Ennen kuin päästään itse päivän aiheeseen, tiedotan kaikille teille, jotka olette siellä viikon hengitystänne pidätellen jännittäneet Rebekka-kuttumme poikimista, ettei täällä ole vieläkään syntynyt ensimmäistäkään kiliä. Muutama päivä sitten Rebekka alkoi tihkutella maitoa utareistaan, ja hiljalleen hiipunut toivoni ehti jo herätä uudelleen. Mitään muuta synnytykseen viittaavaa merkkiä kuttu ei kuitenkaan enää antanut. Omien, itsekkäiden tarkoitusperieni vuoksi halusin Rebekasta kilin, koska toivoin saavani kutusta sen myötä lypsikin. Sen suhteen suurta vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, kun vuohi nyt tuntuu tuottavan maitoa ihan mukavasti joka tapauksessa. Rebekalle olisin kyllä mielelläni suonut kaverin syntyvästä kilistä, joten siinä mielessä harmittaa. Ellei osoittaudu, että olinkin laskenut lasketun ajan väärin ja jollei kuttu päätä vielä ihmekiliä maailmaan putkauttaa, täytyy minun kaiketi ryhtyä pohtimaan Rebekalle uutta poikaystävää, josko kokeilisimme uudelleen kutun saamista tiineeksi!

Mutta nyt itse asiaan: eilen Antti kävi hakemassa Liutun laitumilla kesälomia viettäneet lampaamme takaisin kotiin. Bambi, Sulevi, Ulpu ja Unni joutuivat palaamaan laitumelta jo aikaa sitten, ja nyt olikin ihanaa saada koko katras jälleen kokoon!




Voi sitä menoa ja meininkiä joka lammashaassa syntyi, kun katraat yhdistettiin. Erityisesti nuoriso-osasto meinasi seota sukkiinsa: tänä keväänä meillä syntyneet yllätyskaritsat Killi ja Aprilli olivat ehtineet jo lähteä laitumelle siinä vaiheessa, kun haimme kotiin ahvenanmaalaiskaritsat Ulpun ja Unnin. Karitsat menivät toistensa näkemisestä täysin sekaisin. Etenkin Unni-affella tuntui menevän ihan sipuli jumiin eikä se näyttänyt enää muistavan, mikä oli: lammasmaisen käytöksen sijasta saimme todistaa spektaakkelia, jossa pieni lammas koikkelehti kuin jokin kummallinen koiran ja vuohen sekoitus.

Myös isä-Sulevin piti ottaa pikku päidenpökkimiskilpa poikansa Killin kanssa, ihan vain varmistelumielessä ja muistutuksena, kuka se isäntä katraassa olikaan. Kun pakolliset alkuhepulit oli hepuloitu ja pökkimiset pökitty, laskeutui harmonia jälleen Kesärannan mäen ylle ja hämärässä illassa kuului tasainen, rauhallinen heinän rouske.


Ihana värikavalkadi

Oli jälleen mielenkiintoista huomata, minkä värisiksi lampaiden villat olivat kesän aikana muuttuneet. Vauvavilloissaan laitumelle lähteneet karitsat palasivat kotiin kuin eri lampaina: tummanruskea Killi oli vaalentunut isoisänsä Allun tapaan kauniin kinuskinruskeaksi, kun taas vielä keväällä musta Aprilli oli harmaantunut todella kauniisti, ja sen villa oli saanut vielä liukuvärimäisen, ruskean sävyn varmaankin auringon vaikutuksesta. Ihan jo sormet syyhyäisi päästä kerimään ja hypistelemään pehmeitä ja puhtaita kesävilloja! Joudun kuitenkin vielä hetken malttamaan mieleni, sillä polttiaisia on nyt riesaksi asti. Erityinen kiusa ne ovat vasta kerityille lampaille mönkiessään ohuen villan läpi iholle. No, kerintöjä odotellessa ehtinemme rakentaa toimivan lypsy- ja kerintäpöydän talliin: yhdeksän enemmän tai vähemmän huonokäytöksisen lampaan kyniminen perus fiskarsseilla sujunee hiukan helpommin kunnon kerintäpöydällä tallissa, kuin ulkona, jossa saa rytyyttää pitkin marjapusikoita kerintään kyrsiintyneen lampaan perässä samalla, kun miljoona polttiaista järsii päänahkaa.


Olen pohtinut tätä blogissa aiemminkin, mutta Aprillilla on äitinsä Nuunun tapaan tavattoman sielukas katse.

Tai no... Joo-o...

Unohtakaa se, mitä äsken sanoin Nuunusta ja sen sielukkaasta katseesta.

Sinällään menee taas ihan putkeen, että minulla on lampolassa vielä kevättyöt kesken: lampaiden viimetalvinen pehku lojuu edelleen pihaton pohjalla, enkä ole tyhjännyt sieltä kuin muutaman hassun kottikärryllisen marjapensaiden syyslannoitukseen. Isäntä ei ole vielä ehtinyt toimistaan opastamaan minulle Avantin käyttöä niin, että saisin kauhottua pehkun sen kuormaan ja ajamaan tavaran tulevalle kasvimaalle. Kerran jo haistatin homeet koko Avantille, julistin, ettei siihen ennenkään ole koneita tarvittu ja päätin tyhjätä koko komeuden ihan perinteisin menoin kottikärryillä kärräten. Vaan katsos mokomaa, kottarit tuntuivatkin jotenkin raskailta työntää. Paikansin ongelman puhjenneeseen renkaaseen. Tiedustellessani asiaa Antilta sain kuulla, että niijjoo kummää olin tua viikattamassa nimmää vanhingossa huitasin sen viikatteella puhki. Aha.

