lauantai 23. kesäkuuta 2018

Mittumaari lammaslaitumella


Viime päivinä olen viettänyt ulkona reilusti enemmän aikaa, kuin sisällä. Olen ryöminyt pitkin pusikoita keräämässä villiyrttejä ja hoivannut kuivuuden kourissa kituuttavaa puutarhaa. Pitipä nähdä tämäkin, ettei edes vuohenputki jaksa kasvaa! Paitsi pottumaan reunoilla, jossa se on saanut osansa kastelusta, kun olen yrittänyt pitää perunoita hengissä. Kiitollisena toivotan tervetulleeksi nämä juhannuksen sateet, enkä marmata yhtään säästä. Luonto tarvitsee nyt kipeästi vettä.

Meillä juhannusta on vietetty todella rauhallisissa merkeissä, sillä vauva voi syntyä koska vaan, eikä energiaa oikein tahdo löytyä ylimääräiseen. Lisäksi lampuritouhut sitovat meidät kotopuoleen. Keväällä syntynyt yllärikaritsamme Kinderi kastroitiin viime viikolla, ja leikkaushaavan tulehduksen estämiseksi joudumme piikittämään sille neljä päivää antibioottia. Pikku-Kinderi sai palata laitumelle emänsä Ansan ja muun porukan luokse. Juhannusaattomme hurahti siis osaksi lammaslaitumella, jossa rakkaat seuralaisemme olivat silminnähden mielissään saapumisestamme ja jonottivat kilpaa rapsutuksille. Myös pikkuinen Aprilli, toinen keväisistä yllätyksistämme, tuli innolla paijattavaksi vaikkei olekaan ennen laitumelle lähtöä liiemmin ihmisseurasta välittänyt. 



Ansa ja karitsansa Kinderi jäivät aluksi taka-alalle muiden kilpaillessa huomiosta. Kai emällä oli vielä tuoreessa muistissa, kuinka "lainasimme" siltä karitsaa eläinlääkärireissun ajaksi. Lopulta saimme houkuteltua kaksikon sen verran lähelle, että saimme pienen pässin (tai oikeampaa termiä käyttäen oinaan, nyt kun kirurginen toimenpide on suoritettu) kiinni ja pistettyä lääkepiikin potilaaseen. Operaatio ei varmasti ainakaan lisännyt karitsan luottamusta meitä kohtaan, ja lääkekuuria olisi vielä kolme päivää jäljellä. Täytyy tulevien päivien aikana nostaa panoksia ja tuoda aina vain parempia herkkuja houkuttimeksi.

Kunnon villaterapia-annoksen ja paijailun jälkeen pieni lammaskatraamme alkoi hipsiä hiljalleen takaisin heinikon suojiin. Kuljin lampaiden perässä ja ihastelin Liutun tilan upeaa miljöötä. En edes tiedä maatilan ikää, mutta sen nykyisen omistajaperheen suvun omistuksessa se on ollut vuodesta 1814. Tilan tiluksilla saakin ihailla toinen toistaan ihastuttavampia vanhoja rakennuksia. Niitä katsellessa on hauska arvuutella, mitä varten ne on aikoinaan rakennettu ja minkälaista elämänmenoa ja historiaa niiden seinien sisälle on mahtanut mahtua vuosisatojen aikana.

Liutun maalaistalollahan saa näin kesäviikonloppuisin kuka vain käydä ihastelemassa vanhaa, historiaa huokuvaa pihapiiriä. Juhannuksen yli isäntäväki viettää rauhoittuu keskikesän juhlan viettoon, mutta muutoin tilalla on avoimet ovet lauantaisin ja sunnuntaisin. Hurmaavan pirttikahvilan lisäksi tilan emäntä Henna pyörittää pienyritysten tuotteita myyvää puotia ja vanhojen tavaroiden kirppistä, joita hypistellessä ja ihastellessa saa jokainen vanhoihin esineisiin hurahtanut kulumaan tovin jos toisenkin. Meidän lampaamme ottavat mielellään rapsutuksia vastaan vierailijoilta, ja niiden lisäksi talolta löytyy omasta takaa kanaparvi sekä hauska aasikolmikko, joiden touhuja voi seurailla myös tilan pihapiirissä.



