Syksyssä on se(kin) ihana juttu, että silloin kerintäpuuhissa saa käydä lampaiden puhtaan ja kuohkean kesävillan kimppuun. Siinä missä kevätkerinnöissä villa on ehtinyt nuhjuuntua ja sotkeentua talven aikana vaatien siksi jos jonkinmoista huljuttelua, syyskerinnöissä ei tuosta ongelmasta ole tietoakaan. Lampaat ovat kasvattaneet villapomppansa vehreillä laitumilla, ja niiden puhdistukseen ennen työhön ryhtymistä riittää vain kevyt harjaus.

Minulta on monesti kysytty näin syyskerintöjen yhteydessä, että eikö kuitenkin lampaiden kannalta olisi parempi, jos niiden paksua villaa ei ennen syyskylmiä ja talven tuloa kerittäisi pois. Eivätkö ne sitten muka palele talvella? Eläinsuojelulain mukaan lampaat velvoitetaan kerimään vähintään kerran vuodessa, mutta villan leikkuu kahdesti vuodessa on, itse asiassa, niiden hyvinvoinnin kannalta paljon parempi juttu. Pitkäksi ja paksuksi kasvanut kesävilla alkaisi vain huopua ja vanuttua syksyn kosteudessa, eikä se niin ollen enää lämmitä lammasta pakkasten tultua. Syyskerinnän jälkeen eläin alkaa heti kasvattaa päälleen uutta, puhdasta ja tavattoman lämmintä talvitakkia, joka vähän lyhyempänäkin pitää lämpöä paljon pitkää, takkuista reuhkaa paremmin. En ole perehtynyt tähän seikkaan ulkolaisten, suotuisampaan ilmastoon tottuneiden lammasrotujen kohdalla, mutta ainakin kotoisilla maatiaisroduillamme asian laita on tämä.

Puhdistamatonta 'Bambia' ja 'Nanaa'. Tytär ja emä, jotka elävät meidän kotikatraassamme.



En ole koskaan ollut mikään himoneuloja tai muutenkaan kässämuija. Omien lampaiden myötä kotimaisen maatiaislampaan villan arvostukseni on kuitenkin kasvanut ja herättänyt kiinnostukseni tuon upean, monipuolisen ja maailman mittapuulla ainutlaatuisen materiaalin työstämiseen. Mielenkiinnon karttuessa olen oppinut myös, kuinka törkeän aliarvostettu aarre meillä suomalaisilla hyppysissämme onkaan.

Keskustellessani villasta ihmisten kanssa huomaan usein, että etenkin vanhemmalla väellä on kotimaista villaa kohtaan traumoja ennakkoluuloja. Mielessä kummittelevat edelleen ne mummon kutomat, pässinpökkimät villapaidat, jotka kutittivat päällä niin, että meinasi mennä hermot ja järki. 

Vaan moni ei tiedä ja harva arvaa, että esimerkiksi suomenlampaan villa voi yltää hienoudessaan lähes paljon käytetyn merinovillan tasolle. Oleellista on se, miten villa käsitellään: vasta huolellinen lajittelu sekä oikeanlainen puhdistus ja taiten tehty karstaus ennen kehruuta tuovat maatiaislampaasta saadun kuitumateriaalin parhaat puolet todella oikeuksiinsa.

Jokunen vuosi sitten lankajätti Novita toi markkinoille sataprosenttisesti kotimaisen villalangan. Ja eipä aikaakaan, kun tuote jo poistui valikoimasta. Kotimaisen villalangan menestymättömyys lankamarkkinoilla johtui moninaisista syistä. Novita perusteli päätöstään muun muassa kotimaisen villan heikolla saatavuudella. Lammastaloutta Suomessakin kuitenkin harjoitetaan, ja näillä tiloilla lampaita tietenkin jatkuvasti keritään. On siis sanomattakin selvää, että villaa kotimaastamme löytyisi kyllä. 

Ongelma onkin, ettei suomalaiselle lampurille makseta villasta tarpeeksi. Kehräämö maksaa lampurille villakilosta laadusta riippuen 0,50-2,50 euroa, kun kerintäkustannukset lammasta kohden huitelevat 3,50 euron nurkilla. Jo tällä laskukaavalla lyhyenkin matematiikan käynyt ymmärtää, ettei homma ole lampurille kannattavaa. Eikä tähän ole vielä edes laskettu lainkaan niitä työtunteja, minkä villan lajittelu ja puhdistus vaatii, sillä sellaisenaan kehräämö ei villaa kelpuuta. On tietysti myös ymmärrettävää, ettei kehräämö suostu maksamaan villasta korkeampaa hintaa, jos kuluttaja ei ole valmis sitä ostamaan ja siitä maksamaan. Niinpä suomalaisille rahdataan villaa toiselta puolen maapalloa samalla, kun kotimainen villa päätyy lammasfarmarien ylimääräisenä kiusana polttorovioille.