Palaan siis lampolan pehkunkevättyhjennyksen tiimoilta asiaan sitten syssymmällä.




Ja vielä tekninen tiedotus blogiin liittyen!
Olen tässä viime päivinä puurtanut selkeyttääkseni blogia ja täällä navigointia. Sivupalkki sai uuden hakukentän, josta voi hakea postauksia hakusanoja käyttäen. Tein blogin aiheista myös viisi pääkategoriaa, joiden avulla kirjoituksia voi selata aihealueittain. Näitä avainsanoja vanhoihin postauksiin muokkaillessani manasin itseni moneen kertaan alimpaan hevonkukkudeerukseen siitä hyvästä, että olen mennyt suoltamaan blogin niin täyteen sekavaa sillisalaattia. Mutta nyt se on tehty, ainakin pääosin, ja kuvakkeet pääkategorioihin löytyvät niin ikään tuolta sivupalkista.

Uudisraivaajan innolla päätin tehdä samaan syssyyn muutoksia blogin yläpalkin sivuihin. Uudistin blogin ja meidän takapirujen esittelytekstin, ja lisäsin oman esittelysivun farmin eläinasukkaille. 

Turhauduttuani edellä mainitsemaani karmeaan sillisalaattiin, päätin myös, että tästä lähtien blogiin ilmestyy uusi päivitys joka viikon perjantaina. Tuona julkaisupäivänä yritän pysyä ainakin joten kuten aiheessa, "tuottaa sisältöä", kuten kaikki vakavasti otettavat bloggaajat kai tapaavat sanoa. Saatan hyvinkin kirjoitella myös useammin, kuin vain kerran viikossa: nämä muut, sattumanvaraiset päivät olkoon sitten sitä vanhan kunnon sillisalaatin riemujuhlaa, jos siltä tuntuu.

Ja nyt kysyn sinulta, hyvä lukija: olisiko sinulla mielessä jotain erityistä, josta haluaisit täältä blogista lukea enemmänkin? Teitä on tullut paljon lisää, ja nyt olisikin kiva kuulla, etsittekö täältä jotain tietynlaista asiaa ja mitkä aiheet teitä erityisesti kiinnostavat. Myös muuta palautetta saa ja pitää antaa, nyt antakaa siis paukkua oikein luvan kanssa!

***

Ei muuta kun ihanaa perjantaita ja rentouttavaa viikonloppua kaikille! Omani olen suunnitellut käyttäväni tallin ja lampaiden uuden heinätelineen kimpussa askarrellen sen mukaan, miten ehdin ns. "juoksevilta asioilta" (etenkin tuo 2,5-vuotias perijättäremme juoksee ihan saakelin lujaa joka suuntaan). Aion myös lämmittää saunan ja istua siellä pitkään ja hartaasti yksin, yrittäen edes jotenkuten palautua väsymyksestä, joka juontaa juurensa siihen tosiseikkaan etten ole vauvan vuoksi saanut nukkua kohta kokonaiseen viikkoon.

Kuten blogia Facebookissa seuraavat ovatkin jo saattaneet huomata, vuohikuttumme Rebekan oletettu laskettu aika on nyt käsillä. Täällä siis vietetään nyt synnytysvalvojaisia koko perheen jännittäessä, minkälainen kili meille on tulossa, vai onko sieltä ylipäätään tulossa yhtään mitään.



Eilen päiväruokintakierroksella pistin merkille, että normaaliolemukseltaan hösseli Rebekka ei ollut ihan oma itsensä. Se pötkötteli karsinan nurkassa kaikessa rauhassa ja mikä hälyyttävintä, edes kaurasäkin rapina ei saanut sille liikettä niveliin. Tutkiessani kuttua tarkemmin huomasin sen vilkuilevan kylkiään, ja utareetkin olivat turvonneet pinkeiksi. Se piti häntää kaiken aikaa töttöröllään, samoin kuin lampaiden olen huomannut toimivan synnytyksen lähentyessä. Näistä ennusmerkeistä täysin noviisipohjalta tein päätelmän, että synnytyksen aika saattaisi olla lähenemään päin.

Illemmalla asiaa tarkistaessani kuttu kuitenkin muistutti jälleen enemmän omaa itseään. Kauraakin se jo maisteli, vaikkakin aika verkkaisella tahdilla.
Minulla ei ole vuohien poikimisista minkäänlaista käytännön kokemusta, lampaiden kylläkin. Niiden kohdalla olen huomannut, että siinä kohtaa kun kaura ei enää uppoa vanhaan malliin, on tosi kyseessä. Keväällä syntyneiden yllätyskaritsojen emät popsivat aamuruokansa hyvällä halulla, vaikka synnytykset olivat jo käynnissä! Joten ota nyt tässä sitten selvää, miten tuon vuohieläimen mielenliikkeitä pitäisi tulkita...