Uuhikaritsa Aprilli alkaa selvästi harmaantua emänsä Nuunun tapaan, kuten uumoilin! Tulemme siis tulevaisuudessa saamaan entistä enemmän ihanan pehmoista, luonnonharmaata suomenlampaan villaa.

Juhannuksen vietto jatkuu meillä rauhallisissa merkeissä. Yön myrskyn jälkeen ilma näyttää hieman kirkastuneen, ja lintujen sirkutus raikaa ikkunoiden läpi sisälle tölliimme. Taidammekin suunnata koko perheen voimin ulos grillailemaan, ja ainakin allekirjoittanut painuu kitkemään rikkaruohoja ja keräämään lisää villiyrttejä kuivattavaksi. Vauva selvästi tuntuu tekevän tuloaan ja olo alkaa olla jo aika tukala, joten ehkäpä pöpelikössä kyykkiminen vähän vauhdittaisi homman etenemistä. Mahtaisikohan juhannustaikojen joukosta löytyä mitään synnytystä käynnistävää kikka kolmosta?




Rentoa ja rauhallista mittumaarin jatkoa kaikille lukijoille!

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Neitsytlypsäjä-vuohi ja muita kuttumaisia kuulumisia

Pienestä blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä synnyttänyt, jos joku ehti jo ihmetellä (todennäköisesti ei). Sen sijaan olen synnyttänyt viimeiset pari viikkoa vähän toisenlaista "vauvaa". Tämä hengentuotos ansaitsee ihan oman postauksensa, mutta jotten tulisi jättäneeksi härnääviä cilffhangereita, kerrottakoon sen verran, että odottelen parhaillaan Patentti- ja rekisterihallituksen hyväksyntää oman, pienen yrityksen perustamiselle! Tästä tulen kuitenkin kirjoittelemaan enemmän ja paremmin, kunhan saan viranomaistaholta vielä sen viimeisen naulan arkkuun.

Nyt kuitenkin vähän muun (tai oikeastaan mään) tyyppisiä kuulumisia täältä meidän minifarmilta.



Rebekka-vuohi on joutunut edelleen odottelemaan ulko-puuhanurkkauksensa valmistumista, sillä emme ole vieläkään saaneet sitä varten tilaamiamme aitaverkkoja. Pulju, jolta verkot tilasimme, ilmoitti toimitusajaksi 5-10 arkipäivää, mutta vielä kolme viikkoa myöhemminkään toimitusta ei ole kuulunut. Tiedustellessamme asiaa kahden viikon hiljaisuuden jälkeen, saimme vastaukseksi, että tavarantoimittajalta on päässyt kyseinen tuote loppumaan (aha, no kiitos vaan ilmoituksesta). Meille luvattiin lähettää vastaavaa, mutta hitusen korkeampaa verkkoa pikatoimituksena ilman lisäkustannuksia hyvityksenä. Tuota hyvitystä olemme odotelleet nyt viikon päivät. Ei tahdo sopia ollenkaan tämä töpeksintä tällaisen raskaushormonipäissään malttamattomana odottelevan vuohimuijan pirtaan. Pitäähän minun ussun-mussun-silmäterä-Reppulillani nyt kunnon leikkipaikka olla!

Aitausta odotellessa Rebekka on joutunut ulkoilemaan valvotusti narun päässä. Olen sitonut liekaa pahimpien jättipalsamikasvustojen ulottuville siinä toivossa, että kuttu laiduntaessaan popsisi palsamit pötsiinsä. Turha luulo. Marjapuskat ja pihaa reunustavat salavat olisivat paljon enemmän Rebekan makuun.