Itse kehrättyä ja kerrattua villaa omista lampaista, harmaassa seassa myös oman farmin kaneista saatua angoravillaa.


Maatiaislammasrotujemme villa huutaisikin ankaraa brändäystä ja maineenkohotusta. Tai no, maineen ja maineen, sillä tuskin muualla maailmalla tästä metsäisten laitumien nurkissa hilloamastamme upeasta materiaalista ollaan koskaan kuultukaan. Suomalaisesta osaamisesta osaamme olla maailman mittakaavassa ylpeitä. Tuota samaa ylpeyttä tarvittaisiin, jotta myös uniikki, ekologinen ja moneen tarkoitukseen taipuva villa saataisi nostettua suosta, nauttimaan ansaitsemaansa arvostusta.

Toista se on toisaalla. Esimerkiksi Islanti ja Atlantin valtameressä keskellä ei-mitään kelluttelevat Shetland-saaret ovat onnistuneet tekemään omista maatiaislampaistaan ja niiden villasta kehrätyistä neulomuksista maailmanlaajuisesti tunnettuja. Kuukauden kuluttua pääsen sukeltamaan aiheeseen juurta jaksaen oman kokemuksen kautta.

Satuin joitakin kuukausia sitten, villaan ja sen käsittelyyn ja käyttöön liittyvää tietoa etsiessäni törmäämään Shetland Wool Weekiin. Kyseessä on valtava, vuosittainen festivaali, joka keskittyy vain ja ainoastaan shetlantilaiseen villaan, ja jonka tiimoilta villahullut ympäri maailman kerääntyvät imemään itseensä tietoa, taitoa ja tunnelmaa tuolle eristäytyneelle pikku saarirykelmälle. Ilmoitin isännälle oitis, että joku kaunis päivä mekin lähdemme Shetlantiin villaviikoille.

Noh, kesä kului ja pari viikkoa sitten Antti kysyi minulta kuin ohi mennen, että niin, halusikkos sää lähtee sinne Shetlantiin siihen villajuttuun? Häselsin siinä parhaillani jotain lasten kanssa ja vastasin puolihuolimattomasti, että no arvaa vaan, olis unelma jos vaikka vuoden päästä olis semmoseen reissuun mahdollisuus. Vaan Antti meinasikin, että ei mitään vuoden päästä, vaan nyt syyskuussa. Hän oli katsonut minulle valmiiksi lennot, selvitellyt lautat. Järjestänyt pitämättömän kesälomansa niin, että voisi viettää muutaman päivän kotimiehenä ja huolehtia lapset ja eläimet, kun minä voisin vain ottaa ja lähteä rypemään ihan itsekseni kauan haaveilemassani Shetlannin luonnossa, vieläpä yhdistäen siihen lampaat ja villan.

Itkettyäni varttitunnin sain soperrettua, että enhän minä tee mitään tuollaista. Käy ikinä missään. Siks just, totesi isäntä.

Shokista toivuttuani varasin ensitöikseni villaviikkojen ohjelmaan kuuluvan kierroksen Bressayn saarella sijaitsevalle croftille, jossa shetlanninlampaita kasvattava tilallinen esittelee tilansa toimintaa, lampaitaan sekä villan prosessointia. Sen ohella aion ehkä piipahtaa työpajoissa oppimassa muun muassa langan kertausta värttinällä ja koluta muita villa-aiheisia tapahtumia sen mukaan, mihin flow ja fiilis vievät. Pääasiassa minua kiinnostaa kuitenkin valtavasti jututtaa paikallisia, tutustua heidän ylpeydenaiheeseensa shetlanninlampaaseen ja hiukan samalla haistella, mitä he tekevät tuossa hommassa oikein ja mistä me suomalaiset maatiaislampainemme voisimme ottaa opiksi.


Pesemättömässäkin suomenlampaan villassa tekisi mieli vain kieriä.


