Vielä pari päivää sitten maisema loimotti punaista, oranssia ja kilpaa hehkuvia keltaisen sävyjä. Syksy ei koskaan vaihda juhlavaa asuaan varkain, vaan riisuutuu vaatimattomaan talvi-ilmeeseensä kertarysäyksellä.

Yöllisen myrskyn jäljiltä heräsimme lauantaiaamuna paljaaseen maisemaan. Isäntä heiluu takapihalla kuin heikkopäinen harjaa heilutellen, kaivellen talviteloilleen laittamista odottavaa irtaimistoa tuulen pöllyttämien lehtien alta.





Tähän aikaan vuodesta kuulen niin monesta suusta, kuinka juuri tämä aika vuodesta on se henkisesti raskain ja masentavin. Ihmisten maailma on siinä mielessä niin nurinkurinen, että se toimii luonnon kantilta katsoen aivan päinvastaisessa rytmissä. Kun muu luonto rauhoittuu ja vetäytyy lepoon, me lyömme päälle kirkkaat sähkövalot, pakotamme itsemme ylös kun on vielä säkkipimeää ja painamme kahta kauheammin töitä.

Ennen vanhaan juuri tämä aika, kekrin aika, oli satokauden päätös ja uuden vuoden taitoskohta. Kekriä juhlittiin päiväkausien ajan isoin pidoin ja julistauduttiin lepoon ja verkkaisempaan rytmiin muun luonnon mukana.

Olen pohtinut tätä usein ja ajatellut olevani tavattoman onnekas, kun saan sallia itselleni sen ajatuksen, että myös minä ihmisenä olen erottamaton osa luontoa ja kaikki minussa toimii sen rytmissä, silloinkin, vaikka pyristelisin vastaan. Onnekas siksi, että minulla on mahdollisuus ja kokemuksieni mukanaantuoma ymmärrys siitä, ettei vastaan ämpyily kannata.





Olen sen verran melankoliaan, ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, että saisin kyllä rakennettua itselleni vuosittaisen syysmasennuksen ja totaalisen pakokauhun koko vuodenaikaa kohtaan, mikäli heittäytyisin nykymaailman menon tahtiin ja jättäisin ympäriltäni ja sisimmästäni tulevat viestit huomiotta. Tajusin tämän jo hyvin nuorena, kun asuin kaupungissa. Vietin kesät palkallisella lomalla rannalla loikoillen ja syksyisin laahustin loskassa bussipysäkille aamu viideltä, istuakseni loisteputkien alla näyttöpäätteen äärellä ja asiakaspalveluhymy naamallani, jotta voisin jälleen raahustaa säkkipimeässä takaisin bussipysäkille ja toistaa saman seuraavana päivänä uudestaan. Se ei sopinut minulle alkuunkaan. Tajusin, että jos jatkan kovinkin pitkään samaa rataa, olen muutaman vuoden sisällä onneton ja aikaansaamaton möykky, josta ei ole mitään iloa itselleen tai muille.

Pienin, tietoisin askelin olen päässyt sellaiseen pisteeseen rontti kymmenessä vuodessa, että jos ajoittain suistunkin masikseen tai ahdistuneeseen olotilaan, niin se johtuu jostain ihan muusta, kuin vuodenajoista tai vallitsevista säätiloista. Kesät voi painaa kun virtaa riittää. Kekri tulee talven kynnyksellä muistuttamaan, että nyt nainen hengähdä. Jouten en osaa syys- ja talvikautenakaan olla, mutta työnteon luonne on rauhallisempaa, verkkaisempaa. Eihän tällaisella elämäntyylillä rikastumaan pääse, rahallisessa mielessä. Sata kertaa mieluummin otan kuitenkin tyhjät taskut ja mielenrauhan, kuin pinkeän pankkitilin ja tunteen siitä, että mikään muu ei loksahda kohdilleen.





Kekriä juhlistamme "virallisesti" viikon päästä. Olemme kutsuneet kuopuksen kummipariskunnan syömään, ja tapojemme orjina kaivamme jälleen vuosittaiset sadonkorjuun päätösjuhlan perinteemme naftaliinista pölyttymästä. Syömme oman maan ja metsän antimista kokattua sapuskaa, lämmitämme saunan ja vieraiden kanssa pyrimme parhaamme mukaan juottamaan isännän pikku tuiteriin, jotta sato olisi turvattu seuraavalle vuodelle. Saunomisen päätteeksi isäntä saa heittää vielä hengille jälkilöylyt.

Pyrin aina siihen, että saisimme saatettua farmin talviteloille ennen kekrin viettoa. Tänä vuonna olen puuhissa paremmin ajan tasalla kuin koskaan. Vain viimeiset porkkanat odottelevat nostoa kasvimaalla, eläinten pehkut ovat tekeytymässä, kasvihuoneen putsaus on hyvällä mallilla ja kerintätoimetkin loppusuoralla.

Ainoastaan kaksi lammasta odottelee vielä kerintäänsä. Muut ovat olleet helppo nakki, mutta ikuinen villilampaamme, pikkuinen musta Ansa, sekä emänsä villin ja hieman epäileväisen sielun perinyt poika Killi olisivat vielä työlistalla. Kumpikin näistä ovat moneen kesympään laumatoveriinsa verrattuina seesteisiä ja rauhallisia kerittäviä. Ongelma piileekin niiden kiinni saamisessa. Ne tulevat kyllä kainosti rapsuteltaviksi, mutta haistavat jo kaukaa, jos lähestyvällä ihmisellä on ketunhäntä kainalossaan. Kun edes suunnittelen kerintäpuuhiin ryhtymistä, molemmat huomaavat sen minusta jollain omituisella yliaistillaan jo kaukaa eivätkä tule lähellekään. Nyt, hiottuani viikon taktiikkaa, uskon optimistisesti saavani vihdoin molemmat laumamme villieläimet kerintäpöydälle asti. Niin uskoin toki viime kevätkerintöjenkin alla, mutta itseäni fiksummat lampaat veivät minua kumminkin kuin litran mittaa. Siitä minulla on nyt muistona paremman eli vasemman käteni pikkusormi, jonka vuoksi juoksin kesän kuvauksissa ja käsikirurgin vastaanotolla, ja joka vieläkin kipuilee ja tuntuu jääneen ikuisesti omituiseen kippuraan.


Ihana Killi ja tuore isäehdokas Ylermi


Ylimääräistä puuhaa tähän kekrin alle on viime päivinä aiheuttanut myös katraamme arvoitettu matriarkka Nana. Uuhi on koko kesäkauden paisunut kuin pullataikina. Sille on varsin ominaista olla laidunkauden jälkeen pönäkässä kunnossa, mutta nyt tuntuu, että parin kuukauden kuivaheinädieetinkin jälkeen Nanan vatsa vain kasvaa kasvamistaan.

Kun naapurimökkiläisemme olivat pari viikkoa sitten puunkaato- ja risusavotassa pihallaan, lammaskatraamme onnistui irrottamaan yhden aitalaudan ja karkaamaan kaadetun puun herkkulehdet silmissään vilkkuen naapuritontille seisovaan pöytään. Niitä takaisin houkutellessani naapurin pariskunta hihkui, että voi kun me katseltiin että teille tulee pian karitsoita, kun tuo yksi on tiine! Vakuuttelin, että ei ole tiine ei, uuhiporukassa ovat olleet laitumilla koko kesän eikä pässejä ole ollut lähimaillakaan. Nana on vaan tuollainen, aika pyylevä ja vieläpä pitkävillainen.