Huhtikuussa kirjoittelin aikeistamme saada vuohi tiineeksi ja sitä kautta myös lypsyyn, jotta pääsisimme maidon suhteen ainakin jonkinlaiseen omavaraisuuteen. Vielä meillä ei ole tiedossa, olisiko Riesa-pukin visiitistä ollut muutakin kuin riesaa, ja olisiko pukki saanut Rebekan tiineeksi kertalaakista. Ainakaan en ole huomannut Rebekan ulkoisessa olemuksessa pyöristymistä tai muita merkkejä tiineydestä, mutta toisaalta, eipä olisi ensimmäinen kerta, kun sellainen pikkuseikka kuin eläinteni tiineys jää minulta huomaamatta. Reppulin laskettu aika sijoittuu jonnekin elokuulle, mikäli tärppi on käynyt, joten vielähän tässä on kutulla aikaa pyöristyä.

Vaikka tiineysasia on vielä toistaiseksi arvoitus, saimme vastikään ilahtua positiivisesti maitoasioissa. Kutun alettua saada vihreää, tuoretta syötävää ruokavalioonsa tuossa kuukausi takaperin, aloimme kiinnittää Antin kanssa huomiota sen hieman turvonneisiin utareisiin. Kutun tissien turpoaminen tiineydestä johtuen oli tuolloin ihan liian aikaista, joten aloin pohtia, voisiko Rebekassa olla neitsytlypsäjän vikaa. Rebekka on noin kolmevuotias, eikä se ole koskaan poikinut tai ollut lypsyssä. Koitin tämän tästä tunnustella utareita ja niiden maitotilannetta aina ruokinta-aikaan, mutta lypsyyn tottumatonta vuohta kopelointi otti selvästi päähän. Nyt, kun Antti sattui olemaan kotona ja vapaalla, päätin nostaa kissan pöydälle ja selvittää syyn mystiselle utareiden pullotukselle.

Antin pidellessä ja rauhoitellessa tilanteesta selvästi pöyristynyttä kuttua, ryhdyin lypsyhommiin. Hetken ähellettyäni ja koittaen palautella lypsyn saloja mieleeni, alkoi utareista tosiaankin herua maitoa! Määrällisesti tavaraa ei tainnut tulla kuin pari desiä (joista suurin osa suihkusi kutun ämpyillessä Antin kengille ja minun flanellipaitani hihoille), mutta maitoa se on tilkkakin. Nyt ei auta kuin jatkaa lypsyä ja toivoa, että maidon määrä alkaa sitä myöten lisääntyä.

Mielenkiintoisia ja omituisia otuksia nuo vuohet.




Näiden vuohimaisten kuulumisien myötä meidän farmin väki toivottelee leppoisaa ja kesäistä viikonloppua kaikille!

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Vauvabuumia ja vapauden huumaa kanalassa



Eilisessä kuukausipostauksessa näittekin jo vilauksen farmimme uusista tulokkaista. Pitkän, pimeän talven ja sen päälle läiskäistyn siipikarjan ulkoilukiellon päälle kanat ovat kuitenkin eläneet niin pitkään hiljaiseloa täällä blogissa, että ne ovat mielestäni ansainneet pitkästä aikaa oman hetkensä parrasvaloissa! Nyt luvassa siis tuutin täydeltä Kesärannan kanojen kuulumisia.

Oikealla muutaman päivän ikäinen tyrnäväläinen ja parin päivän ikäinen hämäläinen, jolla ilmeisesti perimässään myös ripaus pingviiniä. Vasemmalla läjässä Team Pahnis, eli neljä eilen illalla ja yöllä kuoriutunutta hämäläistä pahnanpohjimmaista.