Vaikka suomenlammas tai sitä harvinaisemmat kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas (kyllä, meillä on peräti kolme varsin ainutlaatuista maatiaislammasrotua, joiden villat eroavat toisistaan ominaisuuksiltaan, taipuen vaikka minkälaisiin tarkoituksiin) eivät monien muiden ainutlaatuisten pojoisten villalammasrotujen veroista mainetta olekaan saavuttaneet, en heitä kirvestä kaivoon sen suhteen, etteikö niidenkin upeaa potentiaalia vielä opittaisi arvostamaan.

Esimerkiksi kotimaisen luomulampaan villasta pipoja ja muita asusteita käsityönä valmistava Myssyfarmi tekee upeaa työtä suomalaisen maatiaisvillan brändäyksessä. Olen myös ilolla ja mielenkiinnolla seurannut Villakokeilu-nimellä toimivaa, suomalaisen villaan keskittynyttä hanketta, josta voit lukea lisää heidän Facebook-sivuillaan.

Kun pienet toimijat lyövät voimansa yhteen, voi lopputuloksesta syntyä jotakin osiensa summaa suurempaa. Hyvänä esimerkkinä haluan nostaa suurielkeisesti hattua lankoja myyvälle Kässäpuodille. Kässäpuoti on yhden naisen yritys, jonka valikoimissa korostuvat kotimaisten pienlampurien tuottamat villalangat. Kässäpuodin kaltaisia rohkeita ja intohimosta toimivia tekijöitä tarvitaan, jotta tässäkin hommassa saataisiin muutoksen rattaat pyörimään.

Onneksi pehmeämmät arvot tuntuvat olevan nousussa, vastavoimana sille kaikelle kylmälle ja tunteettomalle, mikä maailmassa on jo pidemmän aikaa päässyt jylläämään. Ja kun lämmöstä ja pehmeydestä puhutaan, niin kokeilepa upottaa sormesi vilpoisana syysaamuna suomalaisen maatiaislampaan villatakkiin. Siitä lämpimämmäksi ja pehmoisemmaksi on enää vaikea pistää.


Itse kehrättyjä tekeleitä, ja pinon päällimmäisenä Kässäpuodilta tilattua, käsin kasveilla värjättyä 100% kotimaista villalankaa.






Aiemmin tänä kesänä tapasin pitkästä aikaa äidin puolen sukulaisiani, kun mummani ja serkkuni ajelivat 'Lahest' käymään äitini luona Hämeenkyrössä. Lapsena vietin lähes kaikki loma-aikani mumman ja papan luona Äinäällä, jossa he asuivat aivan metsän keskellä pienessä hirsimökissä, eläen hyvin pitkälti omavaraisessa taloudessa.

Nyt pappa on kuollut, mumma muuttanut kaupunkiin ja mökki myyty. Monet mieleenpainuvimmista lapsuusmuistoistani sijoittuvat kuitenkin tuonne Iso-Äiniön metsikköön. Nykyään minulla ja mummalla riittää paljon jutunjuurta elämäntavasta, joka oli hänelle vuosikymmenten ajan arkipäivää, ja josta näin jälkikäteen huomaan itsekin omaksuneeni yhtä sun toista.

Iso-Äiniön mökillä mumma leipoi leivät aina itse tuvan suuressa leivinuunissa. Muistan noista ajoista sen, että talvipakkasilla minä ja pari vuotta vanhempi serkkuni kipusimme uuninpankolle tekemäämme peittopesään loikoilemaan metsästä nappaamamme villikissan Mirrin kanssa, kun mumma paistoi leipiään ja uuni hohkasi lämpöä. Nyt kesällä nähdessämme mumma kertoi, että hänellä oli vanha taikinajuuri, johon hän tapasi aina leipänsä leipoa. Sittemmin hän oli hävittänyt juuren, kun pappa sairastui ja leivän hankkiminen kaupan hyllyltä alkoi tuntua ainaista leipomista paremmalta ratkaisulta.

Siinä samalla harmitellessani vanhan ja arvokkaan taikinajuuren hävitystä muistin vanhan taikinatiinun, jonka löysin jokin aika sitten töllimme vintiltä. Tiinu oli yhä pesemätön, ja sen reunoilla ja vanhoissa kapustoissa oli lastuiksi kuivunutta vanhaa taikinaa. Ajattelin, että mumma jos joku tietää, voisiko tuosta vuosikymmenet vintillä lojuneesta muinaisjäännöksestä herätellä vielä uuden taikinajuuren.

Mumma tuumasi, että ilman muuta. Taikinalastuja raaputetaan irti, liuotetaan lämpimään veteen ja ruokitaan pienellä määrällä jauhoa. Jos juuri elää, alkaa seos vuorokauden kuluessa kuplia ja kohota. Vanhat taikinajuuret voivat säilyä toimintakykyisinä tiinun reunoilla vuosikymmeniä.




