Ehdin jo messuta Antille tässä eräänä päivänä, että kohta minun on vaihdettava blogin nimeksi 'Se unohdettu blogi". Kovat pakkaset ovat huolehtineet siitä, että sekä eläinten hoivaaminen että töllin sisälämpötilan pitäminen neljäntoista asteen paremmalla puolella syövät kaiken kirjoittamiselle normaalisti liikenevän luppoajan.

Että siinä sitä yksinkertaista elämää tuutin täydeltä taas. Onneksi sääennuste näyttää vihdoin olevan lauhtumaan päin.





Vaikkei ulkosalla vielä siltä näytä tai tunnu, alkaa kevät kohta olla jo nurkan takana. Minulla on varastossa pieni erä myyntiin kerättyjä yrttejä, jotka olisi tarkoitus saada eteenpäin vielä ennen uutta sesonkia. Pienet vapaahetkeni olen touhuillut kuivattujen yrttien kimpussa peraten, punniten ja pakaten. Siinä sivussa olen kyhännyt kokoon myös Villifarmin nettisivuja ja laatinut etikettejä teesekoituksiin. Ensimmäinen erä Villifarmin yrttösiä on tulossa hyllymyyntiin Tampereella lähiaikoina, joten puuhaa riittää. Samassa mieli jo karkailee tulevaan kasvu- ja keruukauteen ja kaikenlaisiin villeihin ideoihin, joita palaisin jo halusta päästä toteuttamaan.

Yrttien tuoksut ja värit tuovat mieleen menneen kesän, ja pian otan varaslähdön tulevaan ryhtymällä kylvöpuuhiin. Olen laiska esikasvattaja, ja sen lisäksi tunnustettakoon, etten oikein edes pidä koko hommasta. Tänä vuonna aion kuitenkin panostaa esikylvöihin, sillä suorakylväminen tällä tontilla on oikeastaan sama kuin viskoisi siemenpusseja suoraan roskikseen. Viime kesästä viisastuneena tiedän, että valmiit taimet selviytyvät kanojen puutarhaterrorista vastakylvettyjä siemeniä huomattavasti todennäköisemmin.

Koska en ole aiempina vuosina ollut järin menestyksekäs esikasvatuksissani, ajattelin tänä vuonna piruuttani kokeilla, voisiko kuun vaiheilla olla vaikutusta siementen itämiseen ja taimien kasvuun, kuten esimerkiksi vanha kansa uskoi. Löysin Sarin puutarhat -blogista ajantasaisen listauksen siitä, mitkä puutarhatoimet kannattaa hoitaa minäkin ajankohtana. Sen perusteella 7.-18.2. olisi otollista kylvöaikaa.

Luotto-puutarhuriapulaiseni Venla kyselee jo alituiseen, että koska kylvämme niitä siemenejä. Innokasta apukylväjää varten olen varannut erilaisia versotettavien kasvien siemeniä, joita kylväessä pääsee hyvin tunnelmaan ja joiden multiin nakkelu sopii pian 3-vuotiaan puutarhurin pirskahtelevaan ja laveaan toimintatyyliin. Lisäksi versot tuottavat nopeasti satoa. Se on bonus, kun kylvömaestron kärsivällisyys ja keskittymiskyky on kofeiinia nauttineen maaoravan luokkaa.





Hyvin satunnaisissa tapauksissa olen ehtinyt varovasti vilkuilla rukkinikin suuntaan. Olin jo vähällä heittää koko kapistuksen mäelle hermostuttuani tyystin koko touhuun. Rukki ei jostain syystä jaksanut ottaa lankaa sisään muutoin kuin nyörin ollessa äärimmäisen kireälle pingotettu. Silloin poljin ei kuitenkaan pystynyt pyörittämään pyörää. Nyöriä löysäämällä pyörä lähti kyllä pyörimään, mutta nyöri pyöritti vain kehrää, ei rullaa.