Tänä aamuna isäntä kävi varhain ennen työmaalle lähtöään tallissa tarkistamassa Rebekan voinnin. Olen kuullut ja lukenut vuohen olevan hevosen tapaan sellainen salasynnyttäjä, joka pullauttaa jälkikasvunsa pihalle usein kun sitä vähiten osataan odottaa ja häly ympärillä hiljenee. Olin siis toiveikas, että kili olisi saattanut syntyä yöllä.

Mutta ei.

Kaikki oli aamuvarhaisella samalla mallilla kuin illalla, eikä muutosta mihinkään suuntaan ollut tapahtunut vielä aamupäiväisellä tallivisiitillänikään. Utareet olivat nyt kyllä turvonneet entuudestaan eiliseen verrattuna, mutta muutoin koko kuttu oli vähän kuin ei olisi mitään pukkia koskaan nähnytkään.

Etenkin ensikon ollessa kyseessä, vuohi saattaa alkaa näyttää merkkejä lähestyvästä synnytyksestä jo päiviä ennen sen varsinaista alkamista. Aina on tietty myöskin se vaihtoehto, ettei kuttu ole tiinehtynyt ensinkään, ja oireilee syystä tai toisesta muuten. Tai sitten oireilen jännityksissäni vain itse. Mene ja tiedä sitten siitäkin.



Ryhdyin päivittämään Rebekan kuulumisia oletetun synnytyksen etenemisestä lyhyinä videoklippeinä blogin Facebook-sivulle. Liity seuraani jännittämään! Löydät Facebook-kotimme TÄÄLTÄ. Kun klikkaat tykkää-nappulaa, pötkähtävät kuttulan tilannepäivitykset suoraan uutisvirtaasi (samoin kuin kaikki muutkin kiehtovat jutut, joita tänne blogiini suollan). Voit sitten, vaikka näin perjantain ja alkavan viikonlopun ratoksi, pistää kunnon kisakatsomon pystyyn ja ihmetellä kanssani, syntyykö Rebekalle pian perheenlisäystä, vai oliko sillä loppujen lopuksi vain ilmaa mahassaan.



Lue myös:




En ole päässyt käymään koko loppukesänä metsässä vauvan vuoksi. Eipä sillä, etteikö pikku-Eevi neliökantoliinassaan mukana viihtyisi, mutta kun hyttysiä on ollut niin jeekaleen paljon, että metsäänlähtö olisi ollut oikeastaan suoranainen itsensä ja puolitoistakuisen piltin tarjoilu hopeatarjottimella verenimijöiden evääksi.

Nyt hyttyset ovat kuitenkin jokusta viimeistä sitkeää sissiä lukuunottamatta kadonneet, eikä ajatus muutamasta hassusta hirvikärpäsestä tuntunut enää missään puolentoista miljoonan verenhimoisen itikan seurassa vietetyn kesän jälkeen. Niinpä ampaisimme koko perheen voimin koiraa myöten nauttimaan metsän tuoksuista ja (mukamas) keräämään marjoja ja sieniä.

Lompsimme polkua pitkin jonossa Antin kiikuttaessa kuopusta neliöliinassa (siinäpä muuten kantovehje, joka on tätä nykyä paitsi arkemme ja mielenterveytemme kiistaton pelastaja, niin myös äärettömän näppärä käyttää. Tulen kehumaan laitetta täällä paremmin myöhemmin). Mahdoimme olla aika näky viipottaessamme perätoukuria jäkälämättäillä: risupartoineen jonkin lahkon johtajaa muistuttava isäntä johti joukkiota, kaksivuotiaan hölpöttäessä ihan ukkoseniskemiä juttuja, koiran säntäillessä sinne tänne hullunkiilto silmissään niin että ryteikkö rytisi ja minun laahatessa letkan vanavedessä sammalia hajamielisesti pöyhien, itsekseni mutisten ja optimistisen iso kori käsikynkässäni keikkuen. Karhuista, hirvistä, hirvestäjistä sun muista metsänpedoista ei tarvinnut huolta kantaa, sillä ne kiersivät ölisevän torviparaatimme varmasti kaukaa.





Haaveilin löytäväni kuivuudesta huolimatta edes muutaman kanttarellin paikoilta, jotka olin entuudestaan painanut mieleeni hyvinä apajina. Vähänpä tiesin: vaikka kotoa lähtiessä vaihdoin jo kertaalleen pienempään koriin, koska uumoilin marja- ja sienitarjonnan olevan vähäistä, osoittautui sekin vähän turhan reiluksi. Itsesääliä potien päädyin lopulta ihmettelemään optimistikorini pohjalla pyörivää noin kymmentä kuivakkaa marjaa. Ne vähäiset mustikat, joita löysimme ja jotka eivät olleet kuivuudessa muuttuneet rusinoiksi, kauhoimme suihimme heti paikan päällä. Korin pohjalle kertyneen marjadesilitran hörpimme iltapalaksi laihassa smoothiessa.




Siinä kaksi varsinaista kansankynttilää.