Eräs jonkin matkan päässä asuvista naapureistamme on varttunut tällä kylällä ja mökkeilee edelleen vanhassa kotitalossaan vaimonsa kanssa. Hänellä on jo sen verran ikää, että hän muistaa lapsuudestaan edelleen töllimme ja sitä hallinneen päätalon omistajat. Hän on kertonut, että töllimme rakennettiin aiemmin päätaloa asuttaneen vanhan Kukkolan pariskunnan mökiksi, kun sukupolven vaihdoksen myötä tilan isännän puikkoihin hypännyt vävypoika Kalle nai Kukkolan tyttären ja muutti tämän kanssa päätaloon. Kun uusi isäntä päätti myöhemmin lohkoa ja myydä maat ja päätalon, jäi tämä Kesärannaksi nimetty mökki Kallen pojan asuintaloksi, ja Kukkolan tilan irtaimistoa siirrettiin tänne talteen uusien asukkaiden tieltä.

Niitä peruja ovat varmasti myös iänkaiken vanha tiinu. Ja sen sisältämät taikinakököt.

Nii että mitä meinaat tehdä, kysyi Antti kun kerroin, että aion raapata tuota sata vuotta vanhaa taikinaa irti vintillä pölyttyneestä tiinusta ja koittaa elvyttää siitä itselleni taikinajuuren. Selitin löydöksestäni riemuissani kuin olisin löytänyt taloomme jemmatun kulta-aarteen. Antti tuntui pohtivan lähinnä sata vuotta vanhaa leivänkänttyä ja potentiaalista ruokamyrkytystä. Tiinu oli kumminkin hyvin suljettuna vintillä, taikina näytti siistiltä eikä missään näkynyt hiiren mentävää koloa. Se riitti minulle.




Raaputin kuivunutta taikinasipsiä noin kämmenellisen irti tiinusta ja kapustoista purkkiin ja lisäsin päälle kädenlämpöistä vettä. Kun taikina oli liuennut, annoin sille mumman ohjeen mukaan noin saman tilavuusmäärän vettä ja ruisjauhoa, kunnes taikina oli paksua ja vellimäistä.

Suljin purkin kannen ja laitoin purnukan lämpimän vesihauteen kanssa tekeytymään. Tovi sitten tilannetta kurkatessani huomasin, että purkissa kuplii! Juuri saa muhia kokonaisuudessaan vuorokauden, siihen mennessä sen pitäisi olla kohonnut ja kupliva, mikäli vanha juuri ottaa vielä toimiakseen. Meni syteen tai saveen, kerron myöhemmin, kuinka uuden vanhan lemmikkini kanssa käy!

Parhaassa tapauksessa pääsen pian leipomaan Kukkolan tilan vanhasta leipäjuuresta, ja jostain syystä olen jo ajatuksestakin aivan täpinöissäni. Jos projekti onnistuu, puuttuu minulta enää leivinuuni ja talvipakkasilta suojaava pesä uuninpankolla. Entisiä villikissoja meillä sentään on omasta takaa.






Tällä videolla näkyi olevan vielä ohjeet vanhan taikinajuuren elvytykseen:




Jos teillä kokeneemmilla taikinajuurileipureilta löytyy tietoa tai niksejä, olisin kiitollinen leivontavinkeistä ja juuren hoivaamisesta. Myös oman uuden juuren tekemiseen liittyvät niksit kiinnostavat. Sellainen on nimittäin ehkä tässä innostumisen ikeessä pakko väsätä itse, jos homma ei  Kukkolan muorin juuren kanssa nyt otakaan onnistuakseen.

Kuplivaa viikkoa kaikille!

En tiedä, onko ihan suoranaisesti totta jos väitän, että yläkerran remontti on edistynyt viime aikoina. Sitä mukaa, kun välipohjan eristeet ovat huvenneet tieltä pois ja rakenteita on päästy lähemmin syynäämään, on kaikenmaailman katastrofin aineksia paljastunut aina vain lisää ja lisää.

Sinänsä nurinkurista, että mitä enemmän Antti yläkerrassa hommia painaa, sitä enemmän tehtävää työtä nurkista paljastuu. Tämän tästä pohdimme, että vähempikin annos vanhan talon rempparealismia riittäisi.