Lopulta purin koko häkkyrän niin pieniin osiin kuin suinkin mahdollista ja putsasin kaiken perusteellisesti. Rullaa putsatessani sen sisältä alkoi ropista ruskeaa silppua. Rassattuani tukosta hyvän tovin sukkapuikolla ongelma selvisi: rullan sisällä oleva nahkainen holkki, jonka virka on kai estää itse rullaa kulumasta kehräyksen aikana, oli hajonnut ja muhjuuntunut estäen rullan pyörimisen. Jynssytin holkin jäänteet hertsinpertteriin, kokosin kehrän, polkaisin kokeeksi ja jumalaare soikoon, rullahan pyöri! 

Rukin nyörikin on päässyt jo hieman venymään, mutta ajattelin kuitenkin vielä ennen uuden nyörin vaihtoa kokeilla, toimisiko vanha vielä hetken pienellä fiksauksella. Löysäsin ämmän mahdollisimman lähelle pyörää, mittasin nyörin kireyden uudelleen, katkaisin sen ja liitin päät uudestaan yhteen ompelemalla. Kun venähtänyt nyöri ei enää toimi, on aika vaihtaa tilalle uusi. Nyt se tuntui kuitenkin vielä toistaiseksi pelittävän saatuaan vähän tekohengitystä.

Enhän minä siinä vaiheessa malttanut olla vähän testaamatta itse kehräämistä, joten tuuppasin lattialla mönkivän vauvan jättimäisen leluvuoren keskelle siinä toivossa, että se malttaisi viihdyttää itse itseään siellä tuokion verran. Hain valmiiksi karstaamiani Killin villoja ja ryhdyin polkemaan, ja onnistuin kuin onnistuinkin kehräämään ihka ensimmäiset pätkäni oikeaoppisesti polkemalla kehrättyä villasäiettä! Lopputuotos ei ollut vielä kovin mallikelpoista, mutta ei mitään väliä. Pääasia, että homma toimii ja etenee. 

Luin näistä vanhoista rukeista sen verran, että ne eivät ehkä ole niitä optimaalisimpia vehkeitä aloittelijan harjoituksia varten, sillä niiden tahti on pirun äkäinen. Vanhat rukit kun on suunniteltu sitä silmällä pitäen, ettei kehräävällä talon emännällä kuluisi langan nyssyttämiseen kovin kauaa aikaa, kun langasta piti vielä päästä kutomaan talvinuttuja itselle, isännälle ja kuudelle viluiselle mukulalle. Enemmänkin urakkavehkeitä siis. Tuumasin kuitenkin Antille, että kun aloittaa harjoittelun heti alkuunsa syvästä päädystä, niin sittenhän se sujuu myöhemmin millä tahansa kapineella kuin lasten leikki.










Olen käynyt muutamaan otteeseen kurkkaamassa, miten blogi jaksaa ja yrittänyt siinä samalla näpytellä jonkinlaista tekstiäkin. Olen kuitenkin päätynyt tuijottamaan tyhjillään hohtavaa tekstikenttää samoin silmin kuin lumen verhoamaa maisemaa. Siis ihan nollat taulussa, osaamatta muodostaa oikein minkäälaisia järkeviä ajatuksia.

Harvemmin olen kovin zen ja normaalisti päässäni laukkaa kilpaa miljoona asiaa, joten tällainen autuas tyhjäpäisyys tuntuu ihan mukavalta vaihtelulta.





Kovilla pakkasilla metsän eläimet ovat hakeutuneet etsimään ruokaa ja helpotusta kylmyyteen talomme nurkilta. Jäniksen jälkijonot risteilevät siellä täällä pitkin pihaamme. Mahtavatkohan käydä mutustelemassa evästä heinäpaaleistamme? Myös lintujen ruokintapaikalla käy vilske, kun pikkulinnut tankkaavat energiaa kaiken valoisan ajan selvitäkseen pimeistä, kylmistä öistä.