Naurettavasta sieni- ja marjasaaliistamme huolimatta meillä oli sentään hauskaa. Venla ja Lili-koira nauttivat silminnähden sydämensä kyllyydestä, ja oma jo kirkkaasti punaista vilkkuva akkuni latautui jälleen turvallisen vihreän puolelle. Koko lähes seitsemänvuotisen historiamme aikana en ole juurikaan onnistunut houkuttelemaan Anttia metsään, mutta nytpä meni hän kotiin tultuamme kehaisemaan, kuinka hyvää retki teki hänenkin pääkopalleen. Eevi-vauvakin nukkua tuhisi kantoliinassaan niin raukeana koko reissun, ettei pötkylän mukanaoloa edes huomannut. Kun lähdimme lompsimaan metsäpolulta takaisin kotia kohti, ehdinkin jo kiekaista kertaalleen, että voi saakeli mihin meidän vauva jäi?! Antti katsahti ensin minuun, sitten sylistään kantoliinasta törröttäviin pikkuisiin kinttuihin ja vielä kertaalleen hiukan huolestuneesti minuun.





Hiukan kyllä jää harmittamaan, mikäli sienisato jää tänä vuonna keräämättä.Tällä reissulla löysin kaksi (2) kangashaperoa, joista toinen oli etanoiden syömä. Toista en raaskinut edes poimia mukaan, onnittelin sitä vain hiljaa mielessäni selviytymisestä ja sitkeydestä ja jätin nauttimaan kuivakasta ja yksinäisestä loppuelämästään. Onneksi viime sienivuosi oli niin yltäkylläinen, että ruokavarastoissamme lojuu vieläkin kuivattuja mustatorvisieniä. Ehkäpä pyöräytän niistä sopan ja fiilistelen syksyä ja sienikautta kermaisen keiton voimin.

Nyt täytyy pitää peukkuja, että saisimme syksyn mittaan hiukan enemmän sadetta. Panen toivoni siihen, että syyssateiden myötä suppilovahverot sentään saisivat pontta kasvaa. Olen aina mieltänyt itseni vähän perus pessimistiksi, mutta yhä useammin huomaan yllättäväni itseni varsin optimisilla ajatuksilla. Tästä olkoot nyt todisteina valoisat suppisodotukset ja metsäretkellämme mukana keikkunut optimistikori.












Syyskesä ja syksy ovat suosikkivuodenaikojani, eivätkä vähiten siksi, että silloin sekä metsän että vihannestarhan sato on kypsynyt korjattavaksi. Vaikka en uskaltanut kuivuuden vuoksi toivoa kovinkaan kukkeaa satoa vahingossa perustamaltani kasvimaalta, sain yllättyä positiivisesti. Juureksia, perunaa, salaatteja, vihreitä papuja, avomaankurkkuja, kesäkurpitsoja, mausteyrttejä ja kehäkukkaa pukkaa ihan mukiinmenevästi. Vaikka syömme oman maan rehuja joka aterialla, riittää varsinkin juureksia myös säilöttäväksi asti.

Pitkään ihmettelin kasvimaalla sitä, miten osassa kasvilavoista vihannekset tuntuivat viihtyvän ja kasvavan, kun taas osassa lavoista sinnitteli muutama kitukasvuinen kasvinkäppänä henkitoreissaan. Sain siinä hetken ihmetellä, ennen kuin ymmärsin kupletin juonen. Istutuslaatikoita keväällä täyttäessäni haalin nurkissa pyörineet, kerinnöissä ylijääneet roskaiset hukkavillat, joita en ollut raaskinut hävittää, ja laitoin villaa lavankaulusten pohjalle katteeksi pitämään läpi puskevat rikkaruohot kurissa. Villaa ei kuitenkaan riittänyt jokaiseen laatikkoon. Nyt ynnäilin yks plus yks ja huomasin, että vihannekset menestyivät juurikin noissa kasvulaatikoissa, joissa oli pohjalla villakate. Teoriani on, että koska villa pystyy imemään itseensä hulluja määriä vettä, on kosteus säilynyt villakatteisissa kasvilavoissa muita paremmin, ja siksi kasvit eivät ole kärsineet läheskään niin pahasti kuivuudesta, kuin villakatteettomat kanssakasvajansa.Varsin mielenkiintoinen havainto tämä, ja ilahduttaa erityisesti, mikäli tällaisia korventavan rutikuivia kesiä on vastakin luvassa. Tästä lähtien otan myös hukkavillat erityisen huolellisesti talteen ja ryhdyn heti ensi keväänä testailemaan, pitääkö tämä seikkaperäinen teoriani kutinsa!





Puutarhatyöt ovat ehdottomasti yksi elämän suurimmista iloista, ja kun työ vielä joskus sattuu tuottamaan palkaksi satoa, ilo moninkertaistuu. Ryhdyin hiljakkoin lukemaan uudelleen suosikkikirjailijani Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistystä (Basam Books, 2007). Hodgkinson kehottaa jokaista kasvattamaan itse vihanneksia, todeten siitä näin:

"Se on perin pohjin luovaa toimintaa, josta ei ole tietoakaan supermarketeista ostettaessa. Vihannesmaan hoitaja tekee kaiken. Supermarketissa kaikki on tehty valmiiksi. Asiakkaan tehtävä on vain ojentaa luottokortti. Nykyään tuntuu täysin järjettömältä ostaa hedelmiä ja vihanneksia supermarketista: se vie aikaa ja tuotteet ovat kalliita ja huonolaatuisia. Kotipihan maaperässä kasvaneet vihannekset ovat maukkaimpia, mitä niiden kasvattaja saa ikinä maistaa, ja kaiken lisäksi ne ovat yhtä paljon lääkettä kuin ruokaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä! Sen lisäksi, että puutarhanhoito voi olla perin juurin luovaa toimintaa, on se myös viimeisen päälle hyödyllistä ja järkevää.Itse en ainakaan koskaan osaa lakata ihmettelemästä, kuinka ison osan tuottamastamme "jätteestä" pystynkään käyttämään hyödyksi kasvimaalla. Nytkin ihastuksesta ymmyrkäisenä hämmästelin, kuinka likaiset ja roskaiset hukkavillat osoittautuivat - vieläpä melkein vahingossa - mitä hyödyllisimmäksi materiaaliksi pitäessään kuivuudessa kituuttaneet kasvini hengissä kesän yli! Eräs minulle täysin käsittämätön, mutta valtaisaa iloa tuottava seikka on myös se, että sama tavara, jota eläimemme tiputtelevat ulos takamuksistaan käyskennellessään pitkin tonttiamme, sattuu olemaan juuri samaa kamaa, mitä maaperä tarvitsee pysyäkseen tuotteliaana ja hedelmällisenä. Luonto on kyllä ihmeellinen! Jo pelkästään tämä äkkivilkaisulla yksinkertainen ja jopa itsestäänselvä, mutta tavattoman kiehtova prosessi on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että permakulttuuri ja kiertotalous ovat ehdottomasti se lempein ja luonnonmukaisin keino kasvattaa ruokaa.

Luonto on järjestänyt kaiken valmiiksi ja toimimaan saumattomasti, kuten pitää. Kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Kun sen hienovaraisia prosesseja seurailee, saattaa huomata, kuinka palaset loksahtelevat kohdalleen. Vain silloin, jos menemme liiaksi puuttumaan ja härkkimään tuota luonnollista kiertokulkua, järkkyy koko systeemi niin, että meidän on jälleen puututtava soppaan korjataksemme sörkkimisellämme aiheuttamat vahingot, ja näin noidankehä on valmis. Tätä jatkuvaa puuttumistahan esimerkiksi tehomaatalous juuri on: maa myllätään niin perusteellisesti, että ravinteet painuvat jonnekin syvälle kasvien ulottumattomiin. Tätä virhettä paikkaillaan isolla vaivalla, keinotekoisia lannoitteita maahan syytäen. Sen sijaan, että toisiaan hyödyntäviä kasveja viljeltäisiin rinta rinnan, kasvatetaan pelloilla hehtaaritolkulla yhtä ja samaa lajiketta. Tässä luonnottomassa tilassa kasvaessaan kasvi on altis muunmuassa tuholaisille, joten niitä ruiskutetaan jälleen isolla vaivalla ja rahalla maailmanlopun myrkyillä, jotka ovat hengenvaarallisia niin luonnolle kuin ihmisillekin. Lyhyessä hetkessä maaperä on tällä menolla kaluttu niin tyhjäksi ravinteista, että se vaatii pitkän toipumisajan, ennen kuin sitä voidaan taas ottaa käyttöön. Ja sitten koko sekopäinen rumba aloitetaan alusta! Näin maallikon näkövinkkelistä koko touhu vaikuttaa sulalta hulluudelta.

Kun puutarhuri lakkaa puuttumasta ja muokkaamasta ja ryhtyy sen sijaan hienovaraisesti avittamaan luontoa toimimaan, kuten sen on tarkoitus, muuttuu ruuan kasvattaminen suoranaiseksi taiteeksi. Tuolloin se vaatii vain sopivissa määrin fyysistä työtä (joka Hodgkinsonin mukaan "harmonisoi henkeä" - tästäkin olen täysin samoilla linjoilla), mutta ihmisen autettua homman lempeästi alkuun, pääsee luonto ottamaan ohjat ja työ tekeytyy lähes omalla painollaan. Kumppanuuskasveja ja mielenkiintoisia lajikkeita luovasti yhdistellen puutarhuri voi luoda mitä kauneimpia kokonaisuuksia, jolloin kasveista saa konkreettisen hyödyn lisäksi myös silmäniloa. Kaiken kukkuraksi puhtaassa maaperässä kasvaneet, luonnollisilla ravinteilla kasvaneet vihannekset ovat, kuten todettu, maukkaimpia mahdollisia, ja sen lisäksi yhtä paljon lääkettä kuin ruokaa.





Tulevassa Kohti omavaraisempaa elämää -kimppapostauksessa aion käydä hiukan paremmin läpi satoasioita sekä sitä, miten aion kasviksia säilöä ja muuten hyödyntää. Yhteispostaus ilmestyy jälleen tulevan kuun ensimmäisenä maanantaina.

Nyt päätän paatokseni tältä erää, vaihdan virttyneet verkkarihousuni juhlakolttuun ja ryhdyn pakkaamaan perhettä lähtövalmiiksi sukulaistytön 1-vuotiskekkereille. Leppoisaa lauantaita kaikille!