Kuten siis kuvistakin näkyy ja aiemmasta kirjoituksesta kuuluu, vauvabuumi on vallannut kanalamme. Tiput olivat enemmän kuin tervetulleita, sillä aiemmin tänä vuonna meillä oli niiden kanssa epäonnea. Maaliskuussa kirjoittelin, kuinka nuori maatiaiskanamme Nilkku-Hillevi innostui hautomaan, ja muu porukka kävi kovalla tohinalla munimassa sen pesään niin, että lopulta jouduin pelastelemaan munia hautomakoneeseen. Instassa meitä seuraavat näkivätkin päivitystä siitä, kuinka munista kuoriutui kahdeksan potraa tipua, ja jotka Nilkku-Hillevi otti hetken ihmettelyn jälkeen lupaavan tuntuisesti hoiviinsa. Nilkkis ja tiput sijoitettiin kanalaan omaan häkkiinsä, jossa ne saivat olla muun parven kanssa, mutta kuitenkin suojassa muilta kanoilta sen aikaa, kun tiput olivat pikkuisia. Noin viikon verran tipuja hoivailtuaan jotain ikävää kuitenkin tapahtui: kaikki tiput löytyivät hengiltä tallottuina poikashäkistä, kun päivällä menin kanalaan ruokintatelinettä täyttämään. Olisiko Nilkkis saanut jonkun äkillisen sätkyn ja siinä säntäilynsä tuoksinnassa tallonut tiput jalkoihinsa? Jotain tällaista on täytynyt tapahtua. Mutta, niin tai näin, oli aika lohduton tunne keräillä hengettömiä pikku untuvapalleroita pohjapahnoista. Välillä eläinten kanssa eläessä tulee eteen tilanteita, kun sitä on valmis pistämään pillit pussiin ja keksimään jonkun ihan uuden harrastuksen. Tämä oli yksi sellaisista hetkistä.

Aina ne ajatukset siitä vaan kumminkin ajan myötä kirkastuvat. Kun kanat alkoivat taas lässähdellä hautomapuuhiin toukokuun alussa, ajattelin, jotta miksei. Pian kaikissa kolmessa pesässä oli hautoja. Kanaset taisivat olla niin hormonihuuruissaan, että hautojat vaihtuivat pesissä taajaan tahtiin ja välillä ne nahistelivat keskenään siitä, kuka saa hautoa missäkin. Kun pesistä tuli riitaa, yritin laittaa pahvilaatikkoon kyhättyä varapesää kanalaan tyrkylle (ei kelvannut). Ainoastaan luottohautojamme ja tunnollisin emokanamme Hönö-Hempukka ei lähtenyt sekoiluun mukaan, vaan koitti sitkeästi istua nököttää neljän haudottavansa päällä muiden sitä hätyyttäessä. Päädyin kylmästi ja sydämettömästi ratkaisuun, että nappasin riitapukarien pesistä kaikki munat pois ja siirsin Hönö-Hempukan munineen tallin rauhaan hautomaan. Loput munat otin sisälle koneeseen. Läpivalaisussa huomasin, että iso osa munista oli kyllä lähtenyt kehittymään, mutta kanojen tapellessa hautomavuoroista, oli moni niistä lohjennut sen verran, että kehitys oli tyssännyt.

Koska kone jäi vajaaksi, ajattelin, että voisin siinä samaan syssyyn hankkia parveen vähän uutta verta ja kokeilla haudottaa kauan kaipaamiani hämäläisiä maatiaiskanoja. Äitienpäivänä teimme reissun äitini luokse Hämeenkyröön ja haimme samoilla seuduilla asuvalta hämeenmustien kasvattajalta yhteensä 17 munaa. Löin hämäläisen munat samaan hurruttimeen omasta kanalasta talteen otettujen munaskujen kanssa ja jäin innolla odottelemaan lopputulosta.