Välipohjan eristeistä paljastui samaa moskaa, mitä aikoinaan saimme lapioida myös alapohjasta: jonkinlaista hienoa betonijauhetta ja -murskaa, jonka sekaan on heitetty sammalta, puruja ja mitä nyt käsillä on suinkin sattunut olemaan. On muuten miellyttävää lapioitavaa tuo betonihöttö, erityisesti kun se on oikein pakkautunut ja painunut ja sekoittunut sammalmattojen sekaan. Onneksi jauhoa oli laitettu välipohjaan vain muurin läheisyyteen, muu oli helpommin lapioitavaa purua.

Koska yläkertaamme ei tällä hetkellä kulje kuin pienen ihmisen mentävä luukku ja tikkaat, rakensi Antti eristeiden poistoa varten eräänlaisen luiskan, johon putua voi lapioida. Luiskan päädyssä on putki, jonka alapäässä on teline jätesäkille. Eristettä on siis voinut lapioida putken kautta ulos ikkunasta jätesäkkiin.





Vuosikymmenten ajan tyhjänä seisoneessa töllissä ei toki tule yllätyksenä, että jokin tupajumiyhdyskunta on ottanut tilaisuudesta vaarin ja käynyt rakenteissa karkeloimassa. Se kuitenkin vähän yllätti, kuinka perusteellista työtä ne ovat ehtineet välipohjan rakenteissa tehdä. Kannattavissa niskoissa on paikkapaikoin ollut tervettä, ehjää puuta vain noin neljän sentin paksuinen kaistale jäljellä.

Vanhojen talojen kunnostuspuuhissa törmää usein fraasiin jos se toimii, älä korjaa. Siinä mielessä siis helpottaa päätösten tekoa, kun ei tarvitse pohtia, säästetäänkö vaiko eikö, kun puu hulahtaa kevyenä pölynä imuriin.


Hirsirungon yläkulma, eli alhaalta katsoen keittiön ulkoseinän puoleinen yläkulma, on myös aikamoiseksi muhjuksi nakerrettu.

Käytäväosuudessa ei ollut betoni-sammal-purueristettä, ja siellä rakenteet olivat säilyneet terveinä. Selluvillaeristeet sinne laitettiin jo pari vuotta sitten, jotta kuistiosa pysyy lämpimänä.

Tuholaisten tekemät vahingot ovat sijoittuneet yksinomaan eristeiden kohdalle, ihan kuten alapohjassakin aikoinaan, kun sen kanssa lähes kolme vuotta sitten rimpuilimme. Kosteus on varmaankin vuosien saatossa noussut litimärästä alapohjasta välipohjan eristeisiin saakka. Vintin lattioissa olleet muovimatot eivät varmasti ole auttaneet kosteuden haihtumisessa.

Keittiön puolen alapohjaa purkaessa jouduimme paikkauttamaan seinähirsiä ammattilaisen avustuksella. Nyt Antti aikoo tuolloista operaatiota sivusta seuranneena paikata vaurioituneet hirret itse. Kärsinyt puuaines koverretaan pois ja sen tilalle tehdään paikat 32-millisestä lankusta, joiden väliin laitetaan pellavakaistaletta. Kannattajapalkit vahvistetaan molemmin puolin lankulla, jotka läpipultataan toisiinsa kiinni.


Töllin pohjoisseinustalla, noin olohuoneen ja keittiön välisen kulman kohdalla, on vanha kattovuoto. 

Vanhalla kissanvintillä on ollut aikoinaan kattovuoto. Sitä, kuinka kauan vuotokohdasta ehti vettä lorottaa ennen kuin mökin entiset lyhytaikaiset omistajat ehtivät uusia katon, voi vain arvailla. Emme ole vielä päässeet sinne saakka eristeitä tyhjentämään ja tutkimaan, miltä välipohja mahtaa siltä osin näyttää. Onneksi tuossa tilassa on sentään päässyt ilma kiertämään. Elämme siis jännittäviä aikoja kun pian pääsemme tutkailemaan, mitä ylläreitä kissanvintin eristeiden alla muhii!


Täältä voit käydä lukemassa aiemman postauksen yläkerran remontista ja
täältä lähtötilanteesta (huom. sisältää kummitusjuttuja!)

Blogin kaikki vanhan talon kunnostuspostaukset löytyvät Vanha talo & remontti -tunnisteen takaa.


Tänään kuitenkin jätämme remppa- ja muutkin hommat hetkeksi. Isäntä täytti eilen 31 vuotta, ja anoppi järjesti meille syntymäpäivälahjaksi treffit. Minulle ja Antille siis, ei meille ja anopille. Tarjottu ravintolaillallinen, kyyditykset, lastenhoito ja totaalinen tupajumien unohdus pariksi tunniksi kuuluvat pakettiin.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille teille muillekin!