Minun oli alun perin tarkoitus tehdä tästä postaus videona, mutta menetin hermoni. En ole mikään maailman luontevin yksikseni kameralle höpöttäjä, ja kun yhtälöön lisättiin lähes tauotta syliä vaativa vauva, kaikkialle lapioineen ehtivä 2,5-vuotias ja armotta tomaattipenkkejäni tuhoavat kananuorisokriminaalit, heitin videon teon suhteen hanskat tiskiin. Valokuvia otettaessa on helpompi keskeyttää homma hetkeksi kanoja hätyytelläkseen, ja tekstiä voi näpytellä yhdelläkin kädellä sillä välin, kun hytkyttää pikkuihmistä sylissä toisella. Eivät nämä meikäläisen tekstituotoksetkaan välttämättä mitään priimaa pukkaa, etenkään näiden taustajoukkojen hääriessä ahkerasti ympärillä. Mutta ainakaan ette joudu kitumaan kuunnellessanne kankeaa öö-öö-öötä videolta ajatukseni katkeillessa!



Mikä voisi muka mennä vikaan, kun on tällaiset apujoukot?


Maatiaiskanasen elämää -blogissa muistuteltiin hiljakkoin, että nyt on aika ryhtyä tekemään puutarhan syyslannoitusta. Meidän pihallamme kasvaa toistakymmentä ikivanhaa ja suuntaan jos toiseenkin hassattavaa herukkapensasta, joita tuskin on lannoitettu vuosikymmeniin torppamme oltua tyhjillään. Niinpä tuumailin, että pensaat tuskin pistäisivät pahakseen annosta lisäravinteita.

Vaikka kesä tuntuu olevan lämpötilojen puolesta vielä täydessä vauhdissa ainakin täällä Tampereen seudulla, on syyslannoitus hyvä tehdä jo nyt, kun sato on kerätty talteen ja pensaat eivät ole vielä tiputtaneet lehtiään. Tänä vuonna sain kuin sainkin marjapensaiden sadon talteen pakkaseen, kiitos armaan anoppini. Aloitin marjojen keruun itse, vauva kantorepussa keikkuen ja 2,5-vuotiaan "avustaessa". Kolmessakympissä huitova helle liimasi minut ja vauvan mahoistamme hiellä yhteen samalla kun ihmettelin, miksei marjasanko tuntunut täyttyvän, vaikka keräsin minkä kerkesin. Vilkaistessani selkäni taakse huomasin, että sitä mukaa, kun ämpäri täyttyi, kauhoi Venla marjoja sieltä pikkuisiin kouriinsa ja heitteli niitä nurmikolle kanojen napsiessa niitä nokkiinsa täydessä hurmiossa! Helsingissä asuva anoppi sattui kuitenkin olemaan juuri sopivasti kesälomia viettämässä täällä Pirkanmaalla, ja lupautui meille marjanpoimijaksi. Parissa päivässä hän noukki sadon talteen ja varmisti, että meillä on mehu- ja aamupalamateriaalia talven yli. Anopille siis suuret kiitokset vielä tätäkin kautta.




Ennen vanhaan maaseudulla taloutta on pyöritetty pitkälti niin, ettei mitään ole heitetty hukkaan, vaan kaikki on pyritty käyttämään mahdollisimman pienellä hävikillä hyödyksi. Ennen tämä on ollut itsestäänselvyys, mutta nykyään sille on olemassa hieno moderni termi, kiertotalous. Wikipedia ilmaisee asian pähkinänkuoressa näin:


Kiertotalous pyrkii maksimoimaan tuotteiden, komponenttien ja materiaalien sekä niihin sitoutuneen arvon kiertoa taloudessa mahdollisimman pitkään. Kiertotaloudessa tuotanto ja kulutus synnyttävät mahdollisimman vähän hukkaa ja jätettä.


Koska meillä on eläinten vuoksi ehtymätön lähde lannoitteeseen kotieläintemme tuottaessa loputtomasti lantaa, olisi sulaa hulluutta turvautua keinotekoisiin tai ostettuihin lannoitteisiin. Olemme säästelleet talteen hevostemme jättämää lantaa ja käyttäneet sitä muun muassa kohopenkkien kasaukseen. Kanalasta siivotut kuivikkeet kippaamme kotitalous- ja haravointijätteen kanssa kompostiin, ja kanien ja vuohen kuivikkeet käytämme katteena kasvimaalla. Kun saimme syksyllä käyttöön lampaiden uuden pihattosuojan, ryhdyimme kuivittamaan sitä kestopehkulla. Teimme pohjan hamppukuivikkeesta sekä varastoon lojumaan jääneistä kuiviketurpeista. Kestopehkun ideana on, ettei kuivikkeita tyhjätä pois, vaan talven mittaan kuivikekerroksia lisätään tarpeen mukaan. Sekaan jäänyt lanta ja pissa palavat kerrosten alla kuivikkeen seassa tuottaen samalla lämpöä, joten erillistä lämmitystä eläinsuojaan ei tarvitse viritellä. Kestopehku toimii kompostin tapaan, ja orgaaninen aine hajoaa palaessaan ravinteikkaaksi muhjuksi. 

Kanalassa en ole koskaan onnistunut rakentamaan kunnolla toimivaa kestopehkua, vaan kanankakan ammoniakki on tuntunut puskevan aina läpi. Tämä tosin on ollut vain omasta osaamattomuudestani kiinni, sillä kestopehkua käytetään ihan yleisesti ja hyvällä menestyksellä myös kanaloissa. Lampolassa pehku lähti kuitenkin toimimaan paremmin kuin hyvin. Sieltä saammekin nyt läjäpäin ihan mahtavaa, palanutta lannoitetta, joita ajattelin kasvimaan maanparannuksen ohella hyödyntää myös marjapensaiden lannoituksessa.