Viime viikolla munat alkoivat kuoriutua, ja ensimmäisenä moikat maailmalle pääsivät sanomaan oman kanalan munista haudotut tipuset. Hönö-Hempukka otti pikkuiset siipiensä suojiin kuin vanha tekijä (mitä se toki onkin). Tipuja putkahteli pitkin viime viikkoa tasaiseen tahtiin, ja 3.6., hämäläisten munien laskettuna päivänä, alkoivat ostetut munat osoittaa elon merkkejä. Hönis sai tipua toisensa perään hoidettavakseen, välillä olen vienyt sinne neljääkin samaan aikaan kuoriutunutta kerrallaan. Aina uuden tipun nokkansa eteen saatuaan se katsahtaa uutta tulokasta, nostaa hiukan pörröisiä helmojaan ja tökkää uutukaisen hellästi nokallaan masunsa alle lämpimään. Mikä hellyyttävän ihana kana!

Olen nyt totaalisesti seonnut laskuissa tipujen tarkasta määrästä, mutta arvelisin niitä olevan noin 15. Kun joka tirppana säntää eri suuntaan osan majaillessa emon alla ja ison osan ollessa vielä saman värisiä keskenään, on laskemisurakka osoittautunut jokseenkin mahdottomaksi. Koneessa porskuttaa vielä muutama muna, joiden kuoriutumisesta en vielä osaa sanoa. Kunhan nuorimmatkin tiput alkavat vipeltää reippaasti emon perässä, virittelen kanaperheelle jonkinlaisen kivan pikku ulkoiluhäkin, jossa ne pääsevät nautiskelemaan kesästä ja kärpäsistä.

Hienosti mahtuu! Kaikki noin viisitoista tipua turvassa emon alla. Mamman siipien suojissa kelpaa lekotella.

Kesästä ja kärpäsistä puheen ollen, myös muu kanalan väki on päässyt niistä nauttimaan koko kevään kestäneen ulkoilukiellon päätyttyä. Kanaparvi Jaakoppi-kukkoineen on virittäytynyt jälleen pitkän talven päätteeksi kunnon villikanamoodiin, ja ne tuntuvat nauttivan sydämensä kyllyydestä kirmatessaan pitkin kesälaitumia.

1.6. oli ensimmäinen luvallinen kanojen irtipitopäivä. Sen kunniaksi herrasväki suunnisti oikopäätä heti vapauteen päästyään kylpemään ja kuopsuttamaan kurpitsapenkkiini. Sain pelastettua pari pikkuista taimea tuosta kurpitsojen armageddonista, mutta muiden taimien osalta jouduin toteamaan, etten olisi mitään kurpitsoja tänä vuonna halunnutkaan. Päätinkin pyhittää kurpisapenkin kanojen spa-osastoksi ja sallia niiden möyhiä siellä siinä toivossa, että ne sitä myöten jättäisivät muut istutukseni rauhaan.


Pyrstö se vain tuulessa hulmuavi.

Vaikka kasvimaiden ja kylvösten suojelu vapaana viipottavien kanojen armoilla ihan työstä käykin, tuntuu pihamaalla asiat olevan taas mallillaan, kun kotkottimet siellä kaakertavat. Pienellä patiollamme salavan suojissa on ihana istuskella ja seurailla kanojen elämänmenoa, verkkaista puskien juurilla kuopsuttelua ja Jaakopin huomaavaista huolenpitoa, jota se rouvilleen osoittaa.

"Anteeksi, oliskos teillä hetki aikaa keskustella spa-osastomme laajentamisesta tuohon takanamme häämöttävään pionipenkkiin?"

"Jaa ei vai? No pidä tunkkis sitte, löydetään kyllä paljon parempiki paikka pöyhimiseen kun sun kämänen kukkapenkkis."


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Kohti omavaraisempaa elämää 2018: Puutarhamania ja vahingossa perustettu kasvimaa

En voinut kuin ihmetellä huuli pyöreänä, kuinka paljon on voinut maisema muuttua sitten viimekuisen postaussarjan kirjoituksen. Saatika sitten toissakuisen, silloin oli vielä niin paljon lunta, ettei ulkona viitsinyt edes kuvata! No, jos tässä postaussarjassa olenkin aiemmin valitellut pitkään venynyttä kevättä ja sitä, että lumet ei sula ehkä ikinä, niin nyt on kyllä luonto kirinyt kevään kiinni ja porskuttanut vielä pitkälle kesäänkin.