Tällä viikolla kuitenkin kerin uuhen. Jep, ei ollut pelkkä villapeite mikä Nanaa paksunsi, se tosiaan oli kerittynäkin aikamoisen iso. Lisäksi olin huomaavinani, että sen utareet ovat turvonneet. Mielessäni alkoi pyöriä kuumeinen entä jos -mantra. Uuhien ollessa vieretysten heinähäkillä, koitin kuikuilla niiden jalkovälejä ja vertailla toissa keväänä poikineiden Ansan ja Nuunun strategisia mittoja Nanaan. Jotain hämärää oli meneillään.

Kaiken kukkuraksi nuoret pässimme tuntuivat olevan Nanasta äärimmäisen kiinnostuneita, haistelevan ja kiehnäävän tätä alituiseen. Nana ei kuitenkaan lämmennyt pässyköiden lähentely-yrityksille yhtään. Aloin laskeskella kuukausia, koska pikkupässimme Ylermi yhdistettiin katraaseemme. Se oli toukokuun loppua, aika tarkalleen viisi kuukautta sitten näistä päivistä. Lampaan kantoaika kestää viisi kuukautta. Ohhoh. Ylermi oli saapuessaan reilu kolmekuinen, ja olemme saaneet aiemmin eläinlääkärillä silloin kolmikuista Killi-pässiä kuohiessamme vahvistuksen sille, että sen ikäinen pässipoika todellakin on jo ihan täysin kyvykäs suvunjatkotoimiin. Mutta kun Ylermi oli meille saapuessaan vielä nii-in vauva, ja tuntui, että uuhet ennemmin katselivat sitä nenänvarttaan pitkin kuin olisivat tehneet sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Mutta josko sittenkin...?



Poikkeuksellisen pulska Nana



Neljä vuotta kestäneen lampurin urani aikana olen oppinut näyttöjen perusteella olemaan yllättymättä mistään, mikä liittyy suomalaisten maatiaislammasrotujen sikiävyyteen. Toissa keväänäkin Sulevi-pässin syksyinen puolen minuutin murtautuminen uuhien aitaukseen paria päivää ennen kuohintaa ilmoitteli itsestään viisi kuukautta myöhemmin kahtena yllätyskaritsat pyöräyttäneenä uuhena. Olkoonkin, etten ennen sitä taidonnäytettä olisi ikäkuuna päivänä uskonut, että yksi nuori ja kokematon pässi saisi kaksi uuhta tiineeksi vajaassa minuutissa. Nyt olenkin ollut avoimin mielin sen suhteen, että vauvamainen reppana Ylermi olisi sittenkin saattanut ehtiä kikkailemaan ennen laidunkauden alkua uuhien seassa siihen malliin, ettei Nanan lihavuus olisikaan silkkaa seurausta laidunkauden mässäilyistä.

Pässejä hankkiessamme olemme toki varautuneet karitsointeihin niin, että tallissa odottelee ylimääräinen karsina synnyttäville uuhille. Vaan koska en ole ollenkaan varma siitä, alkavatko keväällä odotetut karitsoinnit sittenkin jo nyt syksyllä, en ole vielä hennonnut eristää Nanaa kökkimään muusta laumasta erilleen. Se olisi aika kurja temppu, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, ettei uuhi ole tiineenä alkuunkaan, vaan vain pulska.


Ainakin keväälle on odotettavissa karitsoja, siihen malliin hyörivät pässit nyt Ansan peräpäädyn ympärillä huulet töttöröllä.


Eilen illalla laskin, että jos Nana olisi kuin olisikin tiine, sen synnytys ajoittuisi tämän viikon, viimeistään puolentoista, sisään. Olen käynyt tsekkaamassa lampaan voinnin säännöllisesti, ja eilen illalla nukkumaan mennessäni laitoin herätyksen aamuyölle, jotta voisin reagoida mahdolliseen karitsointiin siirtämällä synnyttävän uuhen lämpimään talliin omaan rauhaansa.

Asentaessani herätystä perjantai-lauantain väliselle yölle kello neljäksi totesin Antille, että aion muuten nousta aamuyöstä tuonne myrskyyn, ihan vaan kattomaan kuinka meidän lammas on lihava.
Antti tuhahteli ja mutisi tyynyynsä minun olevan täysi sekopää, ja itse en meinannut saada unta kun alkoi niin naurattaa. Siltikin nousin yöllä tiirailemaan lammasta, joka oli autuaan pöllämystynyt siitä, miksi paukkasin lampolaan keskellä yötä kyttäämään ja kyselemään, kuinka se maha oikein voi. Oikein hyvin, kiitos kysymästä, tässä märehdin ja röyhtäilen paria kiloa iltaheinää ja nyt kun kerran kysyit, voisin kohta hiihdellä tuonne heinähäkille syömään ja lihomaan vähän lisää.

Että niin. Tänä vuonna vuotuisiin kekrin valmistelupuuhiimme lukeutuu ulkotöiden, syystunnelmoinnin ja farmin talviteloille laiton ohella myös mitä todennäköisimmin ylensyöneen lampaamme aamuöinen vahtaaminen. Onpa taas jotain, mitä sitten vanhana kiikkustuolissa muistella.





Ennen kotoisampiin tunnelmiin siirtymistä, haluan kertoa teille vielä Shetlannin-matkani hienoimmasta kokemuksesta: lähtöpäivän extempore-patikkaretkestäni Bressayn saarelle. Vaikka matka oli hienoja kokemuksia pullollaan, tuohon muutaman tunnin nummilla haahuiluun kiteytyi kuitenkin täydellisesti se, mitä reissulta olin kaikkein eniten kaivannut ja sen myötä myös löysin.

En malta olla jakamatta kanssanne vielä näitä kuvia ja tunnelmia, vaikka kotopuolessakin riittäisi taas kirjoitettavaa. Eli vielä kerran mennään!




Torstaipäivän aamuna aikani Shetlandsaarilla läheni loppuaan. Olin luovuttanut hotellihuoneeni ja tunnelma oli sellainen lähtöpäivämäisen nihkeä. Lautan oli määrä lähteä illalla seitsemältä. En ollut viitsinyt tehdä suunnitelmia enää sille päivälle. Korkeintaan päättänyt, että yritän tappaa aikaa kahviloissa norkoilemalla, syömällä hyvin ja hoitamalla viimeiset tuliaisostokset.

Istuin söötissä Peerie Shop Caféssa aamiaisella ja kuuntelin, kuinka naapuripöydän herra vaihtoi sanaa tarjoilijan kanssa. Lopulta mies totesi tarjoilijalle, että täytyy tästä lähteä, pitää ehtiä Bressayn lauttaan.

Jatkoin kahvini ryystämistä ja luin Lerwickin kirjakaupasta ostamaani Shetland Diariesia. Kirjassa luontokuvaaja ja tv-persoona Simon King kertoo kokemuksistaan ajalta, kun hän muutti perheensä kanssa vuodeksi Shetlandsaarille työprojektin merkeissä ja menetti sydämensä saarille siltä istumalta. Bressayn saari, etenkin sen hyvin harvaan asuttu ja syrjäinen itäpuoli, mainittiin kirjassa useaan otteeseen.

Hitto. Siellä minä olin edelleen, maailmankolkassa, johon olin jo vuosia unelmoinut pääseväni. Minulla olisi yhä kahdeksan tuntia aikaa ennen kuin lähtisin, ja koska ties voisin tulla takaisin. Heitin kahvit kitusiini ja lähdin lompsimaan kohti Bressayn lauttalaituria.