Hoidin marjapensaiden lannoituksen kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että kitkin suurimmat rikkakasvipöheiköt ensin pois pensaiden juurelta. Lapioin lampolasta kauhomani pehkun silmämääräisesti sopivaksi keoksi pensaiden juurelle, ja homma oli valmis! Juurelle kasattu lannoite olisi hyvä vielä kastella, jotta ravinteet imeytyisivät kunnolla puskien juuristoihin saakka, mutta koska näille seutuville on lupailtu vesisateita, päätin jättää kastelun sateiden huoleksi ja säästää näin itse vaivaa, aikaa ja vettä.


Kottikärryyn nojaava luuta ei suinkaan ollut työkaluna lannoitteen levityksessä, vaan toimi välineenä kanojen häätöön tomaatti- ja basilikapenkistä.


Hienoin juttu kiertotaloudessa on, ettei marjapuskien lannoitus välttämättä suinkaan vaadi omaa lammasfarmia tai kanalaa. Jo hyvinkin pienelle pihalle saa rakennettua täysin toimivan kompostin. Silloin, kun meillä ei vielä ollut tällaista eläinkatrasta ja asustelimme omakotialueella rintamamiestalossa, teimme pihaamme pienen kompostin ja käytimme siinä herätteenä omaa pissaamme! Sen lisäksi, että pissasin itse pottaan, patistin myös Antin ja kaikki kyläilijät kusaisemaan vesivetoisen wc-pöntön sijasta vanhaan kunnon emalipyttyyn. Voin kertoa, että juhannusvieraidemme ilmeet olivat aika korvaamattomia, kun vessanpöntön yläpuolelle oli teipattu muistilappu, jossa kehotettiin hoitamaan ykköshätä pottaan, tai miesten tapauksessa suoraan kompostiin. Onneksi kaikki tiesivät minut jo entuudestaan sen sortin sekopääksi, etteivät sosiaaliset suhteemme tämän vuoksi (ainakaan kamalasti) kärsineet.

Omalla pissalla kyllästetystä kompostista saimme kuitenkin aikaiseksi niin muhevaa multaa, että muuttaessamme tänne Kesärantaan pakkasin myös kompostin sisällön muuttokuormaan ja pistin koko komeuden hyötykäyttöön perunamaalla. Omavaraisuus ja kiertotalous eivät siis välttämättä vaadi tässäkään tapauksessa isoa pihaa ja eläinliutaa - korkeintaan muutamia kummeksuvia katseita ja kompaktia kompostia. Jos sinulla siis ei löydy lampolaa omasta takaa, niin ei muuta kuin vanha kunnon potta käyttöön! Sillä lannoitat jo vallan hienosti marjapensaasi ensi vuoden syksynä.






 Helteinen kesä on muuttanut minut villi-ihmiseksi. Ihmisten ilmoilla ei ole ollut pahemmin tarvetta käydä, mutta jos on, olen liehunut paikalle näyttäen joltain rantarosvolta. Lapsilla tuntuu olevan samat oireet. Venla palasi tällä viikolla kesäloman jälkeen takaisin päikkyyn, ja pistin merkille, kuinka pikku susilapsella on hieman vaikeuksia sopeutua jälleen käyttämään vaatteita normaalien ihmisten tapaan.

Vaikka välillä onkin yritettävä esittää edes jossain määrin sivistynyttä, kotona saa onneksi edelleen villiintyä rauhassa. Ikuisuudelta tuntunut kesä toi kotijärvemme rannat jälleen täyteen mökkiläisiä, mutta elokuun jo aavistuksen syksyinen tuuli on ajanut kesäasukkaat takaisin kaupunkiin. Antti kertoi nauttivansa siitä, kuinka kotikontumme täyttyvät kesäisin elämästä ja huolettomat kesäasukkaat hoippuvat kuljeskelevat pitkin ahon laitaa. Rannoilla raikaa puheensorina ja nauru ja ilmassa leijuu grilliruuan tuoksu. Itse taidan olla sen verran erakompaa sorttia, että nautin eniten tästä syyskesän ajasta, kun saan pitää lämpimät päivät, pimeät illat ja ahojen laidat kokonaan itselläni. Voi unohtaa rauhassa viimeisetkin sivistyksen rippeet ja hulmuilla kasvimaalla virttyneeseen hippikauhtanaan verhoutuneena tukka pystyssä. Kuunnella ohi soutavien mökkiläisten keskustelujen sijasta kuikan huutoa. Kiroilla rauhassa kovaan ääneen vailla pelkoa kuulolla olevista naapurin muksuista, jos viikate osuu kiveen.

Eilen aamulla tuttu kurkiperhe juoksi aivan autoni edestä kotitiemme yli. Olen seurannut samaista kurkiparia varhaisesta keväästä lähtien ja kuunnellut niiden suolla raikaavia soidinmenoja. Iloitsin huomatessani, kuinka hetkeksi kadonnut pariskunta ilmestyi jälleen tonkimaan pelloilta syötävää, kaksi hintelää poikasta vanavedessään vipeltäen. Olin tuolloin tukevasti raskaana ja mietin, että mehän ollaan kohta niin kuin nuo: isä ja äiti ja kaksi somaa poikasta perässä piipertämässä. Nyt nuo kaksi kurjenpoikasta lehahtivat siivilleen pellon penkalta vanhempiensa esimerkkiä seuraten. Ajattelin haikeana, että noita kesäasukkaita tulen ikävöimään, kun syksyinen tuuli ajaa nekin pian muualle.