Esikoisen koko kesän kestänyt loma päättyi tänään. Ajellessamme päiväkotiin taivas oli harmaa ja tihkusade ripotteli tuulilasiin. Lapsi puristi tiukasti käsikynkässään uutta mumman ostamaa isojen tyttöjen päikkyreppua. Prousenia, kuinkas muutenkaan.

Viimeisessä lomaviikossamme oli jo pysähtynyttä syksyn tuntua. Mummolareissuja ja marjamehun keittoa. Oman sadon maistelua ja mustikoista sinipunaisia pieniä sormia ja suita. Suuren suurta riemua, kun Venlan keväällä päiväkodissa itse kylvämä ja yhdessä maahan istutettu auringonkukka teki suuren ja kauniin kukan. Lempivärisen, totesi pääpuutarhuri.





 Isännän saavuttua iltaisin työmaalta kotiin, olemme ottaneet läpystä vaihdon. Olen koittanut kerätä varastot pullolleen teeaineksia ja mausteyrttejä. Satoa on tullut yli omien tarpeiden, joten luultavasti valmistan yrttösistä myös myyntiin jonkinlaisen pienen erän.

Villiyrteistä on kerättäväksi löytynyt vielä ainakin nokkosensiemeniä ja teeaineksiksi fermentoinnin kautta päätyvää maitohorsman ja vadelman lehteä. Vuohenputkeakin voi kerätä vielä oikein hyvin mausteeksi kuivattavaksi, ja siankärsämön lehdistä saa mukavan tujauksen syksyn sieniruokiin. Sikäli mikäli sienisatoa tänä vuonna tulee, sillä eilen saimme ensimmäisen vesisateen puoleentoista kuukauteen ja metsänpohja on ollut kovaa ja kuivaa koppuraa. Nyt siis sietäisi ripsiä vettä ihan urakalla, sillä mustatorvisienihammastani kolottaa jo kovasti.

Yrttien fermentointiin on varmasti yhtä monta tapaa kuin tekijääkin. Itse hiostan teeyrttini villivihanneskurssilla oppimallani konstilla:


Perkaa ensin lehdet erilleen kaikesta kasvimatskusta.
Pakkaa sitten lehdet minigrip-pusseihin. Purista pussista turha ilma pois.
Kauli, ryttää, rutistele, mitä vain keksit. 

Tässä vaiheessa saa käyttää voimaa ja väkivaltaa, pointti on, että pussissa olevien kasvien rakenne rikkoutuu oikein kunnolla ja lehtien mehut irtoavat. Itse olen havainnut ihan ylivoimaiseksi laitteeksi voimapyörän, jolla rullailen menemään kasvipussien päällä. Keskivartalotreeni tulee kaupan päälle.

Kun kasvimassa on sopivasti mehustunut, pussukat viedään muutamaksi tunniksi lämpimään paikkaan. Esimerkiksi saunan jälkilämpö toimii hyvin, tai vaikka auton hattuhylly lämpimänä ja paisteisena päivänä.

Hiostetut kasvit ovat äkäisiä homehtumaan, joten nopea kuivatus on tärkeää. Itse tuikkaan kasvit ehdottoman puhtain käsin kasvikuivuriin kuivamaan noin 35 asteeseen.

Onnistuessaan hiostaminen tuo kasveista aromit ihan uudella tavalla esiin. Hiostukseen sopivat juurikin muun muassa maitohorsma ja vadelma, mutta myös esimerkiksi mansikan lehdet tai hieman aiemmin kesällä mesiangervo.


Fermentointi pidentää monen jo muuten tässä vaiheessa vuotta parhaat päivänsä nähneen villiyrtin satokautta, joten ei muuta kuin kokeilemaan! Ainakin omalla kohdallani sen onnistuminen vaati alkuun pientä opettelua, mutta palkitsee kyllä, kunhan homman jujun hoksaa.








Eläimet alkavat palailla yksi toisensa perään kesälaitumiltaan takaisin arkeen. Talven heinävarastojen täydennys on jälleen alkanut. Tallissa ja pihatossa on tehty syyssiivousta. Puskien ja pensaiden kätköistä alkaa marjoja kerätessä löytyä valtaisia munarykelmiä, kun kanat ovat perustaneet omia salapesiään sinne tänne läpi kesän. Ja me tollot olemme taas kerran ihmetelleet, että missä vika, kun kanat eivät oikein ota muniakseen.