Jouduimme viikko sitten lopettamaan jalkansa katkaisseen Bööna-kanamme. Otin kanasta parhaat palat talteen pataan pistettäväksi ja vein loput perkeet metsänreunaan tontin laitaan. Seuraavaan aamuun mennessä kanan maalliset jäännökset olivat hävinneet, paikalle johtivat kettu repolaisen jalanjäljet. Näin sydäntalvella pieni ekstra-proteiiniannos saattaa olla ketulle elintärkeä välipala.

Myös eräs pienempi metsän otus oli hoksannut, että täällä meillä tarjoilu (joskin tässä tapauksessa tahaton) pelaa. Eräänä aamuna suuntasin tapani mukaan hakemaan pikkulintujen siemensäkkiä varastosta täyttääkseni ruokintatelineet. Lykkäsin käteni siemensäkkiin ja aloin haeskella käsikopelolla kuuppaa siementen seasta. Yht'äkkiä käteeni osui jokin, joka oli sen verran pehmeä ja vikkeläliikkeinen, että saatoin todeta säkissä olevan nyt jotain, joka ei sinne kuulu. Kurkatessani pussin pohjalle sieltä tapitti takaisin kaksi suurta, mustaa nappisilmää. Pikkuinen metsähiiri oli viettänyt auringonkukansiementen seassa kunnon fiestaa. Pahoittelin joutuvani olevani ilonpilaaja ja kävin kallistamassa säkin metsänreunaan niin, että pöllämystynyt siemenrosmo puikkasi vikkelästi ulos ja sukelsi sulavasti lumen alle.







Villat ja miten niiden kanssa menettelisin ovat tuottaneet hieman päänvaivaa. Oma aikani ei tällä haavaa riitä koko kymmenkiloisen villakuorman karstaamiseen ja kehräämiseen, mutta kotimaiset pienkehräämöt eivät huoli kehrättäväksi noin pientä erää, mikäli mielin kehrätä joka värin erikseen. Olen kallistumassa vaihtoehtoon, että pelkästään karstauttaisin villat kehräämöllä ja hoitaisin kehruun itse. Odottelen nyt parilta kehräämöltä vastausta siihen, onnistuuko moisen homman teettäminen heillä ja mitä lysti mahtaisi kustantaa.

Vastauksia odotellessa olen käynyt joutilaina hetkinäni villasaalista läpi ja puolineuroottisesti nyppinyt ja nyssyttänyt niitä puhtaaksi pienimmistäkin roskista. Perustin eteiseemme pienen pop up -toimiston, jossa istua nökötän villavuorten keskellä kädet lanoliinissa, vienossa lampaan tuoksussa, joka tarttuu vaatteisiini ja hiuksiini ja tuntuu välillä valtaavan koko huushollin. Myös kissat ovat innostuneet villaprojektistani. Ne hakeutuvat mielellään villakekojen vierelle lämpöiseen köllimään ja pitämään minulle seuraa. Voisi sitä kurjempiakin työkavereita olla.






Näin rapsakoilla pakkasilla mökissämme meinaa välillä olla viileää. Pakkanen maalailee etenkin aamu- ja iltataivaan päivästä toiseen niin upein eri sävyin, että poden suorastaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei kamera kulje kaiken aikaa mukanani.

Se on onni, että isäntä tykkää toisinaan kukkua yöt läpeensä penkkiurheilun parissa. Näin yöllisistä kipinävuoroista ei tarvitse kinastella. Varsinaisesti lämpimäksi tölliä ei pelkän puuhellan voimin näillä tulipalopakkasilla saa, mutta loppujen lopuksihan nämä ovat vain pukeutumiskysymyksiä. Koko perhe hiippaileekin kiireestä kantapäähän villaan verhottuna.

En ole koskaan liiemmin välittänyt kylmyydestä, mutta täytyy myöntää, että on näissä sydäntalven pakkassäissäkin oma tunnelmansa. Valkeita vahtiessa on mukava ottaa olosuhteista ilo irti ja ryömiä vaikka keskellä päivää lämpimään täkkien väliin kirjan kanssa. Pian se kevät jo saapuu ja tuhat ja yksi tehtävää sen mukana. Nyt jos koskaan on siis hyvä hetki ottaa aikaa myös löhöilylle ja lojumiselle!