Kuten aiemmassa kirjoituksessa ohimennen mainitsin, heinäkuuhun mahtui jos jonkinnäköistä suurta mullistusta niin hyvässä kuin pahassakin. Noilla muutoksilla tulee olemaan vääjäämätön vaikutuksensa elämäämme, ja puimatta asiaa täällä sen syvällisemmin voin kuitenkin todeta, että kaikesta sattuneesta huolimatta olemme onnekkaita: isännällä on onneksi yrityksensä, jolla pyyhkii hyvin ja joka takaa meille elannon niin, ettei meidän tarvitse muuttaa talveksi jurttaan lantunnaatteja järsimään. Olemme myös onnistuneet vähän kuin huomaamattamme rakentamaan töllimme tiluksille mukiinmenevän kotivaran.

Kummitustalon Stella julkaisi blogissaan jokin aika sitten kirjoituksen otsikolla Osittainen omavaraisuus on pienituloisen palkankorotus. Postauksen teema on meidänkin kotonamme nyt enemmän kuin ajankohtainen, sillä budjettimme peruselämiseemme kutistui yllättäen. Omalta kasvimaalta saatava sato, kesän mittaan säilömäni villiyrtit ja -vihannekset, omalla takapihalla kasvatettu liha ja munat sekä kotijärvestä ongittu kala tuovat onneksi ison huojennuksen ruokakauppakuluihimme. En ole koskaan osannut ajatella satsauksiani omavaraisuuteen varautumisena: olen toki pitänyt kotivaran pitoa ja tietynlaista yllättäviin tilanteisiin varautumista ihan fiksuna, mutta olen itse ollut liian laiska miettimään asiaa sen kummemmin. Nyt kuitenkin huomaan, ettei kotivaran tarpeeseen tarvita poikkeuksellisia sääoloja, ympäristökriisejä tai sotatilaa. Todennäköisemmin se on esimerkiksi sairastuminen, loukkaantuminen, yllättävä kotitalouskriisi, onnettomuus tai vaikkapa työsuhteen päättyminen, joka nostaa pienenkin ennakolta varautumisen arvoon arvaamattomaan.






Vaikka en varsinaisesti ole hempeiden mietelauseiden ylin ystävä, törmäsin tässä hiljakkoin erääseen Eckhart Tollen sitaattiin, joka osui maaliin. Siinä seisoi:

Jotkin muutokset näyttävät pinnalta 
negatiivisilta,
mutta huomaat pian,
että ne tekevät
elämääsi tilaa
jollekin uudelle.


Ennen sitaatin sattumista silmääni olimme Antin kanssa juuri pohdiskelleet sitä, kuinka kohdallemme sattunut suunnitelmanmuutos, niin negatiiviselta kuin alkuun vaikuttikin, saattoikin tuoda mukanaan myös jotain positiivista. Olemme joutuneet priorisoimaan uudelleen niin ajankäyttöämme kuin myös taloudellisia- ja voimavarojamme. Entäpä jos ryhtyisimmekin panostamaan omavaraisempaan elämään tuon uudelleenpriorisoinnin myötä entistä ahkerammin?

Alkuperäinen suunnitelmamme on ollut rakentaa omatoimista, omavaraista ja riippumatonta elämää tänne pikkuhiljaa, lähinnä harrastusmielessä ja ottamatta asiasta sen kummemmin paineita. Sellaisen elämän tavoittelu on kuitenkin ollut haaveemme jo pitkän aikaa. Kaiken tapahtuneen myötä meille onkin nyt auennut mahdollisuus panostaa tuon haaveen toteuttamiseksi entistä enemmän. Hypätä 'pikkuhiljaan' sijasta rytinällä syvään päätyyn. Ja arvatkaa mitä? Vaikka muutos tuntui alkuun todella negatiiviselta, kuin haisevalta, märältä rätiltä päin naamaa, osaamme nyt nähdä myös sen positiiviset puolet ja olemme niistä jopa aika innoissamme. Kyllä Eckhart Tolle tiesi.






Päiväni hassahtaneena villi-ihmisenä ovat nyt kuluneet pian kerättävän sadon kartoituksessa ja hoivaamisessa sekä tulevaa suunnitellen. Nyt, kun myös Antti on innokas osallistumaan enemmän omavaraisasteemme nostamiseen, saamme varmasti roimasti enemmän aikaan ja onnistumme laajentamaan esimerkiksi vihannestarhaa ja perunamaata reilulla kädellä. Puitteemme ovat siinä mielessä loistavat, että iso osa tontistamme on edelleen rikkaruohoja rehottavaa joutomaata odottamassa, että joku tekisi sille jotain. Huolellista suunnittelua työ kuitenkin vaatii siksi, ettei tilaa sentään rajattomasti ole. Hyvin suunniteltuna ja järkevästi tehtynä tuossa kuitenkin riittää potentiaalia vaikka mihin! Odotan innolla, että pääsen jäsentelemään suunnitelmiamme teille tarkemmin.