Eläinten pito ja se, mitä sorttimenttia eläimiä nurkissa on jotenkin päin järkevää elättää, on meillä jatkuvan pohdinnan alla. Vaikkei farmimme mikään tuotantotila olekaan, pyrimme keksimään eläintenpidonkin osalta sellaisia ratkaisuja, että niissä olisi jokin funktio omavaraisuuden kasvattamisen näkövinkkelistä. Samalla haaveilen, että pystyisin ehkä tulevaisuudessa ymppäämään oman tilan tuotteita myös pienen yritykseni valikoimiin. Meille sopivien kuvioiden kehittely eläinten osalta onkin vähän sellaista jatkuvaa hapuilua, ja monesti vasta käytännössä kokeilemalla selviää, pelittääkö homma juuri meidän tarpeidemme, aikamme ja elämäntilanteemme puitteissa niin kuin olemme toivoneet.

Lampaita meillä on ollut nyt aika tarkalleen neljä vuotta, ja puolitoista vuotta sitten laajensimme villavahvuuttamme myös angorakanien osalta. Villa on vienyt mennessään, ja tänä kesänä päätin, että siihen haluan jatkossakin panostaa. Muutama viikko sitten kävin noutamassa minua kaniasioissa korvaamattomasti mentoroineelta Kumpulan kanitilalta luovutusikäisen mustan angoranaaraan. Ilmassa on sellaiset merkit, että meikämuskotista on hyvää vauhtia kehkeytymässä sellainen hullu kanimuija.






Tällä viikolla jatkamme varautumista syksyn saapumiseen, samalla kun yritämme asennoida lomapäät taas uudenlaiseen arjen rytmiin. Yläkerran remontissakin varmasti tapahtuu, siellä Antti on nyt koittanut huhkia urakalla aina kynnelle kyetessään. Siitä muuten riittäisi taas paljon tupajuminpölyn huuruista kerrottavaa, mutta palaan asiaan toisella kertaa (käytin kamerani viimeisetkin akun rippeet näihin kuviin eikä toissa viikolla tilattu laturi ole edelleenkään vielä saapunut helkutti soikoon).


Hyvää alkavaa viikkoa!



Kesän viimeinen kuukausi alkaa, ja sen merkeissä palataan jälleen Suuntana omavaraisuus -sarjan kimppuun. Heinäkuun postaus jäi meikä-mantsuurialaisella välistä, joten kuulumisissa riittää kuromista.

Jos et ole aiemmin seurannut blogia, aiemmat sarjan postaukset löydät Suuntana omavaraisuus -tunnisteen alta. Muiden sarjaan tässä kuussa osallistuvien blogilinkit löytyvät tämän postauksen lopusta.




Nyt ollaan taas siinä pisteessä kesää, kun pää sanoo että vastahan oli juhannus, mutta kalenterin mukaan syksy kolkuttelee jo ihan kulman takana. Onneksi on vielä elokuu aikaa ja syksylläkin kerkiää.

Harmaan torpan emäntä antoi hyvän vinkin: kannattaa kaivaa talvella ja keväällä otettuja valokuvia esiin ja ottaa nyt vastaavia kuvia samoista paikoista. Ennen ja jälkeen -kuvia katselemalla muutoksen huomaa konkreettisesti jos tuntuu siltä, ettei mikään ole edistynyt.

Toisen hyvän vinkin bongasin Facebookista vanhojen talojen kunnostusryhmästä. Joku kehotti ripustamaan pienen vihkon roikkumaan vaikka eteiseen oven pieleen. Aina jonkin työn valmistuttua se kirjataan vihkoon. Ylös kirjoitetaan vain ja ainoastaan valmiit etapit, eikä missään nimessä pitäis tehdä -listaa. Listaa voi sitten aina silmäillä heikkoina hetkinään kun tuntuu, että kaikki on vaiheessa. Vinkki oli tarkoitettu remonttihommiin, mutta sitä voi hienosti soveltaa myös tällaisiin laajempiin projekteihin, kuten esimerkiksi elämään. Pitänee hilpaista vihko-ostoksille.




... ja jälkeen.


Tomaatit ennen...



... ja jälkeen.


Kasvihuone maaliskuussa, 50 kilometrin päässä kotoamme...

Kasvihuone toukokuussa...



... Ja nyt.


Emäntä ennen...

... ja jälkeen.


