariksi ja tuo lause "hieno idea mutta eihän tuollaista voi toteuttaa" on tullut kuultua niin monet kerrat. Nykyään en sitten ideoitani tai haaveitani juurikaan muille kerro, muuta kuin vasta sitten niiden toteutuessa :)
    Paljon oli muutakin asiaa mutta ajatukset ja näppäimistö eivät oikein tahdo nyt kohdata. Tai ajatukset ja sanat. Mutta toivottavasti tästä nyt jonkin selvän sai!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan jokainen sanasi kuulostaa tutulta :) Ennen erilaisia asiakaspalvelutöitä tehneenä ja nykyiseen elämääni verraten voin kyllä myös omalta kohdaltani todeta, ettei nykyinen elämä, joka tässä hyvinkin fyysisten puhteiden parissa kuluu, uuvuttanut murto-osaakaan siitä mitä tuollainen jatkuvaa läsnäoloa, muiden kanssa tekemisissä olemista, reippautta ja jatkuvaa positiivisuutta vaativa työ.
      Tuo on äärettömän tärkeää jos tällaisen, öh, luonteenlaadun omaa, että puoliso ymmärtää ja osaa antaa tilaa. Olen myös siinä mielessä onnekas, että mieheni ymmärtää tuon oman tilan ja ajan saamisen tärkeyden, eikä hän koskaan yritä painostaa minua mihinkään suuntaan. Hän ei itse ole samanlainen erakoituja eikä erityisherkkä ensinkään, mutta tekee hirmuisesti töitä ymmärtääkseen tätä päänsisäistä maailmaani ja kunnioittaa sitä. Siitä olen ihan äärettömän kiitollinen, vaikka voin vain kuvitella, ettei tällaisia juttuja aina ole helppo ymmärtää, jos ei niitä itse koe :)

      Kyllä sai selvän ja tiedän täysin, mitä tarkoitat! Kiitos ihanasta kommentistasi.

      Poista
  6. Voin myös samaistua tähän sun tekstiin ihan täysin (tai no, raskaana en ole, mutta muuten :D)! Herkkänä ihmisenä omat "antennit" ylikuormittuu jatkuvasti muiden ihmisten tunnetiloista ja toki ihan sosiaalisesta kanssakäymisestä myös. Omissa oloissani viihdyn suurimmaksi osaksi, kun silloin ei tarvitse ajatella ketään muita ja muiden _mahdollisia_ reaktioita, ajatuksia tai mielipiteitä milloin mihinkäkin... Toisten ihmisten mielipiteet ovat siis myös vaikuttaneet todella vahvasti omaan elämään ja päätöksiin, ja vaikuttaa toki edelleen (ikävä kyllä) mutta onneksi vähemmän kuin ennen. :) On siinä työstämistäkin ollut.

    Aika harvalle ihmiselle munkaan tulee jaettua niitä omia hulluimpia unelmia ja ajatuksia, kun yleensä se ensimmäinen kommentti on juuri tuo että "kuulostaa kivalta, mutta mitäs sitten jos ei se onnistukaan?". No, katsotaan sitä sitten, turha sitä on etukäteen liikaa miettiä. Idealistinen ja romantisoiva mieleni ei meinaa sietää pessimistejä... :D Mutta onneksi niistä hulluimmista ideoista yleensä syntyy myös ne parhaat lopputulokset! <3

    Tunnelmallisen kauniit nämä sumuiset kuvat! Muutamana aamuna tuo "ihana haju" on ollut niin huikea että meinasi taju lähteä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että niin monet osaavat samaistua näihin fiiliksiin. Tuo on hyvä huomio tuo "muiden _mahdolliset_ reaktiot"! Itse olen ainakin ihan mestari siinä, että maalailen jo mielessäni etukäteen eri ihmisten reaktioista skenaarioita mieleeni (yleensä ne ovat niitä huonoimpia mahdollisia, tottakai :D ). Ihan hölmöä! Ja todellakin, vielä on muiden mielipiteillä, arvostelulla ja sanomisilla paljonkin vaikutusta moniin asioihin, joihin ryhdyn. Nyt kun sen tiedostaa, niin pystyy kuitenkin tekemään aktiivisesti töitä sen eteen, ettei näin olisi :)

      Jaan myös hyvin harvoille ihmisille yhtään mitään, ja nyt tuntuu, että kun tässä vähän läheisemmissäkin piireissä on noita perus pessimistejä, niin se luotettujen lista on lyhentynyt entisestään. Mutta möllöttäkööt he siellä tylsissä, kaavoihin kangistuneissa mökömököpuissaan, toteutetaan me niitä hulluja ideoitamme ja näytetään kaikille ;)

      Kiitos ihanasta kommentista <3

      Poista
  7. Luonnossa on voimaa <3 Herkkyydessä on myös voimaa ja vaatii rohkeutta elää omannäköistä elämää, joka ei ehkä mene siinä tahdissa kuin yleisesti oletetaan yhteiskunnassa koulutus- ja ura- tai perheputken menevän. Se on jännä miten nykymaailmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin ennen, mutta silti massasta poikkeavia valintoja lannistetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi, asia on juurikin näin <3 Olen itsekin paljon pohdiskellut tuota, miten vielä tänäkin päivänä, kun ihmisillä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, näitä "oman polun kulkijoita" katsotaan usein kieroon ja niin moni kangistuu edelleen niihin ennalta saneltuihin kaavoihin.

      Poista
  8. Ihana syvällinen postaus ja kauniit kuvat. Minä olen ihan samalla aaltopituudella kanssasi... Tunnelmallista iltaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuhannesti <3 Mukava kuulla, että löytyy muitakin samoilla aaltopituuksilla lipuvia :)

      Poista
  9. Kyllä! Olen aivan samanlainen. Kevät on saanut ihmiset liikkeelle ja töissä on asiakkaita niin etten iltsisin jaksa muita kuin koiriani. Hirvittää jopa kevätretki työkavereiden kanssa kun ei edes illalla pääse omaan rauhaan �� vaikka ovatkin kivoja. Luulen että herkkikset välittävät muiden mielipiteistä juuri sen takia että aistivat negatiivisen vahvemmin. Olen itse oppinut vasta viime vuosina kestämään myös riitoja ja konflikteja ja löytänyt rajani. Somebon introvertin pelastus vaikka moni sitä kritisoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, niin tuttua. Nimittäin juurikin katselin erästä kurssia, joka olisi vaatinut yöpymisen paikan päällä, ja päätin olla ilmoittautumatta koska tiedän niin hyvin, että tulen olemaan ensimmäisen kurssipäivän jälkeen kaikista uusista ihmiskohtaamisista ihan tööt ja kun siihen päälle vielä ympättäisiin yöpyminen yhteismajoituksessa, niin olen varma, etten saisi enää hevonkukkua irti seuraavasta kurssipäivästä kaikelta uupumukseltani.
      Juuri noin ajattelen ja koen asian myös. Vaikka keskustelun toinen osapuoli koittaisi muotoilla sanansa kuinka kauniisti, aistii herkkä ihminen kuitenkin sen negatiivisuuden ja se vaikuttaa voimakkaammin, kuin se nätisti muotoiltu lause. Ja kun se nimenomaan TUNTUU kropassa, ihan tuntemuksena. Vaikea selittää, mutta uskon, että ymmärrät mitä tarkoitan :)

      Poista
  10. Voi miten ihana postaus ♥
    Tunnelmalliset, herkät ja kauniit kuvasi, sekä syvällinen ja hyvin samaistuttava tekstisi koskettivat.
    Luonnosta minäkin ammennan voimia ja haen rauhaa sekä seesteisyyttä ajoittain hyvin hektiseen ja kuormittavaan arkeeni.
    Pakko vielä mainita, että kataja kuuluu suosikkikasveihini. Se on todella sitkeä ja taipuu tarvittaessa hyvinkin paljon, mutta se harvoin katkeaa :) Ja sen tuoksu on mitä ihanin ♥
    ps. kiehuvassa vedessä vähintään puoli tuntia haudutettu katajavihta toimii "akupunktioneulojen tavoin" (lainausmerkit siksi, koska en ole koskaan akupunktiota kokeillut, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan jokseenkin samalta ;)) Ainakin itse olen saanut siitä apua alaselän kipuun ja muutenkin lukuisiin lihasjumeihini. Tiedän että kuulostaa oudolta ja ehkä epämiellyttävältäkin, mutta suosittelen kokeilemaan.
    Hehkuvaa ja heleää huhtikuun jatkoa sinulle ja voi hyvin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Ansku ♥ Olen todella otettu sanoistasi, ihana kuulla, että teksti kosketti. Kiitos tuhannesti vinkistä! Tarvitsee ihan ilman muuta kokeilla "kataja-akupunktiota". Katajan ihana tuoksu tuntuu jo itsessään parantavalta, voin kuvitella kuinka tuollainen vihtakäsittely tekee hyvää kipeille lihaksille ja muille kolotuksille.

      Kiitos ja samoin sinulle, ihanaa kevättä ja hyvää vointia ♥

      Poista
  11. Ihana postaus, sellainen rehellinen ja aito :) ei mitään lisättävää, toivon sinulle lisää oivallisia tilaisuuksia päästä luontoon hengähtämään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenny ♥ Mukava kuulla, että teksti kolahti. Samaa toivotan sulle sinne uutukaisen vauva-arjen keskelle, mielenkiinnolla olen kuulumisianne blogistasi seuraillut :)

      Poista
  12. Tunnistan tuon tunteen hyvin, samoja kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) kiva kuulla, että muita samanlaisia ajatuksia pohdiskelevia löytyy <3

      Poista
  13. Ihanaa kun löysin tänne! Niin samanhenkisiä juttuja mietin itse. Aloitin nyt lukemaan blogiasi alusta. Olen siis palkkatyöstä irtisanoutumassa (apua miten siistiä!) ja opiskelen nyt maaseutuyrittäjäksi. Selkääntaputtelijoita ei hirveästi ole mutta itse olen niin innoissani suunnanmuutoksesta elämässäni! Mie, kahden pienen lapsen äiti, olen valmistumassa unelma-ammattiin, siis wot! Tarkoitus alkaa blogata meijän elämänmuutoksesta, kunhan päästään pelipaikoille eli toivottavasti pian.

    Jään siis seuraamaan :)

    Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Voi itku, nyt koko vastaukseni hävisi johonkin. Sen siitä saa kun puhelimella yrittää näpytellä menemään.. mutta siis

      Ihana juttu Riikka, että löysit tänne! Ja suuret onnittelut suunnanmuutoksesta ja tulevasta valmistumisesta, nostan rohkeudellesi hattua <3 Laita ihmeessä linkkiä uuteen blogiisi, kun sellaisen perustat. Olisi kiva tulla seurailemaan :)

      Isosti tervetuloa ja kiitos päivää piristävästä kommentistasi! :)

      Poista
  14. Ihanat kuvat, ihana hetki!

    Mutta puutun tuohon muiden ihmisten tunnetilojen tai lausumatta jääneiden asioiden kohtaan: tiedätkö, on olemassa meitä sellaisia ekstroverttejä, joilla ei ole eri tilanteissa mitään "piiloon jääviä" tunteita tai asioita. Oletko aina ihan varma, että aistit oikein?

    Kirjoitan siksi, että minulla on ollut parikin tuttua (lähes ystäväksi ajattelemaani), jotka olivat äärirasittavia siinä, että tulkitsivat jatkuvasti yli. Olin usein todella täydellisen ällistynyt, miten he olivat voineet kehitellä vaikka millaisia tuntemuksia ihmisten käytöksestä ylitse sen, mitä nämä sanoivat. Siitä en tietenkään voi sanoa mitään, miten heidän tulkintansa muista ihmisistä osuivat - mutta minua tulkitsivat todella usein täysin pieleen. Kerta kerran jälkeen jouduin toistamaan, että minä kyllä ihan suoraan sanon, jos olen vihainen tai loukkaantunut. Jos en sano, en ole kumpaakaan. Sanon ihan suoraan, jos haluan tai jos en halua - sitä ei tarvitse arvailla kulmakarvojeni liikkeistä.

    Lopulta en enää uskaltanut olla ollenkaan luonnollinen oma itseni, vaan varoin ja pelkäsin koko ajan, miten tämä tai tuo eleeni nyt tulkitaan. Enkä oikein uskaltanut puhuakaan mitään, koska puheistakin aavisteltiin kaikenlaisia "pohjavirtoja". Olivat minulle liian ahdistavia ihmissuhteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti!

      Ja voi kyllä tiedän, itse asiassa ystäväni taitavat järjestäin olla juuri kaltaisiasi suorapuheisia ekstroverttejä :) Koen, että juuri sellaisten ihmisten kanssa minun on helppo olla ja pitää ystävyyssuhteita yllä vuodesta toiseen. On varsin helpottavaa, kun sellaisten ihmisten kanssa ei juuri noita "pohjaviboja" tarvitse olla haistelemassa jatkuvasti. Sellaisista ihmisistä tulee taas omanlaiset tuntemuksensa. Omalla kohdallani ei minulle ole hiukkaakaan väliä, onko ihminen ekstrovertti, introvertti vai jotain siltä väliltä :) Mutta niitäkin tyyppejä mahtuu maailmaan, jotka sanovat yhtä vaikka ajattelevat toista, ja sellaisten ihmisten kanssa on välillä äärimmäisen uuvuttavaa toimia.

      Kiitos kommentistasi, paljon hyviä pointteja ja tuosta näkökulmasta on myös mielenkiintoista tarkastella asiaa :)

      Poista