Se olisi siis kesäkuun ensimmäinen maanantai, ja omavaraistelevien bloggaajien yhteiskirjoituksen aika. Linkit muiden mukana olevien bloggaajien kirjoituksiin löydät tämän postauksen lopusta. Jos et ole sarjaa vielä seurannut, tämän blogin aiemmat kuukausikatsaukset löytyvät täältä:

Helmikuu: Suunnitelma
Maaliskuu: Lähtötilanne
Huhtikuu: Taimiviljelmät ja kutun astutus
Toukokuu: Puutarha alkaa hahmottua

Nyt olisi tarkoitus katsastaa, mitä olemme saaneet kuukauden aikana aikaiseksi, ja kuinka omavaraisuusasteemme nostamissuunnitelmat ovat edenneet. Mistähän sitä aloittaisi...?






KOHOPENKIT

Yksi tärkeistä missioistani oli saada alulle puutarhan rakentaminen syötävine ja rohdoskasveja sisältävine kohopenkkeineen. Koska tämä alue sijaitsee aivan kirjaimellisesti takapihallamme, oli siitä tarkoitus saada sekä hyödyllinen, että kaunis. Sain kasattua kolme kohopenkkiä, ja määrä riittää tälle kesälle mainiosti. Ehkä loppukesästä, kun vauva on syntynyt ja puhti riittää taas ja kunhan olemme saaneet raivattua keskellä pihaa kasvavan marjapuskaryteikön, aion väsäillä penkkejä muutaman lisää.

Vielähän kohopenkit ovat aika orvon näköisiä, sillä monetkaan niihin kylvetyistä siemenistä eivät ole vielä itäneet, tai ovat vielä ihan pikkuruisia. Olen istuttanut penkkeihin monivuotisten yrttien taimia, kuten laventelia, rosmariinia, mäkimeiramia, timjamia, sitruunamelissaa, piparminttua ja salviaa. Näiden kaveriksi kylvin rohdoskäyttöön ja pölyttäjien iloksi soveltuvia kukkia. Maanpeittokasviksi istutin mansikkaa, mutta tällä haavaa näyttää siltä, että kastelusta huolimatta kuivuus uhkaa viedä mansikan taimet mennessään. No, ainakin subtropiikin yrtit tuntuvat viihtyvän hyvin näissä välimerellisissä sääoloissa.


KASVIMAA

Hupsis. En oikein osaa selittää, mitä tapahtui sille aiemmalle olen-raskaana-säästelen-voimiani-enkä-ota-kasvimaaprojektia-vielä-tälle-keväälle-ei-ny-oteta-ressiä-kattokaas -linjaukselleni. Löysin nimittäin kaksi vanhaa lavankaulusta tuolta rempparomujen seasta pyörimästä ja istutin niihin tomaatintaimia, basilikaa ja avomaankurkkua ja siinä kylväessäni pistin merkille, että onpas varsin näppärää tuollainen lavankaulusviljely. Sitten jotenkin vain löysin itseni ostamasta kymmenen lavankaulusta lisää hurjan hyvään hintaan eräältä Torista löytämältäni myyjältä, joka sattui asumaan sopivasti Venlan mummalamatkan varrella.
Eli sen sijaan, että minulla olisi pihanurkassa iso pläntti avomaata, johon tehdä kasvimaa ehkä ensi vuonna, on minulla sittenkin nyt kahdentoista kasvatuslaatikon mentävä laatikkopuutarha. Alun perin kasvimaaksi kaavailemastani maatilkusta tuleekin nyt sitten näillä näkymin reilun kokoinen perunamaa. Näin ne tilanteet elää...

No, laatikkopuutarhassani kasvaa nyt avomaankurkkua, porkkanoita, punajuuria, erilaisia salaatteja, herneitä, persiljaa, vuonankaalia ja vihreitä papuja. Sinne tänne kasvien lomaan kylvin myös kehäkukkaa (erinomainen kasvi mm. ihonhoitoon), rohtosamettikukkaa (kasvien tuholaistorjuja) ja köynnöskrassia (varjostamaan paahteisimpia penkkejä, hyvä mehiläiskasvi).

Varsinaista perunamaata odotellessa pistin laitoin maahan pikkuiseen pottutilkkuun muutaman siemenperunan. Talvisäilöön perunaa tuskin riittää, mutta edes loppukesän ajan olisi kiva mutustella oman maan perunoita.






ELÄIMET

Eläinosastolla on tapahtunut sellaista perus edistymistä: tipuja tulee nyt joka tuutista, hankimme kaksi ahvenanmaanlammasta ja päkättimien lähdettyä laitumille pääsemme taas jälleen kesäksi eroon ostoheinän metsästyksestä. Myös kanojen ulkonapitokiellon päättyminen säästää meiltä rehukuluissa, sillä kanat viipottavat nyt aamusta iltaan vapaana ulkosalla tonkien ruokansa pääosin minun yrttipenkeistäni luonnosta. Miinuspuolena tässä voi toki olla se, että kotkottimet menevät muiltakin osin kesän ajaksi jälleen viidakkokanamoodiin, ja alkavat myös munia pesäkoppien sijasta jonnekin tuonne villiin luontoon. No, pysyypä mieli virkeänä näin äitiyslomalaisellakin, kun saa mönkiä päivät pitkin pusikoita munia metsästämässä.


... JA SITTEN NE JUTUT, JOTKA EIVÄT OLE EDISTYNEET IHAN SUUNNITELMIEN MUKAAN

Alkuperäisen suunnitelman mukaan maakellarin kunnostuksen ja tontin aitausprojektin aloituksen piti olla työlistani kärkipäädyssä tänä keväänä, mutta nuo hommat eivät ole edistyneet tuumaakaan. Kellarin sisäänmenoaukon tukipöllit romahtivat alkukeväästä vielä entisestään, ja vaativatkin nyt suunniteltua isompaa operointia. No, kellarihomma ei onneksi ole kiireellinen siinä mielessä, että säilöttävää sinne olisi tarkoitus varastoida vasta syksyllä.
Tontin täysaitaamiselle aika ei riitä tänä vuonna millään. Niinpä tyydyn tämän kesän osalta kompromissiin, ja hyödynnän vanhan ankka-aitauksen verkkoja ja tolppia aidatakseni lavankauluskasvimaan. Jos saisin edes sieltä pidettyä erinäiset eläimet poissa, niin se olisi jo jotain se.

Myöskin alkuperäisessä suunnitelmassa komeileva toimivan kompostisysteemin rakennus on vielä työn alla. Komposti meillä kyllä on, sellainen verkkohäkkyrä, ja se toimii hyvin ensi hätään. Edelleen suunnitelmissa on silti saada vielä kompostijätteelle oikein kunnollinen, kaikin puolin toimiva ja funktionaalinen ratkaisu.

Onneksi kesää on vielä kosolti jäljellä.



Hönö-Hempukkaan voi aina luottaa, kun munille tarvitaan hautojaa ja tipuille hoivaajaa.



Mitäköhän jännää muut omavaraisuusbloggaajat ovat saaneet tonteillaan, palstoillaan ja tiloillaan aikaiseksi? Täältä selviää!

Maatiaiskanasen elämää
Korpinkiven tupa
Kiireetön elämä
Olipa kerran arki
Rakkautta ja maan antimia
Mrs Sinn
Korkeala
Villa Koira

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Ahvenanmaalaisvahvistusta lammaskatraaseen


Tänä aamuna herätys oli varsin kesäinen, sillä kärpänen pörräsi ärsyttävästi naamallani ja hyttynen inisi korvanjuuressa. Voisin jopa sanoa, että nousin kukonlaulun aikaan, mutta itse asiassa en: meillä kukonlauluhommat tähän asti hoitanut tyrnäväläinen Hermanni muutti perjantaina uuteen kotiin, jossa se sai oman kanaparven ja vekkarin pestin hoidettavakseen. Pääkukkomme Jaakoppi on paljon aamu-unisempaa ja hiljaisempaa sorttia.