Olin käynyt Bressay-saaren lauttasatamassa kahdesti aiemmin, ja nähnyt pätkän saaren länsirantaa auton ikkunasta matkatessani vierailulle Garths Croftille. En ollut hetken mielijohteessani ehtinyt tehdä mitään sen suurempaa retkisuunnitelmaa. Lähdin vain talsimaan ja suuntasin itään. Sille autiolle puolelle, jossa Simon Kingin mukaan oli vain vapaana laiduntavia lampaita ja villieläimiä.

Kävelin ohi Bressayn postitoimiston ja harmittelin mielessäni, miksei kotikylämme postin pihalla laidunna shetlanninponeja ja lampaita. Pieni, remmillä pytingin tolppaan kytketty koira haukkui kimeästi ohi kulkiessani. Sen omistaja oli varmasti hoitamassa sisällä asioitaan.

Mitä korkeammalle itään vievää tietä kuljin, sitä harvemmaksi kävi asutus ja sitä enemmän näin lampaita ja pelloilla parveilevia hanhia ja muita lintuja. Mäen harjanteen päällä pysähdyin ihailemaan vanhan croftin raunioita ja sen melkein itseni korkuista kiviaitaa, kun kuulin pitkän, matalan tuhahduksen. Käännyin ja tuijotin suurinta koskaan näkemääni sonnia silmästä silmään.

Sonnin takana kykki lauma mustanpuhuvia lehmiä. Isoja olivat nekin, vaikkakin näyttivät varsin hentoisilta ja simpsakoilta siinä valtavan vartijansa hyvinkin fyysisen peffan takaa pälyillessään. Lehmälauma katsoi minua epäluuloisesti ja varuillaan, ihan kuin niillä olisi sonnin takana muka ollut syytä pelkoon. Varsinkaan, kun epäluuloa aiheutti pöllämystynyt, tuulentuivertama, viiskytkiloinen turisti, jonka kuikuili hieman varvistaen kiviaidan takaa.







Lehmät jäivät seuraamaan menoani uteliaina, kun jatkoin matkaani. Miettivät varmaan, ettei tuollaisiakaan höpöttäviä pööpöilijöitä niillä main joka päivä näe.

Mäen päällä kuin tyhjästä ilmestyi sadetihku ja samaan aikaan paistoi aurinko. Sydämeni otti varmasti ylimääräisen lyönnin nähdessäni korkealta mäeltä meren ja sitä reunustavat jylhät, kanervan peittämät kukkulat. Pienet järvet piirtyivät taivaanharmaina läiskinä maisemaan ja loivat syyssävyihin pukeutuneen kanervikon rinnalla sellaisen vaikutelman, että ajattelin jonkun vääntäneen näkökeskukseni kontrastinsäätönappulan rajusti överiksi. Yritin kuvata näkymää, mutta maisema oli kertakaikkiaan liian iso pienelle kameralleni. Sen kaiken äärellä tunsin itseni äärimmäisen hyvällä tavalla ihan mahdottoman pieneksi.

Harhailin pitkän tovin pitkin erään niemennokan kinttupolkuja ja huomasin, että vapaana laiduntavat lampaat tekivät vetisillä, kuoppaisilla ja kaniininkolojen peittämillä nummilla loikkimisen todella paljon ketterämmän ja vaivattomamman näköiseksi, kuin se todellisuudessa oli. Ryömittyäni jostain takaisin kapealle tielle kuljin ohi vanhan maatilan (näkyy alla olevassa kuvassa), jonka isäntä oli kahden bordercolliensa kanssa työn touhussa, keräämässä lampaita kerittäväksi.

Olin nähnyt Dyerin pariskunnan croftilla paimenkoira Brynnin paimennustyössä, mutta siinä hetkessä, kahden kokeneen koiran työskentelyä täysin lavastamattomassa tilanteessa katsellessani, olin jälleen tippa linssissä ja huuli pyöreänä. Yritin olla muina naisina, ihan kasuaalisti vaan, hiihdellen mahdollisimman vähin äänin pois paikalta, jotten häiritsisi kolmikon työtä. Siltikään en malttanut olla seuraamatta, kuinka pienieleisesti koirat ohjasivat lampaat muutamissa sekunneissa haluttuun paikkaan, croftille vievään mäkeen seisomaan ja odottelemaan seuraavalla laitumella laiduntavan katraan kokoamista. Koko aikana isännän ei tarvinnut kun heilauttaa kättään pari kertaa toivottuun suuntaan ja huutaa molemmille koirille nopea komento. Koirat tiesivät tarkalleen, mitä niiden piti tehdä, ja lampaat toimivat prikulleen suunnitelman mukaan.





Jatkoin matkaani kapeaa hiekkatietä pitkin asuttamattoman niemen päätyyn. Aallot hakkasivat kallioihin, suulat syöksähtelivät veteen ja kolme hyljettä seurasi kulkuani rantaa mukaillen, kun lipsuttelin meren hiomilla kivillä. Muuten niin kauniin ja luonnontilaisen rannan kivillä lojui käsittämätön määrä meriveden tuomaa muoviroinaa: narunpätkiä, ketsupinkorkkeja, muovipulloja ja kaikenmaailman härpäkettä, jotka irvistelivät neonväreissään pyöreiksi hioutuneiden kivien ja merilevärihmojen väleistä.

Keräsin ilkeimmän näköisiä narunpätkiä taskut täyteen, mutta totesin sitten hävinneeni taistelun. Roskaa oli ihan liikaa. Mietin, että jos aaltojen voima sai kivetkin hioutumaan niin täydellisen pyöreiksi, mitä se mahtoikaan tehdä auringossa ja suolavedessä haurastuneelle muoville? Rantavedessä kuhisevat kalat olivat epäilemättä muovisilppua täynnä. Sadat suulat syöksähtelivät torpedomaisesti meriveteen ja nousivat sieltä ylös kaloja nokissaan kantaen. Hylkeiden ei varmasti tarvinnut muuta kuin uida suut auki kalaparvien läpi saadakseen mahansa täyteen. Sydäntä kylmäsi pohtiessa, mihin kaikki tuo meren hioma muovi päätyi.




 Niemennokassa minua tervehtivät ääretön horisontti, molemmin puolin vellova valtameri ja ylitse vyöryvä kunnioituksen tunne. Rantapenkereet olivat kaniinien kulkuväylien ja kolojen reunustamia, ja siellä täällä ruohikossa näkyi saukkojen jättämiä ravun kuoria ja reviirimerkkauksia. Vanhojen kivirakennusten jäänteet nököttivät kaiken sen keskellä vanhana, rapistuneena muistona siitä, että ihmiset ovat silläkin paikalla joskus eläneet. Niemessä oli myös vanha muinaislöydös, kivi, johon oli tehty kaiverruksia ajanlaskun alun aikaan. Sen ympärillä oli vanha hautuumaa, jonka kivien sammaloituneet kaiverrukset ajoittuvat 1800-luvulle.

Ymmärsin täysin, miksi hautausmaa oli perustettu sille paikalle vielä senkin jälkeen, kun rakennukset olivat autioituneet ja niiden asukkaat varmasti jo siirtyneet suojaisampaa elinpaikkaa etsimään. Itse en usko jumaliin, ainakaan minkään kirjoihin ja kansiin painetun määritelmän puitteissa. Siellä seisoessa kuitenkin ajattelin, että yhtään kenenkään on mahdoton seistä siinä sitä kaikkea katsomassa, ja olla tuntematta jotain itseään suurempaa.




En ikinä, en missään, ole onnistunut kadottamaan ajantajuani niin kuin tuolla Bressayn itäisellä rannalla haahuillessani. Kun jälleen tuttu ja hivenen neuroottinen arkiminäni tavoitti löysi jälleen ihanasti karanneet ajatukseni, oli aika palata takaisin. Lähteä monen kilometrin taipaleelle kohti satamaa ja Lerwickiä, josta paluulautta kohti manteretta ja sitä myöten kotimatkaa alkaisi.

Saaren länsipuolelle käveltyäni minulla oli vielä aikaa odotella lauttaa, joten päätin piipahtaa saaren ainoassa kahvilassa lounaalla. Kahvila oli kyhätty vanhaan koulurakennukseen, ja tiskin takana hääri kolme paikallista iloisesti rupattelevaa naishenkilöä, jotka tarjoilivat lämpimiä voileipiä ja tuoretta kahvia pressopannusta samalla mainostaen, että jokos huomasit, että meillä on täällä myös tällainen uusi ja nopea WI-FI -yhteys.


Liikenneruuhka Shetlannin tyyliin


Illalla puoli seitsemältä istuin lautassa, joka matkaisi seuraavat 12 tuntia Aberdeeniin. Olin saanut Antille minulle varatusta sleeping pod -osastosta ikkunapaikan. Tuijotin ikkunasta ulos, ja ikkunan ulkopuolella näin hylkeen pään ilmestyvän pinnan alta laivaa ihmettelemään. Olin onnistunut siihen asti pidättelemään itkua, mutta nähdessäni hylkeen katsomassa hetken verran laivaa ja sukeltavan sitten takaisin, hanat aukesivat. Itkeä pillitin seuraavat puoli tuntia, siitä syystä, että jouduin lähtemään. Ajattelin, että voi kun vain voisinkin käydä noukkimassa perheen kyytiin ja matkata lautalla sinne saman tien takaisin.

29. syntymäpäiväni kului Aberdeenissa norkoillessa ja lentokoneessa istuessa. Kun ensimmäisen lentoyhteyden aikana lentoemännät toivat minulle synttärien kunniaksi herkkupussin ja kuulumiset, että lentoamme myöhästyttäneiden sääolojen vuoksi myös jatkolennot viivästyvät ja näin ollen mahdollisuus ehtiä kotiin olisi vielä olemassa, jaoin namit vierelläni istuneiden herrojen kanssa. Pidimme pienet vuosipäiväkekkerit entuudestaan tuntemattomien matkalaisten kesken.

Kotona Tampereella olin neljältä aamulla. Lokakuun kylmässä sadesäässä en saanut Anttia innostumaan ajatuksesta, että häipyisimme koko perheen voimin Shetlannin arvaamattoman ilman armoille palaamatta koskaan. Täytyy siis tyytyä siihen ajatukseen, että kun muu perhe hinkuu johonkin etelän lämpöön lojumaan, minä suunnistan mieluummin takaisin Skotlannin saarille saukkoja ja hylkeitä bongaamaan.


Aiemmat reissuraportit:

Lerwick ja Ness of Sound
Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla

Shetlanti-viikkoni tiistaille olin varannut mitä mielenkiintoisimman tavan viettää yksi iltapäivä Wool Weekin tunnelmissa. Lautta veisi meidät Bressayn saarelle, jossa paikallinen pientilallinen esittelisi vierailijoille croftiaan ja eläimiään. 

Varasin liput heti matkani varmistuttua, ja täpisin innoissani jo ajatuksesta päästä tutustumaan shetlannin maatiaislampaisiin lähietäisyydeltä. Anttia intoiluni nauratti. Hän käy mielellään reissuillaan katsomassa sellaista futista, jota ei Suomessa näe, ja ehkä kiertelemässä olutpanimoita, joita ei kotimaasta löydä. Vaan kun vaimo lähtee unelmiensa lomalle, niin... No, hän säntää päätä pahkaa ihmettelemään kanoja ja maatiaislampaita ja pöyhimään villaa. Tekemään siis toisin sanoen ihan sitä samaa, mitä tekee kotonakin.




Bressayn-lautan oli määrä lähteä Lerwickin satamasta puoli viisi, ja neljän jälkeen laiturille alkoi kerääntyä siinä määrin innostuneen oloista, kotikutoisiin villamyssyihin sonnustautunutta porukkaa, että sain vahvistuksen odottelevani lauttaa oikeassa paikassa.

Pohjoistuuli puhalsi sinä päivänä hyytävästi, ja sataman pieni ja askeettinen odotustila alkoi täyttyä puikkojen kilinästä ja vilkkaasti juttelevista amerikkalaisista. Satamaan saapuneesta lautasta maihin hyppäsi tumma, hyväntuulinen mies. Hän esitteli olevansa Chris Dyer, Garths Croftin omistaja. Esittelyjen ja lyhyen briiffauksen  jälkeen siitä, mihin olimme menossa ja mitä luvassa, Chris opasti hyörivien villaturistien joukkiomme lauttaan.

Bressayn pään satamassa, seitsemän minuutin lauttamatkan jälkeen, meitä odotteli minibussi ja farmariauto, joilla Dyerin pariskunta kyyditsi retkiseurueemme koticroftilleen. Katselin saaren maisemaa auton ikkunasta. Lähes jokaisen saaren rantoja täplittävän kivisen talon pienetkin pihat oli aidattu, ja takapihoilla laidunsi lampaita tai shetlanninponeja. Etupihat olivat täynnä pieniä vihannesviljelmiä ja istutuksia, joilla tutut pohjoisen kasvit ja eksoottisemman näköiset puut, pensaat ja kukat kasvoivat iloisesti rinnakkain.

Croftin pihatietä reunustavalla laitumella näin villapalleroiden katraan, joka erottui värikirjollaan saaren täysvalkoisesta lammasedustuksesta. Suustani pääsi ihastunut mylvähdys. Voi miten ne on pieniä! Noita on ehkä pakko pakata pari matkalaukkuun kun palaan kotiin. Chrisin vaimoa nauratti. Hän kertoi, että saarella kasvatettiin nykyään pääsääntöisesti shetlanninlampaan ja liharotujen risteytyksiä, sillä juurikin maatiaislampaan pienen koon vuoksi ne olivat aika arvottomia lammasmarkkinoilla.





Kun koko seurue oli päässyt perille, pääsimme aloittamaan kierroksen. Chris pyysi meidät ensimmäisenä vajaan, joka oli täytetty kerityllä villalla. Saimme kuulla tarinan siitä, kuinka englantilainen arkeologi oli tavannut Orkney-saarilta kotoisin olevan tytön ja lopulta päätynyt ostamaan vanhan maalaistalon Shetlannista ja ryhtynyt säilyttämään shetlanninlampaita alkuperäisissä väreissään, viljelemään maata permakulttuurisin periaattein, kasvattamaan itse ruokansa ja tuottamaan villaa, lihaa ja munia paikallisille asiakkaille. Chris kertoi edelleen toimivansa leipätyönään arkeologian parissa opettajana, aloittavansa työpäivänsä aamuisin viideltä croftin puhteiden parissa ja työskentelevänsä siinä sivussa myös paikallisen rannikkovartioston leivissä. Tällainen jokapaikanhöyläily oli kuulemma erottamaton osa saarelaista elämäntapaa. Se, että kaikki toimivat vähän siellä sun täällä, piti eristäytyneen saarelaisyhteisön elinvoimaisena ja takasi sekä toimeentulon että palveluiden pelaamisen.

Shetlantilaisista ihmisistä silmiin pistänyt huumorintaju pilkahteli vahvasti myös Chrisin puheissa, kun hän kertoi meille paikallisen villalampurin arjesta, villojen kerinnästä, shetlantilaisen villan väreistä ja lampaiden kasvatuksesta kaikkine haasteineen.

Juttutuokion päätteeksi Chris tiedusteli, olisiko meillä intoa päästä lammaslaitumelle villapalleroita tapaamaan. Olin oitis toinen jalka aitauksessa.





En ole ujo ihminen, mutta small talk ei kuulu vahvuuksiini ja porukassa olen mieluummin hiljainen tarkkailija kuin keskustelun kannattelija. Mutta kun minut päästetään valtoimenaan irti keskelle kolmikymmenpäistä, polvenkorkuista lammaslaumaa, muutun siinä silmänräpäyksessä kottaraisenkakassa konttaavaksi ussun-mussuttavaksi (suomen kielellä) lässyttäjäksi. No, pääsin siis ainakin huolehtimaan siitä, että hullun lammasnaisen maineeni kiiri Bressaylle asti, kunnes Chris alkoi hienovaraisesti vihjata, että olisi aika siirtyä kierroksella eteenpäin. Jaa mitä? Enkö saakaan jäädä tänne asumaan?

Kierros jatkui tilan sikalaan. Navetan lämmössä, hyisiltä tuulilta suojassa, röhki tyytyväisenä kuusi maatiaisrotuista porsasta. Sikaa saarilla syödään paljon muun muassa pekonin ja makkaroiden muodossa, mutta niitä kasvattavat tahot ovat vähissä, sillä tehotuotantoon suuntautuneet sisäsikalat loistivat poissaolollaan, eivätkä siat sopineet perinteisten croftien mailla ympärivuotiseen ulkokasvatukseen.

Garths Croftilla sikoja kasvatettiin pienessä mittakaavassa, ja niiden luontaista käyttäytymistä hyödynnettiin tilan pyörittämisessä. Possukat laidunsivat tilan suuria laidunlohkoja muokaten ja lannoittaen samalla maata. Possujen jäljiltä laitumet kylvettiin jälleen lampaille sopiviksi laitumiksi. Croftilla kasvanut sianliha toimitettiin paikallisille ravintoloille ja tilan suoramyyntiin.





Sikalasta kierros kulki croftin puutarhaan. Avokasvimaalla pariskunta kasvatti paikallisessa ilmastossa viihtyviä juureksia ja kaaleja, mutta puutarhan suuri kasvihuone löi todella ällikällä. Valtaisan muovikasvihuoneen runkona oli käytetty järeitä muovikaaria, jotka oli Chrisin kertoman mukaan haalittu skotlantilaisilta lohifarmeilta, kaatopaikalle menossa olevista vanhoista kalankasvatuskehikoista.

Chris selitti, että järeän muoviset seinämät olivat Shetlannissa oikeastaan ainoa varteenotettava vaihtoehto kasvihuonemateriaalina, sillä talvimyrskyt lennättivät mukanaan paljon kiinteitä partikkeleita ja jopa pieniä kiviä, jotka rikkoivat lasiset kasvariviritelmät hetkessä. Muoviset kennolevyt varasivat myös hyvin lämpöä, ja kasvihuoneen sisällä olikin suorastaan trooppinen tunnelma, jonka turvin oli hyvä sulatella tuulenpuuskissa jäätyneitä näppejä.

Kasvihuoneen keskellä kasvoi erilaisia hedelmiä notkuvia puita. Reunoille oli sijoiteltu erilaisia kasviksia kurkuista ja tomaateista pähkinäpensaisiin, paisteisimmille paikoille oli kylvetty paprikoita ja chilejä. Kaarevan kasvihuoneen seinäpinta-ala oli hyödynnetty seinille ripustetuilla vanhoilla sadevesiränneillä, joissa pariskunta kasvatti mansikoita.

Kaikki Garths Croftin viljelykset lannoitettiin oman tilan lannasta tehdyllä kompostilla, ja pihan vihannesmaalla katteena käytettiin sikojen olkipahnaa. Chris kertoi vaalivansa tilansa mailla myös luonnonvaraisia alkuperäiskasveja, jotka kukoistivat kestävän, maata säästävän ja luonnonmukaisen maanviljelyn johdosta. Näin tilalla saattoi tavata kesäaikaan myös valtavasti erilaisia pölyttäjiä, jotka puolestaan olivat välttämättön linkki luonnonmukaisen maatilan ja omavaraisen ruuantuotannon pyörittämisessä. Eihän ole mitään järkeä tavoitella voittoa kestämättömällä ja luontoa kuluttavalla maataloudella, jos sen seurauksena pölyttäjät häviävät. Sen myötä ei ennen pitkää ole mitään, mitä viljellä.





Kasvihuoneessa pällistellessämme Chris kysyi, löytyikö porukasta koirakammoisia. Halutessamme hän voisi esitellä tilan paimenkoiraa työssään, mutta kertoi, että usein vierailevissa porukoissa löytyi ihmisiä, joita koirat pelottivat, ja että tämä ohjelmanumero olisi halutessamme vaihtoehtoinen lisä. Eräs porukasta hihkaisi, että ilman muuta, koirakammoiset jääkööt kasvihuoneeseen! Heittoa seurasi yksimielinen mumina.

Hetken kuluttua Chris palasi pieni, kettumainen hännänkuiskuttaja vilkkaasti ympärillään viuhtoen. "Tässä on Brynn, walesilainen nimi walesilaiselle koiralle. Brynn on nuori walesinpaimenkoira, ja korvaamaton lampurin apu, vaikka onkin vielä vähän kokematon ja into riittää toisinaan enemmän kuin taitoa".

Ihmiset olivat Brynnin näkemisestä lääpällään ja heittelivät kilpaa leluja, jotka ketterä koira nappasi ilmasta kiinni. Katselin koiran touhua aivan sydämen kuvat silmissäni. Tämän tästä se häipyi hetkeksi leikin lomasta isäntänsä jalkoihin, ja Chris paijasi koiraa hellästi. Minulle koira toi mieleen punaruskean ja valkoisen värisen kangaskappaleen, joka oli pistetty pyykkikoneeseen tonnikahdensadan linkousohjelmaan. Se liikkui vilkkaasti ja vaivattomasti kuin saukko vedessä. Ainoastaan silloin, kun joku ryhmästä heitti lelun vahingossa vihannespenkkiin, se pysähtyi kasvimaan reunaan ja katsahti isäntäänsä kuin apua pyytäen. Ryytimaalle ei ollut lupaa mennä telmimään, ja viisas koira tiesi sen.






Kun Chris johdatti meidät takaisin laitumen portille, alkoi hänen jaloissaan innokkaana häärivä Brynn käydä levottomaksi. Se tiesi pääsevänsä pian töihin. "Älkää säikähtäkö, äänensävyni koiraa kohtaan muuttuu pian tiukemmaksi. Se kuuluu asiaan, kun koiraa ohjataan, ja Brynn on nuorena ja kokemattomana herkkä innostumaan pellolla".

Näiden saatesanojen myötä isäntä aukaisi veräjän, ja koira syöksyi sujahtaen sisään. Muutamassa sekunnissa se keräsi pitkin laidunta leväällään olevat lampaat siistiin nippuun. Chris talsi perässä, jääden hyvän välimatkan päähän lampaista ja niiden parissa työskentelevästä koirasta. Välillä hän huusi komennon koiralle ja näytti suunnan kädellään. Brynn siirsi työtä käskettyä kontakymmentä lammasta muutamalla hienovaraisella liikahduksella isäntänsä käden näyttämään suuntaan.

Paimennuksen seuraaminen oli hypnoottista. Ihminen puuttui toimintaan ainoastaan satunnaisilla komennoilla, ja näytti siltä, kuin koira lukisi hänen ajatuksiaan, tulkiten käsimerkkejä ja älähdyksiä, jotka olivat meille sivusta seuraajille kuin vierasta kieltä. Lampaat seurasivat tapahtumien ketjua yhtä saumattomasti. Koira ei kertaakaan mennyt kovin lähelle katrasta, eikä päästänyt ääntäkään. Näytöksen joka sekuntti oli vaivattoman näköinen ja hallittu, ja ihmisellä oli siinä (näennäisesti) todella pieni rooli. Koira tiesi vaistojensa varassa täysin, mitä sen tuli tehdä, ja lampaat reagoivat yhtenäisenä ryppäänä, liikkuen koiran pienenkin liikahduksen ajamana aitauksen nurkasta toiseen, sitten keskelle.

Mietin siinä vaikuttavaa näytöstä seuratessani omien lampurivaiheideni tragikoomisuutta. Chrisin lampaat olivat Shetlannin mittapuulla kesyjä, mutta samana päivänäkään niistä ei voisi puhua kesyinä verratessa omiin lampaisiini, jotka suorastaan tunkevat syliin ja kilpailevat keskenään ihmisten huomiosta ja rapsutuksista. Vaan kun kerään niitä kerittäväksi, saan itse toimittaa paimenkoiran virkaa ja onnistun siinä kerta toisensa perään surkeasti. Lampaat tietävät aikeeni, eivät vakuutu ollenkaan samoin kuin lampaat Brynnin edessä, vaan säntäilevät ympäriinsä kuin päättömät kanat. Viime kevätkerinnöissä teloin Killi-oinastamme pyydystäessäni sormeni niin, että ramppasin kevään röntgeneissä ja magneettikuvissa, ja vietin kesän käsi tukisiteisiin käärittynä. Siinä laitumen aitaa vasten nojaillessani koukistelin hymähtäen pikkusormeani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole palautunut täysin toimintakuntoiseksi.

Pohdin, että elämästäni kyllä eittämättä puuttuu yksi tuollainen Brynn.





Lyhyen mutta ytimekkään paimennusnäytöksen päätteeksi Dyerin pariskunta teki vielä kauppoja lihasta ja villasta, joita saimme halutessamme ostaa kotiinviemisiksi. Shetlanninlampaan raakavillan osto kokeilumielessä kehruupuuhiin houkutteli kovasti, mutta pikkuruinen matkalaukkuni oli jo valmiiksi tuliaisineen niin täyteen ahdettu, etten olisi saanut villakuormaa raahattua millään Suomeen saakka.

Paluulautta odotteli jo laiturissa, kun Chrisin vaimo kaartoi parkkipaikalle ja tiputti minut ja samassa kyydissä olleen iäkkäämmän englantilaismiehen sataman parkkipaikalle. Odotellessamme loppua porukkaa ja lautan lähtöä, juttelin tuon herrasmiehen kanssa hyvän tovin villasta. Hän kertoi olevansa Shetlannissa kolmatta kertaa neulomiseen hullaantuneen vaimonsa kanssa. Mies oli hyvin kiinnostunut suomalaisista maatiaislampaista ja yleensäkin lampaiden pidosta näin pohjoisilla leveyspiireillä. Hän oli tyrmistynyt kuullessaan, että suomalaista lampaanvillaa hävitetään niin paljon, ja lupasi olla vaimoineen mukana kinkereissä, jos joskus innostuisin luotsaamaan Suomeen Shetland Wool Weekin kaltaisen villafestarin.

Kiitin hyvästä ideasta, aikamoiset Teiskon villaviikot minua jo kotona odottelivatkin loppujen kerintöjen ja villojen käsittelyn kanssa, mutta ne olivat kyllä ihan yhden naisen show.

Ainakin toistaiseksi!





Shetlandsaarten ensimmäisen matkan kirjoituksen löydät TÄÄLTÄ.




Kerroin täällä blogissa jokin aika sitten, kuinka Antti järjesti minulle pienenä yllärinä matkan Shetlandsaarille. Visiitti pohjoiseen Skotlantiin on ollut haaveeni jo kymmenisen vuotta, ja olen varmasti ajanut rakkaan aviomieheni hulluuden partaalle hölpöttämällä Ylämaista ja sen saarista, alituisesti sinne kaivaten. Hassua, miten ylipäätään voi kaivata niin kovasti paikkaa, jossa ei ole koskaan käynyt. Pistän tämän ihan täysin henkimaailman juttujen piikkiin.

Antti oli järjestänyt yllätysreissuni niin, että se osui yksiin paikallisen villafestivaalin, Shetland Wool Weekin, kanssa. Maatiaislampaita, Skotlannin syrjäinen saari ja tuutin täydeltä villaa, unelmareissun ainekset olivat siis täydellisesti kasassa. Vaan jos Antti kuvitteli, että voisi tämän matkan junailemalla saada pahimman matkakuumeeni ja paasaukseni laantumaan, niin voi sentään.





Matkani alkoi lauantai-iltana Tampereen keskustasta, ja perille Lerwickiin saavuin maanantaiaamuna kello 7. Mikään "pitkän viikonlopun" reissukohdeShetlanti ei siis ole, sillä viikon mittaisella visiitillä matkanteko söi aika tarkalleen puolet kokonaisajasta. Ylimääräistä säätöä ja vetkuttelua aiheutti matkatavaroiden katoaminen sekä mennessä että tullessa. Olin toki, tietoisena hyvin nopeista koneenvaihdoista Amsterdamissa, varautunut etukäteen ja pakannut mukaani vain käsimatkatavarat. Vaan ei auttanut taktikointi, molempiin suuntiin koneet oli buukattu niin täyteen, että käsimatkakassi oli pakko pistää ruumaan.

Hypättyäni ulos lautalta tihkuiseen ja tuuliseen aamuun, Shetlandsaarten pääkaupunki oli vielä unessa. Niin olisin mielelläni ollut minäkin, sillä pitkä matka vähillä yöunilla sai pään sumuiseksi ja jalat tuntumaan raskailta. Olin ratkeamaisillani riemusta siitä ajatuksesta, että siellä nyt olin, vihdoin. Yhtäaikaisesti tajusin olevani aika kaukana kotoa, yksin. Ristiriitaisen huojentava ja kauhistuttava ajatus ihmiselle, joka ei ole muutamaan vuoteen päässyt yksin edes vessaan.

Pari kilometriä talsittuani sain hotellin respasta tiedon korvanappiini, että huoneeni luovutetaan vasta kahdelta iltapäivällä. Suihku ja vaatteiden vaihto olisi ollut ihan jees, mutta kun se ei ollut mahdollista vielä tunteihin, päätin tarttua toiseen houkuttelevaan vaihtoehtoon. Ensin iso kuppi kahvia naamariin paikallisessa kahvilassa, ja sitten suuntasin kiertelemään kaupunkia.

Lerwickin reilu 7000 asukkaan kaupungissa tuntuvaa tunnelmaa on hankala pukea sanoiksi. Pienet kivijalkaputiikit reunustivat kapeita katuja ja satamakadulla saattoi seurata, kuinka kalastuslaivat tekivät lähtöään merille. Jyrkkien kujien kiviset portaat olivat sateesta liukkaat, ja korkean mäen päältä kirkon kellot säestivät soinnikkaasti tasatunnein hiljaisen kylän elämää.

Kaupungin jylhää ja jyrkkäkallioista rantaa pitkin mutkitteli kiviaidan reunustama kävelypolku. Näköala pakotti haukkaamaan happea. Suulat ja kiislat liitelivät Lerwickin ja Ness of Soundin välisen lahdenpoukaman yllä, ja valtava kaakkuriparvi sukelteli vetäytyneen vuoroveden paljastaman kalliotasanteen edustalla. Laskeuduin rappusia pitkin rantakiville, toljotin lintujen järjestämää näytöstä nenäni edessä ja ajattelin, että joku vetää minua höplästä nyt ja pahasti. Kohta joku rullaa tuon valtaisan näkymän kiskoja pitkin pois kuin taiten tehdyn lavasteen, ajattelin.

Iltapäivällä hotelliin kirjautumisen, kuuman suihkun, villoihin välläytymisen ja lounaan jälkeen olo oli taas mukava ja koti-ikäväkin alkoi hiipua asettumisen myötä. Seurailin satamassa, kuinka joukko paikallisia kalastajia rantautui laituriin ja alkoi nostaa saalista veneeseen. Lokit ja kiislat alkoivat saman tien parveilla paikalla, ja hetken kuluttua huomasin kaksi harmaata möhkylää kohoavan uteliaina pinnan alta. Kun kiiltävä selkä ja kaksi pyrstömäistä räpylää sukelsivat laineiden alle, saattoi suustani päästä pieni, hallitsematon vingahdus. Hylkeitä!

Hylkeet kiehnäsivät tottuneina satamalaiturin kupeessa, kalastajia tiiviisti tarkkaillen. Joku neonväritakkisista miehistä heitti pari sinttiä mereen. Hylkeet nappasivat makupalat saman tien, jääden innokkaina odottamaan lisää. Muina turisteina tuijotin tilannetta vierestä suu auki. Makupalojen kerjuun anatomia ei eronnut juurikaan kotioloista: olin itsekin tottunut siihen, että kaksi märkää nenää ja neljä nappisilmää tuijottivat herkeämättä, jos minulla oli herkkuja hyppysissäni. Nämä siinä hetkessä tarkkailemani kärkkyjät vain asuivat villeinä valtameressä, ja niillä oli räpylät tassujen tilalla.

Olin ihan myyty. Mieleni teki myös mennä halaamaan kalastajia, jotka lellittelivät hylkeitä makupaloilla.







Koska perilläoloaikani saarilla oli vain kolme ja puoli päivää ja siihen oli tarkoitus sovittaa myös Wool Weekin ohjelmaa, en päässyt haravoimaan Shetlantia läheskään niin perusteellisesti, kuin olisin halunnut. Kun bussiaikataulut eivät tuntuneet millään sovittuvan yksiin, päätin ottaa kaiken ilon irti siitä, mitä saatoin saavuttaa jalkapatikassa.

Olin saapumispäivänäni, Lerwickin rantakallioilla lintuja tuijotellessani, kiinnittänyt huomiota poukaman toista puolta reunustaviin kalliorinteisiin ja nummiin, jota täplittävät valkoiset pilkut tulkitsin lampaiksi. Aamupalan jälkeen kiristin siis kengännauhani ja otin suunnaksi Ness of Soundin.

Edeltävänä iltana olin juossut pimeässä parin kilometrin matkan paikalliseen Tescoon (ja eksynyt paluumatkalla pahanpäiväisesti) pistokkeen adapteria ostamaan, sillä hotelli ei näpistelyn vuoksi enää mokomaa aparaattia lainannut. Matkani taittui siis nyt jo tuttua reittiä pitkin Tescolle, jossa jouduin jälleen asioimaan rakkolaastarien oston merkeissä. Saatuani laastarit kantapäihin ja hukattuani piponi johonkin markettihelvetin hyllyjen väliin, matkani jatkui Soundiin.

Heti Tescon takaa minua tarvehti sievä maalaismaisema, pienine rantateineen ja kiviaitojen takana laiduntavine lehmineen, lampaineen ja hevosineen. Hylkeet seurailivat matkaani lepokivillään lekotellen, ja laitumilla pomppivia kaniineja katsellessani hyppäsin hetkessä mukaan Beatrix Potterin eläinsatujen maailmaan.





Päivä oli tuulinen, ja tuulisemmaksi vain kävi kivutessani Ness of Soundin jyrkille kallionrinteille. 20 metriä sekunnissa olisi Teiskossa jo aika puhuri, mutta paikallisessa mittakaavassa varmasti vain normaali tuulenvire. Nummilla laiduntavat lampaat eivät olleet siitä moksiskaan. Niiden tallaamat polut kulkivat niin läheltä pystysuoraan mereen laskevia, kaninkolojen ansoittamia ja epätasaisia kallionreunoja pitkin, että korkeanpaikankammoista kauhistutti. Etenkin, kun tuuli tuntui välillä yrittävän oikein tieten tahtoen horjuttaa askeleet hiukan lähemmäs jyrkännettä.





Tarvoin Ness of Soundin eteläkärkeen. Korpit lentelivät matalalta ylitseni ja vapaana laiduntavat lampaat seurailivat menoani uteliaina, mutta varuillaan. Niemen kärjessä oli valtavia betonisia bunkkereita ja juoksuhautoja, jäänteitä toisen maailmansodan ajalta. Jäljistä päätellen lampaat olivat hakeneet niistä suojaa pahimpia talvimyrskyjä vastaan.

Olisin voinut jäädä ruutuvihkoni kanssa tuulisille nummille istumaan tunneiksi lampaiden keskelle. Siellä ei korviini kantautunut ainoatakaan ihmisten aiheuttamaa ääntä, vain tuulen huminaa, aaltojen kohinaa, satunnaiset määkäisyt ja korppien raakunta. Tänä päivänä lienemme niin tottuneita siihen, että ihmisen aiheuttamaa melusaastetta kuuluu kaikkialla, ettemme edes huomaa sen aiheuttamaa stressiä. Sen huomaa vasta, kun se loistaa poissaolollaan.

Aikeeni oli kuitenkin ehtiä saman iltapäivän villaluennolle, joten lähdin taaplaamaan takaisin kohti kaupunkia. Uudenkarheat vaellustossuni hiersivät muka-hyvästä sisäänajosta ja Tescon vessassa liimatuista laastareista huolimatta, ja pitkä patikka alkoi tuntua kropassa. Paluumatkan varrella poikkesin syömään pikaisen lounaan Fjärå Café -nimiseen kahvilaan. Paikka oli mukavalla tavalla hipster-henkinen ja asiakaskunta varsin siistiä, joten mahdoin olla näky pöllähtäessäni ovista sisään, tuulentuivertamana retkivermeissäni. Lounaan lopeteltuani ja takaisin hotellille suunnatessani huomasin valtavan knöölin lampaankakkaa takertuneena toisen kenkäni kantapäähän.

Vaan vaikka paikka olikin tällä kertaa arjesta poikkeava, niin sinällään ei mitään uutta auringon alla. Ihan olen jo tottunut olemaan porukassa aina se, joka ilmestyy paikalle tilanteesta riippumatta tukka pystyssä ja eau de sheep vienosti vieruspöytään löyhyen.





Wool Weekin ohjelmistosta, paikalliseen omavaraiseen elämäntapaan tutustumisesta sekä toisesta extempore-patikkaretkestäni kerron lisää tulevissa postauksissa.















Kotiuduin lauantaina aamuyöstä Shetlannin-matkaltani toteamaan, että lokakuun ensimmäinen maanantai, ja sen myötä Suuntana omavaraisuus - sarjan kuukausikatsaus, odottelevat ihan nurkan takana.

Viikon kotivahtina viettänyt Antti oli lupautunut isäni avuksi salaojaprojektin loppurutistukseen vanhalle kotitalollemme, joten otimme lähestulkoon läpystä vaihdon lastenvahdin ja kipinävuorolaisen pestistä.

Koska Shetlandsaaret ovat puolen vuorokauden merimatkan päässä päämantereen lauttapysäkiltä, aloitin kotiinpaluumatkani jo torstaina. Kotiin saavuin viiden maissa lauantaiaamuna. Yöunet jäivät vajaaseen kolmeen tuntiin, mutta olivat sitäkin sikeämmät ja makoisammat omassa sängyssä, nenäkkäin ja kainalokkain rakkaiden kanssa.

Koska puolikas pienestä kotitöllistämme on väli- ja yläpohjasta yhä eristämättä, antoi pakkasaamun sisälämpötila kummasti motivaatiota nousta sängystä tulitikkuja raapimaan. Kun puuliesi lämpeni, ruokin ensitöikseni hunningolla olleen taikinajuuren. Aamukahveja keitellessä huomasin solakan Ansa-lampaamme toikkaroivan vapaana pihamaalla keittiön ikkunan takana, kuuraista vihreää ruohoa nakerrellen. Miettien lampaita, jotka vaelsivat vapaina laumoina Shetlannin kanervaisilla nummilla, pohdin Antille ääneen, kuinka olisi vallan mahtavaa päästää loppukin katras aidanraosta paenneen Ansan vanavedessä laiduntamaan pitkin Teiskoa, Shetlannin malliin. Veikkaan kumminkin, että mökkinaapurit eivät ehkä innostuisi, jos yhyttäisivät lammaslaumamme nakertelemasta siistejä pihaistutuksiaan.

No mutta, se Shetlannista tältä erää. Reissullani pääsin tutustumaan lähietäisyydeltä muun muassa paikalliseen omavaraiseen elämäntapaan, joten kirjoitan retkestäni vuorenvarmasti lähipäivinä paremmin postauksen verran. Tai kolmen.





Ennen matkaani aloitin kerinnät ja touhusin pari päivää aamusta iltaan villojen kimpussa sen, minkä lapsilta ja muulta hässäkältä sain saumaa. Keskeneräinen eteisemme alkaa täyttyä jos jonkinnäköisistä villanyssäköistä, joten kerintöjen ohella karstasin villaa myllyllä katsellen samalla Shetlandsaarten murhia. Ihan vain viritelläkseni itseni suotuisan rentoon mielentilaan tietäen, että olin tuota pikaa itse matkaamassa yksinäni sarjan moninaisten murhamysteerien keskiöön.

Villalankojen kehruussa tapahtui merkittävä käännös, kun sain hyppysiini isotätini Tyynen vanhan kiikkalaisen rukin. Tyyne kuoli reilu kaksi vuotta sitten, hiukan vajaa satavuotiaana. Tänä kesänä saatoimme haudan lepoon myös Tyynen aviomiehen, isoenoni Kalevin. Tyyne oli taitava tekemään asioita itse, ja vanha kiikkalainen löytyi ajasta ikuisuuteen siirtyneen vanhan parin vintiltä, kun heidän perheensä ryhtyi käymään talon jäämistöä läpi. Tietoisina lampaistamme ja villainnostuksestani, he kysyivät minulta, olisiko minulla käyttöä vanhalle rukille. Siitä puuttui osiakin ja arvoin hetken, olihan minulla yksi rukin pentele jo ennestään. Sekin jo kampitti porukkaa tämän tästä ahtaissa asuinneliöissämme.

Minulla sattui kuitenkin lojumaan varaston perukoilla täysin toimimaton kiikkalainen rukki, jonka jostain kumman syystä olin sinne hillonnut. Olkoonkin, että varastotilaa on rajoitetusti, ja Antti on vähän väliä ehdotellut, josko räyskä voisi jo joutaa sytykkeiksi. Tyynen rukki kuitenkin muutti meille, ja kuin ihmeen kaupalla sain varastossa lojuneesta kiikkalaisesta kaikki tarvittavat varaosat puuttuneiden tilalle. Hitonmoisen putsauksen, puunauksen, säätämisen ja osien sommittelun jälkeen päätin kännissä ja läpällä epäuskoisena kokeilla, minkälaista säikeenkuvatusta saisin rukilla aikaan. Ja uskokaa tai älkää, kehruu sujui! Elämäni ensimmäistä kertaa sain aikaan säällistä jälkeä. Siihen asti olin ollut omituisen ja oikkuilevan pikkurukkini kanssa puurtaessa varma siitä, etten vaan osaa.

Shetlandsaarten murhien jännitysmomentit näkyivät kaiketi aikaansaamani langan möykkyisissä kohdissa, kun karstatessa keskittyminen oli herpaantunut ja jättänyt muutoin pehmoiseen, silkoiseen villaan pieniä takkuja. Ihan kelvollista kaksisäikeistä siitä kuitenkin syntyi. Vaikken välttämättä lähtisi itseäni vielä minään varsinaisena lankamaakarina mainostamaan, niin aion sitten kiukulla, jos en muuten, neuloa mokomasta sykkyrästä itselleni pipan. Edellisen kun menin hukkaamaan Lerwickin Tescoon rakkolaastarihyllyä metsästäessäni. Kun kehruu- ja neulejälki harjaantuu, voin ryhtyä tehtailemaan omatuotannelangasta pukineita myös muulle perheelle.




Juuresten nostoa ja rohtokukkien keruuta



Lokakuun yhteispostauksen teema on kasvukauden sato. Omasta sadostamme sanoisin, että tällä vaivannäöllä ja odotuksilla, en ole ollenkaan pettynyt. Nälkä meille tulisi talvikuukausina, jos pelkästään oman maan antimilla tarvitsisi pärjätä, mutta tänä vuonna ei ollut aikomuskaan kasvattaa vuoden edestä vihanneksia.

Sadonkorjuun saaliimme oli:

- porkkanoita
- punajuuria
- lehtikaalia
- villiyrttejä
- mausteyrttejä (oregano, timjami, basilika, persilja...)
- kurkkuja
- vihreitä papuja
- paprikoita
- chilejä
- varsiselleriä
- tomaatteja
- salaatteja, rucolaa
- tutulta saatuja omenoita, joista tein hilloa
- puutarhan marjoja mehuiksi keitettynä ja pakastettuna
- metsäsieniä ja -marjoja


Tomaatit ja chilit eivät ehtineet kypsyä kasvihuoneessa, joten korjasimme Venlan kanssa sunnuntai-iltana lopun sadon kasvihuoneesta sisälle kypsymään. Hillottuna, kuivattuna, pakastettuna ja etikkaliemeen säilöttynä saimme yhtä sun toista talteen talven varalle.

Hauskinta on kuitenkin päästä nautiskelemaan oman maan sadosta tässä kuussa järjestettävien kekrikekkereiden merkeissä. Olemme juhlineet kekriä aina lokakuun loppupuolella jo useana vuonna, välillä vieraiden kera ja välillä ihan omalla porukalla. Niin tai näin, pitoperinteekseni on muodostunut se, että kekripöydän antimien pääraaka-aineet olisivat niin omavaraisesti tuotettuja, kuin suinkin mahdollista. Lämpimien, tuhtien pataruokien, metsäsienikeiton ja yrttisten juureshöysteiden äärellä sadonkorjuu saa arvoisensa päätöksen.







Ulkona ripsii vettä ja syysflunssakin yllätti, mutta olosuhteita uhmaten suuntaan nyt metsään katsastamaan luotto suppilovahveromättääni. Vaan minkä sorttisia satoja muut omavaraisuusbloggaajat ovatkaan tänä syksynä saaneet? Täältä selviää:

Caramellia
Harmaa torppa
Tsajut
Puutarhahetki
Kohti laadukkaampaa elämää
Sarin puutarhat
Sorakukka
Elämää korvessa
Rakkautta ja maan antimia
Laura eli Javis
Villa Kotiranta