Talvimyrsky tuli ja puhalsi tänne Teiskoonkin kunnon talven. Samaan syssyyn töllille saapui myös tuulahdus keväästä, kun mukava postinkantajamme oli lipsutellut halki myterin ja käynyt tiputtamassa postilaatikkoomme ensimmäisen siemenluettelon.

Ai että oli mukavaa linnoittautua nojatuoliin lämpimänä hohkaavan muurin kylkeen siemenluetteloa selaamaan, kun ulkona tuuli ja tuiversi niin, että olohuoneessakin verhot lepattivat. Vaikka on ihanaa, että talven verkkaista tahtia rauhallisine puhteineen on vielä pitkä pätkä edessä päin, hiipii hienoinen puutarhahulluus mieleen aina näin tammikuusta alkaen. Toivotan nämä ensimmäiset keväthulluuden merkit ihan tervetulleiksi, sillä rauhallinen suunnittelu, siemenluettelojen plärääminen ja ostoslistalle päätyvien siementen ympyröinti ovat ihan olennainen osa koko kotitarveviljelyn iloa.

Tänä vuonna viljelysten suunnittelussani on omalta osaltani ihan uudenlainen jännitysmomenttinsa, sillä mitä todennäköisimmin saan tehdä uuden aluevaltauksen ja pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa kasvihuoneviljelyn parissa! Meillä popsitaan paljon tomaatteja ja tykkäämme isännän kanssa tujauttaa ruokiimme usein potkua chilillä. Omien tomaattisoseiden ja ketsupin valmistus kiinnostaisi myös, mutta kaikki avomaakokeiluni tomaatinkasvatukseen ovat kaatuneet viimeistään kanojen tekemään terroriin. Odotan siis kasvihuonetta ja siellä paremmin menestyvien vihannesten kasvatusta kuin kuuta nousevaa. Veikkaan, että naapurikesämökin rouvakin on hyvillään, kun hänen ei tarvitse enää kestää, kuinka kuikuilen hänen hienoa kasvihuonettaan ja siellä punertavia tomaatteja tontin reunan yli kuola valuen.

Kerron teille kasvihuoneprojektista ja muista viljelyssuunnitelmistani kuitenkin vielä myöhemmin lisää. Vieläkö muistatte viime vuonna pyörineen postaussarjan, jossa iso liuta omavaraisuusbloggaajia kertoi tavoitteistaan omavaraisuutensa edistämiseksi? Itse riemastuin, kun samaisten bloggaajien keskuudessa ryhdyttiin herättelemään keskustelua, josko jatkaisimme kimpassa samaa postaussarjaa myös tälle vuodelle. Olen toiveikas, että saamme tarpeeksi innostuneita kirjoittajia mukaan ja saamme sarjalle toteutettua eräänlaisen kakkoskauden!





Talvimyrsky riepotteli Suomea ja aiheutti myös täällä kotitienoillamme reilusti sähkökatkoksia ja muuta säätöä. Meillä sähköt eivät katkenneet, tai ainakaan emme sitä huomanneet. Talvisten myräköiden aikana sähköjen katkeaminen on kuitenkin täällä peräkylillä varsin mahdollinen skenaario, joten aina niihin tulee jossain määrin varauduttua etukäteen.

Meillä alkuasetelmat ovat onneksi nykyään jo varsin hyvät. Noin 50-neliöinen asuintilamme lämpiää muutoinkin puuhellan voimin, joten töllin lämpimänäpito ei sähköjen katketessakaan hetkahda suuntaan eikä toiseen. Myös ruokahuolto sujuu näppärästi puuliedellä, ja sillä lämpiävät myös pienemmät pesuvedet ja pannullinen aamukahvia. Pidän myös aina pientä varmuusvarastoa kynttilöistä, joilla saamme valoa torppaan iltojen pimetessä. Kun katuvaloja ei ole, olemme muutoinkin tottuneet hosumaan eläintenhoidon otsalampuin ja vaikka myrskylyhdyin, jos tarve vaatii.

Pidemmät, laajamittaiset sähkökatkokset katkaisisivat toki myös veden tulon taloomme. Tässä asiassa meillä olisi petrattavaa: kotivaraan täytyisi lisätä riittävä varasto juomavetta, sillä omasta pihakaivostamme saatava vesi on todettu arseenipitoisuutensa vuoksi juomakelvottomaksi. Pesuvettä ja eläinten juomavettä saamme tarvittaessa viereisestä järvestä. Ensimmäisen talvemme täällä töllillä hoidimme kantovedellä saunan padassa ja puuhellalla vettä lämmittäen, ja tuolloin meillä oli vieläpä kaksi hevosta, jotka joivat paukkupakkasillakin kymmeniä litroja vettä päivässä. Vuohet, lampaat, kanat ja kanit juovat tuohon nähden vain murto-osan, joten saunaa ja sen pataa lämmitellessä pärjäisimme jo pitkälle.





Tavallaan salaa toivoin edes pientä sähkökatkosta, sillä esikoisemme Venla ei tietenkään muista noista parin vuoden takaisista kantovesiajoistamme mitään. Nykyään hän höpöttää alvariinsa sähkökatkoksista, mistä lie Pipsa Possusta moisen oppinut. Hän hämpyröi tämän tästä pitkin torppaamme huutaen "oho, tuli sähkökatkos!" ja räpsii valokatkaisijaa. Pieni sähköjen tsippaaminen olisi siis varmasti ollut taaperolle paitsi jännittävä, niin myös valaiseva (no pun intended) kokemus.

Sähkökatkosta ei kuitenkaan tullut tällä kertaa, mutta lunta tuli senkin edestä. Meillä on eräs töllin entisten asukkaiden jäämistöistä löytynyt risuista tehty luuta, jolla Antti oli lakaissut lumen hautaamia ulkorappusia. Venla löysi luudan ovenpielestä ja alkoi viuhtoa sillä vimmatusti pitkin eteistä. Minulla on kai joku päähänpinttymä: töllin vintiltä on löytynyt hirmuinen määrä erilaisia iänikuisen vanhoja käyttötavaroita, joita tykkään pitää hyvänä ja käyttää myös omassa arjessamme. Tämä pikkuinen, par'aikaa lapsemme kätösissä kokenut luudanräyskä on yksi sellainen aarre.

Kun komensin taaperoa, ettei luutaa saa kohdella kaltoin, kysäisi Antti minulta, että onko tuollaisella risupuskalla nyt niin väliä. No on tietty, vastasin. Pitäähän mun lentää sillä Kyöpelinvuorelle. Antti katsoi minua öönä aapisen reunalla ihmetellen, mikä on Kyöpelinvuori. Tokaisin, että sinne kaikki noita-akat lentävät luudillaan noitasapatteihin. Antti vilkaisi huvittuneena ensin minua ja sitten virnuilevan lapsen kädessä törröttävää luudanräyskää. Sitten hän totesi, että jos tolla meinaat lentää niin rohkenen väittää, että havaitsen sun työturvallisuudessa pieniä puutteita.

Aha.

Sain esikoisen harhautettua luutani kimpusta ehdottamalla, että lähtisimme ulos hoitamaan eläimet ja tekisimme samalla lumiukon. Asiasta ei tarvinnut kauaa neuvotella. 

Rakensimme portaiden pieleen juuri sen kokoisen lumiukon, mikä riitti nippanappa varsin vilkkaan melkein kolmevuotiaamme kärsivällisyydelle. Keräsimme käsiksi myrskyn riepottamat risut ja nenäksi tökkäsimme totta kai porkkanan. Posket punasimme kanojen eväslaariin menossa olevien tomaattien mehulla. Nyt pikkuinen lumiukko tönöttää vartioimassa ulko-ovellamme ja tervehtii ohikulkevia ratsastajia ja satunnaisia lenkkeilijöitä.