Mutta asiaan. Torstaina pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun haimme kotiin suomenlammasvoittoisen katraamme jatkoksi kaksi ahvenanmaanlammasta. Affen villa poikkeaa ominaisuuksiltaan suomenlampaan villasta, ja lisäksi olen kuullut niiden olevan varsin veikeitä ja omalaatuisia otuksia. Kun ahvenanmaanlampaiden kasvattaja sitten sattui ilmoittelemaan myytävistä karitsoista ja vieläpä naapurikunnassa, ei asiaa tarvinnut pähkäillä kovinkaan kauaa. Niin meille muuttivat musta Uni ja harmaa Ulpu. Saa nähdä, vieläkö Uni tuosta vaalenee harmaaksi, vai jääkö se vallan mustaksi valkoisella viirukuonolla varustettuna. Niin tahi näin, kumpaisenkin karitsan värit käyvät hienosti yksiin harmaiden ja mustien suokkivillojemme kanssa, ja niitä sekoittelemalla saamme vielä hyvää kestävyyttä sukkalankoihin.




Ahvenanmaalaiset osoittautuivat heti kättelyssä todellakin kuvauksensa kaltaisiksi, uteliaiksi ja kiipeilyintoisiksi vipeltäjiksi. Yritin paimentaa niitä raivaamaan pihanurkista koiranputkea ja pitkäksi kasvanutta ruohoa, mutta pikku muflonit kipusivat mieluummin korkealle savikasojen päälle juuria ja harvoja heinänkorsia nakertelemaan.

Kaksikkoa seuraillessa ei voinut olla vertailematta affejen touhuja minulle aiemmin tuttuun rotuun ja huomaamatta, kuinka noissa on jotain kiehtovan alkukantaista. Tätä suomalaista saaristorotua ei ole liiemmin jalostettu, vaan sen kasvatustyössä pääpaino on enemmänkin geneettisen monimuotoisuuden vaalimista ja rodulta luonnostaan löytyvien toivottavien ominaisuuksien säilyttämistä. 

Suomenlampaan villa on varsin kiharaista, pehmeää, kiiltävää ja joustavaa, kun taas ahvenanmaanlampaan villatakki on karkeampaa ja jämäkämpää laatua. Tuimiin merituuliin ja sateeseen sopeutuneen rodun villa koostuu pehmeämmästä ja lämmittävästä aluskerroksesta, ja pitkästä ja karkeasta päällyskerroksesta, jonka tehtävä on toimittaa sade- ja tuulensuojan virkaa. Innolla jo odotan, että pääsen syyskerinnöissä hypistelemään Ulpun ja Unin villoja ja testailemaan, minkälaista lankaa saan niistä aikaiseksi.


Tänään Uni ja Ulpu lähtevät kesätöihin yhdessä Bambin ja Kierosilmä-Sulevin kanssa. Niille on järjestetty maisemanhoitopesti saaresta, vanhan pappilan tiluksilta. Vuonna 1927 rakennettu pappila on ollut pitkään tyhjillään, mutta tänä kesänä sen pihapiiriin ja mahdollisesti myös itse pappilaan puhkutaan uutta eloa kyläyhdistyksen ja saaressa asuvien vuokralaisten voimin. Lampailla on näin ollen tärkeä homma raivata puskittunut pappilanpiha edustuskuntoon!

Niin, ja toista lammaskatraamme puolikasta, eli Nanaa, Ansaa, Nuunua sekä kahden viimeksi mainitun jälkikasvua Kinderiä ja Aprillia pääset moikkaamaan ja paijaamaan Liutun maalaistalon upeassa pihamiljoossä viikonloppuisin kesän ajan.