Tämänkertaisen yhteispostauksen teema on sään ja omavaraistelun suhde. Aiheesta voisi kirjoittaa kirjaksi asti, sillä tällaisessa elämäntavassa kaikki tehdään säätilan kanssa käsikynkässä kulkien. Vallitsevaa säätilaa ja sen muutoksia tuijotetaan alituiseen, ja tulevia kelejä yritetään parhaan taidon mukaan ennustaa ja ennakoida.

Nyt meillä on ollut kaksi todella kuivaa ja haastavaa kesää peräjälkeen. Tänä vuonna vesiosuuskunta laittoi heinäkuussa viestin, että vesitilanne on heikko ja vettä kehotetaan säännöstelemään ja käyttämään harkiten. Puutarhakasvien kastelu kiellettiin ehdottomasti.

Ne pienetkin sadepilven hattarat, jotka sadetutkissa ovat näyttäneet lipuvan Pirkanmaan yli, eivät ole vahingossakaan osuneet tämän puolen hehtaarin plantaasimme ylle puoleentoista kuukauteen. Olen tuijotellut taivaalle ja seurannut, kuinka tummat pilvet menevät ohi oikealta ja vasemmalta. Meillä on pihassa porakaivo, mutta en ole edes vaivautunut kurkkaamaan sen vesitilannetta. Kaivovedet tällä alueella ovat niin arseenipitoisia, ettei niitä suositella käytettäväksi edes löylyvetenä. Kasteluvedestä raskasmetalli kertyy vihanneksiin, joten kaivoveden käyttö kasvimaan kastelussa ei todellakaan houkuttele.

Meidän kotitarveviljelystemme pelastus on ollut oma ranta. Rantapätkämme on tiheää ja ryteikköistä vesijättömaata, joten veden kanto käsipelillä ei sieltä onnistu. Päätimme investoida painevesiautomaattiin, joka pumppaa järvestä vettä puutarhaletkuun. Niin monesti kun olemmekin mananneet pientä järveä ja sen suojaisia poukamia, johon näin kesäaikaan noin puolet Suomen hyttyskannasta tuntuu hakeutuvan lisääntymään, on sen läheisyydessä kiistatta myös hyvät puolensa.




Onnistuin perin mystisesti kadottamaan kamerani laturin, joten satokuulumisista kirjoitan vielä paremmin, kunhan saan kameraan virtaa kuvatakseni todistusaineistoa. Lehtikaalieni selviytymistarinasta olen kuitenkin sen verran innoissani, että haluan jakaa sen kanssanne saman tien.

Olen vuosien mittaan lannistunut kaalien kasvatuksen suhteen siitä syystä, että niihin tuntuu aina iskevän jokin tuholainen. Tänä kesänä laitoin kuitenkin kasvamaan muutaman lehtikaalin, ihan vain siitä syystä, että keväällä söin ystäväni kokkaamaa lehtikaalilla höystettyä pastaa ja ihastuin ikihyviksi.

Eipä mennyt kauaa, kun kirpat iskivät kaaleihini. Tajusin kiinnittää ongelmaan huomiota vasta, kun lehdet oli jo syöty pitsimäisiksi. En elätellyt enää suuriakaan toiveita kaalien selviytymiselle, mutta päätin kuitenkin viimeisenä oljenkortena kokeilla kotitekoista torjunta-ainetta, vanhaa kunnon nokkosvettä.


Luonnonmukainen torjunta-aine nokkosista:

Saavillinen nokkosia
Kuumaa vettä

Silppua nokkoset varsineen ja lehtineen päivineen ämpäriin. Ämpäri saa tulla täyteen.
Kaada nokkosten päälle kuumaa vettä piripintaan. Painele vielä nokkoset upoksiin.
Jätä nokkoskeitto hautumaan vähintään vuorokaudeksi, mielellään pariksi.
Kastele kirppainvaasion vallassa olevat kasvit muhineella nokkosvedellä kauttaaltaan.
Lorottele vettä huolella myös lehtien alapinnoille. 

Toista käsittely tarpeen vaatiessa.


Tein lehtikaaleille nokkosvesihuuhtelun pariin kertaan, ja sen jälkeen olen kastellut kaalit tavalliseen tapaan huolella myös lehtien päältä kastellen, jolloin muutamat sinnikkäimmät kirpat ovat huuhtoutuneet pois. Nokkosvesi tehoaa myös muihin kasvituholaisiin. Viikon verran houtunut nokkoskäyte toimii myös erinomaisena lannoitteena (ellei kastelija pyörry prosessin aikana, tuoksu on nimittäin aika huumaava)!



Miten muut omavaraisuusbloggaajat ovat luovineet kuivuuden kanssa? Täältä se selviää: